keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Anu Juvonen: Lähiöoksennus (2013)

Kustantaja: Minerva.
Sivumäärä: 225.
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Kuva: minervakustannus.fi
Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy 
Kirjan nimi ei ole kaunis, mutta erityisen kaunista ei ole myöskään Juvosen kuvaama 1980-lukulainen lähiöelämä Helsingin Kannelmäessä. Keskiössä on Katja, jonka perhe muuttaa Kannelmäkeen eli Kantsuun isomman asunnon perässä. Katja on yläasteella, äiti raataa sairaalassa siivoojana ja isä elättelee erinäisiä haavekuvia aina vain etäämmällä perheestä.

Katja ja hänen ystävänsä Mirri ja Sanna painivat koulunkäynnin ohella perusteinikysymysten kanssa: Mistä rahat vaatteisiin, viinaan ja tupakkaan? Mistä löytää se ihana, välittävä pitkätukkainen poikaystävä? Tytöt janoavat kokemuksia ja niiden tuomaa hyväksyntää koulukavereiden silmissä. Teineillä on jatkuvasti kova kiire – kiire kokea, päästä pois ja ennen kaikkea saada pää sekaisin.
Tiesimme, että juoma tulisi saada alas mahdollisimman nopeasti maksimoidaksemme päänsekoituspotentiaalit. Mirri aloitti, otti nenästään kiinni ja joi kertalaakista kolme isoa kulausta.
– Hyi helvetti, tää on pahaa! Mirri sanoi ja teki pahaenteisen urbggh-äänimerkin.
Se tarjosi pulloa naama punaiseksi vääntyneenä ja käsi sivulle ojennettuna, ihan kuin se olisi saanut sillä eleellä pulloa haihtumaan luotamme. Saimme sen tyhjäksi kahdenkymmenen minuutin, parinkymmenen kirosanan ja kahden ulkona poltetun tupakan jälkeen.
Lähiöoksennuksen olemus on nautitusta cocktailista riippuen vaikkapa Sisu-pastillien täplittämää vaaleanpunaista tai omppupompun jäljiltä ruskeankellertävää. Iljettävää on näiden eritteiden lisäksi se, miten nuorten, kokemattomien tyttöjen seksuaalisuuteen kajotaan. On itsensäpaljastelijoita, kourijoita, lääppijöitä, hyväksikäyttäjiä.


Kirjan luvut alkavat usein sitaatilla paikallislehden jutusta tai mielipidekirjoituksesta. Tämä sitoo tarinan tiukasti juuri Kantsuun, joka on tyypillinen ostarin ympärille levittäytyvä kerrostalolähiö. Juvonen on itse kasvanut Kannelmäessä, joten hänellä on omakohtaista kokemusta kerrostalolähiöstä humppuineen ja itsensäpaljastajineen.

Omakohtaisuus näkyy teoksessa tarkkasilmäisyytenä. Juvonen kirjoittaa rehellisesti, mitään liioittelematta ja mitään peittelemättä. Raporttimaisuus kuitenkin hämmentää minua: missä on tunne? Vaikka tapahtuisi kuinka kauhistuttavia asioita, niin niiden syitä ja seurauksia ei juuri pysähdytä pohtimaan, vaan heti siirrytään seuraavaan episodiin. Lähiöoksennuksen vahvuus onkin sen konstailemattomassa kielessä ja kuvauksessa. Tarina etenee helmeilevän huolettomasti kuin teiniarki kohti seuraavaa perjantaita.

Olen Juvosta kymmenen vuotta nuorempi mutta en voinut olla vertaamatta kirjan kuvaa nuoruudesta omiin teinivuosiini, joita elin vuosituhannen taitteen tienoilla. Vaikuttaa siltä, että 80-luvun nuorison elämä ei eroa juurikaan 90-lukulaisesta, vaikka muoti ja idolit olivatkin toiset. Kenties suurempi harppaus on otettu sen jälkeen, sillä 2010-luvun nuorella on internet, puhelimet, tietokoneet ynnä muut. Yhteydenpito on kovin erilaista, kun on sosiaalinen media ja älypuhelimet. Mutta veikkaanpa kuitenkin, että se perusvire, kaikki hankaluus, epävarmuus ja ketutus eivät ole teiniydestä kadonneet minnekään.

HS:n Antti Majanderin (28.1.2013) arvio kirjasta on täällä, ja samana päivänä niin ikään HS:ssä julkaistu Juvosen mielenkiintoinen haastattelu täällä. Blogistaniassa kirja on ehdittu lukea ainakin Mari A:n kirjablogissa, Lukutoukan kirjablogissa ja Lukukausi-blogissa.

2 kommenttia:

  1. Kyllä tätä lukiessa oli jännää huomata, että Kantsussa on ollut aika samanlaista kuin omasssa pikkukaupungissani. Mekin kuunneltiin Gunnareita, mutta ehkä nähtiin pienemmässä mittakaavassa elämän nurjia puolia (ts. en muista oikeastaan, että olisin koskaan nähnyt juoppoja, nistejä tms.).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä kirjasta löytää helposti monia yhtymäkohtia omaan nuoruuteensa, on sen sitten elänyt milloin vain :)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...