perjantai 30. toukokuuta 2014

Lirio Abbate: Mafian naiset (2013)

Alkuteos: Fimmine ribelli. Come le donne salveranno il paese dalla 'ndrangheta.
Suomentaja: Taru Nyström (2014).
Kustantaja: Atena.
Sivumäärä: 216.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Mika Perkiökangas.
Mafian naiset kertoo naisten asemasta ja roolista italialaisessa mafiaklaanissa. 'Ndrangheta on Etelä-Italian Calabriassa toimiva rikollisjärjestö, jonka toimintaan kuuluu ainakin huumeita, salakuljetusta ja julkisten urakoiden hallinnointia. Klaani perii myös suojelurahaa kaikilta alueellaan toimivilta yrittäjiltä, maanomistajilta, viljelijöiltä ja esimerkiksi paikkakunnalla vierailevilta sirkusseurueilta. Tämän mahdollistaa yleinen hyväksyntä:
Huolimatta rikollisesta loiselämästään perheet nauttivat yhteisössä laajaa hyväksyntää. Laittomista toimistaan tulevilla varoilla klaanit luovat uusia työpaikkoja alueille, missä on niistä pula, ja rikollisjärjestöihin suhtaudutaan melkein kuin hyväntekijöihin. Pelonsekainen kunnioitus ja rauhanomainen rinnakkaiselo perheiden kanssa on turvallisempaa, ja sen lisäksi hyvistä suhteista saattaa olla hyötyä.
Mafia on miehinen maailma: naiset ovat miestensä omaisuutta. Naisen osa on mennä nuorena naimisiin ja hoitaa koti ja lapset. Kaikkea säätelee ikiaikainen kunniakoodi, jonka mukaan miehensä jättävät tai pettävät naiset tapetaan. Miehet määräävät vaimojaan myös haudan takaa: edes leskellä ei ole oikeutta aloittaa uutta suhdetta. Jos klaanilaisilla on syitä epäillä naista epäkunnioittavasta toiminnasta, nainen luultavasti katoaa jälkiä jättämättä. Sama kohtalo voi olla edessä yrittäjällä, joka ei suostu maksamaan suojelurahaa. Karmaisevinta minusta on, että perheen vanhimmat naiset myös hiljaa hyväksyvät tällaisen toiminnan.

Joskus tilanne käy naisille liian raskaaksi. Tehokas ja oikeastaan ainoa keino päästä pois mafian vallan piiristä on hankkiutua poliisin suojeluun ja todistaa perhettään vastaan oikeudessa. Se kuitenkin tarkoittaa lapsista luopumista, mihin monet eivät pysty. Välillä oikein hätkähdin kirjaa lukiessani: tässä oikeasti kuvataan tapahtumia Euroopassa 2010-luvulla!

Rohkeus on kunnioitettavaa. Sekä se, jota naisilla on lähtiessään kahlitsevista oloista että toimittaja-kirjailija Abbaten rohkeus käsitellä tällaista aihetta. Abbate on erikoistunut toimittajanurallaan mafiaan liittyviin aiheisiin, ja niinpä hän on elänyt vuodesta 2007 lähtien viranomaisten suojeluksessa. Mafian tapana kun on vaientaa epämieluisat äänet.

Kiinnostava aihe ja sujuvasti etenevä teksti – mitäpä muuta sitä yleistajuiselta tietokirjalta voisi toivoa?

Mafian naisista ovat kirjoittaneet ainakin Maria, Jenni, Annami ja Lukuneuvoja.


Musta neula Etelä-Italiassa, Sisiliassa.

torstai 29. toukokuuta 2014

Bohumil Hrabal: Liian meluisa yksinäisyys (1980)

Alkuteos: Příliš hlučná samota.
Suomentaja: Eero Balk (2008).
Kustantaja: Kirjava.
Sivumäärä: 126.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kannen kuva: algiamil

Lainasin minulle aiemmin tuntemattoman Hrabalin teoksen työkaverin suositeltua sitä. Näemmä myös maailmanympärimatkani inspiraattori, A year around the world -blogin pitäjä Ann Morgan oli lukenut saman teoksen käydessään kirjallisella matkallaan Tšekeissä

Tarinan päähenkilö on yksinäinen 
Hanťa, joka paalaa työkseen jätepaperia hydraulisella puristimella. Hän suhtautuu työhönsä intohimoisesti, ja erityisesti tuhoamiinsa kirjoihin. Hanťa poimiikin jätepaperin joukosta arvokkaan oloisia teoksia ja vie ne kotiinsa, joka pullistelee kirjoista. Töissä hän rakentaa puristamansa paalit niin, että ne ovat kuin taideteoksia: jokaisen sisällä on avonaisena yksi hieno kirja ja ulkoseinämiä koristavat taidekirjojen sivut.

