perjantai 23. helmikuuta 2018

Kim Leine: Kuilu

Kansi: Jussi Kaakinen.

Tammi 2018. 727 s.
Alkuteos: Afgrunden.
Suomentaja: Katriina Huttunen.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Sain ensikosketukseni norjalaisen Kim Leinen tuotantoon pari vuotta sitten, kun luin hänen edellisen suomennoksensa Ikuisuusvuonon profeetat. Teos yllätti minut täysin, ja muistan edelleen, millaista oli lukea rujon realistista tarinaa 1700-luvun Grönlannista. Nyt Leine on valinnut aivan toisenlaisen miljöön ja aikakauden, sillä tuore suomennos Kuilu lähtee liikkeelle Suomen sisällissodasta vuonna 1918.

Tanskalaiset veljekset Kaj ja Ib ovat kaksoset, jotka osallistuvat Suomen sisällissotaan vapaaehtoisina. He matkustavat Suomeen sotimaan seikkailunhaluisina ja tuntuvat pelkäävän enemmän pakkasta kuin luoteja. Uhon rinnalla kytee kuitenkin pieni pelko, kuten Ib pohtii:

Pelkään mitä sota meille tekee. Pelkään mitä menetän, mitä saan. Minulla ei ole siitä aavistustakaan. Silti odotan sotaa.

Veljekset ajautuvat sodan julmuuksien pauloihin ja hyödyntävät sekasortoista tilannetta pidäkkeettä. Sotakokemus varjostaa valkoisten puolella sotivien veljesten elämää loppuun asti. Sodan mielettömyys, tuhoaminen, hajottaminen ja tappaminen muuttavat molempien suhtautumista elämään ‒ ja kuolemaan.

Sisällissotakokemusten jälkeen Ib opiskelee lääkäriksi. Ihmismielen kiehtovuus ohjaa hänet psykiatrian pariin, ja siitä edelleen tutustumaan hypnoosiin ja kokeilemaan manipuloinnin taitoja myös arkielämässä. Tälle lääkärille mikään ei ole pyhää, ei edes elämä. Kaj puolestaan päätyy ympäri Eurooppaa matkustavaksi lehtimieheksi. Hänen teologian opintonsa eivät johda pappisuralle, häntä vaivaavat uskon puute ja edelleen seikkailunhalu. Naisseikkailut koituvat lopulta kohtalokkaiksi.

Kuilu on eräänlainen tutkielma ihmismielen synkkyyksistä ja pimeistä puolista. Näiden tarkasteluun sota on otollinen näyttämö. Raakuudet vaikuttavat eri tavoin eri ihmisiin, minkä näyttää toteen mielenkiintoisesti se, että päähenkilöinä ovat kaksoset. Tilaisuusko tekee julmurin, vai kumpuaako pahuus sisältäpäin?

Ikuisuusvuonon profeetoista tuttu ruumiillisuus on vahvasti mukana myös Kuilussa. Ruumiinaukot ja niistä leijuvat löyhkät ja imelät tuoksut leijailevat lukijan nenään kirjan sivuilta. Osasin odottaa tätä, joten en hätkähtänyt, mutta voin kuvitella, että herkemmille lukijoille Leinen suoruus ja tekstin aistillisuus voivat olla liikaa.

Kirjan lopussa on kirjailijan jälkimietteet, joissa Leine kertoo kirjan synnystä. Kuilu pohjautuu elokuvakäsikirjoitukseen, jonka Leine teki ohjaaja Claus Bohmin vastarintamies Peter de Hemmer Gudmesta kertovaan elokuvaan. Käsikirjoituksen valmistuttua aihe tuntui jääneen kesken. Leine kaavaili aiheesta vielä lyhytromaania, mutta aineisto vei mennessään ja syntyi Kuilu, pituudeltaan yli 700 sivua.

