sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Vuosikatsaus 2017

Vuosi vaihtuu muutaman tunnin kuluttua, mutta sitten ennen teen vielä katsauksen päättyvään kirjavuoteen. Vuoden parhaiden kirjojen valitsemisen aika on jälleen tammikuussa, jolloin bloggaajat äänestävät Blogistanian palkinnoista. Tämä katsaus painottuu tilastoihin, joiden lisäksi teen muutamia nostoja vuoden kirjallisista tapahtumista ja muista kohokohdista.

Vuoden varrella en tarkkaile tilastoja kuin luettujen kirjojen määrän osalta, joten tämän vuosikatsauksen tekeminen on aina yhtä jännittävää. Mitä tulikaan luettua? Luinko enemmän naisten vai miesten kirjoittamia kirjoja? Tuliko tänä vuonna luettua enemmän kotimaista kuin käännettyä kirjallisuutta juhlavuoden huumassa?

Vuoden kirjat numeroina


Päättyvänä vuonna luin yhteensä 82 kirjaa ‒ tai luin ja kuuntelin, sillä mukana on myös äänikirjoja. Alkuvuodesta asetin tavoitteekseni lukea 80 teosta, joten saavutin tavoitteeni. Lukutavoite oli tarkoituksella maltillinen, koska vuosi sitten tavoitetta asettaessani tiesin, että pieni höllääminen olisi paikallaan. Tämä ei koskenut vain lukemista, vaan muutakin elämää.

Talvella kävimme Ellin kanssa
ihmettelemässä pienentynyttä lähikirjastoa.

Luettuja sivuja kertyi reilut 23 000, mikä on jokusen tuhatta vähemmän kuin parina edellisenä vuonna. Tämä on ymmärrettävää, koska tuolloin luin sata kirjaa vuodessa. Aiempien vuosien tapaan lukemiseni painottui kaunokirjallisuuteen: kirjoista kaunoa oli 76 %, loput olivat tietokirjoja.

Ensimmäinen päivä keväällä,
kun tarkeni lukea ulkona tuulensuojassa.

Takavuosina luin sen kummemmin yrittämättä melko lailla yhtä paljon naisten ja miesten kirjoittamia kirjoja, mutta viime ja tänä vuonna naiset ovat olleet enemmistössä. 2017 lukemistani kirjoista 62 % oli naisten kirjoittamia, miesten 38 %. En tietoisesti ole suosinut naisia, enkä mitenkään ohjelmallisesti valitse luettavaa kirjoittajan sukupuolen perusteella. Tämän vuoden naispainotus voi selittyä kasvavalla kiinnostuksellani feminististen ajattelijoiden teoksiin ja sillä, että luin useita puutarha-aiheisia tietokirjoja, joiden kirjoittajat ovat lähes aina naisia.

Viime vuoden koosteessa veikkailin, että nyt kotimaisen kirjallisuuden juhlavuonna lukisin enemmän kotimaista kuin käännettyä kirjallisuutta. Näin ei käynytkään, vaan käännöskirjallisuus vei määrällisen voiton lukemistossani: käännöskirjoja oli luetuista 57 %, kotimaisia 43 %. Tämä yllätti suuresti.

Kesäpäivän puuhissa.

Kotimainen kirjallisuus oli ehkä lukumääräisesti vähemmistössä, mutta tämä vuosi tulee jäämään mieleeni laadullisesti vahvana kotimaisen kaunon vuotena. Viime vuosina lempikirjani ovat löytyneet käännetyn kaunon puolelta, mutta tämän vuoden kotimainen kattaus muutti tilanteen. Vaikutuin, liikutuin ja ihastuin monien kotimaisten romaanien äärellä.

Liksom, Kallio, Ahava, Kalland, Holmström, Gustafsson, Köngäs, Kurtto, Kytömäki, Tervo, Törmälehto... Mitä lukemisen iloa sainkaan kokea näiden kirjailijoiden teosten äärellä! Olen ollut haltioissani näistä lukukokemuksista, vaikka aivan kaikista en vielä ole ehtinyt blogata. Ja monta potentiaalisesti huikeaa teosta vuodelta 2017 odottaa vielä lukemista hyllyssäni, joten tämän juhlavuoden sato tulee kantamaan Kirjakimarassa pitkälle vuoteen 2018.

Syksyn kirjastoreissulla Ellin kanssa.

Kuluneen vuoden aikana lainasin edelleen ahkerasti kirjoja kirjastosta, ja luetuista enemmistö (56 %) olikin kirjaston kirjoja. Aiempina vuosina kirjaston kirjojen osuus on ollut tätäkin suurempi, mutta lopetin työt kirjastossa keväällä, joten olen hankkinut luettavia kirjoja entistä enemmän myös muualta. Omasta hyllystä luettuja kirjoja oli 20 %. Arvostelukappaleita puolestaan oli luetuista kirjoista 24 %, mikä oli enemmän kuin koskaan aiemmin. Näistä suuri kiitos kustantajille!


Kirjalliset tapahtumat


Tähän vuoteen on mahtunut useita kiehtovia ja inspiroivia kirjatapahtumia. Toukokuussa Savoy-teatterissa järjestettiin jo kolmannen kerran mainio Helsinki Lit. Kirjallisuusfestivaalia ajatellen tai sen innoittamana luin muun muassa Garth Greenwelliä, Tom Malmquistiä, Aris Fioretosta ja Linda Boström Knausgårdia. Mielenkiinto heräsi myös Orhan Pamukin ja Petina Gappahin teoksiin; molempien tuoreimmat odottelevat lukuvuoroa omassa hyllyssä.


Kirjabloggaajan junatoimisto matkalla Turkuun.

Syksyllä olivat vuorossa sekä Turun että Helsingin kirjamessut. Turussa olin toista kertaa messuilemassa, ja tällä kertaa vietin kaupungissa koko viikonlopun kirjoista ja joogasta nauttien. Tästä voisinkin tehdä tradition, niin mukava piristysruiske kaupunkiminiloma oli! Turun messuilta jäi päällimmäisenä mieleen Rosa Liksomin Everstinnaa käsittelevä lukupiiri, jossa olin mukana bloggaajana. Molemmilta messuilta sain mukaani paitsi ihania messuostoksia, myös hurjasti kirjailoa, joka on kantanut vuoden pimeimpinä kuukausina. Tapasin messuilla myös muita kirjabloggaajia - toisten bloginpitäjien tapaaminen kasvokkain on tuonut uuden puolen tähän harrastukseen.




Syksyä piristi messujen lisäksi Baba Lybeckin luotsaama tapahtumasarja Kirja vieköön! Savoy-teatterissa. Kirjailijahaastattelut ja monologit tutustuttivat minut useisiin uusiin kirjailijoihin ja syvensivät jo tuttujen tekijöiden teoksia.

Muut kohokohdat


Monenlaista on mahtunut tähän kotimaisen kirjallisuuden juhlavuoteen, mutta yksi kirkkaimmista kohokohdista on kiistatta bloggaajien osallistuminen Ylen Kirjojen Suomi -hankkeeseen. Projektissa nostettiin esiin kirja jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta, ja kirjabloggaajat kirjoittivat hankkeen kirjoista etukäteen arvotuilla vuoroillaan. Mukana oli yhteensä 82 bloggaajaa, ja blogikirjoituksia ilmestyi 101 kappaletta. Sain arvonnassa vuoden 1956, joten kirjoitin Irja Virtasen Kenttäharmaista naisista elokuussa.


Blogiprojekteista täytyy nostaa myös Knausgård-teemaviikko, jonka pidin syyskuussa. Kirjoitin viikon aikana blogiin Knasun Vuodenajat-sarjan kaikista neljästä osasta (Syksy, Talvi, Kevät, Kesä), mikä oli hauska kokeilu. Tällaisen jonkin aiheen tai kirjailijan ympärille rakennetun teemaviikon voisin hyvin toteuttaa toistekin.



Kirjavuoteni ilahduttavimpia löytöjä on ollut Sivumennen-kirjapodcast. Johanna Laitisen ja Jonna Tapanaisen vetämä kirjallisuusohjelma on hauskaa ja avartavaa kuunneltavaa. Uusia jaksoja ilmestyy noin parin viikon välein, ja tästä podcastista olen poiminut lukuisia lukuvinkkejä pitkin vuotta. Podcastia voi kuunnella Soundcloudissa tai RadioPlayn kautta. 

Sivumennen eli Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen.

* * *

Tältä siis näytti pian päättyvä kirjavuoteni 2017. Vuosi on ollut antoisa ja olen löytänyt monia uusia polkuja lukijana. Vuoteen on mahtunut myös synkempiä ajatuksia ja raskaita päätöksiä, mutta kokonaisuutena vuosi on ollut minulle hyvä. Sain muun muassa viettää sata yötä (ja vähän ylikin) saaressa, joka on minulle rakas paikka. Ehkä tällaista tilaisuutta ei enää koskaan tule, joten muistot koiran kanssa kahdestaan vietetyistä viikoista ja miehen kanssa vietetystä lomasta ja vapaapäivistä tulevat olemaan tärkeitä vielä pitkään. 

