keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Juha Itkonen: Minun Amerikkani (2017)

Kansi: Piia Aho.

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 350.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Minun Amerikkani sisältää matkakertomukset kirjailija Juha Itkosen neljältä Amerikan-matkalta. Matkat ajoittuvat vuosiin 2016 ja 2017 eli aikaan, jolloin Donald Trump nousi ensin puolueensa presidenttiehdokkaaksi ja lopulta Yhdysvaltojen presidentiksi. Välillä Itkonen matkustaa yksin, välillä valokuvaaja-työparinsa kanssa. Hän myös tapaa tuttaviaan reissuillaan ja yöpyy esimerkiksi kirjeenvaihtajapariskunta Laura ja Saska Saarikosken luona. Yhden matkan tarkoitus on viettää aikaa kirjailijaresidenssissä, kun taas viimeisen matkan Itkonen tekee nähdäkseen Trumpin virkaanastujaiset paikan päällä. Trump ottaa kirjassa suuremman roolin kuin alun perin oli tarkoitus.

Juha Itkonen on aina ollut Amerikka-fani. Hän vietti maassa vaihto-oppilasvuoden ja oli lähellä aloittaa jenkkifutiksen pelaamisen. Amerikkalainen populaarikulttuuri väritti nuoren miehen kasvuvuosia, mikä on toki tyypillistä hänen aikalaisilleen Länsi-Euroopassa. Hän on myös matkustellut maassa useasti. Kirjassa kuvattuna ajanjaksona Itkosen ihannoima maa muuttaa kurssiaan: terveydenhuoltouudistuksestaan tunnetun ja merkittävää rauhantyötä tehneen Obaman hallinnosta siirrytään rajojen rakentamisella uhoavan populistisen Trumpin aikakauteen. Kirjailija on hämmentynyt, ja hän yrittää löytää suunnanmuutokselle syitä.

Itkosen ensimmäinen matka ajoittuu tammi-helmikuuhun 2016. Tuolla matkallaan hän muun muassa vierailee Trumpin kampanjatilaisuudessa. Tuolloin punanaamaiseen showmiljöönääriin saattaa suhtautua vielä kepeästi hämmästellen, sillä eihän Trump voi nousta presidentiksi asti, eihän? Nyt reilun vuoden kuluttua tiedämme, että kampanja ei kaatunut omaan mahtipontisuuteensa ja valheellisiin argumentteihin, vaan otti koko ajan käyttöönsä entistä aggressiivisempia ja röyhkeämpiä keinoja. Make America Great Again toimi.

Varsinkin ollessaan yksin matkassa kirjailija raportoi usein omista häpeän tunteistaan. Amerikassa kaikki on suurta, ja yksin matkustava ulkomaalainen tuntee itsensä helposti pieneksi kaiken mahtavan keskellä. Amerikassa kirjailija ei välty myöskään turtumukselta: pikaruoka, limut ja autolla liikkuminen pöhöttävät niin mieltä kuin ruumistakin. Yhdellä matkallaan Itkonen kokee solahtaneensa amerikkalaiseen elämäntyyliin niin, että siitä alkaa jo tehdä mieli pyristellä eroon. Pikapuuropussi motelliaamiaisella alkaa tuntua tärkeältä.

Itkonen tekee arkisia ja oivaltavia havaintoja amerikkalaisista ja amerikkalaisuudesta. Esimerkiksi työ kannattelee, jos työtä on. Amerikkalainen työelämä ei tunne samanlaisia työaikoja ja lomia kuin Suomessa. Usein työpäivät ovat ympäripyöreitä, työviikot siis jopa 60-80-tuntisia. Ja vuosiloma kuulemma tyypillisesti kaksi viikkoa. Ahkerointia motivoi monesti mielikuva amerikkalaisesta unelmasta: idea siitä, että työteliäisyydestä palkitaan, kaikilla on samat mahdollisuudet ja vapaus toteuttaa itseään. Tämän kolikon toinen puoli on kuitenkin tiukka sääntöjen ja kieltojen kulttuuri. Vapaus onkin illuusio. Ja jos et pärjää tai vaikka sairastut ilman vakuutusta, putoat. Amerikassa pudotaan todella alas, sillä yhteiskunnan tukiverkosto on harvempi kuin esimerkiksi Suomessa.

Trumpin valintaa voi olla vaikea käsittää, mutta fakta on se, että amerikkalaiset äänestivät hänet presidentiksi. Obaman politiikkaan ja aikaansaannoksiin ei oltu tyytyväisiä, ihmiset kaipasivat muutosta. Amerikka on mantereen kokoinen maa, joten joukkoon mahtuu kaikenlaisia mielipiteitä ja todellisuuksia. Suurkaupungeissa elämä on aivan toisenlaista kuin maaseudulla tai asuntovaunussa syrjäseudulla. Trumpin uho ja lupaukset purivat eritoten eteläisissä osavaltioissa. Ehkä neljän vuoden kuluttua ratkaisua haetaan jälleen toisesta suunnasta?

Luin Minun Amerikkaani suurella mielenkiinnolla, sillä minuakin kiinnostaa, miten ja miksi Trumpin nousu presidentiksi toteutui. Lisäksi Itkosen kirjoitustyyli vetoaa minuun, vaikka suhteeni häneen kirjailijana on edelleen kaksijakoinen. Hänen kolumninsa, julkisuuskuvansa ja esiintymisensä miellyttävät, mutta en oikein ole päässyt sisälle hänen romaaneihinsa. Vain ennen blogiaikaa lukemani Myöhempien aikojen pyhiä on jättänyt varauksetta positiivisen muistijäljen. Kirjakimarassa olen kirjoittanut kahdesta romaanista (Anna minun rakastaa enemmän ja Kohti), jotka olivat ihan kivoja, mutta vielä useampi Itkosen kirja on jäänyt minulta kesken. Toivon siis jatkossakin Itkosen kirjoittavan lisää tällaista asiaproosaa!

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori (2016)

Kansi: Jonathan Gray.

Alkuteos: Nutshell.
Suomentaja: Juhani Lindholm (2017).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 206.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Ian McEwanin Pähkinänkuori alkaa hätkähdyttävästi. Jo ensimmäisestä kappaleesta käy ilmi, että kertojana toimii vielä äitinsä kohdussa oleva lapsi.

Tässä sitä ollaan, pää alaspäin naisen sisällä. Odotan käsivarret kärsivällisesti ristissä, odotan ja ihmettelen kenen sisällä olen ja mitä on edessä. Silmäni sulkeutuvat kaihoisasti, kun muistan miten kerran ajelehdin läpikuultavassa pussissani, kelluin ja kiepuin uneliaasti ajatusteni kuplassa yksityisessä valtameressäni ja törmäilin läpinäkyvään kalvoon joka väreili ja välitti katalien salaliittolaisten vaimennetut äänet. Se tapahtui huolettomassa nuoruudessani. Nyt, kun olen kokonaan ylösalaisin eikä minulla ole senttiäkään vapaata tilaa ja polvet ovat painuneet kippuraan mahaa vasten, sekä pääni että ajatusten liikkuma-ala on mennyttä. Minulla ei ole valinnanvaraa, korvani on yötä päivää tiukasti painautuneena näitä hiivatin seiniä vasten. Minä kuuntelen, painan mieleeni ja olen huolissani. Kuulen supateltuja murha-aikeita ja kauhistelen sitä, mikä minua odottaa ja mihin minut ehkä vedetään mukaan.

Pähkinänkuori on saanut ideansa Shakespearen Hamletista: petollinen äiti Trudy on suhteessa miehensä veljen Clauden kanssa ja pariskunta käyttää katalia keinoja päästäkseen eroon miehestä, runoilija John Cairncrossista. McEwanin on luonut tarinan nykyversioon varsin omalaatuisen kertojan. Syntymätön poikavauva ei luonnollisesti ole koskaan nähnyt mitään kohdunulkoisesta maailmasta, joten hänen näkökulmansa on periaatteessa kovin rajoittunut. Kertoja kuitenkin tuntee esimerkiksi filosofiaa ja runoutta. Tietoja selitetään esimerkiksi äidin raskausaikana kuuntelemilla podcasteilla ja isän runonlausuntataipumuksilla.

Kertoja-vauva on siis kohdussa, jumissa omassa pähkinänkuoressaan. Hän voi vain kuunnella äitinsä ja setänsä hurjia suunnitelmia isänsä pään menoksi. Ainoa keino vaikuttaa tapahtumien kulkuun on potkia kohdun seinämiin. Koska kertoja on kiinteässä yhteydessä äitiinsä, tämän syömiset, juomiset ja muut tekemiset vaikuttavat välittömästi vauvan oloon. Kertoja kuvaa tuntemuksiaan mehukkaasti. Viini kihahtaa päähän, suolainen ruoka tuntuu tujauksena verenkierrossa, seksi tekee kohdusta Painekattilan ja äidin pissahätä painaa päätä.

Tarina ankkuroituu nyky-Lontooseen ja tavallisten ihmisten elämään, mutta kertojaratkaisu tuo siihen tujauksen maagista realismia. Tarinassa on myös monia inhorealistisia piirteitä. Trudy on ajanut miehensä heidän yhteisestä kodistaan ja päästänyt huushollin saastaiseen kuntoon. On kärpäsiä, ruoanjämiä lattialla, likaisia astioita ja lemmenhetkistä kertovia likaisia vuodevaatteita. Myös seksi on kertojanäkökulmasta tarkasteltuna pelottavaa ja vastenmielistä.

