maanantai 31. joulukuuta 2012

Vuosikatsaus ja kurkistus tulevaan

Näin loppuvuodesta on paikallaan summata hieman mennyttä vuotta ja suunnitella tulevaa. Mennyt vuosi on ollut elämässäni täynnä muutoksia ja kaikenlaista uutta. Aloitin blogin kirjoittamisen, väänsin gradun loppuun, valmistuin yliopistosta, sain töitä ja jatkoin opiskeluja avoimen puolella. Muutoksia on siis piisannut, ja toivonkin ensi vuoden olevan enemmän tasaantumisen vuosi.

Tuleva kevät pitäisi vielä jaksaa opiskella pätevöitymisopintoja, niin sitten voisin hakea kirjastonhoitajan töitä. Harmittelin syksyllä usein sitä, kuinka vähän lukemiselle ja bloggaamiselle jää aikaa. Eräs työkaverini sanoi lohdutellen, että onhan tässä loppuelämä aikaa lukea!

Ensimmäinen bloggausvuosi on ollut inspiroiva ja opettavainen. Minulle on myös pikkuhiljaa hahmottunut, mihin suuntaan haluan tekelettäni viedä. Tarkoitukseni on edelleen lukea monipuolisesti sekä uutuuksia että vanhempia kirjoja, kotimaista ja ulkomaista. Innostua, löytää ja kokeilla.

Kirjakimaran lukijoiden määrän ja käyntien määrän kehitystä on ollut ilo seurata. En olisi vuosi sitten millään uskonut, että ensimmäinen vuosi toisi yli 50 vakituista lukijaa. Vau!

Hauskin yksittäinen juttu blogin ensimmäisenä vuonna oli lukumaraton. Maratoonasin mökillä seuranani koira ja alkukesän hellivä auringonpaiste. Toivottavasti ensi kesänä ehdin maratoonata uudestaan.

On ollut antoisaa liittyä kirjabloggaajien yhteisöön, joka on näin elävä, monimuotoinen ja silti samanhenkinen. Samanhenkinen nimenomaan lukemisen ja kirjojen puolestapuhujana. Mitä enemmän on puhetta kirjoista, sen parempi!


Ilman kirjablogia ja tätä eläväistä yhteisöä en luultavasti olisi tullut lukeneeksi monia loistokkaita kirjoja kuten Siri Hustvedtin teosta Kesä ilman miehiä tai Johanna Venhon Syntysanoja. Saati tullut kertoneeksi näistä kirjoista kenellekään. Saati tullut kokeilleeksi lukumaratonia ja niin edespäin.


Keväälle on tiedossa vino pino tenttikirjoja luettavaksi ja töitäkin täytyy paiskia, joten kovin suuria en lupaile blogin suhteen. Haasteet ovat mainioita, mutta tuskaisen huonosti jaksoin haastekirjoja ensimmäisenä blogivuotenani lukea. Poikkeuksena Morren haaste, jossa pääsin lohdutuspalkinnoille asti!

Vuonna 2013 yritän väsätä Lukudiplomin, samoin kiivetä kirjavuorelle oman hyllyn kirjojen avulla. Kirjakimara täyttää vuoden 4.1.2013, jolloin julkaisen ensimmäisen ideoimani haasteen. Yritän muokata siitä maltillisen, jotta osallistuminen ei vaatisi järin suuria ponnisteluja.

Näiden pohdintojen myötä toivottelen kaikille

hyvää ja onnellista uutta vuotta! 

torstai 27. joulukuuta 2012

Riikka Pulkkinen: Vieras (2012)

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 299.
Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: ostin uutena.
Kuva: otava.fi
Vieras on ollut pian loppuvan vuoden vahvimpia lukukokemuksiani. Heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien janosin Pulkkisen lauseita, keinahtelin tekstin tahdissa. Välillä oli lukuinnosta huolimatta pakko laskea kirja käsistä ja makustella lukemaansa. Luin kirjan jo syyskuussa, mutta tämä teksti jäi raakileena makaamaan luonnoskansioon. Nyt sitten tulikin kiire julkaista, jotta ehtisin vielä tämän vuoden puolella.

Vieraan päähenkilö Maria on kolmikymppinen pastori, joka lähtee hetken mielijohteesta matkalle ja päätyy New Yorkiin. Matka on paitsi konkreettinen matka kaukomaille, myös mielen matka elämän käännekohtiin. Vaikka Maria pakenee fyysisesti kauas arkista elämäänsä ja vastuitaan, kokemukset suurkaupungissa saavat tutut kipupisteet taas sykkimään. Teini-ikäisenä alkanut kehon tarkkailu nousee jälleen pintaan, Marian suhde omaan kehoonsa on yhä häilyvä. Samoin uskon horjuessa myös nuoruuden kapinallinen usko muistuu mieleen.

New Yorkin tuoksut, maut ja tunnelma ovat Vieraassa lumoavia, vastustamattomia. Toffee, kastanjat, kahvi, tiramisut ja muut herkut tuoksuvat huumaavasti ja nostattavat veden kielelle. Kunnes nurkan takaa lehahtaa virtsan katku. Äänimaisema muodostuu jatkuvasti soivista hälytyajoneuvojen sireeneistä ja junien klonksuttavasta kolinasta.

Takaumissa sukelletaan Marian nuoruusvuosiin, lapsuuden ja aikuisuuden välitilaan:

Käänsin iltaisin ennen nukkumaanmenoa katseeni taivaaseen, Ressu-pyjamassa, rintojeni nuput syyllisinä pyjaman kätköissä, ja kertasin syömiseni, mutta en ollut varma miksi tein niin. En tarkkaan tiennyt millaisia uskonkappaleita, salaisia sakramentteja mielessäni luonnostelin. Keksin niitä sitä mukaa kuin nälkä yltyi ja vaati tuekseen perusteluja.

Nuoren Marian maailmassa nälkä, sovittaminen, kärsimys ja pelastaminen sekoittuivat. Minusta Pulkkinen kuvaa aikuisuuden kynnyksellä olevaa Mariaa tarkkanäköisesti ja uskottavasti.

Jossakin vaiheessa jo pohdiskelin, onko Pulkkinen ympännyt tähän yhteen romaaniin jopa liikaa aineksia. Teemoja löytyy tukuittain. Syömishäiriö, uskonkriisi, ruumiillisuus, tanssi, vanhemmuus, avioliitto… Kaiken tämän saa kyllä solahtamaan vierauden ja muukalaisuuden alle, ja Pulkkinen tekee sen taiten. Runsaudestaan huolimatta sanoisin, että Vieras on yhtenäinen, eheä. Selkeä kirjoitustapa antaa tilaa aiheiden rikkaudelle. Joskin näin ei-uskonnolliselle lukijalle jotkin teologiset pohdinnot olivat hieman raskaita.

Kirjan lukemisen aikoihin katsoin Avalta ohjelman Kirjapiiri (29.9.2012), jossa Pulkkinen kertoi uudesta romaanistaan Pauli Aalto-Setälän haastattelemana. Vieraassa käsitellään monia raskaita aiheita, ja Pulkkinen kertoikin irrottautuvansa romaanin teemoista kirjasyksyn hektisessä pyörityksessä tanssimalla – ja välillä myös kuohuviinin voimin. Pulkkinen kuvaili raskaiden teemojen käsittelemisen olleen kirjailijalle katarttista, vapauttavaa. Pidän Pulkkisen esiintymisessä erityisesti harkituista vastauksista, jonkinasteisesta varauksellisuudesta ja vaatimattomuudesta. Silti hän kertoo innokkaasti teoksestaan. Aalto-Setäläkin antoi Vieraalle täydet viisi tähteä viidestä.

Tämä teksti Vieraasta on siis hautunut koneellani koko syksyn. Joistakin kirjoista on vaikea kirjoittaa, ja usein juuri jollakin tapaa läheisistä ja koskettaneista erityisen hankalaa. Haluaisin sanoa niin paljon, mutta en kuitenkaan liikaa. Teksti tuntuu menevän helposti tasapainotteluksi, joka ei tee oikeutta loistavalle kirjalle.

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Joulutervehdys

Jouluna on aika muistaa vuoden mittaan tärkeiksi tulleita ihmisiä. Niinpä tässä tulee pieni joulutervehdys kaikille teille, blogini lukijat! Olet sitten satunnainen surffari, rekisteröitynyt vakilukija, anonyymi, kommentoiva tai hiljaa pysyvä. Jokainen on tärkeä.

Kirjakimarani on melkoisen pieni blogi moneen muuhun verrattuna, mutta enpä olisi uskonut kohta vuosi sitten blogia aloittaessani edes tällaisiin lukija- ja kävijämääriin. Aloitin omaksi ilokseni ja päädyin osaksi eläväistä yhteisöä.

Blogisynttäreitä vietän tammikuun alussa, jolloin luultavasti uskaltaudun heittämään ilmoille ensimmäisen kehittelemäni haasteen. Jännittävää! Täytyy vielä tutkailla ja varmistella, ettei liian samankaltaista Blogistaniasta jo löydy. Loppuvuodesta on luvassa vielä jokunen postaus jo luetuista kirjoista ja hieman tulevan vuoden hahmottelua.