Joskus on tarpeen vain istahtaa ja katsella merta.


Vuosi vaihtuu tuota pikaa ja jälleen on uusi, kutkuttavan mielenkiintoinen kirjavuosi edessä! Aloitan blogivuoteni lähipäivien aikana postauksella, jossa esittelen suunnitelmiani alkavalle kirjavuodelle. Myös kevään uutuuskirjoista on luvasssa oma juttunsa, sillä kustantajien kevätluettelot ovat täynnä houkutuksia.

Lopuksi haluan kiittää kaikkia lukijoitani ja kommentoijia vuodesta 2017! Onnellista uutta vuotta kaikille!

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen (1992)

Kansi: Jussi Kaakinen.

Alkuteos: Kokkyō no minami, taiyō no nishi.
Suomentaja: Juha Mylläri (2017).
Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 230.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Haruki Murakamin ystävät ovat viime vuosina saaneet nauttia uusista suomennoksista vuosittain, vaikka kirjailijan julkaisutahti ei näin tiheä olekaan. Tämä selittyy sillä, että Tammen Keltaisessa kirjastossa on ilmestynyt sekä uudempaa että vanhempaa, aiemmin suomentamatonta Murakamia. Tänä vuonna suomeksi saatiin Rajasta etelään, auringosta länteen, joka on alkujaan ilmestynyt japaniksi jo 1992.

Rajasta etelään, auringosta länteen on tunnelmaltaan kaihoisa ja nostalginen. Päähenkilö Hajime on keski-ikäinen, hyvin elämässä pärjännyt mies. Hajimella on perhe ja menestyvä yritys, mutta kaikki ei tunnu olevan kohdillaan. Jonkinlainen keski-iän kriisi saa miehen muistelemaan menneitä ja kyseenalaistamaan omia valintojaan. Hän muistelee nuoruusvuosiaan, rakkauksiaan ja sitä, miten elämä on häntä kuljettanut. Ja eräänä päivänä Hajimen jazz-klubille saapuu Shimamoto, nuoruuden rakastettu, josta hän on ajautunut etäälle kauan sitten.

Arvelin, etten tapaisi Shimamotoa enää koskaan. Hän ei ollut enää olemassa minun maailmassani missään muualla kuin muistoissani. Hän oli kadonnut minulta. Hän oli ollut luonani, mutta sitten hän oli kadonnut. Ei ollut mitään välimuotoa. Ja siellä, missä ei ole välimuotoja, ei ole välitiloja. Luultavasti on ehkä olemassa siinä paikassa, joka sijaitsee rajasta etelään. Mutta ei siinä paikassa, joka sijaitsee auringosta länteen. 

Hajime ajautuu puristuksiin oman menneisyytensä ja nykyisen elämäntilanteensa väliin. Hän joutuu kohtaamaan omat elämänvalintansa, hyvä ja huonot päätökset. Päähenkilön pohdinnat ovat ajattomia, mutta kirjan julkaisuajankohtaan sitovaa ajankuvaa luovat esimerkiksi lankapuhelimet ja nykyteknologian puuttuminen.

Murakamin tyylille ominaisesti mukana on paljon jazz-musiikkia, seksiä, juomaa ja jokin arkisesta elämästä etäännyttävä elementti. Tällä kertaa tarina on hyvin realistinen, poikkeuksen tekevät vain unenkaltaiset kerrontajaksot. Niin paljon kuin Murakamin kirjoitustyyliä ja kirjallista maailmaa ihailen, on minun silti myönnettävä, ettei tämä tuorein suomennos ollut lukukokemuksena aivan napakymppi. Se on vahvaa, tuttua Murakamia, eikä kirjailijaa tunteva joudu pettymään. Vau-efekti jäi silti puuttumaan.

Mielenkiinnolla odotan, mitä Murakamilta seuraavaksi suomennetaan. Ilmeisesti häneltä on tänä vuonna ilmestynyt japaniksi uusi teos, joten toivoa on päästä lukemaan uudempaa tuotantoa suomeksi lähivuosina. Varsinkin kun Murakamia suomennetaan nykyään suoraan japanista, eikä enää englannin kautta kuten aiemmin.

Mahdollista uutta suomennosta odotellessani ajattelin lukea Murakamilta seuraavaksi Miehiä ilman naisia -novellikokoelman, joka odottelee omassa hyllyssä lukemattomana. Tai sitten otan uusintakierrokselle Kafka rannalla -järkäleen, jonka ostin vihdoin omakseni Helsingin kirjamessuilta. Sillä vaikka en kaikista kirjailijan teoksista olekaan aina yhtä innoissani, ei Murakami-rakkauteni ole sammumaan päin.


Muita Murakameja Kirjakimarassa:

Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
Norwegian Wood
Suuri lammasseikkailu
Kafka rannalla
1Q84
Sputnik-rakastettuni
Värittömän miehen vaellusvuodet
Maailmanloppu ja ihmemaa

torstai 14. joulukuuta 2017

Joulukuun Kirja vieköön! -ilta Savoyssa

Syksyn kolmas ja samalla viimeinen Kirja vieköön! -ilta kokosi kirjanystävät joulukuisesta sadesäästä Savoy-teatterin lämpöön. Illan ohjelma oli tiiviisti ajassa kiinni: Baba Lybeck haastatteli tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaita ja -voittajaa. Lavalle nousivat Hanna Hauru, Jaakko Yli-Juonikas, Miki Liukkonen, Tommi Liimatta ja Juha Hurme. Cristina Sandu oli aikataulusyistä joukosta poissa.


Ensimmäisenä Baba jututti Hanna Haurua, joka kertoi elämäänsä suuresti vaikuttavista jatkuvista kivuista. Haurun selkä on tällä hetkellä niin huonossa kunnossa, että hän käyttää rollaattoria, jonka on ristinyt Urhoksi. Päivässä hän kirjoittaa vain pari tuntia. Hauru suosii lyhyttä muotoa eikä voisi kuvitella kirjoittavansa järkälemäistä romaania. Jääkannessa on vain reilut sata sivua. Tärkeiksi nousevat sen vuoksi yksittäiset sanat ja myös sanojen välit. Oulussa asuvan Haurun mukaan Oulussa ei voi olla iloinen ja hänen kirjoittamisensa taustavoimana on angsti. 

Haurun viereen istahti Jaakko Yli-Juonikas, jonka Jatkosota-extra on jäänyt minulle tämän vuoden Finlandia-finalisteista etäisimmäksi. Ääriliikkeitä käsittelevää teostaan varten Yli-Juonikas on perehtynyt laajalti netistä löytyviin vaihtoehtoisiin faktoihin ja diskurssiin. 



Kolmantena sohvalle saapui Miki Liukkonen. Haurun tapaan Liukkonen on kotoisin Oulusta, mutta asuu nykyisin Helsingissä. Siinä missä Hauru suosii lyhyttä ja tiivistä muotoa, edustaa Liukkonen toista ääripäätä lähes tuhatsivuisella romaanillaan O. Jopa kymmentuntisia päivittäisiä kirjoitusrupeamia harrastava Liukkonen kertoi kirjoittavansa hiljentääkseen päässään meluavat ajatukset. Vaatimattomuudesta ei finalistijoukon kuopusta ainakaan voi syyttää: kun Baba kysyi, miten yli sata henkilöhahmoa ja mittava kokonaisuus pysyivät kirjailijalla kasassa, Liukkonen vastasi: "Pitää vain osata." Niin yksinkertaista. 

Tauon jälkeen haastatteluvuorossa oli Tommi Liimatta. Sukkelasanainen Liimatta on minulle aiemmin tuttu lähinnä Absoluuttinen nollapiste -yhtyeen laulajana ja sanoittajana, mutta hänen esiintymisensä sai minut kiinnostumaan myös hänen kirjoistaan. Ideoita omavaraisesta pohjoisesta, työttömyydestä ja Ruotsiin muutosta kertovaa Autarktis-romaaniaan varten Liimatta  on saanut omasta taustastaan: Kemissä syntynyt kirjailija on itsekin asunut Ruotsissa jonkin aikaa. 




Kirja vieköön! -illoissa on ollut tapana, että näyttelijät esittävät monologeja puheena olevista kirjoista. Poikkeuksen kaavaan teki Myy Lohen ja Eetu Känkäsen yhteisesitys, jonka pohjana oli tekstipätkä Juha Hurmeen Finalndia-palkinnon voittaneesta Niemestä. Hurmeen teksti toimi loistavasti näyttämöllä, mikä ei ole ihme, onhan Hurme ammatiltaan teatteriohjaaja ja -käsikirjoittaja. Olen juuri lukemassa Niemeä, joten teksti oli myös tuoreessa muistissa, mikä antoi lisämausteensa esityksen seuraamiseen.




Juha Hurme osoittautui valloittavaksi ja asiapitoiseksi puhujaksi, jonka tosin hänen Finlandia-voittopuheen kuulleet jo tiesivät. Kirjallisuuspalkinto ei kuulemma ole myllertänyt Hurmeen arkea, sillä hän työstää nyt tiiviisti Kansallisteatteriin näytelmää, jonka aihio on pätkä Niemi-romaanista. Työ on estänyt hulinat.