Kim Leine on kiehtova kirjailija monella tapaa. Sekä miehen värikäs menneisyys että teosten taustat herättävät paljon kysymyksiä. Norjassa syntynyt Leine muutti teini-ikäisenä Tanskaan ja myöhemmin Grönlantiin pakoon päihteiden väärinkäytön sumentamaa elämää. Molemmat tähän mennessä suomennetut teokset ovat laajuudeltaan tiiliskiviluokkaa ja vaatineet hurjasti taustatyötä. Onkin meidän kaikkien innokkaiden Leine-fanien onni, että mies saapuu toukokuussa Helsinki Lit -kirjallisuusfestareille, joilla hän keskustelee Sirpa Kähkösen kanssa lauantaina 26.5.

Luin kirjan tammikuussa enkä voinut kuin ihastella: mikä avaus käännöskirjavuodelle! Leine on luonut jälleen kiehtovan, vaikkakin rankan tarinan. Käänteitä ja vauhtia riittää, mutta myös tarinan psykologinen ulottuvuus on ajatuksia herättävä.

Kuilu on ajankohtainen teos näin Suomen sisällissodan muistovuotena. Osallistunkin kirjalla 1918-haasteeseen. Helmet-haasteessa kirja menee minulle kohtaan 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi.

Kuilu muualla: Kirjaluotsi.

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Kansi: Satu Kontinen.

WSOY 2018. 322 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Laura Mannisen Kaikki anteeksi on omaelämäkerrallinen esikoisromaani perheväkivallasta ja siihen liittyvästä häpeästä ja vallankäytöstä. Manninen kuvaa riipaisevan realistisesti, millaista on, kun onnellisen uusperheen elämä muuttuu painajaiseksi.

Eräänä maanantaina helsinkiläisen Lauran elämässä alkaa uusi vaihe, kun hän tapaa Mikon. Mikko on viehättävä, komea, huomaavainen, sosiaalinen. Hän hurmaa ystävät ja perheenjäsenet. Lauralla on taustalla muutama epäonninen liitto, joten tämän miehen kanssa hän päättää onnistua. Kaikki on Mikossa kohdallaan, eikä esteeksi tule edes miehen kolme lasta tai asuinpaikkakunta satojen kilometrien päässä. Ensin eletään reissuelämää Helsingin ja Seinäjoen välillä, sitten Mikko lapsineen jo muuttaa Helsinkiin. Nopea eteneminen hieman arveluttaa Lauraa, mutta miksi jarrutella, kun vierellä on näin täydellinen mies. Laura solahtaa helposti bonusäidin rooliin.

Ulospäin näyttää siltä, että Laura elää onnellista uusperheen arkea unelmien miehen rinnalla. Vaaleanvihreän rintamamiestalon ruokapöydässä on aina tilaa lasten kavereille. Kulissien takana kuitenkin jylisee, sillä Mikon käytös on alkanut muuttua uhkaavaksi ja väkivaltaiseksi.
Minulla oli kaksi elämää: se josta puhuin ja se josta en puhunut. En kokenut varsinaisesti valehtelevani. Minä vain jätin jotain kertomatta.
Arjesta aluksi niin hurmaavan miehen rinnalla tuleekin hengenvaarallista, henkisen ja fyysisen väkivallan uhan alla selviytymistä. Aivan kuin olisi kaksi Mikkoa: se aurinkoinen ja huomaavainen puoliso ja toinen arvaamaton, pelottava mies. Mikon mielen horjuminen vertautuu painostavaan säähän. Kun Mikon mieli mustuu, rajuilma tulee huoneeseen, on ukkosta ilmassa ja salamoi. Makuuhuone täyttyy myrskytuulesta ja kaatosateesta. Myrskyn jälkeen on vuorossa poutaa, ja väkivaltaisia purkauksia seuraa aina kuherruskausi hemmotteluineen. Parhaiten Mikon mielialoja aistii perheen koira Sopu, jonka käytökseen isännän mielialat heijastuvat heti. Vähitellen Laurakin oppii mestariksi mielialojen tulkinnassa. Kuinka kauan voi antaa kaiken anteeksi?

