torstai 12. lokakuuta 2017

Anni Kytömäki: Kivitasku (2017)

Kansi: Jenni Noponen.

Kustantaja: Gummerus.
Sivumäärä: 645.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Anni Kytömäen toinen romaani Kivitasku nivoo yhteen useiden sukupolvien tarinat. Kivitaskussa on kolme aikatasoa ja kolme keskeistä henkilöä, jotka toimivat kerronnan tukipisteinä. Keskushenkilöiden lisäksi suuressa roolissa on myös luonto, erityisesti järvet, kivet ja kalliot.

Kolmelle vuosisadalle levittäytyvässä tarinassa ihmisten ja luonnon historiat kietoutuvat yhteen. Romaanin alussa tutustumme 16-vuotiaaseen Helenaan, joka haaveilee tutkimusmatkoista ja muuttaa kesäksi yksin Mustasaareen. Kesä 1959 on Helenalle unelmoinnin aikaa. Viimeinen vapaa kesä päättyy mielisairaalaan.

Nykyajassa seurataan Vekaa. Hän muuttaa perheen mökille, joka sijaitsee Louhurannassa. Oikeastaan hänen pitäisi olla sairaalassa tutkimuksissa, sydän oireilee. Hän kuitenkin viettää mieluummin askeettista elämää osin jo lahoamaisillaan olevassa pirtissä. Veka yrittää tehdä pesäeroa Sonjaan, joka oli aiemmin keskeinen osa hänen elämäänsä. Veka ei aivan onnistu eristäytymisessään, siitä pitävät huolen naapuritalon Olli ja perheenjäsenet.

1840-luvulta alkavan tarinalinjan pääosassa on Sergei, kuolemaantuomittu vallankumouksellinen Pietarissa. Kuin ihmeen kaupalla Sergei säästyy teloitukselta ja päätyy pakkotyöhön muun muassa Saimaan kanavan työmaalle ja louhimaan silmäkiveä Louhurannan lähellä sijaitsevalle kaivokselle. Alun jälkeen Helena jää pitkäksi aikaa taka-alalle, ja romaanissa keskitytään vuorottelemaan Sergein ja Vekan tarinoita.

Yhdistävänä tekijänä kaikilla henkilöillä on Riutanlahden kylä jossakin itäisessä Suomessa. Kylässä sijaitseva Louhuranta on järven rannalla, ja rannasta on soutumatka Mustasaareen. Keskeinen paikka on Soutajainvuori, jolta voi tarkkailla edessä aukeavaa järvimaisemaa ja historian kerrostumia. Sergeillä, Helenalla ja Vekalla sekä monilla muilla on paikkansa sukupolvien ketjussa.

Romaanin henkilöiden kohtaloita yhdistävät vapauden kysymykset. Yhdeltä vapauden vie pakkotyö, toinen taas on mielensä vanki. Kytömäki rinnastaa luontoon kajoamisen ihmisaivojen manipulointiin. Kiven louhinta on kalliolle kuin lobotomia mielenterveyspotilaalle. Lopullinen, peruuttamaton toimenpide.

Jossakin Kivitaskun arviossa oli moitittu teoksen pituutta ja toivottu Kytömäeltä niukempaa ilmaisua. Minä taas en ottaisi tästä mitään pois. Viihdyin teoksen maailmassa, viipyilin luontokuvauksissa. Luontevasti etenevät tarinalinjat eivät ole liian koukeroisia, mutta jättävät lukijalle oivallettavaa. Juonirakenne palkitsee lukijaa pitkin matkaa, ja loppuun riittää vielä yllätyksiä. Nautin romaanin kielestä; erityisesti ihastelin Kytömäen käyttämiä verbejä. Ilmaisu on luonnonläheistä ja kekseliästä, mutta ei mitenkään pakotettua.

Onneksi voin jatkaa Kytömäen tekstistä nauttimista jo lähiaikoina, sillä minulla on vielä hänen esikoisensa Kultarinta lukematta. Vuonna 2014 ilmestynyt Kultarinta voitti Blogistanian Finlandian eli oli ilmestymisvuonnaan kirjabloggaajien mielestä paras kotimainen kaunokirja. Olen tiennyt teoksen positiivisesta vastaanotosta jo vuosia ja voin vain ihmetellä, miksi en ole tarttunut siihen aiemmin.

Olen tänä syksynä ollut kahdesti kuuntelemassa, kun Kytömäki on puhunut Kivitaskusta. Ensin kuuntelin kirjailijaa syyskuun Kirja vieköön! -illassa ja toisen kerran Turun messuilla viime viikonloppuna. Hänen puheenvuoroistaan on välittynyt aito kiinnostus, arvostus ja huoli luontoa kohtaan. Ennen kirjailijan uraa Kytömäki työskenteli luontokartoittajana, ja sittemmin hän on opiskellut kansatiedettä. Ei siis ihme, että Kivitaskussa luonnosta tehdään niin tarkkoja havaintoja ja kansanperinne erilaisine uskomuksineen maustaa tarinaa.