Hanťa on yli kolmenkymmenen vuoden ajan tuhonnut ja samalla pelastanut kirjoja, ja nyt hänen elämäänsä tulee toinenkin ristiriita, uuden ja vanhan ajan taite. Hän on tottunut tuhoamaan paperia ja kirjoja ajatuksella, mutta nyt tehokkaammat paalaimet tekevät tuloaan. Enää ei ole aikaa sommittelulle ja oluenjuonnille.

Liian meluisa yksinäisyys herättää pohtimaan kirjaa kulutustavarana ja kirjallisuuden arvostuksia. Kenen arvio tekee kirjasta arvostetun? Miten kaanon rakentuu? Entä milloin romaanista tulee pelkkää jätepaperia?

Liian meluisa yksinäisyys on ihanan outo. Hanťan hahmon omaperäisyyttä ja itsepintaisuutta on pakko ihailla. Pidän siitä, että kirja yllättää ja tarina on jotenkin kreisi. Hyvistä aineksista huolimatta en saanut kirjasta toivomaani otetta, vaan tarina jäi jotenkin etäiseksi. Tämä on välillä ongelmani pienoisromaanien kanssa: juuri kun on päässyt kirjaan sisään, se onkin jo loppu.

Kirja on ollut esillä ainakin Tarukirjassa, Kirjavinkeissä jMorren maailmassa.

Musta neula Tšekin kohdalla.

torstai 22. toukokuuta 2014

Emily Brontë: Humiseva harju (1847)

Alkuteos: Wuthering Heights.
Suomentaja: Helka Varho (1947).
Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 385.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kirppikseltä ostetussa kirjassa ei ollut kansipapereita.
Ostin Brontën Humisevan harjun joitakin vuosia sitten käytettynä eurolla, sillä tiesin haluavani lukea tämän klassikon jossakin vaiheessa. Nyt oli vihdoin sen aika, sillä parin viikon takaisessa kirjallisuuskoulutuksessa lukuneuvoja vinkkasi tästä romaanista kovin kiinnostavasti. Kyseessä ei siis ehkä olisikaan mikään lälly rakkausromaani, vaan jotakin rajumpaa, jopa väkivaltaista. Olin näistä luonnehdinnoista äimänä ja aloin heti sopivan tilaisuuden tullen kahlata klassikkoa läpi.

Klassikkoa on kiva lukea sohvankulmassa koiran kanssa.

Tarina alkaa siitä, kun herra Lockwood menee käymään Humisevan harjun talossa ja kiinnostuu juron isännän historiasta. Hänen palvelijansa Nelly tuntee tarinan paremmin kuin hyvin, sillä nainen oli aiemmin palvelijana kyseisessä talossa. Kertojana toimiikin pääosin tarinaa Lockwoodille selostava palvelija. Kehyskertomus pitää romaanin hyvin kasassa, enkä sotkeutunut minä-, hän- ja tämä-pronomineihin, vaikka niitä on käytetty paikoin hieman sotkuisesti.

Kyseessä on Catherinen eli Cathyn ja Heathcliffin epäonnisen suhteen ympärille rakentuva romaani. Catherine on hyväosaisesta perheestä, kun taas Heathcliff on Cathyn isän Liverpoolin kaduilta pelastama orpopoika. Cathy ja Heathcliff kiintyvät toisiinsa, kun Heathcliff asuu Cathyn perheen luona. Luokkaerot kuitenkin tekevät rakkaudesta mahdottoman, ja tästä seuraa kosolti katkeruutta, vihaa ja kostonhimoa. Varsinkin Heathcliff osaa olla viheliäinen:
»En sääli vähääkään! En tunne mitään sääliä. Mitä enemmän madot kiemurtelevat, sitä enemmän minua haluttaa pusertaa ulos niiden sisälmykset! Se on henkistä hampaanpuhkeamista. Ja minä kiristelen hampaitani sitä mukaa kuin tuskat yltyvät.»
Tunnetta siis riittää, eikä sillä aina ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Ihmissuhteet ovat pelejä.