Seuraavan kuvan ja parin lempijoululauluni säkeistön myötä toivotan hyvää joulua ja rentoa joulumieltä!



Joulumaa on muutakin kuin tunturi ja lunta
Joulumaa on ihmismielen rauhan valtakunta
Eikä sinne matka silloin kovin kauan kestä
Joulumaa jos jokaiselta löytyy sydämestä

Joulumaasta kuvitellaan paljon kaikenlaista
Kuinka toiveet toteutuu ja on niin satumaista
Voi, jos jostain saada voisin suuren puurokauhan
Sillä antaa tahtoisin mä maailmalle rauhan
(Juha Vainio)

tiistai 18. joulukuuta 2012

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin (2008)

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 381.
 Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


14 solmua Greenwichiin kertoo kilpailusta, joka toteutetaan tiedemies Edmond Halleyn (1656–1742) muistoksi. Tavoitteena on kiertää maapallo vuoden aikana Halleyn hengessä eli 1700-luvun oloja mukaillen. Tämä tarkoittaa käytännössä lähinnä jalkapatikkaa ja purjevenettä. Kirjassa raskasta taivalta seurataan joukkueen numero 6 näkökulmasta. Joukkueen muodostavat Irlannissa asuva aviopari Graham ja Isla, heidän vanhan opiskelukaverinsa Petr ja tämän veli Kari, joka liittyy seurueeseen myöhemmin. 

Matkaan lähdetään Greenwichin nollameridiaanilta, ja tarkoitus on palata tismalleen samaan paikkaan vuoden kuluttua. Matkan reitti kulkee alusta loppuun samaa pituuspiiriä pitkin; kilpailijat saavat poiketa meridiaanilta maalla vain mailin verran ja merellä kymmenen meripeninkulmaa. Kilpailijat kulkevat siis kuin kapeassa tunnelissa noin 40 000 kilometrin matkan. Matkantekoa valvoo jatkuvasti Lontoosta käsin järjestäjä, ja kilpailu etenee tiukkojen sääntöjen puitteissa.

Kirjassa kaikki matkalla olijat pääsevät ääneen. Kertojana on pääasiassa Kari, jonka kertoma täydentyy Petrin muistikirjasta poimituilla otteilla. Lisäksi mukana on Islan ja Grahamin kirjoittamia lokikirjan tekstejä. Alkuun minulla kesti ymmärtää tätä kertojaratkaisua, varsinkin kun Kari ei edes ole alkumatkalla mukana, mutta melko pian moniäänisyyteen tottui. Ja lopulta selittyi erikoinen pääkertojaratkaisukin.

Tartuin kirjaan skeptisenä. Epäilin, etten jaksaisi innostua maailmanympärysmatkasta. Olipa mukava jälleen murtaa ennakkoluulonsa, sillä pikaluin kirjan parissa illassa. Kirja kuvaa minusta tuntuvasti matkalla olemista, sitä tilaa, johon joskus matkoilla ollessaan pääsee. Lukuelämys vei maailman ympäri pikavauhtia, kunnes lopulta kotiinpaluuta alkoi jo odottaa. 

Parhaimmillaan Jalonen on vaihtuvien tunnelmien kuvaajana sekä ympäristön havainnoijana. Kieli on minun makuuni sopivan omaperäistä olematta liian keksimällä keksittyä:

Viljelty palmukaistale loppui jyrkän töyrään alle. Metsä sankkeni ja kostui ja muutaman sadan metrin matkalla rinne muuttui vaikeakulkuiseksi rydöksi jossa kasvoi vieri vieressä metrien korkuisia saniaisia ja raunioisia. Maa oli livettävän märkää ja varjokohdissa mustana suona.

Loppua kohden aloin kyseenalaistaa tarinan uskottavuutta. En tarkoita verrattuna todelliseen maailmaan, vaan tarinan maailman uskottavuutta. Olisivatko kilpailijat muka pystyneet viemään urakkansa loppuun sen jälkeen, mitä matkalla kävi? (Tämä jää hieman kryptiseksi, mutta liikoja ei parane paljastaa.) Vaikka kilpailu on sekä fyysisesti että henkisesti kuluttava, on myös alussa niin periaatteisiinsa uskovan Grahamin vätysmäisyys lopussa minusta epäuskottavaa. Myöskään Karin päätöstä en niele, se ei ole perusteltu.

Osallistuin tällä kirjalla Morren maailman jo päättyneeseen Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen. Haaste loppui itsenäisyyspäivänä, mutta tämän tekstin syntyminen vei aikansa. Haasteessa riitti, että oli määräpäivään mennessä lukenut kirjat, bloggauspakkoa ei ollut. Arpaonni oli puolellani, sillä voitin haasteen loppuarvonnassa lohdutuspalkinnon, mikä oli hauska yllätys! Palkinnoksi saatu Mörkö-magneetti pääsi jo muiden muumilaaksolaisten joukkoon jääkaapin oveen.

Ilsen, Lumiomenan Katjan ja Jokken arviot voit kurkata linkeistä.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu (2012)

Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 210.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Ensin karsastin tätä kohukirjaa. Onpa inhaa poimia läheisten murheet ja surut kirjan materiaaliksi! Miten törkeää! Hetken höyrysin, kunnes oivalsin, etten ollutkaan muodostanut asiasta omaa mielipidettäni, vaan apinoinut sen jostakin. Minusta nimittäin taiteilijalla on oikeus imeä vaikutteita mistä vain, eikä taiteellisia vapauksia voi alkaa rajata. (Niin ikävää kuin se voikin olla sille, jonka elämä päätyy kirjan sivuille. Tässäkin varsin tunnistamattomassa muodossa tosin.)

No, sitten lukukokemukseen. Odotin tarinan olevan raastava, sillä onhan aiheina lapsen sairaus ja avioliiton kaatuminen. Mutta niin vain huomasin skannaavani tekstiä kuin jotakin raporttia, minkään liikahtamatta. Nenäliinat säästyivät.

Päähenkilö Julie työskentelee oppaana Normandian rannikolla. Hän selostaa turistiryhmille maihinnousun vaiheita aina vain uudelleen ja uudelleen. Eräänä päivänä Julie huomaa tyttärellään Emmalla outoja mustelmia ympäri kehoa, ja leukemia-diagnoosi tulee nopeasti, odottamatta. Sillä hetkellä Julien elämän täyttävät pelko ja epätoivo. Samalla elämää myllertää aviomiehen suhde toiseen naiseen.

HS:n Majanderin arvio (19.8.2012) kuvaili tarinaa ahdistavaksi ja puristavaksi – näihin en yhdy, mutta monista Ala-Harjan oivalluksista kyllä Majanderin tapaan ilahduin. Elämä ja kuolema, terveys ja sairaus, lapsuus ja vanhuus – erilaisista vastinpareista syntyy kiinnostavia pohdintoja. Parasta Maihinnousussa oli minusta eritoten se, miten sotaselostukset rinnastuivat muuhun tarinaan. Ehkä kliseistä rinnastaa sota ja rakkaus, mutta tässä se toimii.

Sodassa on helppo toimia, sillä sodan päämäärä on aina selvä, sillä tavalla sota on turvallinen. Sotaan ryhtyessä myös tietää, että joskus se loppuu; kaikki sodat loppuvat joskus.

Julien elämä on sairauden ja avioliiton rakoilemisen myötä täynnä epävarmuutta. Sodan olemusta pohditaan paljon, ja huomaan lukeneeni sodasta yllättävän paljon kuluneen vuoden aikana. Esimerkiksi Dora, Dorassa ja Kätilössä oli myös oivaltavia tiivistyksiä.

Maihinnousun kerronta on pelkistettyä:

Emma oksentaa, sen suuhun sattuu, suu on rakkuloita täynnä. Emma makaa sairaalasängyssä silmät suljettuina. Emma haluaisi sairaalasta pois, mutta en voi luvata mitään. Emma kärsii, minun vatsaani kouraisee.

Toisto ja lyhyet virkkeet ovat tehokeinoja, joista sain yliannostuksen tätä lukiessani. Ihmisiin viittaaminen se-pronominilla ei ollut kovin hyvin perusteltua ja johdonmukaista, varsinkaan kun teksti ei muuten ollut puhekielistä.

Tunsin lukiessani syyllisyyttä siitä, että Maihinnousu jätti minut kylmäksi. En kuitenkaan ole tuntemuksineni aivan yksin, sillä tarinan koskettavuutta on pohtinut ainakin Hanna. Helmi-Maaria taas lipui Ala-Harjan kielen mukana. Myös esimerkiksi  Mari A, Jaana, Maria ja Valkoinen Kirahvi ovat kirjasta kirjoittaneet.

maanantai 3. joulukuuta 2012

Heidi Köngäs: Dora, Dora (2012)

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 333.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen.
Dora, Dora kertoo Kolmannen valtakunnan varusteluministeri Albert Speerin matkasta Suomen Lappiin. Ministeri haluaa tarkastaa nikkelituotannon tilanteen, ja matkan aikana hänelle paljastuu myös monen muun asian tola. Matkaa tehdään joulunalusaikaan, kun kaamos on pimeimmillään ja pakkanen paukkuu.