Mannisen romaani antaa yhden naisen tarinan kokoisen selityksen sille, miksi puoliso jää väkivaltaiseen suhteeseen. Useinhan ihmetellään, miksi uhri ei lähde heti ensimmäisen väkivallanteon jälkeen. Syitä voi olla monia, kuten yhteinen koti, lapset ja ihanat onnenhetket, joihin vielä kenties palataan. Laura myös haluaa vimmaisesti onnistua, ja ero tuntuu epäonnistumiselta. Tilanteeseen liittyy myös valtavasti häpeää.

Tarinan edetessä tunnelma tihenee ja käy ahdistavaksi. Manninen kuvaa pelon ilmapiiriä sekä Lauran mielenliikkeitä taidokkaasti. Lukijaa lohduttaa se, että alusta asti on selvää, että Laura selviää puolison kiihtyvästä aggressiosta huolimatta, onhan hän kertomassa tarinaansa. Helmet-lukuhaasteessa Kaikki anteeksi meneekin minulla kohtaan 33. Selviytymistarina. Osallistun kirjalla myös Naisen tie -lukuhaasteeseen, johon sopivat naisten elämäkertojen lisäksi autofiktiiviset romaanit.

Aihepiirin vuoksi mieleeni nousivat Rosa Liksomin EverstinnaMärta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina ja ennen blogiaikaa lukemani Maria Jotunin Huojuva talo, jotka kaikki kuvaavat parisuhdeväkivaltaa, henkistä tai fyysistä. Mannisen romaani on lisälenkki tähän surullisten tarinoiden ketjuun. Monista muista perheväkivaltakuvauksista poiketen Mannisen romaanissa alkoholi ei ole suuressa roolissa.

Manninen on kirjoittanut kirjansa katkaistakseen väkivallan kierteen. Kirja päättyy näin: Jotta kierre voisi katketa, tarvitsemme tavallisten ihmisten tavallisia ääniä siitä, miksi niin tapahtuu. Ja tämä on yksi niistä. Epilogissa Manninen avaa aiheen omakohtaisuutta, väkivaltatilastoja ja ottaa painokkaasti kantaa siihen, miten väkivallan uhrin avuntarve pitäisi huomioida paremmin.

Kiinnitin Mannisen esikoisteokseen huomiota WSOY:n kevätkatalogissa, mutta arkailin hieman tarttua parisuhdeväkivallasta kertovaan kirjaan. Ei ehkä minun juttuni, en kenties jaksaisi jälleen tällaista aihetta. Liksomin Everstinna on niin tuoreessa muistissa. Kuitenkin "varuiksi" varasin kirjan kirjastosta, voisihan sitä kokeilla. Noudettuani varauksen huomasin pian ahmivani kirjaa. Tälle kävi samoin kuin viime kesänä Ben Kallandin esikoiselle Vien sinut kotiin: hieman epäröiden aloitin, mutta nopeasti jäin koukkuun omaelämäkerrallisista aineksista koottuun tarinaan.

perjantai 16. helmikuuta 2018

Milja Kaunisto: Luxus

Kansi: Jenni Noponen.

Gummerus 2016. 550 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Kiitos Arto Nybergin ohjelmassa näkemäni Milja Kauniston haastattelun uskaltauduin heittämään ennakkoluuloni hetkeksi sivuun ja lainasin kirjastosta Kauniston historiallisen romaanin Luxus. Nybergin ohjelmassa kirjailija kertoi kirjojaan varten tekemästään taustatyöstä ja sen onnekkaista vaiheista värikkäästi. Faktan ja fiktion yhdistely romaaneissa on viime aikoina kiinnostanut minua erityisesti, joten päätin ainakin kokeilla. Viihteelliset historialliset romaanit nimittäin muodostavat sellaisen genren, jonka edustajista harvoin innostun. Kirjan aloitettuani huomasin melko pian, että kokeileminen kannattaa, sillä viihdyin Kauniston tarinan parissa 1700-luvun lopun Ranskassa hyvin. Tai paremminkin loistavasti, sillä ahmin kirjan nopeaa vauhtia ja aloin jo janota seuraavia osia, vaikka ensimmäinenkin oli kesken.

