tiistai 28. helmikuuta 2017

Ene Mihkelson: Ruttohauta (2007)

Päällys: Anna Makkonen.

Alkuteos: Katkuhaud.
Suomentaja: Kaisu Lahikainen (2011).
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 363.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Ene Mihkelson on vuonna 1944 syntynyt virolainen kirjailija, jonka romaani Ruttohauta on ensimmäinen häneltä suomennettu teos. Kotimaassaan arvostettu kirjailija on jäänyt Suomessa melko tuntemattomaksi. Hänen tuotantonsa kattaa yli kymmenen runokokoelmaa ja seitsemän romaania: tuotannosta on Ruttohaudan lisäksi suomennettu yksi runokokoelma, Torni.

Ruttohauta kertoo erään Viron maaseudulla asuvan perheen elämästä ensin Neuvosto-Virossa ja sitten itsenäisessä Virossa aina vuoteen 2007 saakka. Kertojana toimii perheen tyttö, joka on aikajanan loppuvaiheilla jo keski-ikäinen nainen. Nimettömäksi jäävä nainen haluaa selvittää perheensä vaiheet ja täyttää kuulemiensa tarinoiden aukot. Salaisuuksia tässä perheessä riittää.

Tyttö on kasvanut tätinsä Kaatan hoivissa, sillä hänen äitinsä ja isänsä olivat metsäveljiä eli pakoilivat Neuvostohallintoa metsissä. Perheen historiaan mahtuu muitakin arkoja aiheita ja salaisuuksia, jotka pikkuhiljaa valkenevat selvitystyötä tekevälle naiselle. Tarinan sävyt ovat synkkiä, sillä mukaan mahtuu valheita, petoksia, hylkäämisiä, insestiäkin. Kertoja rakentaa historiaansa tiedonmuruista, apunaan muun muassa arkistonhoitaja rouva Binta. Paljon on kuitenkin kasvattiäiti Kaatan kertoman varassa, mikä ei ole aivan ongelmatonta. Muistamiseen liittyy epävarmuutta, ja yksityiskohdat vaihtelevat päivästä riippuen.

Romaanin rakenne ja tyyli vaativat lukijan kaiken huomion. Tätä kirjaa ei voi lukea puolihuolimattomasti tai väsyneenä. Runoilijanakin tunnetun Mihkelsonin lyyrinen kieli on paikoin abstraktia ja lauseet polveilevia. Dialogia ei ole merkitty, vaan se uppoaa muun kerronnan joukkoon, joten lukijaa saa välillä pinnistellä hahmottaakseen, kuka puhuu ja kenelle. Milloin ollaan kertojan muistoissa, milloin unimaailmassa, ja kaiken tämän lisäksi mukana on muun muassa kirjekatkelmia ja otteita arkistodokumenteista ja lehdistä.

Tarina kiinnittyy vahvasti Viron historiaan, ja sen kulkua on varmasti helpompi seurata, jos tuntee Viron historiaa 1900-luvulta. Lukiessani huomasin, kuinka suuria aukkoja minulla on tiedoissani. Käsittelimme kirjaa lukupiirissä, ja eräs lukupiiriläinen kommentoi, että kirjaa ei ollut helppo lukea, vaikka hän tunteekin historiaa paremmin. Ja Viron historia on kuulemma aikamoinen syherö, jonka hahmottaminen ei tuosta vain käykään.

Vaikka tarina ankkuroituu vahvasti lähimenneisyyden vaiheisiin, ei tarinasta välity juurikaan ajankuvaa. Toisin on esimerkiksi Viivi Luikin Seitsemäs rauhan kevät -romaanissa, jonka luimme samaisessa lukupiirissä tammikuussa. Luik kuvaa saman aikakauden elämään niin ikään Viron maaseudulla mutta hyvin tarkasti ja ympäristöä havainnoiden. Ruttohauta puolestaan keskittyy tunnelmiin, tuntemuksiin ja muistikuviin, ei niinkään arjen kuvaukseen. Mihkelsonin ja Luikin kirjojen avulla olen päässyt tutustumaan itselleni yllättävän vieraan maan historiaan.

tiistai 21. helmikuuta 2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät (2017)

Kansi: Timo Numminen.