Kirja antaa äänen Speerin lisäksi matkalla mukana oleville sihteerille, tulkille ja taikurille. Luvut on nimetty henkilöiden mukaan, ja jokainen toimii vuorollaan minäkertojana. Hierarkia on kaikkien tiedossa, jokaisella on oma tarkka paikkansa. Varsinkin jos tietää kuuluvansa heihin, joiden tuhoamiseen kaikki tähtää.

Minun vereni ei ole täysin puhdasta ja ne joiden veri on vääränväristä, eivät ole mitään muuta kuin saastaa, vihan jatkuvaa kohdetta. Heidän päälleen sopii virtsata.

Sota-aikana jokainen elää varpaillaan. Mitähän tuo kommentti mahtoi tarkoittaa? Olenko joutunut epäsuosioon? Saksan tilanne sodassa on käymässä tukalaksi, ja samalla Speer on alkanut pelätä oman asemansa puolesta, sillä hän aistii suosionsa laskeneen Führerin silmissä.

Kaikki henkilöt elävät samassa tilanteessa, sodan keskellä hyytävässä talvikelissä. Jokainen kuitenkin kaipaa omia asioitaan, omia läheisiään ja rakkaitaan. Samalla rakkautta haetaan sieltä, mistä sitä vain on saatavilla. Henkilöitä taustoitetaan takaumilla, ja he saavat tarinan edetessä yhä enemmän sävyjä. Samalla kasvavat jännitteet henkilöiden välillä. Henkilökuvat ovatkin minusta Dora, Doran parasta antia. 

Tuskin olisin tullut lukeneeksi tätä, jos kirjaa ei olisi valittu vuoden Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Albert Speer ja Hitler ei kuulosta järin houkuttelevalta aihealueelta, mutta olinpas väärässä! Ainoastaan Köngäksen paikoin liian selittelevä kerronta ja toisto saivat turhautumaan. Kyllä minä muistan! Kyllä minä ymmärrän!

Dora, Dora on lukuromaani, jonka seurassa viihdyin. Välillä se imaisi pidemmäksi aikaa maailmaansa, ja varsinkin loppua kohden tarinan ota tiukentui, kun jännitteet kasvoivat. Henkilökuvaus on niin voimakasta ja vivahteikasta, että lukeminen oli nautinto. Köngäs on luonut jokaiselle kertojalle taidokkaasti omanlaisensa äänen.

Arvaan, että lukemista voi joillakin häiritä se, että tarinan henkilöillä on ilmeiset esikuvansa todellisessa maailmassa. Onko Hitler todella sanonut noin? Menikö ministerivalinta oikeasti tällä tavalla? Minusta totuudenmukaisuutta ei ole mielekästä jäädä pohtimaan sen syvemmin. Se ei kannata. Voi vain heittäytyä oikoisenaan sohvalle ja nauttia hyvin kirjoitetusta fiktiosta ja sen tunnelmista.

”Koulukirjoissa ne sodat aina alkoivat ja päättyivät yhtä täsmällisesti.”
”Nyt me tiedämme mitä siinä viivan välissä oli.”

 Dora, Dora antaa yhden mahdollisen version viivojen välin täytteeksi.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Joel Haahtela: Traumbach (2012)

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 112.
Oma arvio: 2/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Päivi Puustinen.
Näin jälkikäteen sen huomaan: olin kasannut epärealistisen suuria odotuksia Joel Haahtelan kirjoille. Syksyn mittaan selailin ja katselin niitä sillä silmällä töissä hyllyttäessäni. Odotas vaan, kun ehdin tämänkin lukea... Sitten kun pääsen lukemaan Haahtelaa, niin... Vihdoin koitti tuo odotettu Haahtelan aika ja nappasin uutuushyllystä Traumbachin intoa pursuten. Jo muutaman sivun jälkeen hämmennyin. Mitä ihmettä: eihän teksti sykähdytä minua ollenkaan!

Traumbach on pienoisromaani, jonka päähenkilö Jochen saapuu nimeltä mainitsemattomaan saksalaiseen kaupunkiin tekemään haastattelua herra Traumbachista. Kaupunkia vaivaa asukkaiden joukkopako länteen, ja itse Traumbachin tavoittaminen tuntuu mahdottomalta. Miehestä tiedetään kovin vähän, ja lopulta selviää, että muustakaan tarinassa ei juuri mitään tiedetä, edes Jochenista. Loppuratkaisu on melkein yhtä kekseliäs kuin ala-asteen hittilopetus ”Sit mä heräsin.” (Ainekirjoitukset olivat tulleet myös Valkoisen Kirahvin mieleen.)

Traumbachin ydin on etsimisessä ja erityisesti hukassa olemisessa. Epävarmuus väikkyy taustalla jatkuvasti. Jochenilla on vain etunimi, kaupungin nimeä ei mainita, itse Traumbachia ei tunnuta saavutettavan lainkaan. Rasittavaa. Ärsyttävä, kommentoiva ja epäluotettava kertoja sen sijaan oli mielenkiintoisinta koko kirjassa.

Nyt huomaamme juuttuneemme jälleen tyhjänpäiväisiin pohdintoihin, jotka estävät tarinan etenemisen, sillä tarina todella etenee.

Haahtelaa olen kuullut kehuttavan erityisesti kuvallisesta kielestään, mutta monesti teksti maistuu yliyrittämiseltä:

Pyykki kuivahtaa sormien välissä, helisee ja inisee – –.

Useasti lukiessani huomasin ajattelevani, että omaperäisyyden ja kikkailun välinen raja on hienoinen.

Pistemääräni kohoaa kahteen, koska joistakin kielikuvista ja ilmaisuista pidin todella. Ne vain tuppasivat hukkumaan haahuiluun. Löyhyys kun ei ole minusta järin hyvä piirre pienoisromaanille. Toinen syy kahteen pisteeseen on juuri teoksen lyhyys. Pidempi olisi jäänyt kesken.

Taidan pistää tämän tökkimisen kaamoksen piikkiin ja palaan Haahtelan pariin vaikka joskus keväämmällä tai kesällä. Joskus sen haluan kuitenkin tehdä, sillä luulen edelleen voivani tykätä Haahtelasta. Kieroa.

Mainion ärhäkästi Haahtelan kimppuun on käynyt Helmi-Maaria, kun taas Aletheiaa, Karoliinaa ja Maria A:ta Haahtela on ihastuttanut unohtumattomasti.

torstai 15. marraskuuta 2012

Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)


Kustantaja: Siltala.
Sivumäärä: 141.
Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Elina Warsta.
Luin Ollikaisen esikoisen eilen enkä olisi voinut lukemistani osuvammin ajoittaa: tänään julkistettiin, että Nälkävuosi voitti vuoden 2012 Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja on yksi kuudesta Finlandia-finalistista. Töistä ajellessani mietin, että vaikka ei Finlandia Ollikaisen esikoiselle napsahda, niin josko HS:n palkinto ainakin, koska niin onnistunut esikoinen on kyseessä. Niinhän sitten kävikin. Olen vilpittömästi iloinen, sillä Nälkävuosi on mielestäni palkintonsa ja finaalipaikkansa ansainnut!

Nälkävuosi kertoo karusta talvesta 1867–68, jolloin Suomessa kärsittiin huonojen satovuosien seurauksena nälänhädästä. Kun ruoka loppui, ainoa vaihtoehto oli lähteä kerjuulle. Monet joutuivat turvautumaan ahtaisiin tilapäismajoituksiin, mikä johti siihen, että nälän lisäksi myös kulkutaudit surmasivat kansaa.

Nälkävuodessa perheenäiti Marja joutuu lähtemään torpastaan lapsiensa Juhon ja Mataleenan kanssa viimaiselle taipaleelle: hyytävässä pakkasessa ja tuiskussa he taivaltavat kohti jotakin parempaa. Marjaa pitää liikkeessä toivo lasten hengissä selviämisestä ja haave keisarillisesta Pietarista, jossa kaikki olisi paremmin.

Toisen näkökulman lohduttomiin oloihin tuovat lääkäri Teo ja apulaiskamreeri Lars eli Renqvistin veljekset. Heidän ongelmansa ovat heille itselleen suuria, vaikka surmaavaan nälkään verrattuna piskuisia. Piristävää tarinassa on se, että parempiosaisista löytyy myös inhimillinen puoli. Ne jotka voivat, antavat puolet vaikka viimeisestä leivästään. Kirjassa pahuus löytyy usein viereltä eli toisten nälkäisten joukosta.

Loputtomalta tuntuva lumentulo koituu monen kohtaloksi. Pehmeä hanki vetää väsynyttä herkästi puoleensa, mutta kinos voikin jäädä viimeiseksi vuoteeksi. Ruumiit peittyvät nopeasti valkoiseen kuolemaan.