Trudyn ja Clauden aina vain holtittomammaksi yltyvä touhu saa kertojan kuolemanpelon heräämään. Jos äiti ei esimerkiksi pitäisi kunnolla kiinni kaiteesta ja kaatuisi portaissa, se olisi menoa. Kertoja alkaa myös hautoa kostoa sedälleen, mikä kulminoituu itsemurhayritykseen.

McEwan on päivittänyt klassisen tarinan oivallisesti tähän päivään. Kertojaratkaisu on niin omintakeinen ja hätkähdyttävä, että luin kirjaa lumottuna. Kirjaa ei kannata lukea liian ryppyotsaisesti, sillä onhan näkökulma mahdoton. Se on kuitenkin niin taidokkaasti toteutettu, että se toimii.

McEwan on kovaa vauhtia kipuamassa lempikirjailijoitteni joukkoon. Erityisesti Lapsen oikeus ja tämä Pähkinänkuori ovat olleet valloittavia lukukokemuksia. Ja olihan Sovituskin hyvä. Omastakin hyllystäni löytyy useita lukemattomia McEwanin teoksia, joiden lukemiseen tämä parisataasivuinen helmi antoi lisäintoa.

Pähkinänkuori muissa blogeissa: Leena Lumi, Tuijata, Tekstiluola.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa (2015)


Alkuteos: I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv.
Suomentaja: Outi Menna (2017)
Kustantaja: S&S.
Sivumäärä: 350.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Tom Malmquistin esikoisteos kertoo hänen elämänsä suurimmasta tragediasta. Tomin vaimo Karin odottaa pariskunnan ensimmäistä lasta ja sairastuu raskauden loppuvaiheilla vakavasti. Tytär Livia ehtii syntyä ennen kuin Karin menehtyy. Tom joutuu kertarysäyksellä ottamaan harteilleen kaksi uutta roolia, isän ja lesken.

Jo kirjan takakansi paljastaa, miten Karinille käy, joten juonen puolesta kirja ei ole yllätyksellinen. Kirjan vahvuus on siinä, miten intensiivisesti ja sykkivästi Malmquist tapahtumista kirjoittaa. Tarinan tempo imaisee ensimmäiseltä sivulta alkaen lukijan pyörteisiinsä, kun Karin joutuu sairaalaan ja seurataan hänen sairautensa etenemistä. Ensimmäiset sata sivua minun oli pakko lukea yhdeltä istumalta. Kirjan puolivälin paikkeilla tarinan ote valitettavasti heltiää. Luin kirjan loppuun pienissä pätkissä.

Kun Karin on kuollut, alkaa isän ja vauvan arki iloineen ja suruineen. Vastoinkäymisiä riittää, eikä esimerkiksi byrokratia päästä Tomia helpolla. Karin ja Tom eivät nimittäin olleet naimisissa, eikä isyyttä ollut ehditty tunnustaa. Juridinen isyys on paljon monimutkaisempi asia kuin biologinen isyys, ja virastoista esimerkiksi kysellään, miksi tämä lapsi asuu sinun kanssasi. Ilman suurta suruakin tällainen pyörittely tuntuisi kohtuuttomalta.

Malmquistin teos tuo mieleeni viime syksynä lukemani Tuomas Juntusen kirjan Tuntematon lapsi, jossa niin ikään kirjailijaisä kuvaa kokemaansa suurta surua ja menetystä: Juntusen esikoislapsi kuoli vain päivän ikäisenä geneettiseen sairauteen. Sekä Malmquist että Juntunen ovat onnistuneet kirjoittamaan taidokkaasti lähestulkoon mahdottomasta aiheesta ja kuvaamaan myös läheisiään elämänmakuisesti. Esimerkiksi Malmquist ei nosta vaimoaan jalustalle tai kaunistele tämän tekemisiä ja sanomisia.

Luin Malmquistin kirjan jo noin kuukausi sitten, mutta tämä teksti elämää ja kuolemaa käsittelevästä kirjasta alkoi syntyä vasta nyt, valitettavan ajankohtaisista syistä. Viime viikkoina olen kuullut liian monta suruviestiä. Viimeisin viesti kantautui korviini eilen blogimaailmasta, kun sain kuulla ihanan ja aina niin positiivisen bloggaajakollega Kristan menehtyneen vain 30-vuotiaana. Kristan läheiset ovat kertoneet, että Lukutoukan kulttuuriblogi jää luettavaksi; sieltä voi käydä lukemassa todellisen lukemisen ilon lähettilään kirjarakkautta huokuvia tekstejä. Arvostin erityisesti Kristan myönteistä asennetta ja sitä, miten hän kirjoitti myös lukemisen voimaannuttavasta vaikutuksesta. Otan osaa läheisten suruun.

Nuoren ihmisen yhtäkkinen kuolema pysäyttää, vetää sanattomaksi. Voi vain ajatella elämän rajallisuutta ja arvaamattomuutta. Kyynelsilmin.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan (2016)


Alkuteos: Välkommen till Amerika.
Suomentaja: Petri Stenman (2017).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 96.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Oma arvio: 3/5.

Linda Boström Knausgård päätyi seurattavien kirjailijoiden listalleni hänen esikoisromaaninsa Helioskatastrofi ansiosta. Sen taidokkuus, oivaltavuus ja harkitut ilmaisut tekivät minuun muutama vuosi sitten suuren vaikutuksen.

Helioskatastrofin tavoin Tervetuloa Amerikkaan on pienoisromaani, joka nostaa keskiöön nuoren tytön ajatusmaailman, perhesuhteet ja järkkyneen mielen. Minä-kertojana toimii pikkutyttö Ellen, joka on lakannut puhumasta, koska kasvaminen vei  - - liikaa tilaa. Olin varma, että en voinut sekä puhua että kasvaa.

Ellen syyttää itseään isänsä kuolemasta. Veli naulaa ovensa kiinni, pissaa pulloihin ja sulkeutuu huoneeseensa muulta perheeltä. Näyttelijä-äiti hokee väsymiseen asti "Me olemme valoisa perhe", mutta toistelu ei vakuuta. Perheessä vallitsevat aivan toisenlaiset voimat.

Pimeys oli kaikkialla. Pimeys tuoksui. Se tuoksui kauhulle ja jollekin makealle. Pimeys virtasi myös hanasta ja täytti kylpyammeen. Pesin hiukset pimeydessä, vartaloni, kaiken minussa. Söin pimeyttä ja se värjäsi minun sisukseni. Pimeys valtasi alaa vähän kerrallaan. Vain äiti oli edelleen valoisa. 

Puhumattoman pikkutytön havainnot ovat mielenkiintoisia ja osin oivaltavia. Boström Knausgårdin kieli on runollista ja ilmaisu niukkaa ja omaperäistä, aivan kuten Helioskatastrofissakin. Jotenkin olin tämän kirjan luettuani hieman ymmälläni. En voinut olla ajattelematta, että kierrätykseen olivat päässeet samat ainekset ja sama ilmaisu. Olisin kaivannut uudistumista.

torstai 16. maaliskuuta 2017

John Irving: Kaikki isäni hotellit (1981)

Kansi: Ylermi Lahti.


Alkuteos: The Hotel New Hampshire.
Suomentaja: Kristiina Rikman (1981).
Kustantaja: Tammi / BTJ.
Lukija: Jukka Pitkänen.
Kesto: 20 t 9 min.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Oma arvioni: 4/5.


Kaikki isäni hotellit on John Irvingin viides romaani vuodelta 1981. Paikoin absurdi ja karnevalistinen tarina kertoo Berryn hotellinpitäjäperheestä. Berryn perhe ei ole tavanomainen, vaan melko kirjava sakki. Vähän kuin hullunkuriset perheet kirjallisessa muodossa. Perheen elämän suunnan määräävät pitkälti isän haaveet omasta hotellista, ja tämä elämäntyyli vie heidät aina Wieniin asti. Tarina alkaa 1950-luvulta, ja Berryjen vaiheita seurataan aina 1980-luvulle saakka.

Lapsikatraaseen kuuluvat Frank, Frannie, John, Lilly ja Egg, joista  keskimmäinen toimii kertojana. Perheen esikoinen Frank on homoseksuaali, mikä on vielä tarinan alkuvaiheilla melkoinen painolasti. Isosisko Frannyn elämää määrittää vahvasti teini-iän väkivaltainen tapaus. John on painonnostaja, joka kärsii koko ikänsä epäsovinnaisesta rakkaudestaan. Johnin pikkusiskoillakin on omat taakkansa: Lilly on lopettanut kasvamisen alle kymmenvuotiaana, ja pahnan pohjimmainen Egg on huonokuuloinen. Tärkeä perheenjäsen on myös labradorinnoutaja Suru, jonka pierut aiheuttavat pahennusta ja joka on keskeinen hahmo tarinassa vielä kuolemansa jälkeen.

Perheen elämä varjostavat aina ajoittain tummat pilvet, mutta perheenjäsenet pitävät aina toisistaan huolta. Yllättävät kuolemat, raiskaus, eikä insestinen suhdekaan saa perheen välejä rakoilemaan.

