tiistai 31. joulukuuta 2013

Joulukuun luetut ja vuosikatsaus

Ensin lyhytarviot joulukuussa luetuista mutta bloggaamattomista kirjoista. Sitten vuorossa ovat linkit joulukuussa blogattuihin kirjoihin, jonka jälkeen pieni summaus päättyvästä vuodesta – kera tilastojen!

Bloggaamattomat

Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi (2003) (134 s.)
Like.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.
Kansi: Tommi Tukiainen.
Kuva: like.fi
Kotron verbaliikka ihastuttaa. Rakastan kielellä leikittelyä ja sanojen merkitysten venyttämistä. Erään rakkaussuhteen alkua, arkea ja loppua kuvatessaan Kotro tekee mainioita huomioita, joista ainakin osa on sovitettavissa suhteeseen kuin suhteeseen.


* * *

Doris lessing: Viides lapsi (1988) (160 s.)
Alkuteos: The Fifth Child.
Suomentaja: Heidi Järvenpää (1989).Otava.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.
Kannen maalaus: Jaakko Ollikainen.
Harriet ja David perustavat perheen nuorina. Lähipiirin kummasteluista huolimatta he haluavat suuren perheen, joten lapset ovat tervetulleita. Kaikki menee mallikkaasti, kunnes Harriet alkaa odottaa viidettä lasta. Viides lapsi, Ben, ajaa äitinsä hulluuden partaalle jo raskausaikana potkuillaan ja suurikokoisuudellaan.

Voimakas Ben vaatii syntymästään saakka paljon huomiota ja valvomista, mikä ei voi olla vaikuttamatta perheen keskinäisiin suhteisiin. Benin erilaisuuden kohtaaminen ja sen kanssa eläminen sekä Harrietin äidinrakkaus ovat koskettavaa ja ajatuksia herättävää luettavaa.

Ben saa ajattelemaan... kaikkia niitä erilaisia ihmisiä, joita maapallolla on joskus elänyt  heidän täytyy olla jossakin meissä itsessämme.


Blogatut

Suzanne Collins: Nälkäpeli: Vihan liekit (2009). 412 s.

Suzanne Collins: Nälkäpeli: Matkijanärhi (2010). 362 s.

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina (2003). 157 s.


Joulukuussa blogatuista kirjoista kertyi sivuja yhteensä 1225. Ihan en saanut nollattua luettujen kirjojen bloggaustilannetta, sillä Murakamin 1Q84:n tekstit muhivat edelleen luonnoksissa. Uusi vuosi olisi ollut kiva aloittaa tyhjältä pöydältä, mutta Murakamitekstit joutuvat odottelemaan vielä vuoroaan.

Kokosin tässä erään lomapäivän ratoksi tilastoja blogini pian kaksivuotiselta taipaleelta. Blogini täyttää kaksi vuotta tammmikuun alkupuolella 2014. Ensimmäisenä blogivuotenani 2012 kirjoitin Kirjakimarassa 40 kirjasta, joissa oli yhteensä 10461 sivua. Nyt päättyvänä vuonna 2013 luin 87 kirjaa, joista kertyi sivuja 20021! Hieno kasvu!

Loppusyksystä olin tosin jo varma, että saan tänä vuonna luettua sata kirjaa helposti, mutta kyse olikin laskuvirheestä. Krhm. Satasen rikkomisessa onkin tavoitetta alkavalle vuodelle!

Hieman kismittää, kun äsken huomasin, että sadannen postauksen rajapyykki vilahti ohi ihan huomaamatta. Sitä olisi ollut syytä juhlistaa, edes huomioida.

Päättyvän vuoden aikana ehti blogissa ja sen ympärillä tapahtua monia mieluisia asioita. Ehdin maratoonata kirjojen kanssa pari kertaa: kesäkuussa sateisessa säässä mökillä ja heinäkuun lämmössä, jolloin olin mukana Blogistanian yhteismaratonilla.


Merkittävä tapahtuma tänä vuonna oli myös kirjabloggaajien osallistuminen Suomen Pakolaisavun Lukutaito-kampanjaan.

Vuonna 2014 ilostuin kovasti ensimmäisistä arvostelukappaleistani. Kirjat olivat nuortenkirjoja, enkä lopulta blogannut kuin yhdestä, mutta jonkinlainen merkkipaalu se kuitenkin oli.

Blogin lukijamäärä on noussut kivasti vuoden aikana: noin viidestäkymmenestä reiluun kahdeksaankymmeneen.

Menneenä kesänä perustin blogille Facebook-sivut, joista tykkää tällä hetkellä 47 henkilöä. Voisin olla aktiivisempi someilija, mutta parantamisen varaahan on hyvä olla.

Haasterintamalla hauskinta oli ensimmäisen oman haasteen perustaminen: Teemamaana Saksa starttasi alkuvuodesta ja Helsingin kirjamessuihin mennessä haasteen sai suoritettua seitsemän bloggaajaa. Vau! Muiden perustamien haasteiden suorittaminen sen sijaan takkusi. Lukudiplomi ja Kirjavuorelle kiipeäminen jäivät puolitiehen.

Ihan yllätyin, kun aloin kirjoittamaan kuluneesta vuodesta. Mitä kaikkea yhteen blogivuoteen onkaan mahtunut!

Yhden uudenvuodenlupauksen teen blogiin tai oikeammin lukemiseen liittyen, ja se on lukea vähintään yksi kirja jokaiselta seuraavista kirjailijoista: John Irving, Paul Auster, Joyce Carol Oates, Doris Lessing, Siri Hustvedt, Juha Itkonen, Antti  Tuuri. Tämä siksi, että muistaisin keskittyä lukemaan lempikirjailijoitani ja kiinnostavia uudehkoja tuttavuuksia ja uskaltaisin jättää jatkuvan vielä parempien etsimisen vähemmälle. (Murakamia ja Knausgårdia ei listalla näy, koska heidän uutuutensa luen joka tapauksessa.)

Tiedän siis jo noin kymmenen kirjaa, jotka haluan ja aion varmuudella lukea. Mitä muuta onkaan suunnitelmissa alkavalle blogivuodelle?

 Olen pidempään kaiholla seurannut bloggaajakollegoiden kirjallisia maailmavalloituksia, joten maailmanympärimatkalle lähden minäkin! Ihan vuodessa en aio yrittää maailman ympäri, kuten hurjin on tehnyt, enkä ehkä edes kahdessa, mutta joka tapauksessa alan lukea tarkoitushakuisesti kirjoja ympäri maailmaa. Kerron lukusuunnitelmistani tarkemmin alkuvuodesta, koska kaikki hauskat projektit kuuluu aloittaa silloin :) Kartta on jo hankittu...

Nyt lopetan jaarittelun ja toivotan kaikille Kirjakimaran lukijoille


hyvää ja rauhallista uutta vuotta 2014!

maanantai 30. joulukuuta 2013

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina (2003)

Alkuteos: Rape: A Love Story.
Suomentaja: Kaijamari Sivill (2010).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 157.
Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: ostin uutena.
Kannen kuva: Araldo de Luca/Corbis/SKOY.
Kosto: rakkaustarina kertoo, kuinka yksinhuoltajaäiti Teena Maguire raiskataan ja mitä siitä seuraa. Teena päättää eräänä kesäkuisena iltana oikaista kotimatkalla puiston läpi. Teena ja hänen 12-vuotias tyttärensä Bethie ovat palaamasta itsenäisyyspäivän juhlista tuttavien luota. Puistossa joukko nuoria miehiä käy kaksikon kimppuun ja raahaa heidät venevajaan, jonka suojissa he raiskaavat ja pahoinpitelevät Teenan. Tytär pakenee venevajassa kanoottien taakse ja piilostaan käsin hän todistaa äitiinsä kohdistuvan hyökkäyksen.