Lukukokemus oli riipaiseva ja aiheen vuoksi surumielinen, mutta Ollikaisen tapa kuvata ihmisen ja luonnon limittymistä on kiehtova ja kaunis:

Marja astuu sillalle. Hän nostaa Juhon syliinsä ja puristaa lasta rintaansa vasten sen minkä voimattomuudeltaan jaksaa. Silta on ahnas kieli, valmiina kuljettamaan kulkijan talven nieluun, tyydyttämään sen koskaan tyydyttymätöntä, loputonta nälkää.
                      Tuuli päättää suunnan, se puskee Marjaa sillan yli. Lumipyörteet lainehtivat hänen jaloissaan, virta ei kulje enää sillan alla vaan sitä pitkin, kohti vastarannan lumilakeutta, johon tie katoaa.

Nälkävuosi on hiottu ja kompakti kokonaisuus, jossa 1800-luvun miljöitä ja ihmisiä on kuvattu uskottavasti ja koskettavasti. Pidin kovasti myös kirjan Helsinki-kuvauksista: sivuilla vilahtelevat esimerkiksi Kauppatori, Nikolain kirkko ja Siltavuori, samoin Katajanokan huorat ja hampparit.

Hanna kirjoitti Nälkävuodesta tänä samaisena päivänä. Myös esimerkiksi Ilselässä  ja Sinisessä Linnassa on kirjaa arvioitu.

torstai 8. marraskuuta 2012

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja (2009)

Alkuteos: Min Kamp, Første bok.
Suomentaja: Katriina Huttunen (2011).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 489.
Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: ostin uutena.
Kuva: like.fi
Kirjamessuilla (25.10.2012) se kipinä iski: olin kuuntelemassa Karl Ove Knausgårdin haastattelua ja sen päätyttyä sinkosin oitis ostamaan kuusiosaisen sarjan ensimmäisen osan Taisteluni. Ensimmäinen kirjaTaisteluni-sarjasta on ruotsinnettu nyt viisi ja suomennettu kaksi osaa. Kyseessä on mainospuheiden mukaan jopa ”Pohjolan suurin kirjallisuustapaus” – tästä en tiedä, mutta yksinkertaisuudessaan kirjasarjan idea on seuraavanlainen: Knausgård kirjoittaa tarkkanäköisesti omasta elämästään. Kuusi kirjaa, yli 3000 sivua, yhden nelikymppisen miehen elämä. Siis mitä ihmettä?

Knausgård on norjalainen kirjailija, joka asuu nykyään Ruotsissa, vaimonsa Lindan kotimaassa. Kirjamessuilla hän kertoi, kuinka hän turhautuneena nelikymppisenä oli pysähtynyt pohtimaan ulkoisesti idyllistä elämäänsä, johon kuuluivat rakkaat lapset ja vaimo. Hänestä tuntui, ettei elämä voinut jatkua entiseen tapaansa, jotakin oli tehtävä. Hän voisi jättää perheen ja lähteä kiertelemään maailmaa. Tai sitten hän voisi tappaa itsensä. Kolmas vaihtoehto olisi alkaa kirjoittaa elämästään. Kaikkien onneksi Knausgård valitsi jälkimmäisen.

Ensimmäinen kirja keskittyy kuvaamaan Karl Oven nuoruutta, teinipojan arkea, huojuvaa isäsuhdetta, isän alkoholismia ja lopulta isän kuolemaa. Kirjasarja ei kuulemma etene kronologisesti eli tulevissakin osissa palataan taaksepäin. Noin puolet tästä kirjasta ajoittuu Karl Oven nuoruuteen, loppu kertoo hetkistä isän kuoleman jälkeen.

Nuoruuden vaiheita kuvaavan jakson kerronta värittyy hauskasti kuplivalla, arkielämän kommelluksista syntyvällä huumorilla. Teinipojan mielenmaiseman kuvaus tuo etäisesti mieleen Bert-kirjat, joiden parissa viihdyin itse teini-ikäisenä. Lakonisuuden nuori Karl Ove itse määrittelee osuvasti näin:

Lakoninenko? sanoin. Sitä on vaikea kuvata. Jotakin kuivakkaa ja asiallista, ehkä liioitellun asiallista, sanoin. Eräänlaista vähättelyä.

Kerronnan viehätys on juuri arkisten asioiden ja rutiinien nostaminen huomion keskipisteiksi. Tupakan filtterin värillä on väliä, kuten myös sillä, osaako avata kaljapullon sytyttimellä. Koulu, kotibileet, keskiolut, tupakka, tytöt, musiikki, urheilu. Siinä varmasti melko yleinen resepti teinipojan elämään. Ainakin 1980-luvulla, jolloin Knausgård eli nuoruutensa; nykyään listaan voisi varmasti lisätä tietokoneet ja konsolipelit. Lakoninen kerronta muistuttaa aika ajoin toisesta norjalaisesta mieskirjailijasta, Erlend Loesta, jonka L on yksi lempikirjoistani.

Tunnelma muuttuu merkittävästi kirjan jälkimmäisellä puoliskolla. Isän kuoltua Karl Ove ja hänen veljensä Yngve menevät isoäidin talolle, jossa isä ja isoäiti ovat eläneet viime vuodet saastaisen sotkun keskellä. Karu totuuden löyhkä lyö kasvoille jo ovella.

Me kahlaamme isäni kuolemassa. Hän kuoli tuoliinsa viereisessä huoneessa, se on täällä vieläkin. Sitten täällä on jäljellä kaikki se mitä on tapahtunut aiemmin, lapsuudessani, kaikki sekin on täällä, ja se palaa mieleeni. Ymmärrätkö? Olen tavallaan ihan lähellä sitä. Sitä mikä olin silloin kuin olin pieni. Sitä mikä isä oli silloin. Kaikki sen ajan tunteet palaavat taas mieleeni.

Veljekset raivaavat, puunaavat ja jynssäävät taloa puhtaammaksi, ja samalla he yrittävät ymmärtää isän kuolemaa. Menetyksen tuska välittyy koskettavasti.

Knausgård kertoi kirjamessuilla, että hänen isänsä ryhtyi juomaan hänen ikäisenään ja joi itsensä hengiltä alle kymmenessä vuodessa. Nyt kun hän kirjoissaan pyrkii kuvaamaan kaikkia ympäröiviä ihmisiä ja tilanteita mahdollisimman rehellisesti, ei liene yllätys, että lähisukulaiset ovat älähdelleet ja jopa uhkailleet oikeustoimilla. Niinpä päästään hankalan kysymyksen äärelle: mistä kirjailija saa kirjoittaa? Rajoja on tunnetusti vaikea vetää. Helppohan kaltaiseni tavallisen lukijan on sanoa, että tällaisia kirjoja pitäisi lukea kaunokirjallisuutena, siis fiktiona. Eihän kukaan pysty esimerkiksi repliikintarkasti muistamaan, mitä on kuusitoistavuotiaana sanonut. Mutta muuttuisiko mielipide, jos oma elämä päätyisi kirjan sivuille?

Luin Ensimmäistä kirjaa haltioituneena. Luin vauhdilla, mutta samalla toivoin, ettei kirja loppuisi koskaan. Onneksi osia on vielä viisi jäljellä.

Kustantajan kirjaesittely on täällä, Jarmo Papinniemen Parnassossa ilmestynyt arvio löytyy täältä.

lauantai 3. marraskuuta 2012

E. L. James: Fifty shades: Sidottu (2011)

Alkuteos: Fifty Shades of Grey.
Suomentaja: Riie Heikkilä (2012).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä. 514.
Oma arvio: 1/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Kuva: otava.fi
Sidottu on ensimmäinen osa brittiläisen E. L. Jamesin Fifty Shades -trilogiaa, joka on noussut polttavaksi puheenaiheeksi ja myyntihitiksi.

Alkuasetelma ei voisi olla kuluneempi: kömpelö ja kokematon kirjallisuudenopiskelija kohtaa sattumalta itsevarman, saavuttamattoman oloisen ja hengästyttävän hyvännäköisen poikamiehen, joka kaiken lisäksi on rikas. Miljonääri kiinnostuu tytöstä, ja heidän välilleen kehkeytyy miehen seksuaalisten mielihalujen värittämä suhde. Anastasia Steele ja Christian Grey koettelevat toistensa rajoja monin tavoin. Keskeistä on, kuka saa tehdä mitäkin ja kenelle, ja mitkä ovat Christianin mieltymysten taustat.

Teksti on vaivaannuttavaa. Anastasia punastuu tai lehahtaa punaiseksi noin joka toisella sivulla. Anastasian edellisen punastumisen puna tuskin on ehtinyt laskea, kun taas jo lehahtaa. Yhden kulmakarvan nostamisen taito vaikuttaa myös erityisen käytetyltä. Jatkuva virnistely rasittaa, Anastasian sisäisen jumalattaren toistuvat ”kommentit” saavat raivon partaalle.