Luxus vie lukijan 1700-luvun lopun Ranskaan, tarkemmin vuosiin 1790‒1792, jolloin eletään suuren vallankumouksen ensihetkiä. Vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa julistava vallankumous saa koko maan myllerryksiin. Aateliset menettävät asemansa ja omaisuutensa, kuninkaan asema horjuu. Taustalla vaikuttavat esimerkiksi valistusajattelu ja tyytymättömyys monarkian mielivaltaan. Sääty-yhteiskunta tulee tiensä päähän.

Kiihtyvä vallankumous pauhaa taustalla, kun Kaunisto tarkentaa kolmeen henkilöön: pyövälin kisälli Isidoreen, kreivitär Marieen ja markiisi de Sadeen. Kaikki heistä ovat todellisia historiallisia henkilöitä, joista de Sade varmasti tunnetuin. Romuluinen ja rumaksi kuvattu Isidore on verisestä ammatistaan huolimatta huomaavainen ja kaunopuheinen ja tunteepa hän hieman filosofiaakin, mistä on kiittäminen pyövelimestari Sansonia. Isättömällä ja äitinsä hylkäämällä Isidorella ei ole sekaverisenä kovin monia mahdollisuuksia syntyperää tuijottavassa sääty-yhteiskunnassa, joten kisällin paikkaan on tyytyminen. Marie puolestaan on yläluokkaisen kasvatuksen saanut kreivitär, joka joutuu huomaamaan, että kaikki, mihin hän on uskonut ja luottanut, on yhtäkkiä poissa. Hänen miehensä mestataan, hän on koditon ja varaton. Aatelisia vainotaan, eikä hänellä ole paikkaa mihin mennä. Lempeä Isidore pelastaa Marien huostaansa.

Isidore asuu ilotalon naapurissa, joten Mariekin tutustuu joukkoon prostituoituja. Tuntuu kuin Marie ja itseään myyvät naiset eivät puhuisi samaa kieltä, niin eri maailmoissa he elävät. Siveys ja irstaus törmäävät vielä voimakkaammin, kun Marie tutustuu markiisi de Sadeen ja ajautuu suhteeseen tämän kanssa. Muskettien paukkuessa kaduilla perustetaan ylellinen bordelli Maison de Luxe, nautintojen talo vallanpitäjille, valtaanpyrkijöille, vallanhaluisille ja vallanhaluisia himoitseville. Siitä suunnitellaan paikkaa, joka hallitsee hallitsijoita. Siellä jokaisella on tehtävänsä, niin Mariella, josta on tullut Marianne, Isidorella, de Sadella, naapuruston ilotytöillä kuin rikkuripappi Momollakin.

Kaunisto kertoo vauhdikasta tarinaansa sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Historiallisia faktoja on upotettu tarinaan paljon, mutta niin soljuvasti, ettei niihin kompuroi. Lukiessani huomasin usein haluavani tietää lisää ja googlailin lisätietoa muun muassa de Sadesta ja vallankumouksen vaiheista.

Nautiskelin Luxuksesta ja muhkeasta täytepullasta
laskiaissunnuntaina, jolloin vietettiin Lukurauhan päivää.
Luxus on toki kuumottava ja viihteellinen tarina, mutta se on myös taidokkaasti taustoitettu, historiaa valottava teos. Raakuuksia, löyhkääviä katuja ja seksiä tuskin voi välttää vallankumouksesta kertovassa romaanissa, mutta lukijan onneksi Kaunisto ei äidy mässäilemään niillä. Kirjailija ei myöskään aliarvioi lukijaansa eikä selitä liikoja, joita molempia hieman pelkäsin tarttuessani kirjaan. Epäilysteni vuoksi Luxus menee Helmet-lukuhaasteessani kohtaan 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellani. Ilokseni vakuutuin Luxuksesta niin, että jatko-osat Corpus ja Status menivät jo varaukseen kirjastosta.