Raiskaajien paettua Bethie saa haettua apua, ja vertavuotava äiti selviää. Tekijät ovat tiedossa, oikeudenkäynti alkaa, tämähän on selvä juttu? Vaan toisin käy. Syyttävä sormi kääntyy uhriin:
Se nainen! Millainen äiti retuuttaa pikkutytön mukaansa ryyppyjuhliin ja sitten jalan kotiin puiston poikki siihen aikaan yöstä, ei minkäänlaista arvsotelukykyä, hyvä tuuri ettei käynyt pahemmin, ei sille itselleen eikä tytölle, ajatella jos ne miehet olisivat olleet mustia, jos puistoon olisi tunkeutunut nekruja täydessä kokaiinipöllyssä, se olisi ollut vielä paljon pahempi, se nainen oli taatusti humalassa, kokapöllyssä itsekin, sehän oli juhlinut alkuillasta saakka, kyllähän sen arvaa missä kunnossa se puoliltaöin oli, miten helkkarissa Teena Maguire muka edes tajusi kuka sen kanssa makasi? Ja kuinka moni?
Syytökset ja epäilyt vyöryvät, vaikka Teena on selvinnyt hädin tuskin hengissä. Ympäröivä yhteisö tuomitsee Teenan, mutta joukossa on onneksi myös toisin ajattelevia, kuten poliisi Droomor. Kirjan voikin lukea kommenttina epäluotettavaa oikeuslaitosta ja sisäänpäinlämpiävän yhteisön moraalia vastaan.

Ennen kaikkea kirja pakottaa ajattelemaan seksuaalista väkivaltaa ja vallankäyttöä ja eritoten uhrin syyllistämistä. Ahtaimmissa ajatusmalleissa jo sen perusteella, että on nainen, voidaan tulkita osasyylliseksi raiskaukseen. Pukeutumisesta, käytöksestä, henkilöhistoriasta tai alkoholinkäytöstä saadaan helposti lisävoimaa syytöksille; näin käy myös Teenalle. Amnesty Internationalin sivuilla määritellään napakasti:
Seksuaalinen itsemääräämisoikeus on ihmisoikeus, ja seksi ilman toisen osapuolen suostumusta on seksuaalista väkivaltaa. Tätä tosiasiaa eivät muuta flirttailu, lyhyt hame, humala tai yhteinen parisänky.
Hämmennyin kirjan nimen suomennoksesta, kun huomasin alkuteoksen nimen. Kirjan nimi on englanniksi Rape: A Love Story, jolloin näkökulma painottuu raiskaukseen. Suomennos Kosto: rakkaustarina korostaa raiskauksen jälkeisiä tapahtumia, joihin epäoikeudenmukainen oikeuskäsittely johtaa. Onkohan kustantaja halunnut silotella hieman, onko raiskausta pidetty liian raflaavana kirjan nimenä? Kyllä kai sanalla rape on samankaltainen voima englannissa?

Eri luvuissa on käytetty erilaisia kertojia. Kaikkitietävä kertoja havainnoi tapahtumia ja olosuhteita raportoiden, kun taas sinä-kertoja kohdistaa sanansa tapauksen vierestä todistaneelle tytölle. Jälkimmäinen kertojaratkaisu pakottaa lukijan tytön nahkoihin näkemään tapahtumaketjun hänen silmin.

Loppukevennykseksi vielä huomio kirjan kannesta. Ostin kirjan jonkin verkkokirjakaupan alesta noin vuosi sitten ja olen sittemmin nähnyt kannen monta kertaa kirjahyllyä järjestellessäni. Olen aina ajatellut, että kannessa on valkosipuleita! Kun luin kirjan, todella katsoin kansikuvaa ja näin, mitä kansikuva esittää. Nytkin kun kirjoitan tätä tekstiä, ja kirja on koneen vieressä, hahmotan kannen sivusilmällä valkosipuleiksi. Googlailin muita arvioita kirjasta ja sama huomio löytyy ainakin Karoliinan blogista. Todellinen harhautuskuva!

Kauhea, mutta hyvä. Näin kuvailin tätä ensimmäistä lukemaani Oatesia heti tuoreeltaan työkaverille. Kosto oli niin väkevä lukukokemus, että minun oli pakko lainata Oatesin Blondi kirjastosta joululomalukemiseksi. Alku vaikuttaa lupaavalta! Saattaa mennä tovi jos toinenkin ennen kuin tuo lähes tuhatsivuinen järkele on luettu ja päätyy blogiin asti.

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Suzanne Collins: Nälkäpeli: Matkijanärhi (2010)

Alkuteos: Mockingjay.
Suomentaja: Helene Bützow (2010).
Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 362.
Oma arvio: 2½/5.
Mistä minulle: ostin uutena.
Kannen kuva: Tim O'Brien.
Nälkäpeli-trilogian kaksi ensimmäistä osaa luin ahmien, vaikka väkivalta ja lerput juonenkäänteet paikoitellen puistattivat ja ärsyttivätkin. Tekstit löydät täältä: Nälkäpeli ja Nälkäpeli: Vihan liekit. Tämä päätösosa ei mielestäni yllä edellisten tasolle: se ei ole kannen lupausten mukainen huipennus vaan pikemminkin lässähdys.

Matkijanärhessä ei olla enää Nälkäpeli-areenalla. Peli on muuttunut sodaksi Capitolin ja kapinallisten Vyöhykkeiden välille. Katnissin kotivyöhyke on tuhottu, ja sen asukkaista osa on onnistuttu evakuoimaan Vyöhykkeelle 13, jossa asutaan maan alla tiukan valvontajärjestelmän alaisina. Katnissin johtamat kapinalliset pyrkivät murtamaan Capitolin vallan.

Väkivallan määrä on kasvanut trilogiassa kirja kirjalta ja saa huipennuksensa päätösosassa. Sota jos mikä kun on silmitöntä tappamista. Ruumiskasoja siellä, joukkotuho tuolla. Puistattaa.

Mielenkiintoni siis hiipui loppua kohden. Viemärimutantit olivat hieman liikaa tälle fantasiaa vieroksuvalle lukijalle, ja kaiken "kruunasi" epilogi, jota ilman loppu olisi ollut siedettävä. Uteliaisuuttani en edes harkinnut jättäväni kirjaa kesken, sillä pakkohan tarina oli saada päätökseen.

lauantai 28. joulukuuta 2013

Suzanne Collins: Nälkäpeli: Vihan liekit (2009)

Alkuteos: Catching Fire.
Suomentaja: Helene Bützow (2010).
Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 412.
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: ostin uutena.


Nälkäpelin kakkososassa on paljon trilogian aloitusosasta tuttua: koukuttava juoni, jännitystä nostattavaa tunnelmaa ja ihmissuhdepyöritystä. Kirja on ykkösosan tavoin varsinainen lukusukkula, ja luin sen yhdeltä istumalta.

Edellisessä kirjassa Nälkäpelin voittajiksi selviytyneet Katniss ja Peeta joutuvat lähtemään kaikki Vyöhykkeet kattavalle voittajakiertueelle. Katnissin toiminta koko kansalle televisioidussa Nälkäpelissä on lietsonut kapinaa Vyöhykkeillä, ja presidentti Snow pyrkii paikkaamaan tilannetta painostamalla Katnissia toimimaan kiertueella Capitolin toiveiden mukaisesti. Tiedossa on myös entistä hurjempi versio Nälkäpelistä: joka 25. vuosi osallistujat valitaan aiempien voittajien joukosta.

Katnissin sisupussiluonne nousee jälleen merkitsevään rooliin. Itsepäinen ja tarmokas nuori nainen ei pysty toimimaan vastoin luontoaan, vaikka seuraukset eivät olisikaan välttämättä mieluisia. Vahva sankaritar epäröi ainoastaan ihmissuhteissa: kolmiodraaman miesosapuolet Gale ja Peeta saavat tyytyä epäjohdonmukaiseen kohteluun.