Hurme luonnehti voitokasta Niemeä lempeäksi kirjaksi. Vuosien taustatyön tuloksena syntynyt kirja osoittaa nationalismin olevan tyhmyyttä ja että sen diskurssi perustuu valheisiin. Ihmiset liikehtivät maapallolla elinkelpoisia olosuhteita etsien, ja kaikki ovat pohjimmiltaan maahanmuuttajia. Hurme ei lähtenyt mukaan suomalaisten mielenlaadun synkkiin kuvauksiin, vaan totesi suomalaisten olevan valoisia ihmisiä siihen nähden, miten pimeässä asumme. 




Liimatan, Hurmeen ja Baban keskustelu kruunasi hienosti illan ja tapahtumien sarjan. Puhetta sanavalmiilta kirjailijamiehiltä olisi varmasti riittänyt pidempäänkin, mutta heidän ajatuksiaan täytyy sitten seurata muilla foorumeilla. Niinhän se on, että parhaat juhlatkin tuntuvat aina loppuvan kesken.

Lopuksi vielä suuri kiitos Baballe hienosti juonnetuista illoista! Kiitos, että sain olla mukana näissä ajatuksia ja kirjarakkautta ruokkivissa tilaisuuksissa!

***
Lippu tilaisuuteen saatu järjestäjältä.

tiistai 5. joulukuuta 2017

Marraskuun kirjat











Jos lokakuu helli kirjanystävää messuilla ja Nobel-uutisilla, niin eipä juuri huonommaksi jäänyt vastikään päättynyt marraskuu, johon mahtui huikeita lukukokemuksia, kirja-aiheisia tapahtumia ja kirjapalkintohuumaa.

Marraskuussa bloggasin lähinnä uutuuskirjoista, ainoan poikkeuksen teki Ishiguron novellikokoelma. Ishiguron parissa jatkan ensi vuoden puolella, sillä tuoreen nobelistin kirjoja on tullut hamstrattua omaan hyllyyn voiton jälkeen. Marraskuun kirjojen joukossa on monta helmeä. Olen kehunut näitä jo omissa bloggauksissaan, mutta kehotan vielä lukemaan ainakin nämä: Marianna Kurton Tristania,  Elisabet Åsbrinkin 1947 ja Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja. Vahvan äänikirjasuosituksen annan myös Alexander Stubbin muistelmateokselle Alex Stubbin itsensä lukemana.

Kuun alussa pääsin nauttimaan kirjallisesta illasta, kun Kirja vieköön! -iltaa vietettiin Savoyssa 7.11.  Tällä kertaa lavalla oli minulle vieraampia kirjailijoita. Illan mittaan luettavien listalle päätyi useampi teos, kuten Ohtosta, Orasta ja suositusten perusteella Valtaojaa. Tilaisuudessa esiintyneen Stubbin muistelmat ehdin jo kuunnellakin äänikirjana.

Marraskuussa myös jaettiin tuttuun tapaan vuoden merkittävimmät kirjallisuuspalkinnot. Ennen virallisten Finlandia-ehdokkaiden julkistamista koostin oman kuusikkoni, johon nostin tähän mennessä minulle merkittävimmät kotimaisen kirjallisuuden lukukokemukset tältä vuodelta.

Finlandia-palkinnon voittajaksi valikoitui Juha Hurmeen romaani Niemi, jonka tämänvuotinen diktaattori Elisabeth Rehn valitsi esiraadin koostamasta kuuden kirjan joukosta. En ole lukenut Hurmetta aiemmin, mutta pitihän Niemi kotiuttaa kirjakaupasta heti voiton selvittyä. En nimittäin jaksanut odottaa kirjaston varausjonossa vuoroani, koska olin noin sijalla 630! Aloitin kirjan jo samana iltana ja etenen paljon faktaa sisältävässä opuksessa hitaasti, mutta varmasti, joten bloggaus ilmestynee joulukuussa.

Palkintopuheessaan Hurme otti kantaa ruotsin kielen puolesta ja nosti esille suomenruotsalaisten kirjailijoiden merkityksen omalle kirjailijuudelleen. Puheensa hän päätti toteamukseen, joka tietenkin päätyi otsikoihin ja josta moni on jo ehtinyt pahoittaa mielensä: "Opetelkaa ruotsia, juntit. Maailmankuvanne avautuu kummasti." Ah! En voi kuin nyökytellä Hurmeen provokatiivisille sanoille, sillä näen kaksikielisyytemme rikkautena. Viime vuodet työskentelin vahvasti kaksikielisessä työpaikassa ja kun miehenikin on kaksikielinen, niin ruotsi on tullut osaksi arkea. Ja onhan se mahtavaa pystyä lukemaan kirjallisuutta myös toisella kotimaisella, sillä kielitaidon ansiosta mahdollisten luettavien kirjojen joukko kasvaa huimasti.

Finlandian lisäksi viime kuussa ratkesi myös Hesarin esikoiskirjakilpa. Finalistit olivat selvillä jo lokakuun lopulla, ja voittaja saatiin tietää marraskuun puolivälissä. Voiton vei Pauli Tapio runokokoelmallaan Varpuset ja aika. Tapio on minulle ennestään tuttu lähinnä suomentajana, ja nyt odotan innolla, että pääsen tutustumaan hänen runoihinsa. Tilasin voitokkaan kokoelman verkkokirjakaupasta, mutta ilmeisesti painos loppui ennen kuin tilaukseni ehti lähteä matkaan. Kirjaan tutustuminen ja siitä bloggaaminen taitavat jäädä ensi vuoden puolelle.

Vuodenvaihteen lähestyessä ajatukseni ovat osittain kääntyneet jo tulevaan vuoteen. Olen miettinyt, mitä lukisin ja mihin suuntaan haluan Kirjakimaraa viedä. Olen alkanut haikailla klassikoiden perään ja oma kirjahyllyni notkuu lukemattomien kirjojen painosta, joten luultavasti yritän ensi vuonna tasapainottaa paremmin lukemistani uutuuksien ja vanhemman kirjallisuuden välillä. Annan suunnitelmien vielä hautua joulukuun, jonka pyhitän uutuuskirjapinojen kesyttämiseen ja bloggausruuhkan purkamiseen!

torstai 30. marraskuuta 2017

Kolme uutuutta äänikirjoina




Olen syksyn aikana kuunnellut kolme hyvin erilaista kirjaa äänikirjoina: yksi on suomenruotsalaisen miehen kirjoittama bestseller, toinen amerikkalaisen naisen kirjoittama novellikokoelma, joka julkaistiin postuumisti. Kolmas on suomalaisen poliitikon muistelmateos, jonka hän on kirjoittanut yhdessä ammattikirjailijan kanssa.

Kirjat ovat Kjell Westön Rikinkeltainen taivas, Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia ja Alexander Stubbin ja Karo Hämäläisen yhdessä kirjoittama Alex. Melkoinen trio ‒ jonka jäsenille en alkuun keksinyt muita yhdistäviä tekijöitä kuin että ne ovat tämän syksyn uutuuksia ja kuuntelin ne äänikirjoina.

Tarkemmin ajateltuna Westötä ja Stubbia yhdistää paitsi kustantamo, myös ruotsin kieli. Stubb tosin kutsuu itseään kirjan perusteella mieluummin kaksikieliseksi kuin suomenruotsalaiseksi. Molemmilla miehillä on myös kytkös Finlandia-palkintoon: Westö voitti kaunokirjallisuuden palkinnon vuonna 2006 teoksellaan Missä kuljimme kerran, kun taas Stubbin ja Hämäläisen teos oli tänä vuonna ehdolla tietokirjallisuuden sarjassa, mutta ei voittanut.

Tässä alla on mietteitäni tästä kolmikosta. Koen, että äänikirjoista on välillä haastavaa blogata, varsinkin jos ei ole tehnyt muistiinpanoja tai kuuntelemisesta on kulunut hieman aikaa. Niinpä keskityn bloggauksessani kuuntelukokemuksiini, ja jätän tarkemmat juoni- ja muut analyysit tällä kertaa toisille.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Alkuteos: Den svavelgula himlen.
Otava 2017. Suom. Laura Beck.
Lukija: Eero Saarinen. Kesto: 14 t 41 min. 

Kansi: Jaakko Ollikainen.

Jo Kjell Westön nimen lausuminen saa aikaan ihastuneita huokauksia hänen innokkaimpien faniensa joukossa. Olen ollut ulkona tästä hypestä kaikki nämä vuodet, sillä en ole aiemmin Westötä lukenut. Olen toki tiennyt kirjailijasta ainakin hänen Finlandia-voitostaan lähtien ja aikomus lukea on ollut, mutta jotakin on aina tullut aikeeni tielle. Tarvittavan kipinän Westön uutuuteen tarttumiseen sain Turun kirjamessuilta, kun olin Rikinkeltaista taivasta käsittelevässä lukupiirissä. Heti kotimatkalla aloin kuunnella kirjaa.