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 288.
Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Terhi Törmälehto kuljettaa esikoisteoksessaan päähenkilön Elsan tarinaa rinnakkain kahdella aikatasolla: Elsan elämää seurataan yhtäältä kainuulaisena lukiolaisena ja toisaalta nuorena aikuisena Bogotassa, Kolumbiassa. Kahden aikatason vuorottelu on paljon käytetty kerrontatekniikka, ja myönnän, että joskus aika rasittava lukea. Parhaimmillaan vuoroluvuin etenevät tarinat koukuttavat, pahimmillaan kummastakaan ei saa otetta. Törmälehto on onnistunut luomaan tarinan molemmista puolista niin houkuttelevat, että kirjasta on vaikea päästää irti. Jos vielä yhden luvun lukisin, ja sitten vielä yhden...

1990-luvun Kainuussa Elsan kotona körttiläinen ukki veisaa virsiä ja äiti toivoo tyttärestään tavallista teiniä. Mummon katseet ovat paljon puhuvia. Seurakunnassa uskotaan keskeishenkilöiden sanomisiin kuin vuoreen ja kielillä puhumisen lahja on keskeisin uskon merkkipaalu. Elsa joutuu odottamaan omaa armolahjaansa kauemmin kuin kaverinsa, ja odottaminen on piinaa. Vihdoin sanat tulevat:
Elsa nauroi ääneen kun puhui sanoja joista ei ymmärtänyt yhtäkään, hän sanoi maamla ja sanoi atai, hänen äänensä kohosi, oli pakko huutaa. Jumala käpertyi keräksi ja tuli häneen, oli hänessä ja huusi. Hänessä oli Henki, hänessä oli pyhä, hän eli, ei enää hän, vaan Kristus hänessä.
Elsa on uskossaan järkkymätön, kunnes Bogotassa usko alkaa pikkuhiljaa horjua. Elsan Bogotan-elämässä keskeinen henkilö on entinen sissi Manuel, joka piirtää Elsan ihoon tussilla eläimiä. Toisenlaista läheisyyttä tarjoaa puolestaan Santiago. Törmälehto kuvaa elävästi Elsan mielenliikkeitä ja pitkin tarinaa muuttuvaa ajatusmaailmaa.

Alkuvuodesta luin kirjan arvion lehdestä ja olin hieman skeptinen aiheiden kirjavan joukon suhteen. On Kainuu ja Bogota, helluntalaiset ja körtit, rakkaus ja ystävyys, viidakkosissit ja kielilläpuhuminen. Näistä ainesosista Törmälehto on kuitenkin saanut koottua toimivan kokonaisuuden. Eri aikatasojen ja tarina-ainesten välillä vallitsee harmonia, eikä mikään osanen saa yliotetta.

Vaikka vuoret järkkyisivät  asettuu luontevasti taidokkaiden ja vahvojen uskontokuvausten joukkoon Juha Itkosen Myöhempien aikojen pyhien ja Pauliina Rauhalan Taivaslaulun lisäksi. Etenkin jälkimmäiseen Törmälehdon esikoista tulee lähes pakostikin verrattua, sillä näiden esikoisteosten ilmestymisajankohdassa on vain muutama vuosi eroa ja ne kuvaavat valtavirrasta poikkeavaa vahvaa uskontokokemusta. Sen tarkemmin en teoksia lähde vertailemaan, sillä Taivaslaulun lukemisesta on kulunut jo jokunen vuosi. Sen kuitenkin totean, että Törmälehdon teos ei kalpene verrokkinsa rinnalla, vaan seisoo vahvasti omilla jaloillaan.

torstai 9. helmikuuta 2017

Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät (1985)

Kansi: ?

Alkuteos: Seitsmes rahukevad.
Suomentaja: Eva Lille (1986).
Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 247.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Yhdessä vetämistäni lukupiireistä keskitymme tänä keväänä virolaiseen kirjallisuuteen. Tämän lukupiirin kanssa olemme nyt useamman vuoden ajan reissanneet tarinoiden matkassa eri puolilla maapalloa: olemme pysähtyneet puoleksi vuodeksi muun muassa Saksaan, Espanjaan, Latinalaiseen Amerikkaan ja Venäjälle. Nyt vuoron saa siis Viro, jonka kirjallisuuteen uppoudumme viiden teoksen verran.

Viivi Luik on syntynyt vuonna 1946, ja hän kuuluu 60-luvulla kirjallisen uransa aloittaneeseen runoilijasukupolveen. Luik tunnetaan erityisesti sukupolvensa tuntojen kuvaajana: hän syntyi Neuvosto-Virossa ja vietti siellä lapsuutensa. Luik työskentelee vapaana kirjailijana ja hänen tuotantonsa kattaa runoteoksia, lastenkirjoja ja -kuunnelmia sekä kolme romaania. Seitsemäs rauhan kevät on Luikin romaaneista varhaisin, se ilmestyi 1985 ja suomennettiin vuosi ilmestymisensä jälkeen.