Tapahtumat sijoittuvat Englannin nummille, joilla sää vaikuttaa vahvasti ihmisten elämään. Nykynäkökulmasta tuntuu käsittämättömältä, että sateessa kastuminen, märät kengät tai avonainen ikkuna voivat olla kohtalokkaita. Kuolemantaudin uhka on jatkuvasti läsnä. Kun luin Brontën sisarusten kohtaloista, aloin ymmärtää tätä paremmin. Emily Brontë kuoli tuberkuloosiin vain 30-vuotiaana vilustuttuaan veljensä hautajaisissa.
Sumuinen sää sopi hyvin kirjan paikoin kalseaan tunnelmaan.

Humiseva harju on suomennettu Fennican mukaan viidesti. Luin Helka Varhon version vuodelta 1947. Suomennos on niin usean vuosikymmenen takaa, että jokin tuoreempi suomennos olisi voinut tuntua luontevammalta. Toisaalta 1840-luvulla kirjoitetussa klassikossa ikä saa näkyä, ja sen pitääkin, miksei siis myös sen käännöksessä. Noin muuten tarina on ajaton, ja Humisevaa harjua uskaltaa kuvailla mukaansatempaavaksi klassikoksi.

Luin kirjaa mökillä yhteensä kolmena päivänä, ja koko ajan korvamatona kiemurteli Kate Bushin kappale Wuthering Heights. Hyvä kappale, tykkään Bushista muutenkin, mutta kolme päivää on hieman liikaa. Heathcliff, it's me, Cathy, I've come home, I'm so cold...

Musta neula Ison-Britannian kohdalla. Se voisi olla
pohjoisempana kirjan tapahtumapaikan mukaisesti.

tiistai 20. toukokuuta 2014

César Aira: Aaveet (1990) & Kirjailijakokous (1999)

Alkuteokset: Los fantasmas & El congreso de literatura.
Suomentaja: Anu Partanen (2013).
Kustantaja: Siltala.
Sivumäärä: 245.
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: M-L Muukka.

Osuipa taas hämärä kirja kohdalleni! Tässä yhteisniteessä on argentiinalaisen César Airan kaksi pienoisromaania: Aaveet ja Kirjailijakokous. Molemmissa tarinoissa on outoja elementtejä, jotakin kummallista. Pienoisromaanit voisikin luokitella maagiseksi realismiksi. Murakamin myötä olen oppinut pitämään tästä tyylisuunnasta, joka todella haastaa ja leikittelee lukijalla.

Aaveet kertoo hiostavan kuumasta uudenvuodenaatosta Buenos Airesissa. Chileläisistä siirtolaisista koostuva joukko rakennusmiehiä rakentaa kerrostaloa, ja heidän perheensä asuvat samaisessa keskeneräisessä talossa. Asuntoihin niiden valmistuessa muuttavat hyvätuloiset käyvät työmaalla tarkastuskäynnillä juuri uudenvuodenaattona. Samalla chileläiset valmistelevat tarjoomuksia illan juhlaa varten.

Seiniä puuttuu, kaiteita ei ole, ja muutenkin ympäristö on karun betoninen. Erikoisen asuinympäristön kruunaavat kerrostalossa pörräävät aaveet. Ne näyttävät kalkkipölyn kuorruttamilta alastomilta miehiltä. Epäluonnollisuus yhdistyy kuin huomaamatta arkirealismiin:
– – avoimesta ovesta saattoi sen sijaan nähdä, että kattoterassilla heidän asuntonsa ja portaikon välissä oli tusinan verran aaveita jotka tuijottivat häntä. Mitä nuo jauhopellet tuossa tekevät? hän ajatteli ärtyneenä. – –Nyt ei sitä paitsi enää ollut niiden aikakaan. Meinasivatko ne tästedes pyöriä ympärillä vuorokaudet läpeensä?
Siinä missä lukija ihmettelee aaveiden olemassaoloa, talon asukit kummastelevat niiden toimia. Aaveet nyt vain kuuluvat taloon, mutta miten ne nyt noin toimivat? Tunnelma on odottavan painostava, ilmassa on jopa vaaran tuntua. Aaveet sotkeutuvat epäilemättä tapahtumien kulkuun, mutta miten... Vuodenvaihde on vain tuntien päässä, ja se on epäilemättä tuova jotakin mullistavaa mukanaan.

Kirjailijakokoukseen Aira on ladannut vielä enemmän kuin Aaveisiin. Kirjailijakokous kertoo intohimoisesti työhönsä suhtautuvasta kääntäjästä, joka on viime vuosien talouskurimuksen vuoksi elänyt lähinnä säästöillään. Hänen onnistuu ratkaista vuosisatoja vanhan aarteen mysteeri, ja hän rikastuu yhtäkkiä. Se ei kuitenkaan saa häntä luopumaan hurjasta suunnitelmastaan valloittaa maailma. 