Äänikirjakävelyllä Ellin kanssa.
Nimetön kertojamies on nykyajassa keski-ikäinen kirjailija, ja hän käy läpi elämäänsä. Siihen on mahtunut monia merkittäviä henkilöitä, keskeisimpinä varakkaan Rabellin perheen sisarukset Alex ja Stella. Westö kuljettaa kertojaa Helsingissä ja Espoossa sekä ulkomailla, ja rinnan hänen kehityksensä kanssa seurataan lähihistorian tapahtumia. Kirjailijaksi kasvamista Westö kuvaa kiehtovasti, seksikohtaukset taas saivat minut hieman vaivaantumaan.

Taivas on kirjan mukaan rikinkeltainen vain tiettyyn aikaan kesästä, mutta minulle adjektiivi rikinkeltainen tuo varmasti jatkossa mieleen erityisesti syksyiset lehdet. Kuuntelin kirjaa äänikirjakävelyillä koiran kanssa ja puistikoissa saimme usein kahlata keltaisen lehtimeren halki.

1960-luvulta tähän päivään ulottuva tarina sopii mainiosti äänikirjana kuunneltavaksi. Henkilöt ja miljööt ovat eläviä, juonessa on dekkarimaisuutta, tarina etenee tasaisen varmasti. Jopa niin tasaisesti, että välillä kieltämättä tuntui, että kävelen ja kävelen, kuuntelen ja kuuntelen, mutta vielä ollaan kaukana nykyhetkestä. Sillä selvää oli, että nykyhetki on päätepiste.

Aivan en siis saanut Westö-hypestä kiinni. Paitsi sen verran, että olen menossa katsomaan Kangastus 38 -näytelmää joulukuussa ja sitä ennen ehkä lukaisen kyseisen kirjan...


Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Alkuteos: A Manual for Cleaning Women: Selected Stories.
Aula & Co. 2017. Suom. Kristiina Drews.
Lukija: Krista Putkonen-Örn.
Kesto: 9 t 13 min.

Kansi: Sanna-Reetta Meilahti.

Syksy eteni ja viileni, ja Westön jälkeen valitsin kuunneltavakseni Lucia Berliniä. Berlinin postuumisti julkaistu novellikokoelma oli jäänyt mieleeni Sivumennen-kirjapodcastista alkusyksystä, kun Johanna Laitinen ja Jonna Tapanainen mainitsivat odottavansa suomennoksen ilmestymistä. Sittemmin he ovat tehneet yhden jakson, jonka aiheena on Berlin ja tämä novellikokoelma: voit kuunnella sen täällä.

Äänikirjakävelyllä rannassa.
Yhdysvaltalainen Lucia Berlin (1936‒2004) oli autofiktion pioneeri, joka kirjoitti uransa aikana lähes 80 novellia. Hän oli eläessään vain pienen piirin tuntema kirjailija, ja hän on tullut tunnetuksi suuremmalle yleisölle vasta kuolemansa jälkeen. Berlin oli naimisissa kolmesti, ja hänellä oli neljä poikaa. Hänen elämässään oli varakkaampia ja köyhempiä jaksoja, ja hän kärsi alkoholiongelmasta. Berlin ehti asua eri puolilla Yhdysvaltoja ja myös Meksikossa ja Chilessä ja tehdä lukuisia erilaisia töitä.

Värikäs ja vaiheikas elämä oli Berlinin kirjoitusten ideoiden lähde. Monissa tämänkin kokoelman novelleissa on kirjailijaa muistuttava päähenkilö: yksinhuoltajanainen, jonka elämää rasittavat köyhyys ja alkoholismi. Ammatiltaan keskeishenkilö on esimerkiksi sairaala-apulainen, opettaja tai siivooja.

Tapahtumapaikkoina toistuvat esimerkiksi pesulat ja erilaiset vieroitushoitolat. Alkoholismin kuvaukset ovat riipaisevan realistisen tuntuisia. Jim Beamiä ja votkaa kuluu, ja kohta taas kärsitään deliriumista. Yön hiljaisina tunteina hiivitään viinanhakureissulle, jotta lapset eivät huomaisi. Ja huomaavathan he.

Berlin kirjoittaa raskaista aiheista, mutta mukana on myös mustaa huumoria. Novellit ovat usein hiottuja ja napakoita. Berlin sanoo vähin sanoin paljon. Lakoniset toteamukset saavat pysähtymään: siis mitä juuri kuulin? Berlin osaa yllättää ja ravisuttaa lukijaansa (ja kuulijaansa). Välillä novellit keikahtavat absurdin ja groteskinkin puolelle. Homma yltyy ajoittain niin kreisiksi, että tyrskähtelin äänikirjaa kuunnellessani. Ilmettä ei voi pitää peruslukemilla, kun kuuntelee vaikkapa tarinaa, jossa lapsi laitetaan vetämään isoisältään kaikki hampaat.

Samankaltaisista aiheista kirjoitettujen novellien kokoelmaa on hieman haastavaa kuunnella äänikirjana. Keskittyminen väistämättä herpaantuu ajoittain esimerkiksi metrossa tai koiralenkillä, joten novellin vaihtumista ei aina huomaa. Kuuntelemista tämä ei sinänsä hirveästi haitannut, koska novellikokoelma on yhtenäinen, eräänlainen tarinajatkumo. Berlinin novellit muuten lukee Krista Putkonen-Örn, joka on yksi lempilukijoitani.

Kirjan viimeiset tunnit pääsin kuuntelemaan työmatkalla! Varsinainen työnhaku jatkuu, mutta pääsin joulusesongin ajaksi osa-aikaiseksi myyjäksi kirjakauppaan. Työ on tuttua opiskeluvuosilta ja tuo kaivattua rytmiä ja vaihtelua arkeen.


Alexander Stubb ja Karo Hämäläinen: Alex

Otava 2017.
Lukija: Alexander Stubb.
Kesto: 9 t 10 min. 

Kansi: ?

Kuuntelin Alexander Stubbin ja Karo Hämäläisen työstämän Alex-muistelmateoksen Stubbin lukemana äänikirjana. Näissä kirjailijan itsensä lukemissa äänikirjoissa on oma viehätyksensä. Tällä kertaa kirjan kuuntelijasta tuntuu kuin Stubb kertoisi tarinansa suoraan minulle. Myös kesällä kuuntelemani Roxane Gayn muistelmateos Hunger: A Memoir of (My) Body oli Gayn lukemana niin suora ja koskettava, että jo sen kuuntelemisen muisteleminen tuntuu vatsanpohjassa.

Huikea kokemus oli myös Alexin kuunteleminen. Kirjan taustalla on kymmeniä tunteja haastatteluja, Hämäläisen ja Stubbin yhteisiä keskusteluja niin saunassa kuin lenkillä ja lukuisia raakaversioita. Lopputulos on hiottu ja toimiva: selkeästi jäsennelty teos kertaa Stubbin tähänastiset elämänvaiheet jutustelevaan tyyliin. Liikunnallista lapsuutta seurasi kansainvälinen opiskeluaika ja sittemmin virkamies- ja poliitikkopestit. Stubbin motto on, että kun jotakin tehdään, se tehdään täysillä. Myös liikuntaharrastukset ovat tavoitteellisia triathlonin Ironman-kisojen tyyliin. Mukana on sopivasti itseironiaa ja -kritiikkiä.

Ensimmäistä kertaa Länsimetron kyydissä.
Kuvan keskellä on tietenkin jonkun kädenjälki.
Stubb on tunnettu positiivisuudestaan, mutta ilman tummia sävyjä ei hänenkään elämästään voi kertoa. Valtakunnan politiikan huipulla johtajista otetaan kaikki irti. Ja vielä vähän enemmän. On mediakohuja, oikeita ajojahteja. Perhe joutuu uhkailun kohteeksi. Stubbkin joutuu elämään mustan hetken, josta valoon auttavat lähipiirin tuki ja varmasti myös omat elämäntavat.

Alex tarjoaa silmiä avaavan kurkistuksen maan kärkipoliitikon elämään ja taustoihin. Harva tietää, millainen mylly vaikkapa ministerin arki on. Kirjan tyyli ja henki ilmentävät kohdettaan: ei Stubbista olisi voinut tehdä pönöttävää poliitikko-elämäkertaa. Tai olisi voinut, mutta se tuskin olisi ollut yhtä vetävä kuin tämä! Ehkä sellaisen pönötyshenkisen elämäkerran aika on sitten myöhemmin, koska ehtiihän kohta viisikymmentä vuotta täyttävä Stubb vielä moneen mukaan. Tällä hetkellä hän on Euroopan investointipankin varapääjohtaja.

Alex-kirjan tulen aina yhdistämään metroon. Kuuntelin Stubbin elämänvaiheita ja pointteja pääasiassa oranssin junan kyydissä ‒ ja kirjan ollessa noin puolivälissä aukesi Länsimetro, eli sain matkata yhdellä kulkuvälineellä koko työmatkan Espoosta Vuosaareen. Historiallista!


***

Vielä sananen äänikirjoista ylipäätään. Olen kesästä saakka loikkinut eri äänikirjoja tarjoavien palveluiden välillä vähän sen mukaan, mitä olen halunnut kuunnella ja missä on ollut tarjouksia. Nykyään en juuri matkusta julkisilla tai lähde pidemmälle kävelylle ilman langattomia kuulokkeitani.