Seitsemäs rauhan kevät oli ilmestymisaikanaan merkittävä kirjallinen tapaus, sillä se käsittelee 1950-luvun tapahtumia kriittisestä näkökulmasta. Se sai hyvän vastaanoton Virossa ja Suomessakin sitä luettiin paljon. Kirja on noussut jopa virolaiseksi klassikoksi ja sitä kutsutaan 1980-luvun parhaaksi virolaiseksi romaaniksi.

Tarina sijoittuu Viron maaseudulle 1950-luvun alkuun. Päähenkilö on 5-vuotias tyttö, jolla on vahva itsetunto ja vilkas mielikuvitus. Isä on paljon poissa, koska hän työskentelee meijereillä kunnostushommissa. Isää lähinnä kaivataan, ja silloin kun hän on paikalla, korostuu isän mielenkiinto moottoreihin ja omenapuihin. Arkea pyörittävät kolhoosissa työskentelevä äiti ja isoäiti. Äiti on parikymppinen, kun taas isoäiti on syntynyt viime vuosisadalla ja edustaa vanhaa maaseutukulttuuria.

Ensimmäisen suomenkielisen painoksen kansi
on mielestäni kaunis ja houkutteleva.
Ylemmässä kuvassa näkyy uudempi,
pokkaripainoksen kansikuva. 
Elämää tarkastellaan lapsinäkökulmasta, mutta mukana on myös aikuisen katse. Lapsuuttaan muisteleva kertoja esimerkiksi tietää asioita tulevaisuudesta ja kommentoi tapahtumia seuraavaan tapaan:

Olen vilpittömän onnellinen, että lapsuuteni on ohi. Ettei minun tarvitse taas pitää äitiä kädestä ja mennä sisään vihreäksi maalatusta pihaportista. Mutta ennen kuin ehätimme tuolle portille, meidän piti taivaltaa vielä pitkä matka.
Romaanissa on ilmeisen paljon omaelämäkerrallista ainesta, vaikka se onkin fiktiota. Tarinan edetessä viitataan usein Luikin elämänvaiheisiin, joten lapsikertoja on luultavimmin saanut piirteitä kirjailijalta. Kieli on paikoin hyvin lyyristä, mikä muistuttaa Luikin runoilijataustasta. Läsnä ovat sekä kirjoitusaika että tapahtuma-aika:
Nyt kirjoittaessani näen ikkunasta paljaan ruskean maan ja matalan harmaan taivaan, olen samalla kertaa vuoden 1950 syksyssä ja vuoden 1982 keväässä ja pääni kumisee tämän pitkän matkan taivaltamisesta.

Maatilojen pakkolunastus kolhooseiksi tuntuu arjessa: on köyhyyttä ja puutetta sekä pelkoa omasta ja perheen pärjäämisestä. Mitään kurjuudessa rypemistä kirja ei kuitenkaan ole, sillä lapsen näkökulmasta katsottuna maailma on ihmeellinen paikka.

Luik kuvaa hienosti lapsen fantasiamaailmaa, mielikuvituksen oivalluksia ja pelkotiloja. Aikuisilla on selvästi jotakin salattavaa, mikä ahdistaa pientä lasta. Asioita ei juuri selitetä, vaikenemisen kulttuuri on valloillaan. Lapsen katse on monesti paljastava, ja lukija voi tehdä tulkintojaan 5-vuotiaan näkemistä asioista. Metsässä on miehiä, joista ei saa puhua. Kolhoosin säännöt ovat lapselle ehdottomia, sillä hän ei ole elänyt muunlaisena aikana. Äiti itkee pohjaan palanutta hilloa, sillä siinä meni hukkaan monta kiloa sokeria. 

Luik piirtää tarkkaa ja yksityiskohtaista ajankuvaa. Kirjan lukeminen oli välillä raskasta kuvailun runsauden vuoksi, eikä tarina ole ollenkaan juonivetoinen. Pienet ja vähän suuremmat arkiset tapahtumat seuraavat toisiaan lapsen elämässä. Voin suositella tätä lämpimästi kaikille vähänkään Viron historiasta kiinnostuneille lukijoille, joille kirjan tärkein asia ei ole vetävä juoni. Seitsemäs rauhan kevät on kulttuurihistoriallinen runsaudensarvi.