Maailmanvalloitukseen miehellä on  selkeä suunnitelma: hän päättää kloonata kuuluisan kirjailijan, Carlos Fuentesin. Geenimanipuloidun ampiaisen tarvitsee vain käydä pistämässä kirjailijaa, jotta kääntäjä saisi palan tämän dna:ta. Tietenkään kaikki ei suju suunnitelmien mukaan...

Takakannen kuvitusta.
Kuva: M-L Muukka.
Ajatus Fuentesin kloonaamisesta sai hörähtelemään, sillä kirjailija on minulle ajankohtainen. Olen viime aikoina yrittänyt saada otetta tästä arvostetusta meksikolaiskirjailijasta toistaiseksi heikoin tuloksin. Aloin lukea romaania Lohikäärmeen pää, mutta kesken jäi. Ajattelin, ettei se vain ole minun kirjani ja tartuin Ineziin. Se ei päästä minua yhtään helpommalla: olen taistellut sen kanssa pari viikkoa. Sinnillä luen sen loppuun, vie se sitten kuinka kauan tahansa.

Kirjailijakokous leikittelee kirjailijuudella. Päähenkilö luo halutunkaltaista todellisuutta kloonaamalla, aivan kuten kirjailija luo todellisuuksia kirjoittaessaan. Lopputulosta ei aina voi edeltä ennustaa, se voi olla mitä vain, niin myös Kirjailijakokouksessa

Kirjan lieveteksti kertoo, että Aira on toiminut aktiivisena kirjailijana 1970-luvulta lähtien ja on julkaissut jopa yli seitsemänkymentä teosta. Huh! Näitä kahta pienoisromaania aiemmin on Airalta suomennettu Varamo ja Maisema. Käännösten takaa löytyy sama suomentaja, ja nekin ovat ilmestyneet Siltalan kustantamana yhteisniteenä.

Airan pienoisromaanit muistuttavat siitä, että sivumäärä ei kerro mitään kirjan lukemiseen kuluvasta ajasta tai helppoudesta. Lyhyen pienoisromaanin sulattelu voi viedä kauan. Nämä molemmat pienoisromaanit ovat luettavia ja kiinnostavia, mutta samalla outoudessaan haasteellisia. 

Airaan ovat  tutustuneet ainakin Marikaoksa ja Mikko Kaminassa.

Aira on kotoisin Argentiinasta.

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Imre Kertész: Kieli maanpaossa: kaksi juhlapuhetta (2002 & 2003)

Alkuteokset: A Száműzött nyelv & Heureka!.
Suomentaja: Outi Hassi (2003).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 46.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?
Kirjotin unkarilaisesta Imre Kertészistä kirjailijaesittelyn töissä ja halusin tuoda osan tuosta tekstistä myös tänne blogiini, koska minulle aiemmin tuntematon Kertész osoittautui todella kiehtovaksi kirjailijaksi. Osa tästä tekstistä on siis aiemmin julkaistu kirjaston kotisivuilla.

Kertész on yksi toisen maailmansodan holokaustista selvinneistä. Juutalainen Kertész oli vain 14-vuotias joutuessaan keskitysleireille: hän oli Auschwitzin, Buchenwaldin ja Zeitzin keskitysleireillä vuoteen 1945 asti. Holokaustikuvaukset ja keskitysleirikokemusten vaikutukset ihmisen myöhempään elämään leimaavatkin Kertészin tuotantoa kautta linjan.

Kieli maanpaossa sisältää kaksi puhetta, joista ensimmäinen on samanniminen kuin kirja. Tässä puheessaan kirjailija käsittelee esimerkiksi omaa kirjoittamistaan:
– – ja kun aloin kirjoittaa, oli kuin olisin kirjoittanut Auschwitzin jatkoajalla. Holokausti ja se olemisen tila, jossa holokaustista kirjoitin, kietoutuivat toisiinsa erottamattomasti. Miten paradoksaaliselta se saattaakin kuulostaa, kommunistisessa diktatuurissa minulla oli ääretön kirjallinen vapaus – jotenkin samaan tapaan kuin Auschwitzissa ei rajoitettu niitä, jotka pitivät salaista päiväkirjaa. Sellaisessa tilanteessa ei kannata valehdella, ei liioin punnita taiteellista vaikutusta, saatika sitten manipuloida, sillä julkaisemisen mahdollisuus on aivan yhtä epävarma kuin eloonjäämisen.
Kertészin esikoisteos Kohtalottomuus julkaistiin vuonna 1975, ja sen kirjoittaminen vei häneltä peräti 13 vuotta. Romaanin päähenkilö joutuu kirjailijan tavoin kolmelle keskitysleirille, mutta kyseessä on silti fiktiivinen teos. Kohtalottomuus muodostaa kolmen muun romaanin (Kaddish syntymättömälle lapselleTappio ja Lopetus) kanssa romaanisarjan, jota pidetään Kertészin pääteoksena. Kaikki romaanit käsittelevät Auschwitziä ja sen jälkeistä elämää.