Irving sijoittaa tarinansa hotelleihin. Hotellit ovat miljöinä mielikuvitusta ruokkivia, sillä sinne voi tulla kuka tahansa. Kirjailijalla on mahdollisuudet koostaa melkoinen henkilökavalkadi, ja Irving käyttää tilaisuuden hyödyksi. Berryn perhe pyörittää useita hotelleja New Hamsphiressa ja  Wienissä, ja  Berryjen kanssa saman katon alla ehtii vuosien varrella asustaa esimerkiksi sirkusseurue, värikäs ilotyttöjen ryhmä ja raiskauksista toipuvien naisten joukko. Irvingin henkilögalleria muodostuu karikatyyreistä ja yllättävistä hahmoista. Äänimaisemaan mahtuu karhun murinaa ja huorien orgastista kiljuntaa.

Rakastan Irvingin ylitsepursuavaa kerrontaa. Juonenpunonta ja tarinankuljetus ovat hänellä aivan omaa luokkaansa, ja hänen kykynsä pääsevät äänikirjassa erityisen hyvin oikeuksiinsa. Kuuntelin äänikirjaa kuin jatkokertomusta iltanuotiolla. Alusta asti mukana on hätkähdyttäviä elementtejä moottoripyörän kaupanpäällisenä tulevasta karhusta aina ylöspäin suihkuttavaan vessanpönttöön. Kuuntelija ei voi ollenkaan varautua siihen, mitä tarinankertoja hänen eteensä vielä marssittaa.

Vähänkään Irvingin tuotantoa ja tyyliä tunteva löytää kirjasta helposti kirjailijalle ominaisia aiheita ja teemoja. On karhuja, hotelleja, seksiä ja erilaisia urheilulajeja. Täyteläinen tarina jättää hykerryttävän olon, enkä voi kuin iloita siitä, miten monta kirjaa minulle onkaan vielä lukematta Irvingiltä. Lisäksi minua houkuttelisi ottaa uusintakierrokselle ainakin loistava Garpin maailma, jonka luin ennen blogiaikaa. Irvingin tarinat omalakisine maailmoineen ja mielikuvituksellisine henkilöineen vievät arjesta pois – kesällä luettavien kirjojen listalle on jo tunkua!

torstai 2. maaliskuuta 2017

Helmikuun kirjat









Helmikuussa kirjoitin blogiin neljästä kirjasta. Luettua tuli hieman enemmän, mutta uusi rennompi asenteeni bloggausta kohtaan on johtanut siihen, että kirjoitustahti laahaa lukemisen perässä. Stressittömässä bloggaamisessa onkin minulla opettelemista. Listaihmisenä väsäilen jatkuvasti tehtävälistoja, myös blogiin liittyviä, ja nämä listat sitten aiheuttavat paineita. Yritän opetella hieman armollisempaa listailua ja samalla harjoittelen myös sitä, että ihan kaikista kirjoista ei tarvitse kirjoittaa.

Helmikuussa bloggasin kahdesta virolaisesta romaanista. Sekä Luikin Seitsemäs rauhan kevät että Mihkelsonin Ruttohauta olivat huikeita kuvauksia Viron 1900-luvun vaiheista. Oli hätkähdyttävää huomata, miten vähän tiedänkään näin läheisen maan tapahtumista. Kirjallisuuden avulla olen oppinut hurjasti historiasta viime vuosina. Historia ei ollut lempiaineitani koulussa, joten tietoaukkojen paikkaaminen on tarpeen. Viro tulee näkymään Kirjakimarassa pitkin kevättä, sillä Viro on teemamaana lukupiirissä koko kevään.

Adichien feminismi-pamfletti Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä oli yksi eniten odottamiani kevään uutuuksia. Sanoisin, että kirja on pieni mutta tärkeä, ja on mahtavaa, että kaikki yhdeksäsluokkalaiset saavat teoksen itselleen. Sen ainoa huono puoli on, että sivuja kirjasessa on vain 45. Olisin mieluusti lukenut Adichien mielenkiintoisia ajatuksia enemmän. Kirja sopii mainiosti Sivutiellä-blogissa käynnissä olevaan feminismi-haasteeseen, johon innokkaasti ilmoittauduin mukaan.

Kirjavuoteni alkoi esikoiskirjojen osalta rytinällä. Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät on todella vahva ja taidokas esikoinen, joka nostaa riman melkoinen korkealle loppuvuoden aikana ilmestyville esikoiskirjoille. Kenties tämä avaus enteilee yhtä tasokasta kotimaisen kirjallisuuden kirjavuotta kuin viime vuosi!

Aurinkoa kaipaavalle kesäihmiselle helmikuu oli vielä melko tahmea kuukausi, sillä odotan jo kevättä malttamattomana. Vuosi vuodelta talven pimeys, kylmyys ja pituus vievät aina vain enemmän voimia ja mieltä matalaksi. Onneksi nyt ollaan jo maaliskuussa eli kevätkuukauden puolella!

tiistai 28. helmikuuta 2017

Ene Mihkelson: Ruttohauta (2007)

Päällys: Anna Makkonen.

Alkuteos: Katkuhaud.
Suomentaja: Kaisu Lahikainen (2011).
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 363.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Ene Mihkelson on vuonna 1944 syntynyt virolainen kirjailija, jonka romaani Ruttohauta on ensimmäinen häneltä suomennettu teos. Kotimaassaan arvostettu kirjailija on jäänyt Suomessa melko tuntemattomaksi. Hänen tuotantonsa kattaa yli kymmenen runokokoelmaa ja seitsemän romaania: tuotannosta on Ruttohaudan lisäksi suomennettu yksi runokokoelma, Torni.

Ruttohauta kertoo erään Viron maaseudulla asuvan perheen elämästä ensin Neuvosto-Virossa ja sitten itsenäisessä Virossa aina vuoteen 2007 saakka. Kertojana toimii perheen tyttö, joka on aikajanan loppuvaiheilla jo keski-ikäinen nainen. Nimettömäksi jäävä nainen haluaa selvittää perheensä vaiheet ja täyttää kuulemiensa tarinoiden aukot. Salaisuuksia tässä perheessä riittää.

Tyttö on kasvanut tätinsä Kaatan hoivissa, sillä hänen äitinsä ja isänsä olivat metsäveljiä eli pakoilivat Neuvostohallintoa metsissä. Perheen historiaan mahtuu muitakin arkoja aiheita ja salaisuuksia, jotka pikkuhiljaa valkenevat selvitystyötä tekevälle naiselle. Tarinan sävyt ovat synkkiä, sillä mukaan mahtuu valheita, petoksia, hylkäämisiä, insestiäkin. Kertoja rakentaa historiaansa tiedonmuruista, apunaan muun muassa arkistonhoitaja rouva Binta. Paljon on kuitenkin kasvattiäiti Kaatan kertoman varassa, mikä ei ole aivan ongelmatonta. Muistamiseen liittyy epävarmuutta, ja yksityiskohdat vaihtelevat päivästä riippuen.

Romaanin rakenne ja tyyli vaativat lukijan kaiken huomion. Tätä kirjaa ei voi lukea puolihuolimattomasti tai väsyneenä. Runoilijanakin tunnetun Mihkelsonin lyyrinen kieli on paikoin abstraktia ja lauseet polveilevia. Dialogia ei ole merkitty, vaan se uppoaa muun kerronnan joukkoon, joten lukijaa saa välillä pinnistellä hahmottaakseen, kuka puhuu ja kenelle. Milloin ollaan kertojan muistoissa, milloin unimaailmassa, ja kaiken tämän lisäksi mukana on muun muassa kirjekatkelmia ja otteita arkistodokumenteista ja lehdistä.

Tarina kiinnittyy vahvasti Viron historiaan, ja sen kulkua on varmasti helpompi seurata, jos tuntee Viron historiaa 1900-luvulta. Lukiessani huomasin, kuinka suuria aukkoja minulla on tiedoissani. Käsittelimme kirjaa lukupiirissä, ja eräs lukupiiriläinen kommentoi, että kirjaa ei ollut helppo lukea, vaikka hän tunteekin historiaa paremmin. Ja Viron historia on kuulemma aikamoinen syherö, jonka hahmottaminen ei tuosta vain käykään.

Vaikka tarina ankkuroituu vahvasti lähimenneisyyden vaiheisiin, ei tarinasta välity juurikaan ajankuvaa. Toisin on esimerkiksi Viivi Luikin Seitsemäs rauhan kevät -romaanissa, jonka luimme samaisessa lukupiirissä tammikuussa. Luik kuvaa saman aikakauden elämään niin ikään Viron maaseudulla mutta hyvin tarkasti ja ympäristöä havainnoiden. Ruttohauta puolestaan keskittyy tunnelmiin, tuntemuksiin ja muistikuviin, ei niinkään arjen kuvaukseen. Mihkelsonin ja Luikin kirjojen avulla olen päässyt tutustumaan itselleni yllättävän vieraan maan historiaan.

tiistai 21. helmikuuta 2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät (2017)

Kansi: Timo Numminen.