En ehtinyt kuunnella Alexia Storytel-kokeiluni aikana, joten päätin kuunnella sen kirjaston e-äänikirjana. Ush! Siitä tulikin teknisessä mielessä tuskallisin ja turhauttavin äänikirjakokemukseni. Kirjaston äänikirjaa ei pystynyt lataamaan omaan laitteeseen, vaan sitä piti aina kuunnella selaimessa. Tämä tarkoittaa sitä, että nettiyhteyden katketessa myös kirjan toisto katkesi. Jonkin verran Ellibs toki lataa kirjaa puskurimuistiin, mutta viimeistään luvun vaihtuessa on parempi olla hyvän nettiyhteyden lähettyvillä. Kotona Wifin äärellä ongelmia tuskin olisi, mutta metrossa tai busseissa yhteys saattaa olla takkuinen. Ja usein tässä kohtaa palvelu vaatii uudelleenkirjautumista, eli kirjastokortin numeron ja pin-koodin tulee olla tuoreessa muistissa. Istuntosi on vanhentunut. Raivostuttavaa! Tämän kirjan kuuntelun aikana naputtelin tunnareitani yhteensä ainakin kymmenen kertaa eli ihan pikkuongelma tämä ei mielestäni ole. Jos siis haluaa nauttia äänikirjoista ongelmitta esimerkiksi työmatkalla, on otettava jokin maksullinen palvelu käyttöön, sillä niissä voi myös äänikirjoja ladata omaan laitteeseen.

torstai 23. marraskuuta 2017

Elisabeth Åsbrink: 1947: mistä historiamme alkaa? (2016)

Kansi: Mika Tuominen.

Alkuteos: 1947.
Suomentaja: Sanna Manninen (2017).
Kustantaja: Siltala.
Sivumäärä: 297.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Vuosi 1947 oli nykyhetkestä tarkasteltuna monen käänteentekevän päätöksen, keksinnön ja muutoksen aikaa. Mihail Kalashnikov kehitteli nimeään kantavan rynnäkkökiväärin, pidettiin Nürnbergin oikeudenkäynnit, perustettiin CIA. Eurooppa oli vasta alkamassa toipua toisesta maailmansodasta ja holokaustista, Palestiinan kriisi kiristyi. Sadattuhannet pakolaiset liikehtivät Euroopassa.

Ruotsalainen toimittaja ja kirjailija Elisabeth Åsbrink on poiminut kirjaansa 1947: mistä historiamme alkaa? tuon vuoden tapahtumia ja esittelee niitä kronologisesti tammikuusta joulukuuhun. Åsbrink tarkentaa kertojan katseensa vuorotellen eri paikkoihin: Washingtonista Delhiin, Pariisista Bukarestiin ja sieltä Haifaan ja niin edelleen.

Vuonna 1947 Eurooppa on vasta tokenemassa sodasta. Kaupunkeja on raunioina, miljoonia on kuollut. Natsien tuholta välttyneet juutalaiset haluavat pois Euroopasta, suuntana on palestiinalaisalue Lähi-idässä. Åsbrink kuvaa Exodus-pakolaislaivan vaiheita: miten laiva matkasi Ranskasta Palestiinaan, mutta joutui kääntymään ja viemään pakolaiset takaisin Saksaan Brittilaivaston estettyä perille pääsyn. Isaraelin valtio perustettiin vasta seuraavana vuonna.

Samaan aikaan kun ruotsalainen Per Engdahl punoo fasistisia suunnitelmiaan natsi-aatteen edistämiseksi, uurastaa Raphael Lemkin kansanmurhan käsitteen tunnustamiseksi:
Kansanmurha on helppo toteuttaa, koska kukaan ei halua uskoa, että sellaista voi tapahtua, ennen kuin on liian myöhäistä, Raphael Lemkin toteaa. Ulkomaailma toistelee fraasian "ei koskaan enää". Lemkin kuitenkin tuntee kansanmurhan historian ja tietää logiikan kuuluvan pikemminkin "ensi kerralla". Se on tapahtunut, siksi se voi tapahtua uudelleen.

Kirjan keskivaiheilla kronologian katkaisee kirjailijan oman perheen tarina Kuoleman kaikuja. Tuo luku avaa kirjan ajankohdan merkitystä kirjailijalle, miten keskitysleirit vaikuttivat juutalaistaustaisen perheen vaiheisiin ja sitä, miten Åsbrink on päätynyt sinne, missä nyt on. Hän elää Ruotsissa, ei Budapestissa eikä Palestiinassa ‒ toisinkin voisi olla, ja kaiken takana on monta sattumaa ja sinnikäs isoäiti. Maailmanhistoria kytkeytyy Åsbrinkin omaan historiaan.
     Ehkä en haluakaan koota vuotta. Ehkä yritän koota itseni. En yritä pitää koossa aikaa vaan itseäni ja pirstoutunutta surua, joka nousee ja nousee. Väkivallan herättämä suru, väkivallan herättämä häpeä, häpeän herättämä suru.

Kirja alkaa sanoilla: Aika ei kulu ihan niin kuin on ajateltu. Poikkileikkaus yhden vuoden tapahtumiin onkin eräänlainen ajan olemuksen tutkielma. On samanaikaisia tapahtumia ja tihentymiä. Åsbrink toteaa kirjan loppupuolella:
Aika on epäsymmetrinen. Se liikkuu järjestyksestä epäjärjestykseen eikä voi mitenkään palata takaisin. Lasi joka putoaa lattialle ja pirstoutuu ei voi palautua ehjäksi. Ei ole myöskään mahdollista löytää pistettä, joka on enemmän nyt kuin jokin muu piste. 
Kirja herättää pohtimaan ajan lisäksi myös historiankirjoituksen luonnetta ja syntyä. Vasta jälkipolvet voivat muodostaa tapahtumista kertomuksia, yrittää järjestää asioita kokonaisuuksiksi. Vuonna 1947 toisen maailmansodan päättymisestä on siis vain hetki. Kertomusta sodasta ole vielä saatettu paperille. 1947 pidetään sarja oikeudenkäyntejä, joista ensimmäinen tunnetaan nimellä Nürnbergin oikeudenkäyntinä. Tuolloin kymmenet natsijohtajat joutuivat syytettyjen penkille, ja näiden oikeudenkäyntien selonteot toimivat myöhemmin pohjana sille, jonka tunnemme sodan kertomuksena.

Kirjanystävän iloksi kirjassa on mukana useita kirjailijoita. Heikkenevästä terveydestä kärsivä Eric Blair eli George Orwell kirjoittaa viimeisekseen jäävää romaaniaan Vuonna 1984 luonnonvoimien armoilla Juran saarella. Simone de Beauvoir on intohimoisessa suhteessa amerikkalaisen rakastajansa kanssa ja ryhtyy kirjoittamaan Toista sukupuolta. Ilmestyy Thomas Mannin Tohtori Faustus. Paul Celan puolestaan alkaa sanoittaa omanlaisella kielellään keskitysleirien kauhuja. Tuleva nobelisti Nelly Sachskin on päässyt Selma Lagerlöfin avulla turvaan Tukholmaan ja debytoi runoilijana. Sanoja sanoille, pimeyttä pimeydelle. 

Vastaavia yhden vuoden tapahtumiin syventyviä teoksia on olemassa muitakin: esimerkiksi tämän päivän Hesarissa arvioitiin Ilkka Malmbergin kirjoittama 1917: samaan aikaan toisaalla, jossa tehdään samankaltainen poikkileikkaus tasan sadan vuoden takaiseen historialliseen vuoteen. Koska Åsbrinkin kirja oli minulle ensimmäinen lajissaan, se tuntui omalaatuiselta, raikkaalta tavalta lähestyä historiaa.

Kaunokirjallisuuden lukeminen on saanut minut kiinnostumaan historiasta eri tavalla, ja tällainen kertomuksellinen historiankirjoitus saa jopa innostumaan! Kaltaiseni historiaa aiemmin vieroksunut lukija voi unohtaa lukevansa historia-aiheista tietokirjaa, sillä Åsbrink kirjoittaa elävästi ja tarinallisesti. Hänen kokoamansa vuosi 1947 rakentuu tarinoista, välähdyksenomaisista palasista ja yksittäisten ihmisten kokemuksista. Nämä kaikki yhdessä ovat maailmanhistoriaa.

1947 on Åsbrinkin kolmas tietokirja; edellisellä Och i Wienerwald står träden kvar hän voitti tietokirjallisuuden August-palkinnon. Myös 1947 oli viime vuonna ehdolla palkinnon saajaksi.

Jälleen kiitos Sivumennen-kirjapodcastille mainiosta lukuvinkistä!

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Heidi Köngäs: Sandra (2017)

Kuva: Anna Lehtonen.