Ennen tätä Purppuragiljotiini-sarjaa Kaunistolta on julkaistu Olavi Maununpoika -trilogia, joka koostuu kirjoista Synnintekijä (2013), Kalmantanssi (2014) ja Piispansormus (2015). Melkoisella tahdilla Kaunistolta on näitä runsaita, historiallisia romaaneja syntynyt!

Luxus muualla: Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, Morren maailma.

torstai 15. helmikuuta 2018

Elin Willows: Sisämaa

Kansi: Camilla Pentti.

Teos & Förlaget 2018. 191 s.
Alkuteos: Inlandet.
Suomentaja: Raija Rintamäki.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Sisämaa kertoo nuoresta naisesta, joka muuttaa Pohjois-Ruotsiin poikaystävänsä kotiseudulle. Pariskunta kuitenkin eroaa ennen kuin he muuttokuormineen edes saapuvat perille. Siitä, minkä piti olla uuden alku, tuleekin yllättäen loppu. Ja tuosta lopusta seuraa jälleen alku. Kaikkien hämmästykseksi nainen nimittäin jää pikkupaikkakunnalle. Hän löytää vuokrahuoneiston, saa työn ruokakaupasta ja alkaa totuttautua elämään tuhannen kilometrin päästä synnyinseudultaan.

Paikkakunnalla on totuttu siihen, että sieltä lähdetään, joten kenenkään tarvitse selittää lähtöhalujaan. Mutta toiseen suuntaan muuttaminen hämmentää, se vaatii selittelyä. Miksi ihmeessä nainen jää? Kysymys on kaikkien huulilla:

Kiinnostus siihen miksi olen täällä, asun täällä, on kollektiivista. Sitä voi kysyä kaupan kassalla, mutta kun tietyt ihmiset tietävät miksi olen täällä, kysymykset tyrehtyvät. Riittää että jotkut ovat kysyneet, nyt tietävät kaikki.
     Mutta eivät he tietenkään tiedä. He eivät voi tietää, kun minäkään en tiedä. Hyvää vastausta ei enää ole.

Kylässä eron lamaannuttama nainen solahtaa hitaampaan elämänrytmiin. Ei ole syytä stressata tai kiirehtiä. Nainen reagoi uuteen tilanteeseen näennäisen tyynesti; ei ole eron jälkeisiä tunnemyrskyjä raivonpurkauksineen, tilityksineen, vihastumisineen. Nainen jo epäilee unohtaneensa tunteet. Ero kuitenkin kouraisee syvältä, eikä kliseisten tunnekuohujen kuvausten puuttuminen tarkoita, etteikö häneen sattuisi. Hän turruttaa itsensä työnteolla ja rutiineilla, joihin kuuluvat muun muassa töiden jälkeiset karkkiostokset, televisiodekkarit ja lauantainen baari-ilta.

Napapiirin tuntumassa sijaitsevalla paikkakunnalla talvet ovat pitkiä ja pimeitä, kesät valoisia. Vaikka kylmyys oli naisella etukäteen tiedossa, ei hän sitä pystynyt etukäteen kunnolla kuvittelemaan. Talvesta hypätään suoraan kesään, ja keväät jäävät väliin. Ympärillä on lumihuippuisia vuoria, eikä järvien vesi kesälläkään lämpene kunnolla. Koittaa kuitenkin hetki, jolloin pimeydestä tulee arkea, kylmyydestä ystävä, sillä vallitseva ilmasto on tottumuskysymys. Nainen saa huomata, että lopulta kesän valoisuus on talven pimeyttä hankalampi sietää. Pimeys ei tee minulle mitään, ei niin etää huomaisin, mutta valo. Valo tekee jotain.