Tässä kakkososassa väkivalta tulee enemmän iholle kuin edeltävässä kirjassa. Nälkäpelin perusajatushan on ahdistava ja lamauttava: tapa tai tule tapetuksi. Kuolemasta ja tappamisesta tehdään viihdettä, mikä on sairasta. Välillä lukiessani mietin, pitäisikö heittää koko kirja menemään, mutta jatkoin kuitenkin loppuun saakka.

Nälkäpeliä tuleekin lukea genrensä edustajana. Nuortenkirjoille nykyisin tyypilliset lohduttomat dystopiat tarjoavat mahdollisuuden ajatusleikkiin: mitä jos? Olen sitä mieltä, että Nälkäpeli sopii ajanvietelukemiseksi myös aikuisille, kunhan ei ota lukemaansa liian vakavasti.

Aion lukea trilogian päätösosan ennen kuin katson kirjoista tehdyt elokuvat. Haluan pitää kiinni omista mielikuvistani vielä viimeisen kirjan ajan.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Lokakuussa ja marraskuussa luetut

Loka- ja marraskuu ovat takanapän, ja nyt on vihdoin päästy turvallisesti joulukuun puolelle: mahtavaa! Joulun odotus on minusta ihanaa aikaa, kun taas lisääntyvä pimeys ja väsymys tekevät loppusyksystä tällaiselle kesäihmiselle aina rankan.

Hiljalleen kehittyvä joulumieli, erilaiset kalenterit, kynttilät, jouluvalot ja lähestyvä pieni joululoma piristävät. Varsinaista joulua tulee vietettyä tänä vuonna varmaankin kolmessa eri paikassa useampana päivänä, joten läheisten ihmisten seuraa ja hyvää ruokaa on tiedossa runsain mitoin. Toki huomenna koittavalla Berliinin-reissullakin on iloiseen mielialaan osansa!

Nyt ensin muutama lyhytarvio. Boström Knausgårdille ja Austerille haluaisin antaa enemmän tilaa ja huomiota, mutta aikatauluihin vedoten ne saavat vain lyhykäiset esittelyt osakseen. Parempi sekin kuin ei mitään. Lyhäreiden jälkeen ovat vuorossa linkit loka-marraskuussa luettuihin ja blogattuihin.

Bloggaamattomat:


Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi (2013) (138 s.)
Alkuteos: Helioskatastrofen.
Suomentaja: Petri Stenman (2013). Like.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Oma arvio: 4½/5.

Kannen kuva: Benjamin Goss.
Vanhemman mielisairaus, uskonnollinen sijaisperhe, kielilläpuhumisen taito. Nuoren Annan elämä on myllerryksessä, eivätkä hänen voimansa tahdo riittää. Tarinan tunnelmat ovat vahvoja, Annan maailma omalakinen.

Luin kirjan yhdeltä istumalta, ja nyt jokunen viikko myöhemmin tekisi mieli palata tekstin pariin uudelleen. Tarina jättää tilaa lukijan tulkinnoille ja kestäisi hyvin toisen lukukerran. Oikeastaan se vaatisi sitä. Kirjan nimi, kansikuva ja teemat johdattelevat hakemaan tulkinnolle tukea kreikkalaisesta mytologiasta.

Knasun vaimon pienoisromaani ei olekaan mikään miehensä maineella ratsastavan vaimon tekele, vaan taidokas, harkittu ja oivaltava teos.

* * *

Paul Auster: Yksinäisyyden äärellä (1982) (264 s.)
Alkuteos: The Invention of Solitude.
Suomentaja: Erkki Jukarainen (2005). Tammi.
Mistä minulle: sain lahjaksi.
Oma arvio: 4/5.


Aiemmin olen lukenut Austerilta muun muassa omaelämäkerrallisen Talvipäiväkirjan, ja Yksinäisyyden äärellä on ensin mainitusta pitäneelle mannaa. Auster kuvailee ja reflektoi perheensä historiaa ja etenkin isäänsä. Kirjan ensimmäinen puolikas piti tiiviisti otteessaan: isän kuoleman jälkeen vaiettu tragedia alkaa aueta. Kirjan jälkimmäisessä osassa fokus hieman katoaa, en tahtonut löytää punaista lankaa kaikkien kirjallisuusviitteiden ja -sitaattien joukosta. Silti mainio kirja!

* * *

Reko Lundán: Ilman suuria suruja (2002). (354 s.) 
WSOY.
Mistä minulle: ostin käytettynä.
Oma arvio: 3/5.
Päällys: Tuula Mäkiä.
Nuhruinen kansipaperi ja minun silmiini ruma kansi sopivat kirjan tarinaan sikäli, että siitä tulee nuhruinen ja ruma olo. Lundánin esikoinen kuvaa nuorten perheen perustamista, avioliiton karikkoja, itsenäistymistä, lasten kasvamista ja itsensä löytämistä sekä alkoholismia.

Kirja voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ilmestymisvuonnaan.


Lokakuussa blogatut

Peter Franzén: Samoilla silmillä (2013). 233 s.

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä (2013). 168 s.


Marraskuussa blogatut

Susanna Alakoski: Sikalat (2006). 282  s.

Roman Schatz: Berliini: oppaana Roman Schatz (2012). 255 s.

Ulla-Lena Lundberg: Jää (2012). 366 s.

Antti Tuuri: Bospor Express (2013). 202 s.

Siri Kolu: Pelko ihmisessä (2013). 283 s.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja (2009). 470 s.

Loka-marraskuussa luettuja sivuja kertyi 3015. Koko vuoden lukusaldo näyttäisi olevan 88 kirjaa, eli sadan rajapyykki häämöttää jo lähellä!

Joulukuussa luen vain oman hyllyn kirjoja, jotta pääsisin edes lähelle Kirjavuori-haasteen tavoitettani. Lähiviikkoina otan itseäni niskasta kiinni ja julkaisen molemmat 1Q84-tekstit, jotka ovat lojuneet luonnoksissa jo monta kuukautta. Ensi vuoden puolelle en kehtaa niitä roikottaa.

Huomenna (eli tuotapikaa tänään) selviää tämän vuoden Finlandia-voittaja. En ole lukenut tällä kertaa yhtäkään finalistia, joten en myöskään veikkaile voittajaa. Silti jännitän, kuka palkinnon mahtaa viedä...

Loppuviikon tallailen Berliinin katuja, ja blogihiljaisuutta on odotettavissa lähes viikon verran. Valokuvatuliaisia reissulta tulee blogiin sitten aikanaan! Bis bald!

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja (2009)

Alkuteos: Min Kamp. Tredje bok.
Suomentaja: Katriina Huttunen (2013).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 470.
Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Minä elän, minulla on omia lapsia, ja heidän kanssaan olen pohjimmiltaan yrittänyt saada aikaan vain yhden asian, nimittäin sen etteivät he pelkäisi isäänsä.
Luin kirjan lokakuussa, joten olen ehtinyt haudutella ajatuksiani siitä jo hieman liian kauan. Jotakin olisin voinut kirjata ylös heti tuoreeltaan, mutta vahva kirja muistuu mieleen pienen tauonkin jälkeen. 

Knausgård teki sen taas. Hullaannuin Knasun kirjoitustyyliin ja vaikutuin kerronnan yltiöpäisestä rehellisyydestä jo omaelämäkerrallisen kirjasarjan ensimmäisen osan luettuani.  Ensimmäisessä osassa aiheena olivat teini-ikä ja isän kuolema, ja toinen osa keskittyi perhe-elämään ja kirjailijuuteen. Tässä sarjan kolmannessa osassa Knausgård keskittyy ala-asteaikojensa muisteluun.