Luin kirjan tunnollisesti loppuun, vaikka olisin voinut lopettaa jo muutaman kymmenen sivun jälkeen. Itsepintaisesti olin päättänyt, että luen tämän, ja nyt voin sanoa, että niin tein. En voi suositella tätä oikeastaan kenellekään, sillä paremmin kirjoitettua viihdettä on kirjastoissa hyllymetreittäin. Mutta tällaista kirjallista ilmiötä harvasta kirjasta syntyy, joten uteliaiden ei varmaan auta kuin kokea tämä itse.

Mikä tässä kömpelösti toteutetussa pehmopornossa sitten hätkähdyttää – tai siis minkä pitäisi ilmiön mittasuhteiden mukaan niin tehdä? Se ei voi olla muu kuin seksi, jota kirjassa kyllä riittää. Niin mitä sitten? Nykyäänhän internet ja televisio suoltavat katseltavaksi ties mitä. Veikkaukseni on, että yksi vastaus löytyy siitä, millainen media kirja on: tarina tulee luettuna hyvin eri tavalla iholle. Jokaisen lukijan täytyy kuvitella ja kuvittaa tarina päässään itse.

On selvää, että en kuulu kirjan kohderyhmään. Ensinnäkään en juuri lue viihdekirjoja. Toisekseen en pysty ymmärtämään seksin käyttöä vallan välineenä. Herra ja palvelija -suhde ynnä muut kiemurat menevät yli ymmärrykseni. Olisi oikeastaan ollut suuri ihme, jos Jamesin hitti olisi minuun kolahtanut.

Kuitenkin olen sitä mieltä, että kaikki lukeminen on hyvästä. Jos joku innostuu tämän kautta lukemaan muutakin, niin hyvä. Eikä minulla ole siihenkään mitään sanottavaa, jos joku lukee vain viihdekirjallisuutta ja tämän yhtenä muiden joukossa. Hyvä. Makunsa kullakin.

Kirjallisiin ilmiöihin perehtyminen oli siis tällä kertaa aikamoista tuskaa verrattuna Nälkäpelin lukemiseen. Toki olisin voinut uskoa HS:n Aholan kehotusta ja jättää ilmiön omaan arvoonsa, mutta minkä sitä uteliaisuudelleen mahtaa! Kaipa seuraavaksi kokeilen Twilightia, jolle Fifty Shades on esimerkiksi Maijan mukaan monella tasolla velkaa. Fifty shadesin parissa on viihtynyt muun muassa Helmi-Maaria, kun taas Jenni epäilee kyseessä olevan joukkoharha. 

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Suzanne Collins: Nälkäpeli (2008)

Alkuteos: The Hunger Games.
Suomentaja: Helene Bützow (2008).
Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 389.
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Kuva: wsoy.fi
Nälkäpeli on kiistatta ilmiö. Se on puhkikirjoitettu blogeissa jo aikoja sitten, mutta kiinnostukselle ei näy loppua. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran jokunen kesä sitten, kun siskontyttö luki sitä mökillä. Silloin tyydyin vain ihmettelemään kirjan maailman yhteiskuntajärjestystä, ja tarinan perusidea palasi aina välillä ajatuksiini. Tänä syksynä töissä kirjastossa olen törmännyt Collinsin Nälkäpeli-trilogiaan jatkuvasti, sillä sitä kysytään ja varataan päivittäin. Pakkohan ainakin ensimmäiseen osaan oli siis tutustua.
Nälkäpeli kertoo hurjasta tosi-tv-ohjelmasta, jota tehdään tulevaisuuteen sijoittuvassa valtiossa nimeltä Panem. Luonnonmullistukset ovat tuhonneet Pohjois-Amerikan, ja paikalle syntyi tämä uusi valtio. Panem jakautuu Vyöhykkeisiin, joiden elämää hallinnoi totalitaristisesti maan keskus, pääkaupunki Capitol. Pitääkseen asukkaat kuuliaisina ja muistuttaakseen vallanpitäjien mahdista Capitol järjestää vuosittain Nälkäpelin, jonne jokaisen Vyöhykkeen tulee lähettää kaksi tribuuttia eli kilpailijaa. Pelin kulku on selkeä: 24 tribuutista yksi selviää voittajaksi, kun kaikki muut ovat kuolleet. Tapa tai tule tapetuksi.
Tämänvuotista peliä seurataan teinityttö Katnissin näkökulmasta. Hän on kotoisin Vyöhykkeeltä 12 eli Panemin perukoilta, missä pääelinkeino ovat hiilikaivokset. Katniss on elättänyt perhettään isän kuoleman jälkeen salametsästämällä. Hän tekee kaikkensa pikkusiskonsa Primin eteen ja ilmoittautuu tämän tilalle Nälkäpeliin, kun arpa osuu Primin kohdalle.
Selviytymisessä Nälkäpeliareenalla keskeisiä ovat ruoka, vesi, lämpö ja aseet, mutta ehdottomasti myös tuuri. Kukaan ei tiedä muiden tribuuttien vahvuuksia, ja Capitol saattaa muuttaa sääntöjä milloin tahansa – jotta peliä televisiosta seuraava yleisö viihtyisi paremmin.
Mikä Nälkäpelissä sitten oikein kiehtoo? Se on oikeiden tosi-tv-ohjelmien irvikuva: siinä mässäillään tappamisella, ihmiset ovat todella vain pelinappuloita viihdetuotannossa, ruumiita tulee. Ikään kuin konsolipelit ja tosi-tv olisivat yhdistyneet jossakin todellisuudessa. Tarinan viehättävyys perustunee pitkälti klassiseen asetelmaan: ovela, hyväntahtoinen sankari petkuttaa nokkeluudellaan pahiksia, vaikka on altavastaajan asemassa. Katniss myös säilyttää inhimillisyytensä raadollisissa olosuhteissa.
Luin kirjaa viihdyttävänä satuna. Olihan se joiltakin osin ennalta-arvattava ja Katnissin naiiviuteen taipuvaiset ajatukset välillä rasittavia, mutta en välittänyt tällaisista sivuseikoista. Ahmin kirjan muutamassa illassa, sillä olin alusta lähtien myyty. Luen harvemmin fantasia- tai scifikirjallisuutta, mutta nyt jännitin tribuuttien taistelua melkein henkeä pidätellen. Koukussa olen; trilogian kaksi muuta osaa ovat jo varauksessa…

Nälkäpelistä on kirjoiteltu esimerkiksi blogeissa Lukutoukkailua, P.S. Rakastan kirjoja, Luettuja maailmoja, ihan vain muutamia mainitakseni.

tiistai 16. lokakuuta 2012

Ohittamaton haaste

Olen passanut monia lukuhaasteita aikapulaan vedoten, mutta nyt vastaan tuli niin hauska ja houkutteleva idea, että on pakko lähteä mukaan. Osallistun hdcaniksen ideoimaan Lukudiplomi-haasteeseen. Tässä Hyönteisdokumentti-blogista kopioidut haasteohjeet:

1. Valitse vapaasti luokkatasosi ja diplomi jonka haluat suorittaa. Pohjana suosittelen tuota Opetushallituksen Kunnaria, mutta vastaavat paikkakuntakohtaiset diplomiohjelmat hyväksytään myös. Ilmoita valintasi tämän bloggauksen kommenttiosiossa.

2. Seuraa diplominsuorituksen ohjeita. Tyypillisesti tarjolla on useita temaattisia lukulistoja joista kustakin valitaan luettavaksi yksi kirja niin että yhteensä luetaan 6-10 kirjaa. Luetuista kirjoista joko tehdään normaali bloggaus oman tyylin mukaan tai tehdään jokin diplomiohjeissa annetuista tehtävistä, tai mieluiten tietysti molemmat (kannattaa lukea ne tehtävälistat läpi, siellä on lukuisia mielikuvitusta kutkuttavia tehtäviä...) Mahdolliset elokuvatehtävät ovat vapaaehtoisia, tällä kertaa keskitymme kirjoihin ja ajoittaisiin sarjakuviin.

3. Haaste alkaa nyt, ja kouluvuoden mukaisesti päättyy lauantaina 25.5.2013. Tuosta viikon päästä, 1.6.2013 kevätjuhlissa jaetaan diplomit ja saatetaanpa jakaa stipendeinä myös muutama kirjapalkinto arvottuna suorittajien kesken (myös hyvällä yrityksellä pääsee mukaan arvontaan vaikkei koko diplomia saisikaan suoritettua). Myös jo luetuilla kirjoilla voi osallistua, kunhan ne on lukenut 1.8.2012 jälkeen.

4. Jos lähipiirissäsi on lukeva lapsi, ota selvää olisiko hän kiinnostunut lukudiplomista ja onko hänen koulussaan mahdollisuutta sen suorittamiseen.