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 285.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Ensikosketukseni Heidi Köngäksen kirjoihin sain viitisen vuotta sitten, kun luin tuolloin Finlandia-ehdokkaaksi nousseen romaanin Dora, Dora. Köngäs jäi mieleeni vahvana tarinankertojana, joka osaa luoda syvän fiktiivisen maailman todellisten historiallisten tapahtumien ja henkilöiden pohjalta. Niinpä huomioni kiinnittyi Otavan syyskatalogissa esiteltyyn Sandraan, jonka luonnehdittiin kuvaavan sisällissodan seurauksia torppareiden näkökulmasta.

Klaara, Sandra ja Lyyti ovat romaanin kolme keskeistä naista, ja he myös toimivat kertojina. Klaaran tarina liikkuu nykyajassa. Hän on teatterielämän karikot kohdannut näyttelijä, joka löytää sukutalon vintiltä vanhoja almanakkoja vuosilta 1918 ja 1919. Näiden almanakkojen merkinnöistä avautuu edeltävien sukupolvien vaiheet Lepistön torpassa, Ylä-Väärissä. Vihkosiin ovat kirjoittaneet isoäiti Sandra ja Sandran miehen sisko Lyyti.

Sandran lähtökohdat elämään ovat karut: isän kuoltua perheen vanhimmat lapset ovat joutuneet huutolaisina eri taloihin, äiti pienimmän kanssa piiaksi kolmanteen paikkaan. Sandra on aina ollut lauhkea, kun taas hänen kälynsä Lyyti on rohkeampi, tulisempi. Parikymppisenä Lyyti alkaa kulkea vilkassilmäisen isännän kanssa, mitä ei katsota hyvällä. Sandra puolestaan nai Jannen, joka on kovia kokeneelle nuorelle naiselle kunnollinen mies.

Jannen ja Sandran perheeseen syntyy lapsia. Torppareina he joutuvat tekemään paljon työpäiviä talolle, mutta työteliäinä he selviävät kontrahtistaan. Omasta perheestä, pärjäämisestä ja torpasta ollaan ylpeitä. Uomiinsa asettunut elämä on pian vain muisto, kun sisällissota puhkeaa. Janne ja Sandra eivät ole punaisia eivätkä valkoisia, mutta niin vain Janne joutuu puolipakolla punaisten riveihin.

Pelko miehestä rintamalla, omasta jaksamisesta ja lasten tulevaisuudesta ovat raskas taakka kannettavaksi. Sandran on pakko pysytellä vahvana ja hoitaa koti, vaikka hän on voimiensa äärirajoilla. Työpäivät talolla tuntuvat vievän viimeiset mehut. Sota ei ole vain kaukaista jylyä, sillä rintamalinja kulkee pihapiirissä.

Kirjamessuilla kuuntelin Heidi Köngäksen haastattelua ja sain tietää, että kirjan pohjalla on kirjailijan isoäidin tarina, joten siinä on mukana todellisia henkilöitä, paikkoja ja tapahtumia. Kokonaisuus on kuitenkin fiktiota. Köngäs ei ole kuullut asioista suoraan isoäidiltään, koska tämä kuoli kirjailijan ollessa pikkutyttö, vaan hän on selvitellyt asioita myöhemmin. Köngäs mainitsi, että tällainen kirjallisuus voi toimia lukijalle pontimena ottaa selvää omasta taustastaan, omista sukujuuristaan.

Finlandia-finaaliin Köngäs ei tänä vuonna yltänyt, mutta nostin Sandran omaan kuusikkooni, koska
Köngäs kirjoittaa sisällissodan runtelemista henkilöistä koskettavasti ja taidolla. Keskiössä ovat naisten kokemukset ja arki sodan keskellä. Köyhyys, nälkä ja pelko tulevat liki. Sisällissodasta on toki kirjoitettu paljon ja olen useita kirjoja lukenutkin, mutta tämä jää tunnemuistiin vahvana naiskuvauksena. Sandra tarjoaa sivustakatsojan näkökulman vuoden 1918 tapahtumiin.

Seuraavaksi Köngäkseltä luen Hertan, ja luultavasti joskus vielä aiempaakin tuotantoa. Sitä ennen jatkan sisällissota-aiheen parissa, ilmoittauduin näet mukaan 1918-lukuhaasteeseen Ompun blogissa. Lukuun ovat tulossa ainakin Anneli Kannon Lahtarit ja Vankileirihelvetti Dragsvik.

Sandra muissa blogeissa: Kirja vieköön!, Leena Lumi, Reader, why did I marry him? ja Lukuneuvoja.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Marianna Kurtto: Tristania (2017)

Kansi: Anna Makkonen.

Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 331.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Marianna Kurton ensimmäisen romaanin miljöö kutkuttaa mielikuvitusta: keskellä Atlantin valtamerta sijaitsee tuliperäinen Tristan da Cunhan saari, jolta on tuhansia kilometrejä matkaa lähimmälle asutulle saarelle. 264 asukkaan saarella eletään kalastuksesta ja odotetaan aina laivaa näkyväksi horisonttiin. Elämä karulla saarella on puutetta ja taistelua. Vuonna 1961 saaren tulivuori purkautuu ja asukkaat evakuoidaan Britanniaan.

Omalaatuinen miljöö ja historialliset faktat ovat perustana tarinalle, joka rakentuu usean näkökulman kautta. Keskeiseksi nousee Lars, hänen perheensä ja hänen valintansa. Lars kärsii saarella kaukokaipuusta: vaimo Lise ja pikkupoika Jon saarella jäävät, kun hän rakastuu matkallaan Englannissa kukkakaupan myyjään, Yvonneen. Perhe luulee Larsin kuolleen, koska yhteyksiä mantereelle ei juuri ole. Huoli ensimmäisestä perheestä nousee pintaan, kun Lars lukee lehdestä kotisaaren tulivuoren purkautuneen.

Saari on aina Larsin koti, vaikka hän on kilometreissä mitaten kaukana sieltä. Saaren muistot ja tuntu eivät lähde miehestä:

Tulen saarelta, jossa hiekka on mustaa. Täällä hiekka on vaalea ja kylmää, se tuntuu karhealta kädessä. Ihmiset täällä ovat äänekkäitä ja painavia, linnut pieniä kuin lapsen nyrkki. Ne rakentavat hauraita pesiään ja suojelevat luitaan auringolta, tuulelta jota tuskin tuuleksi voi nimittää. Täällä vesi tulee putkista joissa kylmä on eroteltu kuumasta, liha tulee kauppiaalta joka käärii sen paksuun paperiin. Maito kolahtaa kuistille pullossa eikä kukaan kuivata härännahkaa auringossa, jotta siitä saataisiin talveksi perheelle kengät - perheellä on jo kengät, monta paksupohjaista paria. Ja kun talvi tulee, taivas roiskii päällemme veden olomuotoja, joista vedestä elävä saareni ei uneksi.
          Minun saarellani vesi on vettä ja sumu sumua, ja pöydissä on suomustuksen jäljet.

Larsin perheen vaiheisiin kietoutuu useita henkilöitä, ja tarina maustuu kostolla ja salaisuuksilla. Eri näkökulmat ja vähitellen jaetut tiedonmuruset pitävät lukijan valppaana. Jätän juonen kuvauksen tarkoituksella tässä vähiin ja kryptiseksi, koska jokainen voi lukea ja nauttia koukuttavasta tarinasta itse.

Pidän Kurton tekstin rytmistä, tarina etenee hyvin. Ennen Tristaniaa Kurtto on julkaissut viisi runokokoelmaa, ja runoilijan tausta näkyy romaanin kielessä elävinä ja tarkkoina kielikuvina. Romaanin taustalla on vuosien taustatyö, mikä ei näy lopputuloksessa asetelmallisuutena tai rönsyinä. Kokonaisuus on hiottu ja hengittävä.

Tristaniassa on sellaista oivaltavuutta, kielellistä taituruutta ja tarinan kuljetuksen magiaa, että sain sen äärellä kylmiä väreitä. Kurton kirja on mielestäni tämän vuoden parhaimmistoa, joten olin hieman harmissani, ettei se edennyt Finlandia-mittelöissä finaaliin. No, oma makuni ei useinkaan ole yhtäläinen raatien kanssa, joten tein oman varjolistani, jolle nostin Kurton uutuuden. Aion hankkia kirjan omaan hyllyyn, sillä tämä on saatava lukea uudelleen!

torstai 9. marraskuuta 2017

Nannan Finlandia-ehdokkaat

Vuoden 2017 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaat julkistetaan huomenna eli perjantaina 10.11. klo 10. Kuusikon on valinnut kolmijäseninen lautakunta, johon kuuluvat tänä vuonna Aleksis Salusjärvi, Eva Uggla ja Heidi Backström. Lopullisen voittajan valitsee tänä vuonna Elisabet Rehn, ja voittaja selviää keskiviikkona 29.11.

Spekulointi on joka vuosi keskeinen osa palkinnon ympärillä käytävää keskustelua: Mikä kirja puuttuu ehdokkaiden joukosta? Mitkä kirjat sinä valitsisit? Halusin kerrankin koostaa oman Finlandia-kuusikkoni, koska olen lukenut koko joukon pakahduttavan hyviä tänä vuonna ilmestyneitä kirjoja. Lukuisten hyvien lukukokemusten joukosta siivilöin kuusi kirkkainta elämystä. Toivon näille mahdollisimman paljon huomiota ja lukijoita!