Kertész tuli maailmanlaajuisesti tunnetuksi saatuaan kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2002. Puhekokoelman toinen puhe onkin hänen Nobel-puheensa nimeltään Heureka!, ja siinä kirjailija muun muassa yrittää päästä sinuiksi saamansa palkinnon kanssa:
Toistaiseksi en itsekään täysin ymmärrä, miten ongelmalliseksi koen tämän korkean kunnianosoituksen suhteessa teoksiini, tai toisaalta elämääni. Ehkä olen elänyt liian kauan diktatuureissa, vihamielisessä ja toivottoman vieraassa henkisessä ympäristössä, jotta olisin voinut kehittää jonkinlaisen kirjallisen itsetietoisuuden: minun ei yksinkertaisesti kannattanut pohtia sellaisia. Lisäksi minun annettiin joka taholta ymmärtää, että ajatteluni kohde, "teema", jonka parissa työskentelin, oli epäajanmukainen ja vailla vetovoimaa. Siksipä siis, ja koska se sopi myös omaan vakaumukseeni, pidin kirjoittamista aina mitä ehdottomimmin yksityisasianani.
Mielenkiintoiset puheet valottavat Kertészin ajattelutapaa ja hänen rooliaan kirjailijana. Tutustuessani Kertésziin en voinut olla ihmettelemättä, miten jotkut ovat luokitelleet hänet hieman vähätellen ”yhden asian kirjailijaksi”. Kertész on toki ammentanut teostensa aiheet sota-ajan kokemuksistaan ja muistoistaan, mutta voiko tuollaisten kokemusten jälkeen muuta tehdä? Toisaalta Kertésziä on hänen yhteiskuntakritiikkinsä ansiosta kutsuttu myös ”vuosisadan omaksitunnoksi”. Kertész itse pitää holokaustista puhumista tärkeänä koko eurooppalaisen kulttuurin kannalta, sillä menneisyyttä pitää ymmärtää, jotta tulevat sukupolvet voisivat vapautua ja tuntea vastuunsa. Hänen mielestään me kaikki olemme holokaustin jälkeläisiä.

Kertész on sanonut, että ihminen ei pysty kuvittelemaan keskitysleirillä vallitsevaa todellisuutta. Onkin totta, että kuuden miljoonan ihmisen kärsimys ja tuho on niin suuren mittaluokan asia, että siihen ei tahdo käsityskyky riittää. Jos kuitenkin haluaa yrittää ymmärtää, voi tutustua vaikka Kertészin teosten kautta yhden ihmisen kohtaloon, sillä yksilön kokemukset pystyy kuvittelemaan.

On kenties kyseenalaista kuitata Unkari luetuksi tämän 46-sivuisen kirjan myötä, mutta teen niin kuitenkin. Se on joka tapauksessa kirja, ja vielä merkittävä sellainen, vähäisistä sivuistaan huolimatta. Ainakin Kohtalottomuuden tiedän lukevani myöhemmin.

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Günter Grass: Ravunkäyntiä (2002)

Alkuteos: Im Krebsgang.
Suomentanut: Oili Suominen (2002).
Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 257.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Markko Taina.
Ravunkäyntiä on oikeisiin historiallisiin tapahtumiin nojaava fiktiivinen tarina. Keskiössä on suuronnettomuus, jonka syihin ja seurauksiin tarinan henkilöt kietoutuvat. Saksalainen risteilyalus Wilhelm Gustloff upposi toisen maailmansodan loppuvaiheessa tammikuussa 1945 neuvostosukellusveneen torpedoitua sitä. Uhrien määrästä voidaan esittää vain arvioita; lähes pelkästään siviilejä kuljettanut alus vei meren pohjaan jopa lähemmäs kymmenentuhatta ihmistä.