Knausgård kertoo pienen Karl Oven vaiheista lapsen silmin. Ympäristöään tutkiva lapsi näkee asiat ensimmäisen kerran, ja Knausgård osaa välittää tämän löytämisen ilon ja hämmennyksen lukijalle. Aikuiselle arkiset asiat kuten rakenteilla olevalla asuinalueella pyörivät työmiehet herättävät Karl Ovessa ja muissa naapuruston pojissa ihailua ja loputtomasti kysymyksiä: Miten? Miksi? Kuinka?

Karl Oven perhe asuu etelä-Norjassa, Tromøyan saarella. Ensimmäiset kouluvuodet ja uintiharrastus marssittavat Karl Oven elämään monia onnistumisia, mutta myös karvaita pettymyksiä. Herkkä Karl Ove itkee helposti, vaikka kuinka yrittäisi taistella kyyneliä vastaan.

Isän pelko on nuoren Karl Oven elämän kipupiste. Isä saattaa suuttua mitä pienimmästä asiasta, koko ajan pitää liikkua varpaillaan. Pelko on melkein lamauttavaa kauhua, jonka muistot elävät vahvasti aikuisen miehen mielessä:
Pelkäsin häntä niin etten pysty toistamaan sitä, en vaikka ponnistaisin voimani äärimmilleen; minulla ei ole sen koommin ollut samanlaisia tunteita kuin niitä mitä minulla oli häntä kohtaan, ei lähellekään.
Hänen askeleensa portaissa, oliko hän tulossa luokseni?
Hänen silmistään paistava raivo. Suunpielen juonteet, hallitsemattomasti toisistaan erkanevat huulet. Ja sitten hänen äänensä.
Alan melkein itkeä kun kirjoitan tästä ja kuulen sen mielessäni.
Tilanne kotona käy Karl Ovelle entistä ahdistavammaksi, kun äiti lähtee vuodeksi jatkokoulutukseen Osloon ja on suurimman osan viikosta poissa. Kodin painostavan ilmapiirin vastapainona toimivat onneksi riehakkaat ja kokeilevat leikit lähimetsissä. Pojat ovat poikia.

Jos kirjasarjan osia pitäisi pistää paremmuusjärjestykseen, niin kolmonen kipuaisi asteikollani hivenen kakkosta korkeammalle. Sukelsin tarinaan niin syvälle, että Karl Oven pelot kouraisivat vatsanpohjaa. Toisaalta en voinut olla nauramatta pikkuvesselien metsäretkien kommelluksille.


tiistai 26. marraskuuta 2013

Siri Kolu: PI: Pelko ihmisessä (2013)

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 283.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: Arvostelukappale.
Kansi: Safa Hovinen.
Pelko ihmisessä on dystopiaromaani: maailmassa on levinnyt PI-virus eli P-influenssa, joka levittää pelkoa ihmisten keskuudessa. Sairastuneet eristetään yhteiskunnasta, ja myös heidän läheisensä joutuvat koville. PI-virus alkaa näkyä tartunnan saaneessa siten, että hänen aistinsa herkistyvät, hänestä tulee fyysisempi ja hänelle alkaa kehittyä jonkinlainen erityistaito. Sairastuneet saavat siis pikkuhiljaa eläimellisiä piirteitä.

Pilvi on 16-vuotias tyttö, joka on päättänyt vapaaehtoisesti ilmoittautua sairastuneeksi. Niinpä hänet kuljetetaan muiden sairastuneiden mukana yhteen Luolista, jossa eristetyt yrittävät selviytyä vähillä elintarvikkeilla ilman mukavuuksia tai yhteyksiä ulkomaailmaan.
Mitä voi tehdä, jos on rajattomasti aikaa? Kun ei voi mennä minnekään. Kun ei voi odottaa mitään: teeveen uutta elokuvaa, konserttia, uuden kahvilan avaamista. Edes myöhässä olevia kirjoja ei voi palauttaa.
Kertojina toimivat Pilvin lisäksi hänen veljensä ja entinen poikaystävänsä. Tarina valottuu siis kolmelta eri kantilta. Välillä menin sekaisin siinä, kumpi poika onkaan äänessä, vaikka luvut on nimetty kertojan mukaan. Pilvin kertojajaksot ovat minusta toimivampia kuin poikien, ja Pilvi on kolmesta kertojasta ainoa, joka ei ärsytä.

Lukijana vieroksun usein puhekielen käyttöä, mutta tällä kertaa niin ei käynyt. Kolu on käyttänyt nuorten kieltä minun makuuni uskottavasti. Vähän kyllä kohottelin kulmiani englannin ja suomen sekoittamiselle, mutta toisaalta, sellaista kieltä nuoret monesti käyttävät.

Luolan ahdistavassa ilmapiirissä voimia antaa musiikki. Luolassa kaikuvat usein kappaleet West Side Storysta, ja musiikki on mukana ilon ja surun hetkissä. Kappaleiden tapailu on lukemisen ja tarinoiden kerronnan rinnalla hyvää ajanvietettä puuduttavassa Luola-arjessa.

Kiehtovinta kirjassa on minusta eristetyn yhteisön elämän kuvaus. Salamyhkäisyys, kuppikunnat ja sairastuneiden uudet oireet tiivistävät tunnelmaa.

Hieman petyin lopussa, kun niin monet asiat jäivät ilmaan. Jatko-osa tai -osia on siis ilmeisesti tulossa. Jos vertaan Pelkoa ihmisessä blogiaikana lukemiini dystopiatarinoihin Nälkäpeliin ja Teemestarin kirjaan, niin niiden rinnalla tämä hieman kalpenee. Vaikka en ole scifikirjojen ystävä, niin luin Kolun romaania ilolla.

maanantai 25. marraskuuta 2013

Antti Tuuri: Bospor Express (2013)

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 202.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Kirsti Maula.
Postauksia ilmestyy tällä viikolla tiiviiseen tahtiin ajastettuina, sillä urakoin viikonloppuna syksyn mittaan luettuja kirjoja teksteiksi. Tuurin Bospor Expressin luin ennen Helsingin kirjamessuja, koska ajatuksenani oli mennä kuuntelemaan kirjailijaa messuilla. Sohlailin aikataulujen kanssa enkä lopulta nähnyt Tuuria messuilla, mutta en surrut sitä suuremmin, sillä olen nähnyt hänen esiintyvän monesti aiemmin. Bospor Express on ensimmäinen ei-fiktiivinen teos, jonka häneltä luin, enkä joutunut taaskaan pettymään!

Nyt kun pisteytän useampia kirjoja peräjälkeen, pisteiden jako pohdituttaa. Jakelen vain kärkipään numeroita – mitäs järkeä tällaisessa "hehkuttamisessa" on? Pitäisikö pisteistä luopua kokonaan? Vielä en ole valmis tekemään päätöstä, että poistaisin (ontuvan) pisteytyssysteemini. Syy kärkipään pisteiden painottumiseen on yksinkertaisesti siinä, että olen opetellut jättämään epäkiinnostavat ja tökkivät kirjat kesken. Ja niitä on ollut paljon.

Luonnostelin jo postausta otsikolla "Kun lukeminen kriisiytyi", mutta se tilitys jääköön koneen uumeniin. Pointtini tekstissä oli, että kun on lukenut uusimman Knausgårdin, Murakamin 1Q84:n, huippuhyvän esikoiskirjan ja hurjan yllättäjän, niin mitä sitä enää voi lukea? Kaikki maistuu puulta, voinko lukea enää mitään?

Syksyn ja oikeastaan jo menneen kesän aikana luin monia vavisuttavia kirjoja, joista osasta bloggaus on vasta tulossa, ja samalla olen huomannut, kuinka uutuusproosa tökkii. En ole koskaan aiemmin jättänyt kesken niin monia kirjoja kuin olen jättänyt tämän syksyn aikana. Jos kirja ei liikuta minussa mitään ensimmäiseen viiteenkymmeneen sivuun, niin annan olla. Joskus olen huomannut tämän jo paljon aiemminkin.