Kuva: netlibris.net

Yritän siis lukea seuraavat kymmenen kirjaa kuluvan lukuvuoden aikana:

Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä
Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli
George Orwell: Eläinten vallankumous 
Leena Krohn: Tainaron
Henning Mankell: Tulen salaisuus
Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Alexis Kouros: Gondwanan lapset
Italo Calvino: Paroni puussa
István Örkény: Minuuttinovelleja 
Risto Rasa: Tuhat purjetta

Jos jokin näistä tökkii pahasti tai en saa kirjaa käsiini kirjastosta, niin saatan vaihtaa sen toiseen samalta tarjottimelta löytyvään teokseen. Yritän kuitenkin pitäytyä näissä. Luultavasti teen näistä vain tavalliset bloggaukset. Ilmoitan luokka-asteen sitten myöhemmin, jos intoudun tekemään varsinaisia diplomitehtäviä.

Tätä ennen olen osallistunut kahteen haasteeseen. Morren maailman Kuusi kovaa kotimaista -haaste jatkuu vielä itsenäisyyspäivään saakka. Tilanteeni on yhtä vaille valmis eli tuo haaste hoitunee mallikkaasti. Hieman vaisummalta sen sijaan näyttää Ikkunat auki Eurooppaan -listani… Ehkäpä vielä nappaan haasteeseen muutaman kirjan ennen vuodenvaihdetta, mutta missään nimessä en hätyyttele eniten lukeneiden kärkisijoja. Onneksi arvontaan pääsee mukaan pienelläkin panoksella!

Kahta haastetta kokeilleena voisin summata, että valmiiksi listatut kirjat tulevat helpommin luetuiksi. Senpä vuoksi uskaltaudun tähänkin mukaan.

Yksi syy lähteä haasteeseen on ehdottomasti sen herättämät positiiviset muistot. Yläkoulussa kuuluin Sinuhe-kirjapiiriin, jossa luimme eri tarjottimilta kirjoja ja pidimme niistä lukupäiväkirjaa. Ryhmä kokoontui varsinaisen kouluajan jälkeen, eikä siihen liittynyt diplomia tai verkkotyöskentelyä. Noilta ajoilta taitaa olla peruja rakkauteni kirjalistoihin! Yläkoululaisena luin myös Waltarin Sinuhe, egyptiläisen yhtenä kesänä, ja se on ollut yksi merkittävimpiä lukukokemuksiani koskaan. Muistot ovat sikäli kultaantuneet, etten enää muista, luinko Sinuhen samannimisen kerhon vuoksi vai meninkö kerhoon, koska olin lukenut sen. Väliäkö tällä, sillä lukeminen on pääasia!


perjantai 21. syyskuuta 2012

Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne (1999)

Alkuteos: Stupeur et tremblements.
Suomentaja: Annikki Suni (2001).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 127.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.



Belgialainen Amélie Nothomb oli minulle täysintuntematon kirjailija, kun poimin muutaman hänen kirjansa luettavakseni hyllyttäessäni kirjoja töissä. Uskalsin ottaa kerralla kolme saman kirjailijan teosta, sillä nämä ovat sopivan ohkaisia työpäivän jälkeen ahmaistaviksi!

Myönnettäköön, että kirjailijan etunimi yhdistettynä Nöyrin palvelijanne -kirjan amelienvihreään kanteen muistuttivat Amélie-elokuvasta, joka on yksi parhaimmista näkemistäni elokuvista. Ehkä jopa lempielokuvani. Nothombin kirjalla ja Amélie-elokuvalla ei ole mielleyhtymiäni lukuun ottamatta mitään tekemistä toistensa kanssa, mutta halusin kirjata ja jakaa tämän ajatuksen, sillä se kuvastaa hauskasti sitä sattumanvaraisuutta, jolla ihmiset monesti valitsevat luettavaa.

Päähenkilö Amélie on pestautunut vuodeksi japanilaiseen yritykseen. Nöyrin palvelijanne perustuu Nothombin omiin kokemuksiin: hän on työskennellyt japanilaisessa suuryrityksessä valmistuttuaan yliopistosta. Hän on myös syntynyt ja viettänyt varhaislapsuutensa Japanissa. 

Teoksen Amélie aloittaa tulkin tehtävistä, mutta surkuhupaisassa tarinassa hän putoaa arvoasteikolla aina vain alemmas ja alemmas. Amélie suorittaa annetut tehtävät täydellisesti, mutta sekään ei riitä. 

Aikuisena päätin laimentaa suuruudenhulluuttani ja mennä tulkiksi japanilaiseen firmaan. Valitettavasti se oli liian hyvää minulle ja jouduin laskeutumaan alempaan asemaan, kirjanpitäjäksi. Mutta sosiaalinen romahdukseni oli niin salamannopea ettei jarrua näkynyt lainkaan. Minut siirrettiin ei-miksikään. Pahaksi onneksi – olisihan minun pitänyt arvata se – myös tämä ei-mikään oli liian hyvää minulle. Vihonviimeinen virkanimikkeeni oli käymälän siivooja.

Syitä kuilunjyrkkään arvonalenemiseen löytänee helpoiten kulttuurieroista. Japanilaisessa suuryrityksessä työskentelee vain kourallinen naisia, joista yksi on Amélien lähin esimies, Fubuki Mori. Japanilaisen kulttuurin hengessä Amélie alistuu ylempänsä edessä ja alkaa itsekin toistaa mantraa huonommuudestaan. Ainakin ironisella sävyllä höystettynä. Japanilainen työmoraali ja hierarkinen ajattelutapa johtavat välille aivot narikkaan -tilanteisiin: kaikki tajuavat, ettei tässä ole mitään järkeä, mutta näin kuuluu toimia.

Välillä minua alkoi jo ahdistaa: eikö kukaan tosiaan näe asioita kuten Amélie, onko japanilaisen ja eurooppalaisen kulttuurin erot tosiaan näin valtavia? Kirjan tapahtuma-aika on 1990-luvun alkupuoli, joten silloin tilanne kenties oli näin irvokas. Ehkäpä nykyaikainen bisneselämä on lähentänyt itää ja länttä ainakin jonkin verran. 

Toinen rasittava piirre kirjassa on se, että henkistä nöyryytystä verrataan toistuvasti raiskaukseen. Se ei minusta ole linjassa kerronnan muuten humoristisen vireen kanssa. 

Pääosin Nöyrin palvelijanne oli kuitenkin huvittava ajanvieteromaani. Välillä se sai minut nauramaan, välillä nostelemaan kulmiani. Välillä pystyin jopa samastumaan kertojan absurdeihin tuntemuksiin.

Ajatelkaa, että olin ollut niin typerä että olin opiskellut korkeakoulussa. Ja nyt minun aivoni kukoistivat saadessaan harjoittaa tyhmää toistoa, toimintaa josta äly oli kaukana. Tiesin nyt että minut oli luotu ihailevaan mietiskelyyn. Onni oli numeroiden kirjoittamista kauneutta katsellen.

Tämä kappale toi mieleeni opiskeluaikojen iltatyöt, kun naputtelin iltakaudet numeroita tietokoneelle toimiston uumenissa. Melkein aloin ikävöidä numeroiden hakkaamista tietokoneelle; sitä tunnetta, kun sormet liikkuvat enempää ajattelematta näppäimistöllä ja aika vain kuluu.  Silmät ja sormet tekevät saumatonta yhteistyötä, eikä millään muulla ole väliä kuin niillä numeroilla. Se tunnetila on jollakin tapaa tylsyyden tuolla puolen. Edelleen ihmettelen niitä, jotka tekivät ja tekevät edelleen kyseistä monotonista työtä kokopäiväisesti. Minua auttoi se, että tiesin sen olevan tilapäistä. Ja toimihan se hyvänä opiskelumotivaation korottajana!

Ensikosketukseni Nothombiin oli siis lupaava. Antikrista ja Samuraisyleily odottavatkin jo vuoroaan lukujonossa.

Tämä menee Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa Belgian alle.

Hätäisellä googlailulla löysin vain Kirjanurkkauksen Zephyrin tekstin tästä kirjasta.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Markus Nummi: Karkkipäivä (2010)

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 383.
Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Kansi: Liina Puustinen
Kuva: otava.fi
Silmäilin Nummen Karkkipäivää kirjakaupassa vajaat pari vuotta sitten, kun vuoden 2010 Finlandia-palkintoehdokkaat oli julkistettu. Nimi ja kansi jäivät jo tuolloin mieleeni, mutta luin kirjan vasta tovi sitten loppukesän lämmössä mökillä Kuusi kovaa kotimaista -haasteen innoittamana. Nummi kirjoittaa niin taidokkaasti raskaasta aiheesta, että aurinkoisesta ilmasta huolimatta iho nousi lukiessa usein kananlihalle.

Karkkipäivä pureutuu aina vain valitettavan ajankohtaiseen aiheeseen: lasten huonovointisuuteen yhteiskunnassamme. Tänäkin syksynä on puitu erästä käsittämättömän surullista tapausta julkisuudessa. Mieleeni tulee aiheeseen liittyen palasia yleisönosastoilla käydyistä keskusteluista. Ensin joku kirjoitti, että jokaiselle lapselle paras hoitaja on oma vanhempi ja huostaanotto on kyseenalainen apukeino. Siihen tuli hyvin pian vastaus, että ihan näin yksioikoinen totuus ei ole, sillä väkivaltaisessa perheessä elävän lapsen tilanne voi parantua huostaanotolla, mutta se on edelleen vain yksi hoitokeino tilanteen parantamiseksi. Tilanteita on niin monenlaisia, että yhtä kaikille sopivaa ratkaisua on mahdoton määritellä.