Kertojana on keskinkertainen lehtimies Paul Pokriefke, joka tutkii tätä tuhoisaa laivaturmaa. Paulin suhde onnettomuuteen on todella ainutlaatuinen: hänen äitinsä oli risteilijän kyydissä, ja Paul itse syntyi tuona talvisena yönä evakuointialuksessa. Kertoja liikkuu ajassa edestakaisin kerien johtolankoja samalla yhteen. 

Tarina nostaa esiin muistamisen problematiikan. Tarinat kerrotaan aina jostakin näkökulmasta, ja ne tahtovat värittyä matkalla. Paulin äitikin kertoo erilaisia versioita pojan syntymästä. Sukupolvien välillä taitaa aina olla jonkinlainen kuilu, mutta sodan kokeneiden ja heidän jälkeläistensä välillä se näyttää olevan erityisen suuri. 

Romaanin kieli on notkeaa ja vivahteikasta. Paulin äidin paksu danzigilainen murre on käännetty värikkääksi puhekieleksi:
"Mää tiesin ton sällin syntymästä saakka että siittä viä tulee maankuulu..."
- -  
"Oli siä ainaski mukavan lämmin. Semmonen vanhanaikanen pulpetti sai olla sulle lulluna. Ja mää meinasin, että Paul pikkanen se alottaakin aikasin tän koulunpenkin painamisen..." 
Grassilla on mielenkiintoinen vaade ulkomaisille kustantajilleen: heidän pitää lähettää Grassin teoksen kääntäjä käännösseminaariin, jossa kääntäjät kirjailijan johdolla pohtivat teoksen ongelmakohtia ja mahdollisia ratkaisuja.

Vaikka käännös on muuten loistava, niin pysähdyin kyllä ihmettelemään, miksi esimerkiksi chatroomia tai homepagea ei ole käännetty, kun niille olisi suomenkielinen vastine. Hämmästelin myös käsitettä nuornatsi: eikö uusnatsi ole luontevampi?

Ravunkäyntiä oli kuukauden kirja lukupiirissämme. Lukupiiriläiset luonnehtivat kirjaa muun muassa hyvin eteneväksi, nopealukuiseksi ja miehiseksi. Niinpä valtaosalle kirja jäi melko etäiseksi, lukupiirissämme kun on vain naisia. Monille meistä kirja tarjosi uutta tietoa ja näkökulmaa toiseen maailmansotaan.

Lueskelin taustatietoja Grassista lukupiiriämme varten ja sainkin selville mielenkiintoisia faktoja. Grass oli nuorena Hitlerjugendissa, taisteli ensin vapaaehtoisena ja sittemmin panssaridivisioonassa toisessa maailmansodassa ja jäi yksikkönsä kanssa sotavangiksi. Sodan jälkeen hän opiskeli kuvanveistoa ja työskenteli kuvanveistäjänä samalla kun aloitteli uraansa kirjailijana. Jo esikoisteos Peltirumpu nosti Grassin tunnetuksi. Mielenkiintoisin seikka Grassin biografiassa on minusta se, että hänen onnistui salata taustansa SS-joukoissa aina vuoteen 2006. Paljastuksesta seurasi ymmärrettävästi melkoinen julkisuuspyöritys.

Oman mukavuusalueen ulkopuolelta lukeminen antaa (useimmiten) paljon. Ravunkäyntiä vei mennessään Günter Grassia koskevat ennakkoluuloni, opetti lisää sotahistoriasta ja auttoi sijoittamaan Grassin kotikaupungin Danzigin kartalle. Olin luullut, että Danzig on kaupunki Saksassa, mutta eipä olekaan. Danzigin vapaakaupunki oli vuodesta 1920 alkaen itsenäinen kaupunkivaltio, joka vuonna 1939 liitettiin natsi-Saksaan. Vuodesta 1946 lähtien alue on kuulunut Puolaan ja tunnetaan nykyään nimellä Gdansk. Tietoni Danzigista olivat kehnot siihen nähden, että muistan vaikka unissani Grassin Danzig-trilogian kirjat (Die Blechtrommel, Katz und Maus, Hundejahre), kiitos germaanisen filologian pääsykokeiden lähes kymmenen vuotta sitten.

En ota Grassin kirjaa mukaan maailmanmatkalleni, sillä kirjailijan kotikaupunki oli hänen syntyessään autonominen alue, ei itsenäinen valtio. Sittemmin alue liitettiin Puolaan, mutta ei tunnu luontevalta laskea Grassia Puolankaan edustajaksi.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...