Sanottakoon vielä, että en ole lukenut tänä vuonna ilmestyneitä kotimaisia kirjoja mitenkään ohjelmallisesti, joten listani voisi hyvinkin olla erinäköinen, jos olisin lukenut enemmän. Toisaalta jouduin jättämään monia loistavia teoksia pois, koska kärkeen oli tunkua.

Kirjat eivät ole alla paremmuusjärjestyksessä. Kolmesta ylimmästä olen blogannut, ja kirjailijan ja kirjan nimi vievät bloggaukseeni. Kuvan vieressä on poimintoja arvioistani. Kolme alinta olen lukenut, mutta bloggaukset ovat vielä luonnoksissa. Joskus kun niistä parhaimmista vain on niin haasteellista kirjoittaa!

Nannan Finlandia-ehdokkaat


Anni Kytömäki: Kivitasku


Anni Kytömäen toinen romaani Kivitasku nivoo yhteen useiden sukupolvien tarinat. Kivitaskussa on kolme aikatasoa ja kolme keskeistä henkilöä, jotka toimivat kerronnan tukipisteinä. Keskushenkilöiden lisäksi suuressa roolissa on myös luonto, erityisesti järvet, kivet ja kalliot.

Kolmelle vuosisadalle levittäytyvässä tarinassa ihmisten ja luonnon historiat kietoutuvat yhteen.

Viihdyin teoksen maailmassa, viipyilin luontokuvauksissa. Luontevasti etenevät tarinalinjat eivät ole liian koukeroisia, mutta jättävät lukijalle oivallettavaa. Juonirakenne palkitsee lukijaa pitkin matkaa, ja loppuun riittää vielä yllätyksiä. Nautin romaanin kielestä; erityisesti ihastelin Kytömäen käyttämiä verbejä. Ilmaisu on luonnonläheistä ja kekseliästä, mutta ei mitenkään pakotettua.


Rosa Liksom: Everstinna


Rosa Liksomin Everstinna on meänkielellä kirjoitettu vahvan naisen vimmainen monologi. Oman historian ohella tulee käsiteltyä 1900-luvun historiaa.

Liksom hallitsee tiivistämisen taidon. Tiiviys tuo tarinaan vauhtia, eikä mihinkään kauheuksiin jäädä vellomaan ‒ se voisikin olla lukijalle liikaa. Henkilökuvaus on vähäsanaista, mutta värikästä.

‒ ‒ tiesin odottaa Rosa Liksomin uutuuskirjalta verevää ja väkevää kerrontaa. Liksomilaisella suoruudella ja varmuudella kerrottu tarina imaisee sisäänsä, ja Everstinnan kokemukset tulevat iholle, vaikka hänen aatemaailmaansa tai ratkaisuihinsa ei pystykään samastumaan.



Ben Kalland: Vien sinut kotiin


Ben Kallandin esikoisromaani Vien sinut kotiin kertoo perhesuhteista, sisarusten välisistä siteistä, musiikista, elämästä uskonnollisessa yhteisössä ja valtapeleistä liikkeen johtopaikoilla. Kalland kirjoittaa itselleen tutusta uskonyhteisöstä, Jehovan todistajista.

‒ ‒ alkuvaikeuksien jälkeen huomasin, että kirja on todellinen taidonnäyte. Muutaman kymmenen sivun takeltelun jälkeen olin jo niin syvällä Douglasin perheen elämässä, että en malttanut jättää kirjaa sivuun hetkeksikään.

Tarinan palaset loksahtelevat pikkuhiljaa paikalleen. Kalland jättää lukijalle sopivasti pääteltävää ja oivallettavaa.

Kalland ottaa tällä romaanillaan tyylikkäästi paikkansa omakohtaisista kokemuksista ponnistavien ja uskonyhteisöistä kertovien kotimaisten kirjojen joukossa.



Heidi Köngäs: Sandra



Bloggaus tulossa. Muistiinpanojani kirjasta:

Köngäksen Sandra tarjoaa sivustakatsojan näkökulman vuoden 1918 tapahtumiin. Pohjalla on kirjailijan isoäidin tarina, joten siinä on mukana todellisia henkilöitä, paikkoja ja tapahtumia. Kokonaisuus on kuitenkin fiktiota. Köngäs ei ole kuullut asioista suoraan isoäidiltään, koska tämä kuoli kirjailijan ollessa pikkutyttö, vaan hän on selvitellyt asioita myöhemmin. Kirjan tarinassa nykyajassa lapsenlapsi alkaa selvittää isoäitinsä vaiheita Ylä-Väärissä.

Kirjan nimihenkilö Sandra joutuu koville, kun mies Janne lähtee puolipakolla punaisten matkaan ja kotipihaa halkoo rintamalinja. Sandran on pakko pysytellä vahvana ja hoitaa koti, vaikka jaksaminen on äärirajoilla.

Köngäs kirjoittaa sisällissodan runtelemista henkilöistä koskettavasti ja taidolla. Köyhyys, nälkä ja pelko tulevat liki.



Marianna Kurtto: Tristania


Bloggaus tulossa. Muistiinpanoistani:

Kurton ensimmäisen romaanin miljöö kutkuttaa mielikuvistusta: keskellä Atlantin valtamerta sijaitsee tuliperäinen Tristan da Cunhan saari, jolta on tuhansia kilometrejä matkaa lähimmälle asutulle saarelle. 264 asukkaan saarella eletään kalastuksesta ja odotetaan aina laivaa näkyväksi horisonttiin. Vuonna 1961 saaren tulivuori purkautuu ja asukkaat evakuoidaan Britanniaan.

Omalaatuinen miljöö ja historialliset faktat ovat perustana tarinalle, joka rakentuu usean näkökulman kautta. Rakkaus ajaa ihmisiä hurjiin tekoihin. Tarina maustuu kostolla ja salaisuuksilla.

Ennen Tristaniaa Kurtto on julkaissut viisi runokokoelmaa. Runoilijan tausta näkyy romaanin kielessä elävinä ja tarkkoina kielikuvina. Pidän tekstin rytmistä, tarina etenee hyvin.




Katja Kallio: Yön kantaja



Bloggaus tulossa. Alustavia ajatuksiani:

Amanda Aaltosen tarina on niin vaiheikas, koskettava ja rujo, että en yhtään ihmettele sen inspiroineen kirjailijaa! Todellisesta historiallisesta henkilöstä ja olemassa olevista paikoista Kallio luo taidokasta fiktiota.

Amanda elää 1800-luvun lopulla irtolaisen elämää, joka on karua ja näköalatonta. Amanda ratkaisee tilanteen parhaaksi katsomallaan tavalla: hän hyppää ranskalaisen Duplessis'n kuumailmapallon kyytiin ja lentää Pariisiin. Hänen kolhuinen elämänsä ranskattarena ei kestä kauaa, vaan hänet lähetetään Seilin saarelle Paraisille mielisairaalaan. Amanda ajattelee vain kaipaavansa hetken lepoa, mutta Seilistä ei ole ollut tapana lähteä.

Kallio kuvaa Amandan mielenliikkeitä herkästi, samoin eri miljööt heräävät eloon tekstissä.


* * *

Nyt vain jännittämään huomista ehdokaslistaa!

Muiden bloggareiden Finlandia-listauksia: Kirsin Kirjanurkka, Kirja vieköön! ja Tekstiluola.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Kirja vieköön! -illan tunnelmia Savoysta 7.11.

Savoy-teatterin lämpiössä kävi tiistai-iltana kuhina, kun ihmisten virta valui kohti salia. Alkamassa oli syksyn toinen Kirja vieköön! -ilta, jonka aikana lavalle nousisi Baba Lybeckin haastateltaviksi viisi ajankohtaista kirjailijaa. Haastatteluja rytmittäisivät näyttelijöiden esittämät monologit.

Edellisestä kirjailtamasta Savoyssa on jo parisen kuukautta. Silloin ilta lunasti kaikki sille kasaamani odotukset, joten uskalsin toivoa, että edessä olisi jälleen taidokkaita monologeja, mielenkiintoisia haastatteluja ja kenties myös spontaanimpaa keskustelua. Tällä kertaa kirjailijavieraat olivat minulle tuntemattomampia; en ole vielä lukenut heiltä yhtäkään kirjaa.


Kirjailijakattaus.

Illan monologeista ensimmäinen oli peräisin Raija Orasen Kreivin aikaan -romaanista ja sen esitti Baba itse. 




Kreivin aikaan sijoittuu 1700-luvun Kajaaniin. Kainuusta itsekin kotoisin oleva Oranen on hurjan tuottelias kirjailija ‒ Kreivin aikaan on hänen 30. romaaninsa ja 80. kaunokirjallinen teoksensa! Vikkelää työtahtiaan Oranen selitti muassa yliaktiivisilla aivoillaan ja kainuulaisella työmoraalillaan: kun jotakin tehdään, se tehdään alusta loppuun, jämptisti ja heti.