Kirjoitan loppuun vielä pitkähkön lainauksen, jossa kuvaillaan kirjoja ja tarinoiden maailmaa:

Kirjat eivät olleet niin kuin huivit, pesuvadit, takit ja huopikkaat, joissa oli tärkeätä, mistä ne oli tehty, paljonko ne maksavat ja kestävätkö ne myös.
Kirjat oli tehty paperista ja pahvista, ne maksoivat vähemmän kuin muut tavarat eivätkä ne kestäneet yhtään - ne eivät sietäneet tulta ja vettä, hiiriä ja rottia, pieniä lapsia ja kirjatoukkia. Ja kuitenkin nekin olivat tavaroita - raskaita, kulmikkaita, ne paukahtivat pudotessaan maahan, niihin voi satuttaa itsensä, mutta yksi piirre erotti ne muista, se tärkein. Kun otit kirjan syliisi, ei sylissäsi ollut kasa paperia ja pahvia, vaan vieraita ihmisiä, suuria kaupunkeja, kalliovuoria, tasankoja, hirviöitä ja lohikäärmeitä. Sinä muutut samalla jättiläiseksi, joka kannat tuota moninaista elämää huoneesta toiseen, käsket ja kiellät. Mutta kun asiat menevät vaaralliseen suuntaan, tuuli ulvoo, veri virtaa ja murhaajan kasvoille nousee saatanallinen irvistys, harppaat monta lehteä kerrallaan ja isket kirjan kiinni, olet kaikesta huolimatta voittaja. 

tiistai 7. helmikuuta 2017

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (2012)

Kansi: ?

Alkuteos: We Should All Be Feminists.
Suomentaja: Sari Karhulahti (2017).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 45.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Nimesin nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien kirjan Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä yhdeksi tämän kevään kiinnostavimmista uutuuksista alkuvuodesta. Kirja kiinnostaa useasta syystä: Adichien aiemmin lukemani romaanit Puolikas keltaista aurinkoa ja Purppuranpunainen hibiskus tekivät suuren vaikutuksen. Toisaalta kiinnostuin feminismistä viime syksynä ja olen pikkuhiljaa lukenut aiheeseen liittyviä kirjoja. Lähdin pikaisesti kirjastoon, kun kotikaupunkini kirjasto ilmoitti varauksen saapuneen.

Kirja on saanut ulkokirjallista huomiota jo ennen ilmestymistään, koska se annetaan jokaiselle yhdeksäsluokkalaiselle lähiaikoina. Tempaukseen on otettu mallia Ruotsista, missä sama kirja jaettiin koululaisille joululahjana reilu vuosi sitten. Jo nyt jotkut opettajat ovat ilmoittaneet, etteivät aio kirjaa jakaa. Odotettavissa on kohua ja porua.

Kirja on melko ohut ja se sisältää Adichien vuonna 2012 TEDxEustonissa eli Afrikka-konferenssissa pitämän puheen. Puheessaan Adichie perustelee feminismin tärkeyttä omakohtaisesti ja asiallisesti. Adichiesta on tullut feministi ikään kuin vahingossa. Hän on luontaisesti kiinnittänyt huomiota naisten ja miesten eriarvoiseen kohteluun. Adichie kertoo huomioistaan omassa elämässään. Esimerkiksi, kun hän antoi tippiä auton pysäköijälle, mies kiitti tipistä Adichien seuralaista. Oletus on, että naisen rahat ovat kuitenkin mieheltä peräisin. Pikkutyttönä hänestä ei voinut tulla koulussa luokan järjestäjää sukupuolensa vuoksi.

Adichie ei syytä yksilöitä, sillä ongelmat kumpuavat rakenteista. Niitä muuttaaksemme sukupuolta pitää ajatella ja asioista tulee keskustella. Ongelmat eivät ratkea, jos niitä ei tunnusteta.

Adichie haluaa tuoda epäkohdat keskusteluun, mikä ei aina kaikkia miellytä. Häntä on kehotettu olemaan nimittämättä itseään feministiseksi ja hän on saanut huomata, että feministi-käsitteeseen on ladattu paljon negatiivista painolastia. Ennakkoluuloja ja värittyneitä mielikuvia riittää:

Feministi vihaa miehiä, rintaliivejä ja afrikkalaista kulttuuria, feministin mielestä naisilla pitäisi aina olla yliote suhteessa miehiin, feministi ei käytä meikkiä eikä deodoranttia, feministi ei poista ihokarvoja, feministi on huumorintajuton ja jatkuvasti pahalla päällä.