Ympäristön pysähtyneisyys vertautuu naisen elämäntilanteeseen. Hän ei tiedä, mihin lähteä, joten hän jää. Sisämaassa minuun vetosi se, ettei kirja ole mahtipontinen itsensä löytämistä ihannoiva tarina, vaan maanläheinen kuvaus siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen joutuu aivan vieraaseen tilanteeseen ja ympäristöön. Muutto johtaa muutokseen, ja vähitellen ympäristö ja ihmiset alkavat tulla tutuiksi. Nainenkin huomaa jossakin vaiheessa, että porojen näkeminen on tavallista eikä jäällä ajamisessa ole mitään ihmeellistä.

Alkuvuodesta listasin tämän ruotsalaissyntyisen Elin Willowsin esikoisteoksen kiinnostavien uutuuksien listalleni. Vuodesta 2009 Willows on asunut Suomessa, ja mielenkiintoisesti Sisämaa (Inlandet) julkaistiin tammikuussa sekä Ruotsissa että Suomessa. Tämän tekstin tunnisteita määritellessäni aloin pohtia, onko Willowsin kirja kotimaista kaunokirjallisuutta vai lasketaanko se käännösromaaneihin. Laitoin tunnisteeksi ´kotimainen kauno´, jotenkin se tuntui sopivammalta.

Ylen haastattelussa Willows kertoo asuneensa sisämaan kaltaisessa paikassa nuorempana, mutta että kirja ei silti ole omaelämäkerrallinen. Hän kertoo myös työstävänsä uutta kirjaa paraikaa, mikä on aivan mahtava uutinen, sillä viehätyin Willowsin miljöökuvauksesta ja napakoista lauseista.

Helmet-lukuhaasteessa laitan Willowsin Sisämaan kohtaan 1. Kirjassa muutetaan.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Max Porter: Surulla on sulkapeite

Kannen kuva: Khius / Shutterstock.

Gummerus 2018. 119 s.
Alkuteos: Grief is the Thing with Feathers (2015).
Suomentaja: Irmeli Ruuska.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Englantilaisen Max Porterin esikoisteos kertoo isästä ja kahdesta pojasta, jotka yrittävät selviytyä perheen äidin yllättävästä kuolemasta. Suru tulee taloon variksen muodossa. Se lehahtaa paikalle, eikä sitä voi olla huomaamatta. Se on jatkuvasti läsnä kuin yksi perheenjäsen. Varis neuvoo, lohduttaa, ärsyttää ja ilkkuu. Se lähtee vasta sitten, kun sitä ei enää tarvita.

Porterin pienoisromaani leikittelee lajityypeillä. Isä, Pojat ja Varis vuorottelevat kertojina, ja tarina etenee ikään kuin vuoropuheluna, mikä tuo mieleen näytelmän. Välillä kerronta on lyyristä ja mukana on esimerkiksi loruja, sitten kerronta taas lavenee proosarunoksi. Jotkin sisäkertomukset muistuttavat vuorostaan novellia.

Suru voi sekoittaa koko elämän. Melko sekavaksi äityy paikoin myös suruajasta kertova kirja, eikä teksti päästä lukijaa helpolla. Erityisesti variksen raakunta on välillä lähes käsittämätöntä, lastenlorumaista nonsenseä.

VARIS
Huolen hirmut, tuike tuima. Terve, pesän pyörteiset, nävertäjä kuka siellä, kalvettua kaivaa vielä? Liuhdon, leuhdon kylmäkynsi, äidittömät ansaan noukin, noitapiiriin orvot sikiöt, eri patoihin porisemaan. Loitsut luen, hämmentelen, muin suin muljuttelen. Pohjaan poltan. Paineet kovat! Pitää vielä harjoitella, noitua niukemmin. Luonteen jaloutta, haha, kraak, haha, krääk, plöröt sille.