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 288.
Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Terhi Törmälehto kuljettaa esikoisteoksessaan päähenkilön Elsan tarinaa rinnakkain kahdella aikatasolla: Elsan elämää seurataan yhtäältä kainuulaisena lukiolaisena ja toisaalta nuorena aikuisena Bogotassa, Kolumbiassa. Kahden aikatason vuorottelu on paljon käytetty kerrontatekniikka, ja myönnän, että joskus aika rasittava lukea. Parhaimmillaan vuoroluvuin etenevät tarinat koukuttavat, pahimmillaan kummastakaan ei saa otetta. Törmälehto on onnistunut luomaan tarinan molemmista puolista niin houkuttelevat, että kirjasta on vaikea päästää irti. Jos vielä yhden luvun lukisin, ja sitten vielä yhden...

1990-luvun Kainuussa Elsan kotona körttiläinen ukki veisaa virsiä ja äiti toivoo tyttärestään tavallista teiniä. Mummon katseet ovat paljon puhuvia. Seurakunnassa uskotaan keskeishenkilöiden sanomisiin kuin vuoreen ja kielillä puhumisen lahja on keskeisin uskon merkkipaalu. Elsa joutuu odottamaan omaa armolahjaansa kauemmin kuin kaverinsa, ja odottaminen on piinaa. Vihdoin sanat tulevat:
Elsa nauroi ääneen kun puhui sanoja joista ei ymmärtänyt yhtäkään, hän sanoi maamla ja sanoi atai, hänen äänensä kohosi, oli pakko huutaa. Jumala käpertyi keräksi ja tuli häneen, oli hänessä ja huusi. Hänessä oli Henki, hänessä oli pyhä, hän eli, ei enää hän, vaan Kristus hänessä.
Elsa on uskossaan järkkymätön, kunnes Bogotassa usko alkaa pikkuhiljaa horjua. Elsan Bogotan-elämässä keskeinen henkilö on entinen sissi Manuel, joka piirtää Elsan ihoon tussilla eläimiä. Toisenlaista läheisyyttä tarjoaa puolestaan Santiago. Törmälehto kuvaa elävästi Elsan mielenliikkeitä ja pitkin tarinaa muuttuvaa ajatusmaailmaa.

Alkuvuodesta luin kirjan arvion lehdestä ja olin hieman skeptinen aiheiden kirjavan joukon suhteen. On Kainuu ja Bogota, helluntalaiset ja körtit, rakkaus ja ystävyys, viidakkosissit ja kielilläpuhuminen. Näistä ainesosista Törmälehto on kuitenkin saanut koottua toimivan kokonaisuuden. Eri aikatasojen ja tarina-ainesten välillä vallitsee harmonia, eikä mikään osanen saa yliotetta.

Vaikka vuoret järkkyisivät  asettuu luontevasti taidokkaiden ja vahvojen uskontokuvausten joukkoon Juha Itkosen Myöhempien aikojen pyhien ja Pauliina Rauhalan Taivaslaulun lisäksi. Etenkin jälkimmäiseen Törmälehdon esikoista tulee lähes pakostikin verrattua, sillä näiden esikoisteosten ilmestymisajankohdassa on vain muutama vuosi eroa ja ne kuvaavat valtavirrasta poikkeavaa vahvaa uskontokokemusta. Sen tarkemmin en teoksia lähde vertailemaan, sillä Taivaslaulun lukemisesta on kulunut jo jokunen vuosi. Sen kuitenkin totean, että Törmälehdon teos ei kalpene verrokkinsa rinnalla, vaan seisoo vahvasti omilla jaloillaan.

torstai 9. helmikuuta 2017

Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät (1985)

Kansi: ?

Alkuteos: Seitsmes rahukevad.
Suomentaja: Eva Lille (1986).
Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 247.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Yhdessä vetämistäni lukupiireistä keskitymme tänä keväänä virolaiseen kirjallisuuteen. Tämän lukupiirin kanssa olemme nyt useamman vuoden ajan reissanneet tarinoiden matkassa eri puolilla maapalloa: olemme pysähtyneet puoleksi vuodeksi muun muassa Saksaan, Espanjaan, Latinalaiseen Amerikkaan ja Venäjälle. Nyt vuoron saa siis Viro, jonka kirjallisuuteen uppoudumme viiden teoksen verran.

Viivi Luik on syntynyt vuonna 1946, ja hän kuuluu 60-luvulla kirjallisen uransa aloittaneeseen runoilijasukupolveen. Luik tunnetaan erityisesti sukupolvensa tuntojen kuvaajana: hän syntyi Neuvosto-Virossa ja vietti siellä lapsuutensa. Luik työskentelee vapaana kirjailijana ja hänen tuotantonsa kattaa runoteoksia, lastenkirjoja ja -kuunnelmia sekä kolme romaania. Seitsemäs rauhan kevät on Luikin romaaneista varhaisin, se ilmestyi 1985 ja suomennettiin vuosi ilmestymisensä jälkeen.

Seitsemäs rauhan kevät oli ilmestymisaikanaan merkittävä kirjallinen tapaus, sillä se käsittelee 1950-luvun tapahtumia kriittisestä näkökulmasta. Se sai hyvän vastaanoton Virossa ja Suomessakin sitä luettiin paljon. Kirja on noussut jopa virolaiseksi klassikoksi ja sitä kutsutaan 1980-luvun parhaaksi virolaiseksi romaaniksi.

Tarina sijoittuu Viron maaseudulle 1950-luvun alkuun. Päähenkilö on 5-vuotias tyttö, jolla on vahva itsetunto ja vilkas mielikuvitus. Isä on paljon poissa, koska hän työskentelee meijereillä kunnostushommissa. Isää lähinnä kaivataan, ja silloin kun hän on paikalla, korostuu isän mielenkiinto moottoreihin ja omenapuihin. Arkea pyörittävät kolhoosissa työskentelevä äiti ja isoäiti. Äiti on parikymppinen, kun taas isoäiti on syntynyt viime vuosisadalla ja edustaa vanhaa maaseutukulttuuria.

Ensimmäisen suomenkielisen painoksen kansi
on mielestäni kaunis ja houkutteleva.
Ylemmässä kuvassa näkyy uudempi,
pokkaripainoksen kansikuva. 
Elämää tarkastellaan lapsinäkökulmasta, mutta mukana on myös aikuisen katse. Lapsuuttaan muisteleva kertoja esimerkiksi tietää asioita tulevaisuudesta ja kommentoi tapahtumia seuraavaan tapaan:

Olen vilpittömän onnellinen, että lapsuuteni on ohi. Ettei minun tarvitse taas pitää äitiä kädestä ja mennä sisään vihreäksi maalatusta pihaportista. Mutta ennen kuin ehätimme tuolle portille, meidän piti taivaltaa vielä pitkä matka.
Romaanissa on ilmeisen paljon omaelämäkerrallista ainesta, vaikka se onkin fiktiota. Tarinan edetessä viitataan usein Luikin elämänvaiheisiin, joten lapsikertoja on luultavimmin saanut piirteitä kirjailijalta. Kieli on paikoin hyvin lyyristä, mikä muistuttaa Luikin runoilijataustasta. Läsnä ovat sekä kirjoitusaika että tapahtuma-aika:
Nyt kirjoittaessani näen ikkunasta paljaan ruskean maan ja matalan harmaan taivaan, olen samalla kertaa vuoden 1950 syksyssä ja vuoden 1982 keväässä ja pääni kumisee tämän pitkän matkan taivaltamisesta.

Maatilojen pakkolunastus kolhooseiksi tuntuu arjessa: on köyhyyttä ja puutetta sekä pelkoa omasta ja perheen pärjäämisestä. Mitään kurjuudessa rypemistä kirja ei kuitenkaan ole, sillä lapsen näkökulmasta katsottuna maailma on ihmeellinen paikka.

Luik kuvaa hienosti lapsen fantasiamaailmaa, mielikuvituksen oivalluksia ja pelkotiloja. Aikuisilla on selvästi jotakin salattavaa, mikä ahdistaa pientä lasta. Asioita ei juuri selitetä, vaikenemisen kulttuuri on valloillaan. Lapsen katse on monesti paljastava, ja lukija voi tehdä tulkintojaan 5-vuotiaan näkemistä asioista. Metsässä on miehiä, joista ei saa puhua. Kolhoosin säännöt ovat lapselle ehdottomia, sillä hän ei ole elänyt muunlaisena aikana. Äiti itkee pohjaan palanutta hilloa, sillä siinä meni hukkaan monta kiloa sokeria. 

Luik piirtää tarkkaa ja yksityiskohtaista ajankuvaa. Kirjan lukeminen oli välillä raskasta kuvailun runsauden vuoksi, eikä tarina ole ollenkaan juonivetoinen. Pienet ja vähän suuremmat arkiset tapahtumat seuraavat toisiaan lapsen elämässä. Voin suositella tätä lämpimästi kaikille vähänkään Viron historiasta kiinnostuneille lukijoille, joille kirjan tärkein asia ei ole vetävä juoni. Seitsemäs rauhan kevät on kulttuurihistoriallinen runsaudensarvi.