Olen alkanut miettiä, onko minuun tullut lukijana jokin vika. En päässyt alkua pidemmälle esimerkiksi Teirin, Konstigin, Snellmanin, Gröschnerin, Schalanskyn, Hosseinin, Hurman, Pelon, Tervon, Krohnin enkä Vilkkumaan uutuuksissa. Jälkimmäisestä keskeytyksestä voisin syyttää osin myös lukemani kirjan e-kirjaformaattia, sillä en ole aivan valmis myöntämään, etten pitäisi ikisuosikkini proosasta. 

Kirjan kesken jättäminen ei aina välttämättä ole näin negatiivissävytteinen kokemus. Olen jättänyt kesken esimerkiksi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat ja Lundbergin Jään, joista tiesin heti, että tulen ne jossakin vaiheessa lukemaan. Jälkimmäisen luinkin loppuun nyt syksyllä, ja se osoittautui hienoksi kirjaksi. Keskenjättämisen hetkellä aika vain ei ollut oikea. Tänä syksynä aika vain ei todellakaan ole ollut suotuisa uutuuskirjoille ja minulle. 

Aloitin lukemiseni kriisiavun niin, että palautin kirjastoon (lähes) kaikki lainani ja päätin unohtaa uutuudet ja päivänpolttavat kirjat. Luen loppuvuoden oman kirjahyllyn kirjoja tähtäimenä kavuta Halti-tunturille Kirjavuori-haasteessa. Ensi vuodelle keksin lukemiselleni mainion jujun, josta kerron vuodenvaihteessa tarkemmin.

Eksyin aika hyvin sivuraiteille, nyt pitäisi varmaankin sanoa jotakin otsikon kirjasta! Tuuri on kutsuttu kirjallisuusfestivaaleille Turkkiin, eikä hän halua matkustaa lentokoneella. Niinpä kirjailija matkustaa kohteeseensa laivoilla ja junilla reittiä Tukholma–Kööpenhamina–Hampuri–Wien–Budapest–Belgrad–Istanbul. Viimeisen välin hän taittaa idän pikajunalla, Bospor Expressillä. Aikaavievän matkustustavan motiivina on kiireettömyyden tavoittelu, eivät pelot.

Tuuri on matkapäiväkirjansa perusteella säntillinen ja työorientoitunut kahviloista nautiskelija, joka on myös altis kommelluksille. Vaikka sattuisi välikohtauksia, ja kirjailija liikkuisi miljoonakaupungin vilskeessä, niin hän ei kadota seesteistä ja rauhallista elämänasennettaan.

Matkapäiväkirjaan tallentuu havaintoja paikoista, tilanteista ja matkalla tavatuista ihmisistä. Kirjailijakonkari kommentoi matkustamisen lomassa myös kirjailijan ammattia ja kirja-alaa:
Näyttelystä tultuani söin lounaan museon lähellä japanilaisessa ravintolassa. Mietin, että minunkin pitäisi ehkä ottaa itselleni uusi kirjailijanimi ja antaa nykyinen nimeni jollekin kirjailijaksi haluavalle nuorelle. Tämä alkaisi julkaista kirjoja minun nimelläni ja minä julkaisisin kirjani aivan uudella nimellä. Arvostelijat kiittäisivät Antti Tuuria uudistumisesta, ja uudesta kirjailijanimestäni sanottaisiin ehkä että olin uusi, raikas tuulahdus suomalaisen kirjallisuuden ummehtuneessa ilmakehässä.
Tuurista on tullut minulle kirjallinen tukipilari. Kirjailija kynästä tulee perusproosaa ilman kikkailuja. Tuurilla on selkeä lause, ja teksteihin syntyy tunnistettava lakoninen poljento. Iloitsen jo nyt siitä kirjaston hyllyllisestä Tuurin kirjoja, jotka minulla on lukematta. Olen matkannut Tuurin kyydissä sotatantereilla, New Yorkissa ja nyt Turkissakin, ja vielä on onneksi monia matkoja jäljellä.

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Ulla-Lena Lundberg: Jää (2012)

Alkuteos: Is.
Suomentaja: Leena Vallisaari (2012).
Kustantaja: Teos & Schildts & Söderströms.
Sivumäärä: 366.
Oma arvio: 4½.
Mistä minulle: Ostin uutena.
Kansi: Helena Kajander.
Jää on ainoa viimevuotisista Finlandia-palkintoehdokkaista, jonka ostin omaan hyllyyn. Ja vieläpä ennen voittajan julkistusta, joten vainuni toimi edes kerran! Ensilukemalla en kirjasta kuitenkaan innostunut, vaan se jäi kesken melkein vuodeksi. Nyt syksyllä viimeisellä mökkireissulla aika ja paikka olivat Jäälle otollisia: talvikauteen hiljalleen valmistautuva saaristo, pimeät illat ja myrskytuuli. Aloitin kirjan uudelleen alusta ja olin myyty.

Tarina sijoittuu 1940-luvulle, sotien jälkeiseen Suomeen. Vastavihitty pappi Petter Kummel muuttaa perheineen Ahvenanmaalle, Luodoille, joka on karu ja tuulinen ulkosaariston paikkakunta. Laulavainen seurakunta ottaa sydämestään messuavan papin lämpimästi vastaan.

Petterin arki koostuu pilkälti seurakunnan asioiden hoidosta, ja kodista vastaa kipakka ja tarmokas vaimo Mona, jolle kasvimaa ja navetta ovat henkireikiä. Äiti kasvattaa Sanna-tytärtä tiukalla otteella, ja pappilan vieraanvaraisuudesta nauttivia sukulaisia ja ystäviä riittää.
Hän [Mona] siivoaa vimmatusti ennen vieraiden tuloa koska on varma, että Täti arvostelee ja päivittelee kaikkea, mikä ei ole ehdottoman täydellistä. Varmasti hän arvioi, tutkii ja tarkastaa. – – Ennen heidän tuloaan Mona on vihainen vihainen vihainen, puristaa Sannaa lujasti käsivarresta: ei inahdustakaan! äyskii Petterille kun tämä tulee sisään vesisangot loiskuen, makaa öisin valveilla vaahdoten ja höyryten.
Jäätä on kuvattu monessa yhteydessä perinteiseksi romaaniksi, mitä se toki enimmässä määrin minustakin on. Perinteisyyden vastakohtana Lundberg (tai kääntäjä) käyttelee paikoitellen kieltä omien sääntöjensä mukaan ja modernisti. Kun Monan tunteet kuohuvat, tekstikin ryöppyää.

Elämä saaristossa jakautuu sykleihin vuodenaikojen mukaan. Mielenkiintoinen seikka minusta on se, että jäätynyttä merta ja jäätä ei koetakaan negatiivisena. Niin olin kuvitellut. Talveksi pitäjä rauhoittuu, remuavat turistit ja passattavat sukulaiset ovat poissa, ja kantava jää helpottaa kulkemista saarelta toiselle, kun esiin kaivetaan kelkat ja reet.

Matkustaminen on hidasta, samoin tiedonkulku. Puhelut välittää keskusneiti, jonka kautta myös juorut leviävät nopeasti. Kirjeet ovat tärkeä yhteydenpitoväline mantereella asuviin sukulaisiin päin, mutta posti ja sitä kuljettava posti-Anton ovat säiden armoilla. Kelirikon aikaan painavien postisäkkien raahaaminen jäällä on hengellä leikkimistä.

Lundbergin teksti tempaisi minut nopeasti mukaansa, ja samalla mieleeni nousi kysymys: miten seurakuntaelämää ja kirkollisia menoja kuvaava kirja voi kiinnostaa ja koskettaa uskonnotonta lukijaa? Syitä löytyy kiehtovista luontomaisemista, yhteisön dynamiikan kuvauksesta, mielenkiintoisesta ajankuvasta ja tunteita herättävistä henkilöhahmoista.