Selvää lienee se, että silloin kun lapsella on hätä, yhteiskunnan tulee puuttua asiaan. Tärkeintä ja vaikeinta on kuitenkin havaita lapsen hätä ja tunnustaa se. Totuus voi olla piilossa kulissien takana, eikä lapsi välttämättä itse enää edes tiedä, että voisi pyytää apua. Tämä on asian laita myös Karkkipäivässä. Tarinan myötä aloin ymmärtää sosiaalityöntekijöiden taakkaa ja vastuuta. Arki on huolta, raskaita päätöksiä, raportteja ja ilmoituksia. Jos ei huomaa tiettyjä merkkejä ajoissa, seuraukset voivat olla kammottavat. Toisaalta väärin uhkaavaksi päätelty tilanne voi loukata aivan "tavallisen" perheen kunniaa. 

Karkkipäivässä kirjailija Ari joutuu tahtomattaan osalliseksi pienen Tomin elämään. Tomi on neuvokas poika, jonka oma elämä ei ole aivan mallillaan, mutta silti hän käyttää kaiken aikansa ja energiansa toisen lapsen pelastamiseen. Hän kokee olevansa sankari Tok, joka voi auttaa hädässä olevaa prinsessaa.

Sessa prinsessa. Vielki oot vanki. Miks oot?
Ootas vaan. Konstit on Tokil. Monet on.
Vaik tulis kaikki pahat. Koopranoitsu. Mutanttipaska. Koko örkkijengi.
Mä sanon Mira-Mira-bella. Ja fiu.
Kuud pai.

Surullisinta on, että pieni lapsi joutuu kokemaan elämän hyvien ja pahojen taisteluareenana. Lapsen maailmassa todellisuus ja fiktio sekoittuvat, joten aikuisten on vaikea hahmottaa, mikä tilanne on oikeasti. Onko joku hädässä, vai leikitäänkö tässä jotakin?

Kirjaa lukiessani pohdin toistuvasti kohtuullisuutta: sitä vaaditaan jatkuvasti lapsilta, mutta entäs aikuiset? Tilanhallintasuunnittelija Paula saa kenties kauppojen hyllyt vaadittuun järjestykseen, mutta oma elämä ei ole enää lainkaan hallinnassa. Työ vie kaiken ajan, ruoaksi kahmaistaan muutama suklaapatukka, lapsesta huolehtiminen jää taka-alalle...

Henkilöhahmot onnistuvat raivostuttamaan ja ihastuttamaan. Hukassa oleva kirjailija, holtiton äiti, mielikuvituksekas pikkupoika ja stressaantunut sosiaalityöntekijä tuovat tapahtumiin jokainen oman näkökulmansa. 

Haltioiduin ja järkytyin Karkkipäivän lauseista, henkilöistä ja juonesta niin, että kirjan ahmimisesta oli kohtuus kaukana. Siitä seurasi ähky. Karkkipäivä on nopealukuinen, mutta tarinasta on kepeys kaukana. Luettua piti sulatella melkeinpä kuukausi ennen kuin pystyin kirjoittamaan kirjasta. 

Oivaltavia kirjoituksia Karkkipäivästä löytyy monia, kannattaa kurkata ainakin JenninValkoisen Kirahvin, Linnean ja Zephyrin.

torstai 13. syyskuuta 2012

Chris Cleave: Little Been tarina (2008)

Alkuteos: The Other Hand.
Suomennos: Irmeli Ruuska (2011).
Kustantaja: Gummerus.
Sivumäärä: 375.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.
Teoksen etuliepeessä kiusoitellaan lukijaa: Emme halua kertoa sinulle liikaa tämän romaanin tapahtumista. Tarina on niin hieno, että juonen paljastaminen voisi pilata lukukokemuksesi. ­Teksti jatkuu ohjeistaen: Kun olet lukenut kirjan, haluat toivottavasti kertoa siitä ystävillesi. Älä kuitenkaan kerro heille kirjan juonta – tarinan taika on sen lukemisessa

On kyllä sinänsä tehokasta ”piilotella” juonta ja herätellä näin lukijan mielenkiintoa. Mutta tuo neuvominen on suunnattoman ärsyttävää: kyllähän kaikki tajuavat muutenkin, että tarinan taika on sen lukemisessa! Tähän jäävätkin moitteet, sillä muuten minulla on Little Been tarinasta vain hyvää sanottavaa. 

Nigerialaisen Little Been tarinaa kursitaan kasaan hänen omasta ja brittiläisen Sarahin näkökulmasta. Näiden kahden sisukkaan naisen elämäntarinat ovat alkaneet nivoutua yhteen eräällä nigerialaisella rannalla pari vuotta sitten. Nykyhetkessä Little Bee ilmaantuu Sarahin luo Englantiin kuin tyhjästä. He kumpikaan eivät voi unohtaa rantaepisodia eivätkä sen jälkeisiä kahta vuotta, jotka ovat muuttaneet heidän elämiensä suunnan. Tulevaisuus on suuri kysymysmerkki laittomalle pakolaiselle Little Beelle, mutta yhtälailla kriisissä on myös Sarahin elämä.

Little Been elämä on ollut useasti vain yhden sormen varassa - joskus kirjaimellisesti, joskus kuvaannollisesti. Teini-ikäinen Little Bee on joutunut kohtaamaan elämässään kosolti kauhua, väkivaltaa ja kuolemaa, mutta tarinassa on mukava myös ripaus neuvokkuutta ja onnea, sillä onhan hän hengissä.

Little Been tarinaa voi lukea kritiikkinä eurooppalaiselle maahanmuuttopolitiikalle. Pakolaiset voivat olla päätöksentekijöille vain mustetta paperilla, mutta todellisuudessa jokaista nimeä kantaa tunteva, kokeva ja muistava ihminen. Suuret lupaukset auttamisesta ja turvapaikan tarjoamisesta voivat jäädä vain kaukaisiksi korulauseiksi. Little Bee on hyvin tietoinen pakolaisuudestaan ja asemastaan:

Meillä ajelehtijoilla ei todellakaan ole omaa lippua. Meitä on miljoonia, mutta emme ole kansakunta. Emme voi pysyä yhdessä. Ehkä keräännymme jonnekin yksittäin tai kaksittain päiväksi, kuukaudeksi tai jopa vuodeksi, mutta sitten tuuli kääntyy ja vie toivon mennessään.

Cleave ja eritoten suomentaja Ruuska saavat tarinan henkilöt eläviksi värikkäällä dialogilla. Little Bee puhuu ”kuningattaren kieltä”, joksi hän kutsuu lehdistä opeteltua eli kirjoitetun mallin mukaista englantiaan, huonommin kieltä osaavat pakolaiset taas jutustelevat arkisempaan tyyliin. Teoksen lopussa Cleave kirjoittaakin paneutuneensa eritoten uskottavan oloiseen puheen jäljittelyyn.

Enempää en Little Been tarinan vaiheista halua kertoa, en kustantajan toivetta noudattaakseni, vaan siksi, että en halua epähuomiossa pilata kenenkään lukukokemusta. Omani oli mieleenpainuva ja lämminhenkisen toiveikas, mikä kertoo Cleaven taidokkuudesta käsitellä näinkin raskaita aiheita.

Little Been tarina on melkeinpä puhkiarvioitu kirjablogeissa. Syväluotaavan tekstin kirjasta on kirjoittanut esimerkiksi Katja, kun taas Amman tekstistä löytyy läjäpäin linkkejä toisiin arvioihin.

Osallistun Little Been tarinalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Kirjava kesäkooste ja katsaus syksyyn

Nyt kun syksy on saapunut kirpeine aamuineen ja tihkusateineen, on hyvä hetki koota yhden otsikon alle menneen kesän tapahtumia. Kesä on ehdottomasti lempivuodenaikani, ja tällä kertaa siihen kuului monia kirjoihin liittyviä asioita.

Nannan lukumaraton on kerännyt blogiteksteistäni tähän mennessä eniten lukijoita. Kokemus oli antoisa: yllätyin, miten vahvan muistijäljen kirjat jättivät, vaikka luin ne peräperään. Kun nyt mietin jotakin teosta, muistan hyvin, minkälaisia ajatuksia mieleeni pulpahti sitä lukiessani ja mitä tuolloin tunsin. Maratonpäiväni oli kaunis ja aurinkoinen alkukesän päivä, elin loman alkuhuumaa ja onnea. Nuo aurinkoiset hetket tuntuvat olevan kovin kaukaisia muistoja nyt, kun työ ja arki täyttävät pimenevät päivät. No, ei ehkä tarvitsisi olla ihan näin dramaattinen, mutta maratonpäivä (ja ylipäätään kyseinen viikko) tulevat herättämään vielä raastavaa kaipausta vähenevään auringonvaloon ja toisaalta kantamaan syksyn pimeydessä, siitä olen varma.