Kirjoitan loppuun vielä pitkähkön lainauksen, jossa kuvaillaan kirjoja ja tarinoiden maailmaa:

Kirjat eivät olleet niin kuin huivit, pesuvadit, takit ja huopikkaat, joissa oli tärkeätä, mistä ne oli tehty, paljonko ne maksavat ja kestävätkö ne myös.
Kirjat oli tehty paperista ja pahvista, ne maksoivat vähemmän kuin muut tavarat eivätkä ne kestäneet yhtään - ne eivät sietäneet tulta ja vettä, hiiriä ja rottia, pieniä lapsia ja kirjatoukkia. Ja kuitenkin nekin olivat tavaroita - raskaita, kulmikkaita, ne paukahtivat pudotessaan maahan, niihin voi satuttaa itsensä, mutta yksi piirre erotti ne muista, se tärkein. Kun otit kirjan syliisi, ei sylissäsi ollut kasa paperia ja pahvia, vaan vieraita ihmisiä, suuria kaupunkeja, kalliovuoria, tasankoja, hirviöitä ja lohikäärmeitä. Sinä muutut samalla jättiläiseksi, joka kannat tuota moninaista elämää huoneesta toiseen, käsket ja kiellät. Mutta kun asiat menevät vaaralliseen suuntaan, tuuli ulvoo, veri virtaa ja murhaajan kasvoille nousee saatanallinen irvistys, harppaat monta lehteä kerrallaan ja isket kirjan kiinni, olet kaikesta huolimatta voittaja. 

tiistai 7. helmikuuta 2017

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (2012)

Kansi: ?

Alkuteos: We Should All Be Feminists.
Suomentaja: Sari Karhulahti (2017).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 45.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Nimesin nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien kirjan Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä yhdeksi tämän kevään kiinnostavimmista uutuuksista alkuvuodesta. Kirja kiinnostaa useasta syystä: Adichien aiemmin lukemani romaanit Puolikas keltaista aurinkoa ja Purppuranpunainen hibiskus tekivät suuren vaikutuksen. Toisaalta kiinnostuin feminismistä viime syksynä ja olen pikkuhiljaa lukenut aiheeseen liittyviä kirjoja. Lähdin pikaisesti kirjastoon, kun kotikaupunkini kirjasto ilmoitti varauksen saapuneen.

Kirja on saanut ulkokirjallista huomiota jo ennen ilmestymistään, koska se annetaan jokaiselle yhdeksäsluokkalaiselle lähiaikoina. Tempaukseen on otettu mallia Ruotsista, missä sama kirja jaettiin koululaisille joululahjana reilu vuosi sitten. Jo nyt jotkut opettajat ovat ilmoittaneet, etteivät aio kirjaa jakaa. Odotettavissa on kohua ja porua.

Kirja on melko ohut ja se sisältää Adichien vuonna 2012 TEDxEustonissa eli Afrikka-konferenssissa pitämän puheen. Puheessaan Adichie perustelee feminismin tärkeyttä omakohtaisesti ja asiallisesti. Adichiesta on tullut feministi ikään kuin vahingossa. Hän on luontaisesti kiinnittänyt huomiota naisten ja miesten eriarvoiseen kohteluun. Adichie kertoo huomioistaan omassa elämässään. Esimerkiksi, kun hän antoi tippiä auton pysäköijälle, mies kiitti tipistä Adichien seuralaista. Oletus on, että naisen rahat ovat kuitenkin mieheltä peräisin. Pikkutyttönä hänestä ei voinut tulla koulussa luokan järjestäjää sukupuolensa vuoksi.

Adichie ei syytä yksilöitä, sillä ongelmat kumpuavat rakenteista. Niitä muuttaaksemme sukupuolta pitää ajatella ja asioista tulee keskustella. Ongelmat eivät ratkea, jos niitä ei tunnusteta.

Adichie haluaa tuoda epäkohdat keskusteluun, mikä ei aina kaikkia miellytä. Häntä on kehotettu olemaan nimittämättä itseään feministiseksi ja hän on saanut huomata, että feministi-käsitteeseen on ladattu paljon negatiivista painolastia. Ennakkoluuloja ja värittyneitä mielikuvia riittää:

Feministi vihaa miehiä, rintaliivejä ja afrikkalaista kulttuuria, feministin mielestä naisilla pitäisi aina olla yliote suhteessa miehiin, feministi ei käytä meikkiä eikä deodoranttia, feministi ei poista ihokarvoja, feministi on huumorintajuton ja jatkuvasti pahalla päällä.

Monille käsitteeseen sisältyy uhkaavia sävyjä, vaikka Adichienkin sanojen mukaan ”feministi on kuka tahansa, joka myöntää, että sukupuoli aiheuttaa ongelmia ja että meidän on löydettävä niihin ratkaisu, pystyttävä parempaan”. Miehet ja naiset ovat esimerkiksi monilta biologisilta ominaisuuksiltaan erilaisia, mutta sukupuoli ei vaikuta yksilön älykkyyteen, innovatiivisuuteen tai luovuuteen.

Sukupuolella on merkitystä kaikkialla. Haluankin ehdottaa, että alamme haaveilla erilaisesta maailmasta ja suunnitella sitä. Suunnitella entistä oikeudenmukaisempaa maailmaa. Entistä onnellisempien ja entistä menestyksekkäämmin itseään toteuttavien miesten ja naisten maailmaa. Jotta pääsemme alkuun, meidän täytyy kasvattaa tyttäremme eri tavalla kuin ennen. Ja myös poikamme.

Todella toivon, että kirjan käteensä saavat ysiluokkalaiset lukevat sen.


keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Tammikuun kirjat



Viime vuonna en kirjoittanut kuukausikoosteita, mutta tänä vuonna ajattelin taas ottaa tavaksi tämän kuukausittaisen luettujen ja blogattujen yhteenvedon tekemisen. Kuukausittaista yhteenlaskettua sivumäärää en enää erikseen laske, sillä merkitsen luetut kirjat orjallisesti Goodreadsiin – antaa palvelun laskea sivumäärät ja tarkastelen niitä sitten vuoden lopuksi.

Muutenkin yritän tänä vuonna karsia kaikenlaisen suorittamisen pois bloggaamisesta, jotta kirjoista kirjoittaminen olisi mahdollisimman mielekästä ja stressitöntä. Olen viiden vuoden ajan tuonut tänne Kirjakimaraan kaikki lukemani kirjat joko omissa postauksissaan, koostejutuissa tai muuten vain mainitsemalla kirjat. Nyt luovun tästä "pakosta" ja kirjoitan jatkossa vain niistä kirjoista, joista tekee mieli. Ei siis enää paineita bloggaamattomista kirjoista eikä huojuvia pinoja tietokoneen vieressä!

Se, että jotkin kirjat jäävät jatkossa mainitsematta täällä, ei kuitenkaan tarkoita, että kirjoittaisin vain minua miellyttäneistä kirjoista. Ehei. Pyrin edelleen olemaan mahdollisimman rehellinen arvioissani, eli jatkossakin on luvassa purnausta, jos sellaiseen koen tarvetta. Mutta jos jostakin kirjasta ei tahdo syntyä tekstiä, niin en kirjoita siitä väkisin.

Tammikuussa kirjoitin viisi blogiarvioita. Kaikki arvioimani kirjat ovat suomalaisten naisten kirjoittamia, mikä sopii hyvin kotimaisen kirjallisuuden juhlavuoteen. Tämä ei kyllä ollut mitenkään tarkoituksellista, ja helmikuun kirjalista tulee olemaan monipuolisempi, sillä blogin luonnoksissa muhii tekstejä käännöskirjoista ja miesten kirjoittamista teoksista.

Tietokirjojen aiheissa näkyy tammikuinen vegaanihaaste. Haaste on nyt päättynyt, mutta tarkoituksenani on jatkaa vegaanina, koska se tuntuu hyvältä niin kehossani kuin mielessänikin. Kasvisruoka tulee varmasti näkymään myöhemminkin tänä vuonna täällä blogissa, samoin rakas harrastukseni jooga.

Molemmat tammikuussa blogiin asti päätyneet romaanit ovat Pirkko Saision kirjoittamia. Lempikirjailijan teokset antoivat hyvän alun kirjavuoteen. Nämä Saision kirjat muistuttivat siitä, kuinka palkitsevaa on tehdä löytöretkiä omaan kirjahyllyyn ja lukea vanhoja suosikkeja uutuushuuman keskellä.

Näiden pohdintojen myötä toivotan kaikille lukijoilleni rentoa ja nautinnollista helmikuuta kirjojen parissa!

maanantai 30. tammikuuta 2017

Eveliina Lundqvist: Salainen päiväkirja eläintiloilta (2014)


Kansi: Ninni Kairisalo.
Kuvassa soijamaidosta tehty cappuccino ja kirjaston kirja. Myöhemmin ostin kirjan omaksi.

Kustantaja: Into.
Sivumäärä: 274.
Mistä minulle: ostin uutena.
Oma arvioni: 4½/5.


Eveliina Lundqvist opiskeli eläintenhoitajaksi ja suoritti opintoihin kuuluvat harjoittelut tuotantotiloilla vuosina 2011 ja 2012. Hän työskenteli tai vieraili muuten parillakymmenellä eri tilalla ja pääsi tutustumaan yleisimpien tuotantoeläinten oloihin. Lundqvist on vegaani ja on tehnyt muutenkin työtä eläinten oikeuksien puolesta. Hän ei kertonut aatemaailmastaan tai päiväkirjastaan harjoittelupaikoissa. Opiskelijastatuksen turvin hän pääsi näkemään tilojen arjen todellisuuden. Lundqvist on aiemmalta koulutukseltaan maa- ja metsätaloustieteen maisteri.