Monille käsitteeseen sisältyy uhkaavia sävyjä, vaikka Adichienkin sanojen mukaan ”feministi on kuka tahansa, joka myöntää, että sukupuoli aiheuttaa ongelmia ja että meidän on löydettävä niihin ratkaisu, pystyttävä parempaan”. Miehet ja naiset ovat esimerkiksi monilta biologisilta ominaisuuksiltaan erilaisia, mutta sukupuoli ei vaikuta yksilön älykkyyteen, innovatiivisuuteen tai luovuuteen.

Sukupuolella on merkitystä kaikkialla. Haluankin ehdottaa, että alamme haaveilla erilaisesta maailmasta ja suunnitella sitä. Suunnitella entistä oikeudenmukaisempaa maailmaa. Entistä onnellisempien ja entistä menestyksekkäämmin itseään toteuttavien miesten ja naisten maailmaa. Jotta pääsemme alkuun, meidän täytyy kasvattaa tyttäremme eri tavalla kuin ennen. Ja myös poikamme.

Todella toivon, että kirjan käteensä saavat ysiluokkalaiset lukevat sen.


keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Tammikuun kirjat



Viime vuonna en kirjoittanut kuukausikoosteita, mutta tänä vuonna ajattelin taas ottaa tavaksi tämän kuukausittaisen luettujen ja blogattujen yhteenvedon tekemisen. Kuukausittaista yhteenlaskettua sivumäärää en enää erikseen laske, sillä merkitsen luetut kirjat orjallisesti Goodreadsiin – antaa palvelun laskea sivumäärät ja tarkastelen niitä sitten vuoden lopuksi.

Muutenkin yritän tänä vuonna karsia kaikenlaisen suorittamisen pois bloggaamisesta, jotta kirjoista kirjoittaminen olisi mahdollisimman mielekästä ja stressitöntä. Olen viiden vuoden ajan tuonut tänne Kirjakimaraan kaikki lukemani kirjat joko omissa postauksissaan, koostejutuissa tai muuten vain mainitsemalla kirjat. Nyt luovun tästä "pakosta" ja kirjoitan jatkossa vain niistä kirjoista, joista tekee mieli. Ei siis enää paineita bloggaamattomista kirjoista eikä huojuvia pinoja tietokoneen vieressä!

Se, että jotkin kirjat jäävät jatkossa mainitsematta täällä, ei kuitenkaan tarkoita, että kirjoittaisin vain minua miellyttäneistä kirjoista. Ehei. Pyrin edelleen olemaan mahdollisimman rehellinen arvioissani, eli jatkossakin on luvassa purnausta, jos sellaiseen koen tarvetta. Mutta jos jostakin kirjasta ei tahdo syntyä tekstiä, niin en kirjoita siitä väkisin.

Tammikuussa kirjoitin viisi blogiarvioita. Kaikki arvioimani kirjat ovat suomalaisten naisten kirjoittamia, mikä sopii hyvin kotimaisen kirjallisuuden juhlavuoteen. Tämä ei kyllä ollut mitenkään tarkoituksellista, ja helmikuun kirjalista tulee olemaan monipuolisempi, sillä blogin luonnoksissa muhii tekstejä käännöskirjoista ja miesten kirjoittamista teoksista.

Tietokirjojen aiheissa näkyy tammikuinen vegaanihaaste. Haaste on nyt päättynyt, mutta tarkoituksenani on jatkaa vegaanina, koska se tuntuu hyvältä niin kehossani kuin mielessänikin. Kasvisruoka tulee varmasti näkymään myöhemminkin tänä vuonna täällä blogissa, samoin rakas harrastukseni jooga.

Molemmat tammikuussa blogiin asti päätyneet romaanit ovat Pirkko Saision kirjoittamia. Lempikirjailijan teokset antoivat hyvän alun kirjavuoteen. Nämä Saision kirjat muistuttivat siitä, kuinka palkitsevaa on tehdä löytöretkiä omaan kirjahyllyyn ja lukea vanhoja suosikkeja uutuushuuman keskellä.

Näiden pohdintojen myötä toivotan kaikille lukijoilleni rentoa ja nautinnollista helmikuuta kirjojen parissa!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...