Myöhästyin Kivitaskun arvioni kanssa pari päivää. Tämä teksti olisi ehdottomasti pitänyt julkaista 10.10. Aleksis Kiven päivänä eli suomalaisen kirjallisuuden päivänä. Kiven päivänä olisi ollut osuvaa kirjoittaa kiviä monella tapaa käsittelevästä kirjasta, mutta ennen kaikkea romaani olisi ansainnut tulla blogatuksi juuri suomalaisen kirjallisuuden päivänä. Vuosi ei ole aivan vielä lopussa, mutta tiedän jo nyt, että tämä on yksi kirjavuoteni kirkkaimmista kotimaisista helmistä.

Kivitasku muissa blogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Täällä toisen tähden alla ja Kirsin kirjanurkka.

12 kommenttia:

  1. Anni Kytömäkeä ei voi kuin ihailla: mikä mielikuvitus, mikä kirjoittamisenlahja ja mikä historian, luonnon ja kansanperinteiden tuntemus! Tämän vuoden parhaimmistoa ehdottomasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin! Toivotaan Kytömäelle pitkää ja tuotteliasta uraa :)

      Poista
  2. Moni on pitänyt, mä en osaa päättää lukisinko vai enkö. Kaiken varalta laitan nimen talteen ja makustelen tilannetta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olin samankaltaisissa ajatuksissa 2014. Muistelen, että melkein aloin lukea Kytömäen esikoista, mutta jokin oli esteenä. Olisiko ollut suuri hypetys, mikä saa välillä vieroksumaan hehkutettua kirjaa. Olen iloinen, että "löysin" Kytömäen nyt ja pääsen vielä nauttimaan esikoisesta :)

      Poista
  3. Oi, kun kuulostaa niin hyvältä! Olen säästellyt Kivitaskua syyslomakirjakseni - ensi viikolla pääsen siis tämän pariin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rentouttavaa lomaa, Katja! Mainion kirjan olet säästänyt lomallesi!

      Poista
  4. Samoin kuin sinulle, niin myös minulle Kivitasku livertelee kovalla äänellä vuoden kirjojen joukosta. En ole syksyllä vielä onnistunut kuulemaan kirjailijan omia ajatuksia kirjasta, mutta odotn Helsingin kirjamessuja senkin suhteen. Luonto elää luontevasti ja monitasoisesti Kytömäen kirjoissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen iloinen, että pääsin lukemaan Kivitaskua ilman ennakko-odotuksia ja sain kirjasta niin paljon. Ehkä menen kuuntelemaan Kytömäkeä vielä Helsingissäkin, koska hänen esiintymistään on ilo seurata :)

      Poista
  5. Tästä on kyllä hurjasti hyvää kuulunut, samoin kuin edelleen lukematta olevasta Kultarinnasta. :) Pitäisi varmaan itsekin pian tarttua, nyt on vain lyhyemmät ja ulkomaiset jostain syystä kiinnostaneet enemmän! Siitäkin huolimatta, että vielä pari vuotta sitten julistin varsin vahvasti, ettei kirjasta ole mihinkään, jos siinä on alle 500 sivua, on nyt jostain syystä ollut tänä syksynä hurjan vaikea tarttua paksukaisiin. :D Mutta ehkä niillekin vielä aikansa tulee!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viime vuosina olen lukenut enemmän käännettyä kuin kotimaista, joten tällainen täysillä kolahtava kotimainen uutuusromaani on minulle iso juttu :) Paksukaiset kyllä vaativat ihan omanlaisensa fiiliksen, että niitä jaksaa. Kivitaskua en oikeastaan edes ajatellut paksuna kirjana, vieressä kun hyllyssä odottavat Austerin 4321 ja Yanagiharan Pieni elämä :)

      Poista
  6. Onhan tämä ihan huippukirjallisuutta Suomesta. Olet kuvannut kirjaa mainiosti kivien kupeessa. Vaikka kivi on isossa osassa kirjaa, niin silti pidän molempien kirjojen nimistä, kun ne ovat lintujen nimiä. Luontoa löytyy niistäkin. Tietysti tietynlainen mytologia on aina liittynyt luontoon, ja se välittyy näistä kirjoista hienosti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monimerkityksinen nimi kruunaa kirjan, jonka tarinassakin on monta kerrosta. Ennen ajattelin, ettei kansanperinteestä ja luonnosta aiheita ottavat kirjat olisi minun juttuni, mutta Kytömäki osoitti ennakkoluuloni vääriksi. Mielenkiinnolla odotan Kultarinnan lukemista!

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...