Miksi vegaani sitten ehdoin tahdoin hankkiutuu töihin tuotantotiloille? Lundqvistia motivoi tiedonjano. Hän halusi tietää ja nähdä asioiden tolan omin silmin. Kirjoittaminen auttoi rankkojen kokemuksien käsittelyssä. Päiväkirjassaan hän kirjoittaa näkemästään ja kokemastaan siloittelematta. Tekstissä ei ole liioittelun makua, vaan Lundqvist antaa havaintojensa puhua puolestaan. Kyseessä on toki päiväkirja ja siten yhden ihmisen näkemys asioista, mutta eläinten elinolojen kuvaukset ovat eittämättä totuudenmukaisemmat kuin vaikkapa ennalta sovituilla tilavierailuilla. Nyt tilojen pitäjät eivät voineet varautua siihen, että joutuivat tarkan huomion keskipisteeseen. 

Lundqvist on häivyttänyt tekstistä kaikki sellaiset seikat, joiden avulla voisi yksilöidä tilanomistajat tai tunnistaa tilat. Hän kuitenkin kertoo tilallisten sanomisista ja asenteista sekä hyvässä että pahassa. Joillakin omistajilla on lämmin ja välittävä suhde pitämiinsä eläimiin, kun taas toiset suhtautuvat eläimiin kylmästi välineinä. Useilla tiloilla eläimiin suhtautuminen on ristiriitaista.

Lundqvistin oli pakko yrittää kovettaa itseään, jotta pystyisi tekemään työtään. Kuoleman ja kärsimyksen näkeminen aiheutti silti kuvotusta ja pahaa mieltä. Esimerkiksi broilerihalleissa raadot ovat arkipäivää, samoin kituvat eläimet. 

Tuotantotiloilla eläimet eivät aina pääse toteuttamaan niille lajityypillisiä käyttäytymistarpeitaan. Lundqvist kirjoittaa, että eläinten oloista välittämistä ei pidä sotkea eläinten inhimillistämiseen. Inhimillistäminen tarkoittaa esimerkiksi sitä, että koirille puetaan vaatteet tai niitä kohdellaan kuten ihmislapsia. Lundqvist sanoutuu irti tällaisesta:

Koiran pitää saada olla koira, lehmän lehmä ja ihmisen ihminen. Se, että lehmän pitää saada olla lehmä, ei tarkoita sitä, että eläimen saisi sulkea navettaan ja riistää sen poikanen. Lehmän kohdalla se tarkoittaa muun muassa sitä, että lehmä saisi käyskennellä lajitovereidensa kanssa, imettää poikastaan ja liikkua niin paljon kuin haluaa. Ja tietysti märehtiä.

Olen Lundqvistin kanssa samaa mieltä eläinten kohtelusta ja oikeuksista, joten kirjan lukeminen ei aiheuttanut suuria myllerryksiä ajatuksissani. Päiväkirja lähinnä vahvisti ajatuksiani eläinten oikeuksista ja toki lisäsi tietoa. Kirjan myötä minulle valkeni, mitä nupoutus, parsinavetta tai porsitushäkki todella tarkoittavat ja mitä ongelmia niihin liittyy. 

Olen nähnyt lapsena tuttavien navetassa lypsylehmiä, vasikoita omassa karsinassaan ja sen, miten teurasauto hakee "tarpeettomat" pois. Olen nähnyt myös tuota ristiriitaista kohtelua: toisaalta eläimillä voi olla nimet, mutta välillä niitä kohdellaan kylmästi. Suurista tuotantotiloista minulla ei ole kokemusta, mutta Lundqvistiä lukiessani vakuutuin entistä enemmän siitä, että en enää halua tukea tällaista touhua. En maitotaloutta yhtään sen enempää kuin lihatalouttakaan. Suuret tuotantotilat ovat kuin tehtaita, joissa eläimet ovat koneiden jatkeita.

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Ulla Prami (toim.): Joogaruoka: opettajien parhaat reseptit (2017)

Kansi: Eevaliina Rusanen.

Kustantaja: Bazar.
Sivumäärä: 136.
Oma arvioni: 2/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Värikäs kansi houkuttelee tarttumaan Ulla Pramin toimittamaan kirjaseen, johon on koottu lähinnä suomalaisten joogaopettajien parhaita reseptejä. Kasvispainotteinen ruokavalio kuuluu joogaperinteeseen, joten on luontevaa yhdistää nämä kaksi asiaa kirjaksi. Kaikki kirjan reseptit on jaoteltu vegaanisiin, vegetaarisiin, munattomiin, gluteiinittomiin, maidottomiin ja raakaruokiin.

Värikylläisen kannen avattuani koin suuren pettymyksen: kirjassa ei ole yhden yhtä kuvaa valmiista annoksista, raaka-aineista tai valmistusprosesseista. Kaikki ruokaohjeet on esitelty vain tekstimuodossa. Ruokakuvitus puuttuu, mutta kirjan sivuilla on esitelty mustavalkoisin piirroksin asanoita astangajoogan ensimmäisestä sarjasta. Ihan kiva idea, mutta ruokakirjan kohdalla pitäisin tärkeämpänä houkuttelevaa annoskuvitusta. Harva kuitenkaan harjoittaa joogaa keittokirjan avulla, mutta ruoanlaitossa siihen liittyvistä kuvista on usein apua, jos ei muuten niin inspiraation lähteenä. 

Kuskussalaatti ja Virabhadrasana B.

Mukana on myös suomalaisille vieraampia ruokia, kuten Shak panir ja Kedgeree, joiden ulkonäöstä ainakaan minulla ei ole ilman googlailua tietoa. Olisi hyvä tietää, millaista ruokaa sitä onkaan tekemässä, mihin kannattaisi pyrkiä. Kuvien puute on myös sikäli erikoista, että kirjan monet ohjeet, kuten hedelmämandala tai uunijuuresmandala, kuulostavat valokuvauksellisilta. Piirrokset kannessa eivät riitä.

Odotin tältä kirjalta paljon, sillä idea on mitä mahtavin. Onkin harmillista, että toteutus ei mielestäni toimi, eikä kirjaa lukiessa herahda vesi kielelle. Tässä opuksessa jää täysin sivuseikaksi se, että ruoka on myös esteettinen elämys. Voisin sanoa, että ulkonäkö on ruokakirjan kohdalla puolet sisällöstä: parhaimmissa tapauksissa tekisi mieli syödä kirjan sivuilla olevat annokset ja kirjaa lukiessa alkaa miettiä, minkä ruoista ottaa kokeiluun ensimmäisenä. Nyt aloin etsiä muita joogaruokakirjoja. 

lauantai 28. tammikuuta 2017

Pirkko Saisio: Sisarukset (1976)

Kansi: Kosti Antikainen. 

Kustantaja: Kirjayhtymä.
Sivumäärä: 211.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Vuonna 1976 ilmestynyt Sisarukset on Pirkko Saision toinen romaani. Kirja kertoo kolmesta sisaruksesta, Kertusta, Hiljasta ja Vilhosta. Tarina sijoittuu Helsinkiin 1930- ja 1940-luvuille eli aikaan juuri ennen sotia ja sota-aikaan. Sisarukset ovat kotoisin Tampereelta, ja he kaikki vuorottelevat kertojan roolissa. Kerrontaa värittää sisarusten Tampereen murre.

Vilho on perustanut perheen Helsinkiin: hänellä on vaimo ja kaksi lasta. Kerttu asuu Vilhon perheen luona alivuokralaisena, ja sisaruksista nuorin Hilja seuraa perässä. Siskokset työskentelevät pesulassa. Kotona on ahdasta ja arki työntäyteistä. Vilho kutsutaan rintamalle, ruoka menee kortille ja puute alkaa rasittaa elämää. Lapset sairastelevat. Kerttu on mukana kommunistisessa liikkeessä ja hänellä on suhde naimisissa olevaan Olaviin.

Realismia edustava Sisarukset on Saision tuotannossa vähemmän tunnettu teos. Se edustaa työläiskirjallisuutta, toisin kuin Saision myöhemmät teokset. Tyyli poikkeaa nyky-Saisiosta melkoisesti, mutta on tällaiselle realistisesta kerronnasta nauttivalle lukijalle mieluisaa luettavaa. Pienten ihmisten elämänvaiheet nivoutuvat osaksi suuria historiallisia myllerryksiä. Ajankuvana sisarusten tarina on loistava; kirja vie aikamatkalle historialliseen Helsinkiin.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Pirkko Saisio: Signaali (2014)

Kansi: Elina Warsta.

Kustantaja: Siltala.
Sivumäärä: 296.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena.


Signaali on omaperäinen tekstikokoelma, jonka tarinoiden kautta lukija pääsee tutustumaan henkilöön nimeltä Pirkko Saisio. Teksteissä ollaan esimerkiksi Madeiralla, junamatkalla Lahteen, tohtoripromootiossa ja lääkärin vastaanotolla. Miljööt vaihtuvat, mutta Saision tarkkoja havaintoja tekevä katse pysyy kirkkaana paikasta toiseen.