Voisin ehdottomasti toteuttaa maratonin vielä joskus uudelleen. Silloin voisin lukea vaikkapa vuorokauden saman kirjailijan tuotantoa tai vain jännityskirjoja. Tai sitten voisin heittäytyä ja kokeilla nuortenkirja- tai viihdekirjamaratonia! Ideoita ja vaihtoehtoja löytyy, vapaa-aika sen sijaan on hieman kortilla.

Bloggaajakeskustelu Taalintehtaan kirjastossa 6.7.2012 vahvisti entisestään intoani jatkaa bloggaamista. Keskustelutuokio oli osa Baltic Jazz -tapahtuman ohjelmistoa. Keskustelijoina olivat toimittaja, kirjailija Jeanette ”Peppe” Öhman ja hänen puolisonsa, toimittaja Magnus Silfvenius, jotka puhuivat bloggaamisesta ja kirjoittamisesta Freja Rudelsin johdolla. Öhman pitää ruotsinkielistä Livet & Helsingfors -lifestyleblogia ja on kirjoittanut myös kirjan Livet & Barnet: om att överleva som någons mamma (Schildts 2011). Ruotsista kotoisin oleva Silfvenius puolestaan kirjoittaa Sama suomeksi -blogia, jossa hän muotoilee auttavalla suomellaan ajatuksensa aivan kuin kirjoittaisi ruotsia. Tekstit ovat hulvattomia, kannattaa piipahtaa! Keskustelussa pohdittiin muun muassa blogeja tekstilajina, bloggaajan vastuuta ja blogeja ilmiönä. Keskustelu käytiin ruotsiksi, ja olin yllättynyt ja iloinen, että pystyin seuraamaan sitä vaivatta.

Taalintehtaan kirjaston poistomyynnistä mukaan lähteneet.
Kiinnostukseni käännöskirjallisuutta kohtaan on noussut tasaisesti bloggaamisen myötä. Koska minusta sarjat ja listaukset ovat kiehtovia, päätin alkaa kerätä Tammen Keltaista kirjastoa ja Otavan kirjastoa. Ihan leikkimielisesti, mutta kuitenkin. Jossakin vaiheessa lisään näille kirjastoille oman sivun tuonne blogin ylälaitaan. Käännöskirjojen kohdalla päädyin sellaiseen ratkaisuun, että aloitan kirjasta kertovan tekstin aina sen alkuperäisellä nimellä ja suomentajan nimeämisellä. Otsikon vuosiluku kertoo teoksen alkukielisen ilmestymisvuoden, suomentajan nimen perässä on suomennusvuosi.

Tämä kesä tulee myös jäämään muistoihini kesänä, jolloin sain oman ex librikseni. Ihanaiset siskoni tilasivat taiteilija Päivi Mansikka-aholta minulle valmistujaislahjaksi ex libriksen, jonka väreistä ja aiheista pääsin antamaan toiveita. Mansikka-aho osasi minua koskaan näkemättä tehdä ex libriksestäni niin minun näköiseni ja oloiseni, että sen ensinäkeminen oli liikuttava.

Maalaus: Päivi Mansikka-aho
Poistin kuvasta nimeni, sillä haluan vieläkin pysytellä nimimerkin takana. Kuvassa on monia minulle tärkeitä asioita tai niiden symboleja: kirja, kynä, koira, saaristomaisema. Maisemaa kehystävä maisterinseppele kertoo siitä, että sain tämän valmistujaislahjaksi. Originaali on akvarellimaalaus, jonka voin kehystää tauluksi ja jonka pienennetystä kopiosta voin painattaa varsinaisia ex libriksiä. Ex libris tarkoittaa "kirjastostani", ja tulen merkitsemään merkillä sellaisia kirjahyllyni kirjoja, jotka haluan säästää.

Näin kesän jälkeen edessä on jälleen kiehtova kirjasyksy messuineen, uutuuksineen ja ilmiöineen. Helsingin kirjamessujen teemamaa on Unkari, joten ajatukseni on tutustua ainakin yhteen unkarilaiseen kirjailijaan ennen messuja. Näillä näkymin pääsen mukaan messuhulinaan sekä messukävijän että kirjamyyjän roolissa – molempia odotan hymyssä suin.

Syksyn uutuuksista odotan eniten Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat -kirjaa ja Riikka Pulkkisen Vierasta. Näistä ensimmäistä olenkin jo hyvää vauhtia lukemassa, joten bloggauskin on lähiaikoina tulossa. Kirja julkistettiin näyttävästi Tallinnassa kuluneella viikolla: juhlissa mukana olleen Hannan raportin tapahtumista voi lukaista täältä. Fifty Shades of Grey -trilogia taas taitaa olla sellainen kirjailmiö, johon en halua sen enempää puuttua. Mistä kirjassa on kyse, selviää esimerkiksi anni.M:n ja peikkoneidon arvioista.

Antoisaa syksyä kirjojen parissa siis kaikille lukijoilleni!

torstai 30. elokuuta 2012

Siri Hustvedt: Vapiseva nainen (2009)

Alkuteos: The Shaking Woman or A History of My Nerves.
Suomentaja: Kaisa Sivenius (2011).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 240.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Kuva: otava.fi
Siri Hustvedt on amerikkalainen kirjailija, kriitikko ja kirjallisuustieteen tohtori, joka tunnetaan myös kirjailija Paul Austerin vaimona. Vapiseva nainen. Hermojeni tarina on henkilökohtainen tutkielma vaikeasti määriteltävistä tärinäkohtauksista, joista Hustvedt kärsii.

Hustvedt sai ensimmäisen vapinakohtauksensa, kun hän oli pitämässä muistopuhetta edesmenneen isänsä työpaikalla. Hän piti puheensa loppuun raajojensa holtittomasta heilumisesta huolimatta, ja oireet kestivät vain tuon puheen ajan. Tuosta hetkestä alkoi Hustvedtin tinkimätön selvitystyö vapinan syiden selvittämiseksi.

Oireeni ovat kuljettaneet minut Kreikasta tähän päivään, teorioihin ja ajatuksiin, jotka rakentuvat eri tavoille nähdä maailma. Mitä on ruumis ja mitä mieli? Onko jokainen meistä yksi vai moni? Kuinka muistamme asioita ja kuinka unohdamme niitä? Oman sairauteni jäljittäminen on osoittautunut seikkailuksi kokemuksen ja havaitsemisen historiaan.

Vapiseva nainen vie lukijan neuropsykologian maailmaan. Siinä käydään läpi alan historiaa, tautiluokituksia ja erilaisia esimerkkitapauksia hyvinkin perusteellisesti. Hustvedt esittelee laajasti muun muassa uni- ja muistitutkimusta; rivien välistä huokuu tiedonjano aihetta kohtaan. Kirjoittaja höystää paikoin hyvin tieteellistä tekstiä omilla kokemuksillaan, sillä hän kertoo avoimesti oireistaan ja tuntemuksistaan.

Poikkeuksellista ja samalla mielenkiintoisinta Hustvedtin omassa vapinassa on se, että kohtaus iskee vain kun hän on pitämässä puhetta ja että dramaattisen näköisen kohtauksen aikana hänen puheensa ei häiriinny. Hän on kokenut esiintyjä eikä myöskään kärsi esiintymispeloista: mistä moinen kohtaus siis kumpuaa? Hustvedt on melkeinpä pakkomielteisen halukas selvittämään vapinansa syyn, vaikka oireet ovatkin helpottuneet lääkehoidolla.

Vapiseva nainen pistää pohtimaan ihmismielen ja ruumiin monimutkaisuuksia. Varsinkin muistiin ja muistamiseen liittyvät pohdinnot ovat mielestäni kiehtovia. Missä määrin oikeasti muistamme vaikkapa lapsuutemme tapahtumia ja missä määrin vain luulemme muistavamme?

Muistia ei voi erottaa mielikuvituksesta. Ne kulkevat käsi kädessä. Jossakin määrin me kaikki keksimme itsellemme menneisyyksiä.

Lukukokemusta hieman raskautti se, että teosta ei ole jaettu lukuihin. Kansikuva ei ole minun silmääni kovin kaunis, joten siitä myös pieni miinus. Kannen lysyyn painunut nainen ei mielestäni välitä teoksen lämmintä, pohdistelevaa tunnelmaa.

Koska kirja keskittyy paljolti juuri neuropsykologisiin teorioihin ja pohdintoihin, uskoisin tämän olevan kaikille psykologiasta kiinnostuneille kiintoisaa luettavaa. Hustvedt ei sorru besserwisseriksi esitellessään laajaa tuntemustaan vaan tekee sen aidon innostuneesti.

Blogeissa Vapisevaan naiseen ovat tutustuneet esimerkiksi Jenni, Linnea, Valkoinen Kirahvi ja Katri. HS:n Jukka Petäjän kirjoitus on luettavissa täällä ja kustantajan esittely täällä
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...