Raija Orasta ja illan seuraavaa vierasta, Herman Lindqvistiä, yhdistää paitsi tuottelias kirjallinen ura, myös kiinnostus Mannerheimiin. Lindqvistiltä on tänä vuonna ilmestynyt Mannerheim  Marsken, masken, myten -teos, ja Oranen kuulemma työstää parhaillaan Mannerheim-aiheista kirjaa, joka ei ole elämäkerta, mutta kattaa koko tämän elämän. Suomen satavuotisjuhlavuosi on myös Mannerheimin syntymän 150-vuotisjuhlavuosi. 

Carl-Kristian Rundman esitti Lindqvistin tuoreesta teoksesta ruotsinkielisen monologin, jossa Lindqvist kuvaa omaa lapsuudenmuistoaan Mannerheimin hautajaisista. Toivottavasti kirja saadaan myös suomeksi, koska se vaikuttaa lukemisen arvoiselta elämäkerralta, mutta ihan näin tuhtia tietoteosta en taida uskaltaa alkaa ruotsillani tavaamaan, vaikka jonkin verran ruotsiksi luenkin.





Ennen väliaikaa keskusteltiin vielä luonnosta. Orasen ja Lindqvistin viereen vihreälle sohvalle istahti Kimmo Ohtonen, jonka uusin teos Metsäkansan tarina on toimittaja-valokuvaajan omilla metsäkokemuksilla ryyditetty tietokirja Suomen metsistä. Sanavalmis ja sympaattinen Ohtonen haluaa herätellä lukijaa pohtimaan omaa luontosuhdettaan ja metsän merkitystä. Ohtosen edellinen teos Karhu  voimaeläin oli Tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana viime vuonna ja voitti sarjassaan yleisö-Finlandian.




Tauolla nähtiin varmasti viininjuonnin nopeusennätyksiä. Väentungosta ja jonoja ei tietenkään voi suositussa tilaisuudessa välttää, mutta petrattavaa järjestelyissä kyllä olisi. Kalliista lasillisesta ei voi sanoa nauttivansa, kun aikaa sen juomiseen on muutamia minuutteja. No, muistaapa taas ensi kerralla jättää pikaviinit suosiolla väliin.




Tauon jälkeen puhuttivat globalisaatio, EU, Brexit ja ilmastonmuutos. Sixten Korkman avasi globalisaation positiivisia ja negatiivisia seurauksia, joita hän on pohtinut paljon myös uusimmassa kirjassaan Globalisaatio koetuksella. Miten pärjää Suomi? Vaikka globalisaatio on johtanut esimerkiksi eriarvoistumiseen ja työpaikkojen katoamiseen, on vaakakuppi Korkmanin mukaan kuitenkin kallellaan positiivisen puolelle. Korkman korosti eriarvoisuuden torjumisessa hyvinvointivaltion ja heikoimmista huolehtimisen merkitystä. Huomiota kannattaisi kiinnittää ainakin koulutukseen ja erityisesti pienten lasten hyvinvointiin, sillä se on tutkimusten mukaan avaintekijä.

Tällä kertaa sykähdyttävimmästä monologista vastasi mielestäni Jussi Vatanen. Hän tulkitsi Alex-elämäkerrasta poimittua Alexander Stubbin mustaa hetkeä, jonka entinen pääministeri ja puolueensa entinen puheenjohtaja koki kolmisen vuotta sitten. 




Alex-elämäkerta syntyi Stubbin ja Karo Hämäläisen yhteistyönä. Stubb kertoi, että Hämäläinen ja hän eivät tunteneet etukäteen, mutta kirjaprojekti vei heidät muun muassa saunaan ja lenkkipoluille. Harmi vain, että Hämäläinen ei ollut nyt paikalla, sillä kirjan kirjoitusprosessista ja synnystä olisin mieluusti kuullut hänenkin näkökulmansa. Stubbin vaiheet ja kokemukset poliitikkona kiinnostavat, joten Alex on lukulistallani, tai oikeastaan ajattelin kuunnella sen Stubbin itsensä lukemana äänikirjana.



Lopuksi kolmikko jakoi kirjavinkkejä. Näistä mieleeni painuivat Dan Brownin Alku, Esko Valtaojan uusin teos, Yuval Hararin Homo Deus ja The 100-Year Life.

Kirja vieköön! toi tavalliseen tiistai-iltaan kaivattua piristystä. Minulle vieraammat kirjailijat ja aihepiirit muistuttivat jälleen siitä, että voisin välillä poistua omalta mukavuusalueeltani lukijana. 

Viimeinen Kirja vieköön! -ilta on luvassa Savoyssa keskiviikkona 13.12. eli Lucian päivänä. Mielenkiintoista nähdä, ketkä silloin näemme Baban vieraina Savoyn lavalla vihreällä sohvalla! 





***
Lippu tilaisuuteen saatu järjestäjältä.

tiistai 7. marraskuuta 2017

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja (2009)

Kansi: Timo Mänttäri.

Alkuteos: Nocturnes.
Suomentaja: Helene Bützow (2011).
Kustantaja: Tammi. 
Sivumäärä: 226.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuukausi sitten Ruotsin Akatemian sihteeri Sara Danius julkisti Tukholman pörssitalolla yhden vuoden odotetuimmista kirjallisuusuutisista: Kazuo Ishiguro saa tämän vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Hetken harmittelin, ettei Danius sanonut lempikirjailijani Haruki Murakamin nimeä. Ymmärsin samalla, että Ishiguron valitsemisen myötä japanilaisen Murakamin mahdollisuudet palkintoon heikkenivät huomattavasti, sillä Akatemia ei ymmärtääkseni palkitse lähivuosina kovin samankaltaisia tai -taustaisia kirjailijoita. No, onhan 68-vuotiaalla Murakamilla vielä aikaa!

En oikein osannut ottaa kantaa valinnan osuvuuteen, sillä en ollut vielä tutustunut tämän japanilaistaustaisen brittikirjailijan teoksiin. Nimi ja maine toki olivat tuttuja: minulla on esimerkiksi sellainen tuntuma, että Ishiguro on monien kirjabloggaajien suosiossa. Daniuksen vielä lukiessa valintaperusteita salamavalojen räiskeessä klikkailin jo kirjastovarauksia Ishiguron kirjoista. Niinpä sain melko nopeasti käsiini tämän novellikokoelman.

Yösoittoja koostuu viidestä novellista, joita kaikkia yhdistää musiikki. Kahdessa novellissa esiintyy sama henkilö, mutta muuten tarinat ovat erillisiä. Musiikin lisäksi keskeisiä ovat myös novellien miljööt: kokoelman ensimmäisessä ja viimeisessä novellissa ollaan Venetsiassa. Maailmankuulu turistien kansoittama aukio toimii avausnovellin näyttämönä. Jäin hieman ihmettelemään, miksi aukion nimi on kirjassa San Marcon aukio ‒ eikö se ole suomeksi Pyhän Markuksen aukio? Tämä nyt oli vain sivuseikka, joka pisti silmään. Muita tapahtumapaikkoja ovat englantilainen maaseutu ja Los Angeles.

Henkilöt ovat esimerkiksi muusikoita, jotka kokevat taiteilijaelämän haasteita: on luomisen tuskaa ja suosion tavoittelua. Ishiguro rinnastaa oivasti virtuoosikuvitelmat ja turisteille samaa kappaletta päivästä toiseen soittavat leipämuusikot. Novelleissa kaivataan, kaihotaan ja luovutaan. Musiikki luo tunnelmia erilaisten ihmissuhteiden käänteille, erityisesti parisuhteiden.

Ishiguro rakentaa novelleissaan vähäeleisesti mieleenpainuvia asetelmia. Pystyin helposti kuvittelemaan, miltä näyttävät leikkauskääreissä juoksentelevat hahmot hotellin öisillä käytävillä. Tai miltä näyttää asunto, jossa mies yrittää saada epämääräisellä keitoksella aikaan koiran hajua. 

Ishiguro romuttaa Nobel-kirjailijoiden sitkeää mainetta vaikeaselkoisina tai raskaina kirjailijoina. Ainakin Yösoittoja ihastuttaa selkeillä lauseillaan, hienovaraisella huumorillaan ja jouhevalla kerronnallaan ‒ hotkaisin viiden novellin kokoelman lähes yhdeltä istumalta. Novellit eivät ole minulle ominta lukemistoa, eikä musiikki aihepiirinä ole myöskään lähimpiä. Kaikkeen tähän nähden viihdyin Ishiguron tarinamaailmoissa loistavasti.

Ensikosketukseni Ishiguroon oli siis varauksellisen innostunut. Jatkan tutustumistani Ishiguroon piakkoin, sillä olen viime viikkoina täydentänyt Keltaista Kirjastoani Pitkän päivän illalla ja Haudatulla jättiläisellä. Ja jo ennestään mökin kirjahyllyssä lymyili lukematon Me orvot. Näiden joukosta valitsen seuraavan Ishiguron lukuun, kunhan olen ensin saanut purettua vähän syksyn uutuusruuhkaa.

Yösoittoja on luettu muissa blogeissa takavuosina ahkerasti, joten Google vie helposti lukuisten arvioiden äärelle.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...