Saisio uskaltaa avata ajatuksiaan ja tuntojaan rehellisen tuntuisesti. Kannattaa kuitenkin muistaa, että nyt on kyse Saisiosta, joka on kirjoittanut salanimillä ja joka on tottunut kirjoittamaan fiktiota itsestään. Liian pilkuntarkasti ei kaikkea kannata ottaa. Pieni epärehellisyys ja värikynän käyttö ovat tekstien suola.

Erityisesti Mansikkapaikka-nimisessä tekstissä Saision veijarimaisuus tulee hyvin esille. Tekstissä Saisio kertoo monipäiväisistä promootiojuhlallisuuksista Tampereella. Hänet promovoidaan kunniatohtoriksi, mikä tuo mukanaan muun muassa esitelmänpitoa, miekanhiojaisia ja muita juhlavia tilaisuuksia. 

Signaalin autofiktiivisyys tuo mieleen Knausgårdin, kun taas kokoelman pisin Mansikkapaikka-essee muistutti havainnoillaan David Foster Wallacen esseistä. Saisiolla on takanaan mittava ja palkittu ura ja hän on lunastanut paikkansa yhtenä merkittävimmistä nykykirjailijoista. Tällaiseen asemaan kun on päässyt, ei enää tarvitse sensuroida ja yrittää miellyttää. Kun on tarpeeksi kauan kirjoittanut, voi jo kirjoittaa mistä vain. Esimerkiksi suoliston tähystyksestä.

Blogistanian parhaat kirjat 2016 -ehdokkaani



Jälleen on käsillä perinteisten Blogistania-palkintojen aika! Kirjabloggaajat äänestävät edellisen vuoden parhaat kirjat neljässä eri kategoriassa. Nyt äänestetään vuoden 2016 parasta kaunokirjaa, käännösromaania, tietokirjaa ja lasten- ja nuortenkirjaa. Jokaista kategoriaa emännöi yksi kirjablogi, joka laskee muiden antamat äänet ja julistaa voittajan.

Äänestykseen osallistuvat kirjabloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan tänään perjantaina 27.1.2017 klo 10. Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa lauantaina 28.1.2017 klo 10.

Äänestän edellisten vuosien tapaan parhaita kirjoja kolmessa eri kategoriassa eli olen päättänyt, mitkä viime vuonna ilmestyneistä kotimaisista ja ulkomaisista kaunokirjoista sekä tietokirjoista olivat mielestäni parhaat. Kuopuksesta en äänestä, sillä luen niin vähän lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

Tässä alla ensin lyhyet esittelyt kustakin kategoriasta ja sitten omat ääneni. En tähän postaukseen enää kirjaa perusteluja pisteilleni, vaan ajatuksiani kirjoista voi käydä katsomassa kirjasta kirjoitetusta blogitekstistä. Kirjailijan ja kirjan nimi ovat linkki alkuperäiseen arviooni.


Blogistanian Finlandia



Tässä sarjassa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2016 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

Äänestys järjestetään kuudetta kertaa. Aiemmin on palkittu Laura Lindstedtin Oneiron (Teos 2016) Anni Kytömäen Kultarinta (Gummerus 2014), Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus 2013), Aki Ollikaisen Nälkävuosi (Siltala 2012) ja Katja Ketun Kätilö (WSOY 2011). Kategoriaa emännöi tänä vuonna Lukutoukan kulttuuriblogi


1. sija eli 3 pistettä: Laura Gustafsson: Korpisoturi

2. sija eli 2 pistettä: Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

3. sija eli 1 piste: Katri Lipson: Detroit



* * *

Blogistanian Globalia



Blogistanian Globalia 2016 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia käännöskirjoja. Äänestys koskee vuonna 2016 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Äänestys järjestetään kuudetta kertaa. Aiemmin on palkittu John Williamsin Stoner (2015 Bazar, suom. Ilkka Rekiaro) Kate Atkinsonin Elämä elämältä (Schildts & Söderströms 2014, suom. Kaisa Kattelus), Haruki Murakamin 1Q84 (Tammi 2013, suom. Aleksi Milonoff), Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi (WSOY 2012, suom. Päivi Kivelä) ja Sarah Watersin Vieras kartanossa (Tammi 2011, suom. Helene Bützow). Globaliaa emännöi Yöpöydän kirjat -blogi.


1. sija eli 3 pistettä: Elena Ferrante: Loistava ystäväni

2. sija eli 2 pistettä: Sadie Jones: Kotiinpaluu

3. sija eli 1 piste: Miranda July: Avokämmen


* * *



Blogistanian Tieto



Blogistanian Tieto 2016 -palkinto nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia tietokirjoja. Äänestys koskee kotimaisia vuonna 2016 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2016 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa.

Äänestys järjestetään neljättä kertaa. Aiemmin on palkittu Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani (Like 2015, suom. Petri Stenman) Minna Maijalan Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth (Otava 2014) sekä Tuula Karjalaisen Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta (Tammi 2011). Blogistanian Tietoa emännöi Kirjakaapin kummitus -blogi.


1. sija eli 3 pistettä: Helen Macdonald: H niin kuin haukka

2. sija eli 2 pistettä: Peppe Öhman: Livet & patriarkatet



* * *

Huh, nyt olen seulonut viime vuonna lukemistani ja bloggaamistani kirjoista mielestäni parhaat! Nyt voi vain odotella ja jännittää tuloksia. Voittajat ovat siis selvillä huomenna lauantaina klo 10, ja ne voi käydä katsastamassa emäntäblogeista.

maanantai 23. tammikuuta 2017

Mia Takula: Elämäni vegaanina: 14 ihmistä huipulla (2017)

Kansi: Elina Salonen.
Kustantaja: Into.
Sivumäärä: 252.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Suomessa eletään jonkinlaista kasvisruokabuumia, ja nyt tammikuussa tuhannet ihmiset osallistuvat vegaanihaasteeseen. Haasteen innoittamana luin tämän Mia Takulan vastikään ilmestyneen tietokirjan Elämäni vegaanina – 14 ihmistä huipulla.

Vegaani on kasvisyöjä, joka välttää kaikkea eläinperäistä. Ruokavaliosta jäävät tutumpaan lakto-ovo-vegetaristiseen kasvisruokavalioon verrattuna pois myös kananmunat ja maitotuotteet, eikä vegaani myöskään käytä esimerkiksi nahkatuotteita tai villasta valmistettuja vaatteita.
Tarinansa jakaa myös kirjailija Antti Nylén.
Takulan kirjoittamassa kirjassa neljätoista vegaania kertoo tarinansa. Haastatellut avaavat omia syitään elämäntavalleen ja kertovat muun muassa, miten veganismi näkyy arjessa.
Kirja rohkaisee ja rikkoo myyttejä. Mukana on monia urheilijoita, ja heidän tarinoidensa myötä lukija vakuuttuu, että myös urheilun huipulla tulee loistavasti toimeen vegaanisella ruokavaliolla. Vegaanisuus kun ei tarkoita vain papuja ja porkkanaa tai pelkkää kieltäytymistä, sillä nykyisellään monipuolisia vegaanisia vaihtoehtoja on hyvin tarjolla.

Kirjan tarinoiden kautta hahmottuu hurja muutos, mikä asenteissa ja kasvisruoan saatavuudessa Suomessa on tapahtunut viime vuosikymmeninä. Nykyään marketeista saa ostettua esimerkiksi monenlaisia papuja, kasvimaitoja ja jopa vegaanisia eineksiä, eikä vegaanina elävän tarvitse enää reissata vaikkapa tofun perässä erikoisliikkeisiin. Koskaan aiemmin ei ole ollut niin helppoa olla vegaani kuin nyt, vaikka haasteita ruokavalio ajoittain tuo, ainakin aloittelijoille. Totuttelu ja rutiinien löytäminen vie aikaa, mutta niinhän on kaikkien elämänmuutosten kanssa.

Mielenkiintoisten elämäntarinoiden ohessa on valokuvia ja ruokaohjeita. Haastateltujen persoonat tuntuvat välittyvän hyvin kuvista ja tekstistä, mutta yhtä innostunut en ole kirjan resepteistä, jotka on esitelty vain sanallisesti. Missä ovat herkullisen värikkäät annoskuvat? Tämä on kirjassa harmillinen puute, sillä mikään muu ei edistä veganismia paremmin kuin houkutteleva ruoka

Osallistun nyt tammikuussa vegaanihaasteeseen toista kertaa. Vuosi sitten haastekuukausi sujui ongelmitta ja siitä jäi useita pysyviä tapoja ja ruokalajeja arkeeni. Syön muutenkin pääasiallisesti kasvisruokaa, mutta haasteen jälkeen myös maitotuotteiden kulutukseni jäi pienelle. Esimerkiksi cappuccino on nykyään mielestäni parempaa soijamaidolla kuin lehmänmaidolla. Tartuin tässä tammikuussa haasteeseen toistamiseen ja pohdin paraikaa, josko jatkaisin tällä linjalla pysyvästi. Mieleni ja kehoni voivat paljon paremmin vegaaniruokavaliolla, ja ainoat haasteeni liittyvät sosiaalisiin tilanteisiin. Onneksi nykyään vertaistukea on saatavilla esimerkiksi Facebookin vegaani-ryhmissä ja tämänkaltaisista kirjoista!

torstai 5. tammikuuta 2017

Suunnitelmia alkavalle vuodelle

Lukutavoite


Viime vuoden viimeisenä päivänä esittelin Kirjakimaran vuotta tilastojen valossa ja kokosin vähän ajatuksiani menneestä vuodesta. Uhkasin myös tehdä hurjalta kuulostavan uudenvuodenlupauksen: lukea vähemmän. Asetinkin nyt Goodreadsissa lukutavoitteeksi 80 kirjaa, mikä on 20 kirjaa vähemmän kuin kahtena edellisenä vuotena. Lukuahan voi aina hilata ylöspäin, jos siltä vuoden mittaan tuntuu!