Ideaalimaailmassa en olisi kuullut kirjan keskeisestä käännekohdasta etukäteen. Lukukokemustani laimensi se, että nyt odotin koko ajan, milloin se tapahtuu. Huomasin oman hölmöyteni lukijana: aloin toivoa, että olinkin ymmärtänyt väärin, muistan väärin, ei niin käykään, entäs jos... Mutta en jatka tästä sen enempää, sillä en halua spoilata kirjaa niiltä, jotka eivät ole sitä vielä lukeneet ja jotka ovat onnekkaasti säästyneet paljastuksilta.

Olen iloinen, että en luovuttanut kirjan kanssa, vaikka se ei heti kolahtanutkaan. Jää osoittautui lukemisen arvoiseksi kirjaksi, jossa pidin maalauksellisesta kielestä ja rakenteesta eri kertojineen. Elin mukana luotolaisten iloissa ja suruissa enkä ihan kuivin silmin selvinnyt minäkään.

Roman Schatz: Berliini: oppaana Roman Schatz (2012)

Kustantaja: Johnny Kniga.
Sivumäärä: 255.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Kansi: Maria Mitrunen.
Kartta ei kuulu kirjaan.
Lainasin Roman Schatzin kirjoittaman Berliini-oppaan toistamiseen, sillä reilun viikon päässä siintää miniloma lempikaupungissani Berliinissä. Lukaisin opuksen ensimmäisen kerran noin vuosi sitten ennen edellistä Saksan-reissua. Kirja jäi mieleen omalaatuisena, erilaisena matkaoppaana. Aina ennen matkaa on kiva orientoitua matkakohteeseen ja nostattaa matkakuumetta lukemalla jotakin paikkaan liittyvää.

Kirja sopii mainiosti sekä Berliinin tuntijoille että sellaisille matkailijoille, joille Saksan pääkaupunki on vieraampi. Berliini-fani voi makustella kirjan kanssa sitä, mitä tällä kertaa haluaisi nähdä tai kokea kaupungissa. Vinkkejä nimittäin riittää. Berliiniin vasta tutustuva saa kirjasta kattavan yleiskuvan perusnähtävyyksistä, käymisen arvoisista paikoista, tapakulttuurista ja ostosmahdollisuuksista. Pidän erityisesti kirjan kompaktista historiaosuudesta, jonka avulla voi kerrata värikkään kaupungin vaiheita.

Schatz kirjoittaa viihdyttävästi, mutta silti asiallisesti. Samalla kun hän esittelee kaupunkia, hän tulee kertoneeksi itsestään. Faktan joukossa on anekdootteja, ja kielitaituri-Schatzin sarkasmi ja rento ote välittyvät tekstistä. Hupi ja hyöty yhdistyvät mielenkiintoiseksi paketiksi, ja kirja todella on kirjoittajansa näköinen. Omalaatuinen ote puri minuun, ja siksi tämä opas päätyi blogiin asti, vaikka yleensä en tule oppaista ja vastaavista kirjoittaneeksi.

Berliini-intoiluni sai minut lainaamaan kirjastosta myös pinon Berliini-elokuvia, Berliiniin sijoittuvan dekkarin ja pari muuta matkaopasta. Matkan odottaminen on aina yhtä kutkuttavaa!

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Susanna Alakoski: Sikalat (2006)

Alkuteos: Svinalängorna.
Suomentaja: Katriina Savolainen (2007).
Kustantaja: Schildts.
Sivumäärä: 282.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: Ostin uutena.

Kansi: Nina Ulmaja
Kuva: sets.fi
Muutaman vuoden takainen alelöytö sai lukuvuoron, kun huomasin, että oman kirjahyllyn kirjoihin keskittyvässä Kirjavuori-haastessa aika alkaa käydä vähiin. Reilut kymmenen kirjaa pitäisi ehtiä lukea omasta hyllystä vuoden loppuun mennessä. Loppuvuoden lukusuunnitelma syntyi kuin itsestään.

Alakosken Sikalat voitti arvostetun August-palkinnon Ruotsissa vuonna 2006. Alakoski on suomalaissyntyinen kirjailija, joka asuu nykyisellään Tukholmassa. Lapsuutensa hän vietti Ystadissa, jonne myös Sikalat sijoittuu.

Romaanin päähenkilö on ala-asteikäinen Leena, joka on tarinan alussa vähän alle kouluikäinen. Eletään 1960- ja 1970-lukujen taitetta Ruotsin Ystadissa. Leenan perhe on juuri muuttanut uudelle asuinalueelle, Fridhemiin, jonka kerrostalojen mukavuudet ovat Suomesta kotoisin olevalle siirtolaisperheelle luksusta: on amme, peilikaappi, kuivatuskaappi ja sisävessa.

Puitteet ovat kunnossa, mutta Leenan perheen elämä on muutoin kivikkoista. Jo tupaantuliaisiltana äiti ja isä juovat viiniä maitolaseista. Leena oppii pian, että kun isän pyörän tangossa roikkuu kangaskassi, tämä on lähdössä viinanhakureissulle.

Fridhemissä Leenan perhe ei ole mitenkään poikkeuksellinen. Kun siirtolaisia ja työttömiä kerääntyy asumaan johonkin kaupunginosaan, myös ongelmat kasaantuvat. Kirjan nimi juontuu siitä, että kunnan asuntotoimistossa Fridhemin taloja kutsutaan sikaloiksi. Monien vanhempien on vaikea säilyttää työpaikkaansa, ja kuvioissa on usein alkoholi. 
Åse oli melkein ainoa tuntemani lapsi jonka isä ei ryypännyt. Mutta hänen äitinsä oli usein humalassa, joten se meni tasan.
Välillä on parempia kausia, kun vanhemmat ovat jopa lähes vuoden selvinpäin. Toisinaan meno äityy rankemmaksi kuin koskaan. Vanhemmat riitelevät, ja on fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Jääkaappi on tyhjä. Leena kaivaa likapyykin seasta mekon koulun juhliin ja toivoo, ettei se haise. Vanhemmat eivät tietenkään ole yleisössä, kun Leena esiintyy juhlassa.

Lapsen näkökulma tuo tarinaan lohduttomuuden. Leenan epätoivo ja voimattomuus välittyvät vahvoina, mutta onneksi tarinassa on mukana pilkahdus toivoa ja muutoksesta. Leena ei myöskään luovuta, vaan uskoo siihen, että tulevaisuus tuo parempaa. 

Kirjaa lukiessani pysähdyin usein miettimään niin kutsuttua periytyvää köyhyyttä.  Seuraavassa lainauksessa Leena pohtii perheensä tilannetta: 
Kukaan meidän suvussa ei ollut ikinä lentänyt. Kenelläkään meidän suvussa ei ollut passia eikä ajokorttia, eikä kukaan ollut ennen käynyt ulkomailla, paitsi äiti joka oli ollut Lontoossa lapsenlikkana. Mutta se oli niin epätodellista että siitä ei puhuttu. Ja hän oli mennyt sinne laivalla, ei lentokoneella. Kukaan ei ollut opiskellut peruskoulun jälkeen. Eikä kenelläkään ollut parempaa työpaikkaa kuin isoäidillä joka oli ollut tarjoilijana teatteriravintolassa. Me ei omistettu mitään eikä meillä ollut mitään perittävää – – 
Periytyvä köyhyys kuulostaa hurjalta, mutta on valitettavan totta. Luin ilmiöstä taannoin jostakin lehdestä, ja aihe herättää paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Aloitin jokin aika sitten myös Alakosken uuden kirjan Köyhän lokakuu, mutta en ehtinyt paljon alkua pidemmälle ennen eräpäivää. Paremmalla ajalla aion kirjan kyllä lukea, sillä haluaisin ymmärtää ilmiötä paremmin.