Suomentaja Irmeli Ruuska saa Porterin riimit ja lorut eloon suomennoksessaan. Tekstissä on paljon onomatopoeettisia ilmauksia ja rytminvaihdoksia. Monet kohdat tuntuvat suuhun sopivilta, niin että tekstiä tekee mieli lukea ääneen. Leikittelevä kieli toimii vastapainona muuten raskaalle aiheelle.

Teos on sivumäärältään niukka, ja monilla sivuillakin on tekstiä vähänlaisesti. Vaikka tekstiä on säästeliäästi, niin tunnetta näille sivuille mahtuu sitäkin enemmän. Suru pakahduttaa, ravistelee, lamaannuttaa. Vaikka isä ja pojat ovat samassa tilanteessa, niin silti ikävä saa eri muodon. Isä on leski, joka kaipaa rakastettuaan ja puolisoaan, kun taas pojat ikävöivät äitiään. Porter kuvaa taidokkaasti, miten jokainen käsittelee tapahtunutta omalla tavallaan. Pojat mielikuvitusmaailmaan pakenemalla, leikkimällä, tappelemalla, kokeilemalla rajojaan. Isä hakee lohtua pullosta, muistoista ja myös työstään.

Isä on intohimoinen Ted Hughes -tutkija, ja kirja on saanut innoitusta Hughesin teoksesta Crow ‒ näin kertoo kustantaja sivuillaan. The Guardianin haastattelusta puolestaan luin, että kirjan poikien kokemus äidin kuolemasta perustuu löyhästi kirjailijan omaan elämään: Porter menetti isänsä kuusivuotiaana. Porter itse on myös suuri Ted Hughes -fani, johon juuri Crow-kokoelma on tehnyt suuren vaikutuksen. Kun tietää nämä yhteydet, niin ei tarvitse ihmetellä, miksi Porterin esikoisesta on muotoutunut juuri tällainen.

Surulla on sulkapeite on omalaatuinen lajihybridi, joka jäi minulle hieman etäiseksi. Porter kuvaa koskettavasti surua ja siitä selviytymistä sekä isän ja poikien suhdetta. Kirjassa on paljon outoa ja myös nokkelaa, ehkä kompastuin siihen. Suosittelen kirjan lukemista ajan kanssa, sillä ainakin minä aloin lämmetä kirjalle aina vain enemmän, kun kirjoitin siitä ja luin joitakin kohtia uudelleen.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 24. Surullinen kirja. 

maanantai 5. helmikuuta 2018

Antti Tuuri: Uusi Jerusalem

Kansi: Hannu Taina. 


Otava 1988. 362 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Tänään vietetään kansallisrunoilijamme J. L. Runebergin päivää. Kirjallinen juhlapäivä on oivallinen ajankohta aloittaa Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjan esittely täällä blogissa. Kuusiosainen sarja kertoo pohjanmaalaisen Hakalan suvun vaiheista sekä Suomessa että siirtolaisina Amerikassa. Suvun jäsenten elämää seurataan 1920-luvulta aina 1990-luvulle asti.

Kaavailen lukevani Pohjanmaa-sarjan tämän vuoden aikana. Luen sarjan kronologisessa järjestyksessä, eli nyt ensimmäisenä luin romaanin Uusi Jerusalem. Se olisi ilmestymisjärjestyksessä vasta sarjan neljäs osa. Mikäli suunnitelmani pitävät, Kirjakimarassa ilmestyy tämän vuoden aikana arviot sarjan muistakin viidestä osasta, jotka ovat Maan avaruusTalvisotaPohjanmaaAmeriikan raitti ja Lakeuden kutsu. Päätösosasta Tuuri sai Finlandia-palkinnon.