Kirjojen Suomi


Tänä vuonna satavuotiaan Suomen kunniaksi juhlistetaan kotimaista kirjallisuutta. Kirjablogit ovat mukana Ylen suuressa Kirjojen Suomi -hankkeessa. Ylen kirjallisuustoimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat valinneet jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta yhden kirjan. Kirjojen Suomi tutkii, mitä itsenäisyyden ajan kirjat kertovat maastamme ennen ja nyt, ja miten asiat ovat muuttuneet aikojen saatossa. Kirjoja käsitellään televisio- ja radio-ohjelmissa läpi vuoden kahden kirjan viikkotahdissa, uudemmista kirjoista alkaen.



Jokaisesta kirjasta ilmestyy tv- ja radio-ohjelmien kanssa samaan aikaan blogiteksti, ja tässä myös minä olen mukana! 101 listan kirjaa arvottiin kiinnostuneiden bloggareiden kesken, ja Kirjakimaralle osui arvonnassa vuoden 1956 kirja eli Irja Virtasen teos Kenttäharmaita naisia. Jännittävää päästä tutustumaan itselle aivan vieraaseen kirjailijaan! Bloggaus Kenttäharmaista naisista ilmestyy Kirjakimarassa elokuun alkupuolella.

Poimintoja kevään uutuuskirjoista


Keväiset ja syksyiset kirjojen uutuusluettelot ovat aina vain yhtä inspiroivia. Kohtuus ja suunnitelmat lukemisen vähentämisestä eivät ole pysyneet mielessä, kun olen nakutellut itselleni luvattoman paljon kirjastovarauksia.  Alla esitellyissä kirjoissa painottuu käännöskirjallisuus. Tarkoitukseni on kyllä lukea myös kotimaista kirjallisuutta erityisesti juhlavuoden vuoksi, mutta käännösuutuudet houkuttelevat keväällä kotimaisia uutuuksia enemmän. Otin tällä kertaa mukaan myös kiinnostavimmat harrastekirjat tietopuolelta.

Tässä kevään uutuuksien kymmenen kärki:


Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (Otava / maaliskuu)


Useampi syy houkuttelee lukemaan Adichien kevään uutuuskirjan. Olen lukenut häneltä aiemmin romaanit Puolikas keltaista aurinkoa ja Purppuranpunainen hibiskusja ne olivat koskettavia ja vavisuttavia lukuelämyksiä. Toisaalta kiinnostuin feminismistä viime syksynä ja olen pikkuhiljaa lukenut aiheeseen liittyviä kirjoja. 
Nigerialaisen Adichien kirja nousi Suomessakin otsikoihin kauan ennen suomennoksen ilmestymistä: tämä kirja annetaan jokaiselle yhdeksäsluokkalaiselle tulevana keväänä. Sama kirja jaettiin Ruotsissa koululaisille joululahjana reilu vuosi sitten, ja muistan siitä kuullessani ajatelleeni, että kunpa meilläkin. No nyt se tapahtuu! Saa nähdä, millainen poru ja kohu asiasta nousee.


Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni (Tammi / huhtikuu)

En ole aiemmin lukenut mitään Pamukilta, joten suunnitelmissani on lukea joko tämä kevään uutuus tai jokin hänen vanhemmista kirjoistaan, sillä Pamuk on tulossa toukokuiseen Helsinki Litiin. Kevättä odotellessa!






Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan (Like / helmikuu)

Myönnän, että alun alkaen kiinnostuin Boström Knausgårdista hänen miehensä vuoksi. Karl Ove Kanusgårdin Taisteluni-sarja on nimittäin ollut minulle yksi vaikuttavimpia lukukokemuksia koskaan. Viimeistä osaa luen juuri säästellen. Linda Boström Knausgård sai siis huomioni ulkokirjallisista syistä, mutta viehätyin hänen aiemmasta teoksestaan Helioskatastrofi. Kirjoitin sen olevan taidokas, harkittu ja oivaltava. Toivottavasti Tervetuloa Amerikkaan yltää samaan.




Han Kang: Vegetaristi (Gummerus / maaliskuu)


Tarina naisesta, joka luopuu lihan syömisestä, ja siitä, miten tämä päätös vaikuttaa hänen avioliittoonsa, muuhun elämäänsä, kehoonsa.
Eteläkorealaisen Han Kangin kirja sai kansainvälisen Booker-palkinnon viime vuonna. Olin jo lukemassa kirjaa englanniksi, kun kuulin tulevasta suomennoksesta. Jätin kirjan kesken ja jäin odottamaan tätä suomennosta, sillä äidinkielellä lukeminen on minulle niin paljon nautinnollisempaa.



Paul Auster: 4 3 2 1 (Tammi / huhtikuu)

Mainio ja valloittava Auster lukeutuu lempikirjailijoihini. Hänen uutuudeltaan odotan paljon. Jälleen luvassa on useiden henkilöiden tarinoista rakentuva kokonaisuus, jossa sattuman oikuilla on keskeinen rooli. Hieman kyllä huimaa kirjan sivumäärä: kustantajan ennakkotietojen mukaan suomennos on noin 900-sivuinen!






Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (WSOY / huhtikuu)


Napoli-sarjan toinen osa. Ikävöin jo takaisin 1950-luvun Napolin kuumuutta hohkaaville kaduille, joilla tutustuin viime kesänä Lenúun ja Linaan. Sarjan ensimmäisessä osassa Loistava ystäväni tytöt olivat lapsia, ja tässä toisessa osassa kuvataan heidän aikuistumistaan. 





Petina Gappah: Muistojen kirja (Tammi / helmikuu)


Pari vuotta sitten luin zimbabwelaisen Gappahin novellikokoelman Tanssimestarin ja muita tarinoita Zimbabwesta. Jo tuolloin suunnittelin lukevani Gappahin ensimmäisen romaanin, kunhan se vain ilmestyy suomeksi. Gappahin novellit kuvasivat rohkeasti ja elävästi oloja kirjailijan kotimaassa. Myös Muistojen kirja sijoittuu Zimbabween, eikä luultavasti tule päästämään lukijaa helpolla, sillä se on "hurja romaani naisesta kuolemansellissä".




Maarit Kytöharju: Vegaanihaaste: 31 päivää herkutellen (Gummerus / tammikuu)

Osallistuin kuukauden mittaiseen vegaanihaasteeseen vuosi sitten tammikuussa ja yllätyin, miten helposti kuukausi sujui. En ollut aiemmin kokeillut elää täysin vegaanisesti, vaikka olin nuorempana pitkään kasvissyöjä. Nyt tammikuun alussa otin haasteen vastaan toistamiseen eli tarkoituksena on syödä taas ainakin tammikuu vegaanisesti. Kirjasta toivon saavani lisäinspiraatiota ruoanlaittoon ja vegaanisempaan elämään myös haasteen jälkeen. 


Lotta Jansdotter: Lempivaatteita (WSOY / maaliskuu)

Ehkä tänä vuonna on aika esitellä ensimmäinen käsityökirja Kirjakimarassa? Olen viime aikoina lämmitellyt vanhaa harrastustani, joka on jäänyt lukemisen ja bloggaamisen jalkoihin. Toivon löytäväni tästä kirjasta toimivia ja kauniita perusvaatteiden kaavoja. 





Lena Israelsson: Vihreää ympäri vuoden (Mäkelä / helmikuu)

Blogiani jonkin aikaa seuranneet saattoivat huomata, miten viime vuonna hurahdin hyötykasvien viljelyyn. Esittelin blogissa useita puutarhakirjoja, jotka kertoivat muun muassa laatikkoviljelystä ja kasvihuoneen perustamisesta. Viime kesänä suuri haaveeni toteutui: rakensimme mökille kasvihuoneen ja kasvimaan laatikoihin. Nyt kun kevät lähestyy, alkavat ajatukseni hakeutua jo kohti seuraavaa kasvukautta. Selailin Israelssonin kirjaa ruotsiksi kirjastossa, ja se vaikutti hyvältä, joten odotan pääseväni syventymään teokseen suomeksi. Suunnittelu ja haaveilu ovat tärkeä osa viljelyharrastusta!


Tällaisilla suunnitelmilla siis lähden kohti vuotta 2017. Luvassa on kutkuttavia uutuuksia ja toivon mukaan myös palkitsevia löytöjä vanhemman kirjallisuuden parissa. Kotimaisen kirjallisuuden juhlavuosi aiheuttaa toivottavasti mukavaa pöhinää kirjablogeissa!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...