Pidin paljon kirjan dialogista. Leenan isän murtaen puhuma ruotsi tuo tekstiin väriä ja elävyyttä.
– Joo, joo, fetta henterna. Mamma har pakkat pröt.
Leenan perhe on lähtöisin Suomesta, joten kaikkien äidinkieli on suomi. Lapset oppivat ruotsia koulussa ja kavereiden kanssa leikkimällä, vanhemmilla kielen oppiminen on hitaampaa. Olisi muuten mielenkiintoista tietää, onkohan näitä kohtia käännetty tai muokattu käännösvaiheessa mitenkään vai ovatkohan ne olleet samanlaisia alkukielisessä tekstissä...

Kirjan pohjalta on tehty myös elokuva. Lukukokemukseni oli sen verran vahva ja ahdistavakin, että jätän kyseisen elokuvan katsomatta. Väkivalta, eritteet ja juoppohulluuskohtaukset tulivat jo kirjoitettuna tarpeeksi elävinä eteeni.

Viime aikoina kirjan ovat lukeneet esimerkiksi Suketus ja Kaisa.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Teemamaana Saksa -haasteen loppuarvonta


Tammikuussa startatun Teemamaana Saksa -haasteen tarkoitus oli herättää kiinnostusta saksalaisen kielialueen kirjallisuuteen. Haasteen idea lähti siitä, että Saksa oli Helsingin Kirjamessujen 2013 teemamaa. Messut päättyivät tänään, ja viimeinen päivä blogata haasteeseen sopivista kirjoista oli viime keskiviikko.

Haasteen suorittajiksi ilmoittautui matkan varrella runsas joukko bloggaajia, ja ihastuttavan moni pääsi maaliin asti! Haasteen saivat suoritettua ja loppuarvontaan pääsivät:


Tarukirja -blogin Margit

Kirjava kukko -blogin Velma

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus

Hyönteisdokumentti -blogin hdcanis


sheferijm-blogin Aino


Sinisen linnan kirjasto -blogin Maria


Kirjainten virrassa -blogin Hanna*

*Kirjainten virrassa -blogin Hanna ilmoittautui haasteeseen, mutta ei kuitannut haastetta suoritetuksi haastepostauksen kommenttiboksissa. Odotin tähän päivään asti, mutta koska ilmoitusta ei tullut, en voinut ottaa Hannaa arvontaan mukaan. Nämä Hannan lukemat kirjat poimin hänen blogistaan Saksa-tunnisteen alta.


Luin haasteen aikana seuraavat kirjat:



Haastetta varten luettiin ainakin runoja, klassikoita, nykykirjallisuutta ja lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Kirjoja luettiin suomeksi ja saksaksi. Osallistujista hurjimman määrän kirjoja luki Tarukirja-blogin Margit: kahdeksan kirjaa! Siitä erityinen kunniamaininta!

Kahdella luetulla kirjalla sai siis loppuarvontaan yhden arpalipukkeen, neljällä kaksi ja kuudella tai useammalla luetulla kirjalla kolme lipuketta.

Arvonnan pääpalkinnoksi valitsin 30 euron lahjakortin Akateemiseen kirjakauppaan. Suoritin arvonnan perinteisellä lipukkeet ja hattu -metodilla Elli-koiran toimiessa virallisena valvojana.

Arpaonni suosi tällä kertaa Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketusta, onneksi olkoon!

Suketus: laita minulle sähköpostia (nannankirjakimara (at) gmail.com) ja kerro osoitetietosi. Lahjakortti lähtee sitten postin mukana lähipäivinä!

Lopuksi kiitos vielä ihan kaikille haasteeseen osallistuneille! Saksalainen kirjallisuus on saanut mukavasti näkyvyyttä blogeissa, toivottavasti näin on myös jatkossa!

lauantai 19. lokakuuta 2013

Haastemuistutus: vielä neljä päivää aikaa!


Nyt on loppukirin aika: Teemamaana Saksa -haaste umpeutuu tulevana keskiviikkona eli 23.10. Vielä on siis muutama päivä aikaa osallistua! Minimisuoritushan oli kaksi luettua ja blogattua kirjaa.

Haasteeseen ilmoittautumiset ja kuittaukset osallistumisista varsinaisen haastepostauksen kommenttilootaan TÄNNE. Sieltä löytyvät tarkat osallistumisohjeet, mutta pikaohje myös tässä:
  1. Ilmoita osallistumisestasi haastepostauksen kommenttilaatikossa. Ilmoittautumiselle ei ole takarajaa.
  2. Lue sinulle sopiva määrä haasteeseen soveltuvia kirjoja ja kirjoita niistä blogiisi 23.10.2013 mennessä.
  3. Kuittaa haasteen suoritus viimeistään 23.10.2013 eli ilmoita haastepostauksen kommenttilaatikossa, kuinka monta kirjaa olet lukenut, jotta tiedän, ketkä ovat saaneet haasteen valmiiksi.
Arvonnan suoritan kirjamessuviikonlopun aikana eli viimeistään 27.10. Yllätyspalkinnon arvontaan saa yhdestä kolmeen lipuketta sen mukaan, kuinka monta Saksan lipun raitaa on ehtinyt saada kokoon. Yhden raidan saa kahdesta kirjasta jne.

Osallistuminen kannattaa:  haasteen suorituksesta on tullut vain muutama ilmoitus, joten nyt on hyvät mahdollisuudet palkintoihin!

Tsemppiä viime metreille, osallistukaa ahkerasti!

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä (2013)

Kustantaja: Avain.
Sivumäärä: 168.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansikuva: Kira Leskinen.

Rivien välissä: kirjablogikirja kurkistaa kirjablogien rivien väleihin ja tekee tilannekatsauksen kotimaisiin kirjallisuuteen keskittyviin blogeihin. Kirjan kirjoittajat Katja Jalkanen ja Hanna Pudas ovat bloggaajakollegoja, joiden blogeja (Lumiomena ja Kirjainten virrassa) olen seurannut vuosikausia. Oikeastaan Hannan blogi oli yksi niistä blogeista, jotka innostivat minua niin, että päädyin perustamaan Kirjakimaran. Vaikken kirjailijoita henkilökohtaisesti tunnekaan, tuntuvat he silti jollakin tapaa tutuilta. Näistä syistä johtuen kirjan pisteyttäminen on vaikeaa ja tuntuu oudolta, mutta päädyin nyt antamaan sille nelosen. Seuraavaksi perusteluni.

Kirja on asiallinen, kompakti ja havainnollistava esitys kirjabloggaamisesta. Kirjassa käydään läpi kirjabloggaamisen historiaa, ominaispiirteitä, yhteisöllisyyttä ja hieman tulevaisuuttakin. Se on ehdottomasti jokaisen omasta blogista haaveilevan tai muuten vain blogeista kiinnostuneen perusteos.

Typografialtaan ja kieleltään teos on minusta helposti lähestyttävä. Kirja on taiten kirjoitettu, joskin kiinnitin huomiota toistoon. Tämä on makuasia: olen tietokirjan lukijana herkkä toistolle, kun taas joidenkin mielestä tietokirjassa sitä pitää olla jonkin verran. Yhtä lukijaa se helpottaa, toista se ärsyttää. Pienikin toisteisuus pistää silmään, jos kirjan lukee yhdeltä istumalta, kuten tein.

Pidempään bloganneille kirja tuskin tuo hirmuisesti uutta tietoa. Sen sijaan selkeästi jäsennetty kirja voi auttaa kokeneitakin bloggaajia selkiyttämään ajatuksiaan niinkin laveasta asiasta kuin bloggaaminen. Kirjan äärellä voi hyvin myös pohtia itseään bloggaajana, miettiä omia ratkaisujaan ja kenties vaikka bloginsa linjauksia. Näin huomasin ainakin itse tekeväni.

Kirjaa lukiessani päätin kirjoittaa bloggaajaesittelyni jälleen uusiksi. Olen vastikään saanut lukijahistoriani ensimmäiset arvostelukappaleet, joten ainakin arvostelukappalelinjausta tulee korjata. Samoin heräsi taas into tehdä jotakin blogin ulkoasulle. Katsotaan, milloin on aikaa toteuttaa nämä suunnitelmat...

Oma bloggaajahistoriani yltää vain vajaan kahden vuoden taakse, mutta siinä ajassa olen käytännössä oppinut monia Blogistanian kirjoittamattomia sääntöjä, joihin kirja tutustuttaa. Tiedän esimerkiksi, että minun pitäisi olla aktiivisempi kommentoija muissa blogeissa, jotta omia tekstejäni kommentoitaisiin enemmän. Olen myös tietoinen siitä, että tasainen bloggaustahti nostattaa seuraajalukuja. Kaikesta huolimatta tunnustan olevani laiska kommentoija ja että blogitauot saattavat vaihtelevista syistä johtuen venyä viikkojen mittaisiksi.

Valtaosa kirjabloggaajista pitää blogia harrastuksenaan, samoin minä. Blogi on "vain" harrastus, ja sellaisena haluan siihen suhtautua. Tietoisesti yritän välttää sitä, että ottaisin paineita Kirjakimaran pitämisestä. Se elää ja kehittyy omalla painollaan. Olen kokopäivätöissä ja haluan harrastaa muutakin, joten aina ei ole aikaa blogille. Ja aina ei yksinkertaisesti vain huvita. Koska käytän töissä paljon konetta, ei työpäivän jälkeen välttämättä tee enää mieli notkua ruudun ääressä.

Nannan kirjakimaran kävijämäärät ovat varsin pieniä moniin muihin kirjablogeihin verrattuna, mutta olen tyytyväinen jokaisesta lukijasta ja kommentoijasta, joka sivuillani käväisee. Otin kuluvan kuukauden alussa käyttööni Google Analyticsin, joten pääsen jonkin ajan kuluttua tarkastelemaan blogini (piskuisia) tilastoja tarkemmin. Mielenkiintoista!

Rivien välissä nostaa esille bloggaamisen yhteisöllisyyden, mitä ei voi ohittaa blogeista puhuttaessa. Vaikka en ole erityisen aktiivinen bloggaaja, saati bloggaaja-aktiivi, niin silti tunnen kuuluvani bloggaajien joukkoon. On ollut hienoa olla mukana esimerkiksi viimeaikaisissa kampanjoissa. Kirjabloggaajat keräsivät lukemalla rahaa Suomen pakolaisavun lukutaitokampanjalle huimat 1415 euroa! Pakolaisavun tiedote tarkentaa kerätyn summan vaikutuksia seuraavasti:

Pakolaisavun hankkeita tukee ulkoministeriö, jonka tuessa on 15 prosentin omavastuuosuus. Kirjabloggarikampanjan tuotolla katetaan tätä omavastuuosuutta, joten tämän kerätyn summaan lisätään vielä 85 prosenttia ministeriön hanketukea. Näin ollen kampanja tarkoittaa 9433 euroa kohdemaihimme lukutaitotyöhön. Tällä saadaan jo hirmuisen paljon aikaiseksi. Jo pelkästään 1415 euolla voimme tarjota yhdeksän kuukauden lukutaitokoulutuksen 27 pakolaiselle ja paluumuuttajalle. Keräyksen ja ulkoministeriön yhteissummalla tuo koulutettavien määrä kasvaa jo 181 ihmiseen. Lukutaidon vaikutukset ovat myös hyvin laajat. Koska opetamme nuoria ja aikuisia, on opetuksen aiheet valittu opiskelijoiden arjesta. Näin he saavat luku- ja laskutaidon ohella myös paljon tietoa, joka helpottaa heidän jokapäiväistä elämäänsä. Lukutaitokoulutuksen käyneet kertovat opiskelun vaikuttaneen itsetuntoon, sadon ja hygienian paranemiseen, yhteisön toimivuuteen ja yhtenäisyyteen sekä perheriitojen vähenemiseen ja lasten koulunkäynnin lisääntymiseen. Kaikki tämä muutos saa alkunsa niinkin pienestä kuin lukutaidosta.

Hieno kampanja, jonka tulokset yllättivät ainakin minut! Mahtavaa!

Toinen kirjabloggaajien voimannäyte oli Helsingin Sanomien sadan suosikkikirjan lukeminen syyskuun aikana. Nämä sata tuoretta blogiarviota suomalaisten suosikkikirjoista on listattu Hannan blogissa täällä. Tempauksesta uutisoi ainakin Nyt.fi.

Rivien välissä on luettu ja arvioitu kymmenissä kirjablogeissa; muiden arviot löytyvät helposti Googlesta.

torstai 3. lokakuuta 2013

Peter Franzén: Samoilla silmillä (2013)

Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 233.
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Kansi: Markko Taina

Peter Franzénin esikoinen Tumman veden päällä yllätti minut pari vuotta sitten positiivisesti: se ei ollutkaan julkkiksen kirjoittamaa paljastushöttöä, vaan oikeasti koskettava, todentuntuinen lapsuuskuvaus, ahdistavakin. Ja vielä rakenteeltaan ja kieleltään mielestäni loistava. Odotukset kakkososaa kohtaa olivat siis melkoiset.

Samoilla silmillä jatkaa Franzénin esikoisessa  tutuksi tulleen Peten tarinaa. Nyt Pete on  kasvanut 14-vuotiaaksi teiniksi, sisko Suvi on 10-vuotias. Äiti asuu lasten kanssa nykyään kolmisin. Ainakin periaatteessa, sillä äiti opiskelee toisella paikkakunnalla, ja lapset ovat paljon keskenään kotona. Mummo ja pappa käyvät tuomassa ruokaa ja katsovat muutenkin lastenlasten perään. Samalla paikkakunnalla asuu myös edelleen Peten isäpuoli ja Suvin isä Pertti, joka ei ole enää juurikaan tekemisissä lasten kanssa.

Kirjassa seurataan perheen elämää viikon ajan. Kertojia on kolme: Pete, äiti ja isä. Peten osioissa tapahtumat koetaan minäkertoja-Peten kautta, kun taas äidin ja isän näkökulmia valotetaan kolmannessa persoonassa. Kertojaratkaisun vuoksi Peten näkökulma nousee keskeisimmäksi.

Dialogia on elävöitetty murteella:
"Kovvaa kulukee, kovvaa kulukee! Vauxhalli on luja auto. Parikymmentä vuotta vanaha vain, sole poika mikhän!" pappa sanoo ylpeänä ja – – –
Peräpohjalainen murre on minulle sen verran vieras kielimuoto, että sen lukeminen kuljettaa aivan kuin toiseen maailmaan. Toiseen aikaan eli 1980-luvulle taas tarinan kiinnittävät Dingo, Bon Jovi, autot, kännykättömyys, tietokoneettomuus...

Teini-Peten arki on koulussa luovimista, siskosta huolehtimista ja kavereiden kanssa pyörimistä. Nyrkkeilyharrastus on Petelle nykyisellään tärkeä: salin jätkät kuuluvat yhteen ja otteluissa pärjääviä arvostetaan. Teinin elämään kuuluvat myös ensimmäiset kokemukset tyttöjen kanssa ja sekoilut alkoholin kanssa.

Rankat kokemukset aiemmasta lapsuudesta muistuvat ajoittain Peten mieleen. Raskaat muistot painavat myös äitiä ja isää. Menneistä huolimatta heillä kaikilla on nyt edessään tulevaisuus, johon kuuluu mahdollisuuksia.

Samoilla silmillä viehätti murredialogillaan, elämänmakuisuudellaan ja etenkin Peten näkökulman aitoudella. Edeltäjänsä koskettavuudelle tämä kuitenkin häviää. Pienen Peten kokemukset tuntuivat esikoista lukiessa luissa ja ytimissä, nyt teini-Pete jää etäisemmäksi.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...