Uusi Jerusalem kuvaa Johannes Hakalan matkaa Suomesta Kanadan kautta Yhdysvaltoihin, ja miehen oman paikan etsimistä siirtolaisena. Eletään 1920-luvun loppua, ja joukko suomalaisia miehiä on lähtenyt meren yli uuteen maahan työn perässä. Jo Halifaxiin päättyvä laivamatka koettelee matkalaisia, eikä heitä määränpäässä otetakaan vastaan avosylin, kuten he ovat luulleet. Atlantin tuolla puolen maata koettelee depressio eli lama, joka on johtanut työväen vähentämiseen, lakkoihin ja levottomuuksiin.

Johannes Hakala kertoo itse omaa tarinaansa. Minäkertojan silmin koetaan mainarin arki syvällä kaivoksessa, täiden kutina asuntolan pedissä ja kielitaidottoman siirtolaisen ulkopuolisuus uudessä ympäristössä. Johannes on englanninkielisessä ympäristössä täysi ummikko ‒ kielitaitoa ei ole. Pian hän oppii muutamia yksittäisiä sanoja, mutta esimerkiksi kaivoksella tarvittavat keskustelut käydään elekielellä. Paikallisia kutsutaan kielisiksi ja finglish värittää tekstiä. Hakala lähtee miesjoukon mukaan ampumaan muuseja, ja mainarit asuvat poorttihausissa. Sudburyn kaupunki vääntyy pohjalaisessa suussa Supperiksi. Hakalan toveri Mäen Kalle on uudessa maassa Charles McKay.

Tuuri ei juuri päästä lukijaa Johanneksen pään sisälle, vaan antaa tekojen puhua. Hakala pitää puolensa, tekee määrätyt työt, muttei ala pokkuroimaan. Viina maistuu, muttei yhtä ahnaasti kuin muille mainareille. Omapäinen Hakala seuraa hieman epäillen myös siirtolaispastorin ajamaa Uusi Jerusalem -hanketta, jonka myötä olisi tarkoitus perustaa yhteiskunta preerialle. Miehen taustasta saamme tietää vain vähän: Suomeen talollinen mies on jättänyt kaiken, kokonaisen elämän vaimoineen ja lapsineen, eikä aietta paluusta ole.

Uusi Jerusalem oli lupaava avaus Pohjanmaa-sarjalle. Minäkertojan matkassa pääsin sukeltamaan mainarin elämään ja siirtolaisen asemaan. Romaanista välittyy kirjailijan kerronnan riemu ja helppous: tarina luistaa, eikä Tuurin tunnistettava lause petä. Finglish-ilmaisut ovat hauska lisä. Seuraavilta osilta odotan tarinan etenemisen lisäksi lisävalotusta Johannes Hakalan taustaan. Toivottavasti myös suvun naiset ja muutenkin naiset saavat isomman roolin tulevissa kirjoissa. Uusi Jerusalem on nimittäin melkoinen äijä-kirja, jossa naiset ovat lähinnä piikoja poorttihauseissa tai ilotyttöjä koiratorpissa eli bordelleissa.

Miksi sitten aloin lukea Tuuri kirjasarjaa? Idean taisin saada kanssabloggaajalta: Lukijatar on lukenut Pohjanmaa-sarjaa viime aikoina. Hän on edennyt projektissaan jo viidenteen eli toiseksi viimeiseen osaan. Lukijattaren arvion tästä ensimmäisestä osasta, Uudesta Jerusalemista, voi lukea täältä.

Toki kiinnostukseeni vaikuttaa myös se, että pidän Tuurista kirjailijana. Olen aiemmissa Tuuri-postauksissani nimittänyt Tuuria kirjalliseksi tukipilarikseni. Bloggaavana lukijana tulee luettua monenlaisia teoksia, mutta Tuuri on yksi niistä, joiden luokse voin aina palata, kun kaipaan jotakin tuttua ja turvallista. Tuurin teksti tuntuu yhtä lämpimän kotoisalta kuin takkatulen loimu.

Rakkauteni Tuurin teksteihin on kehittynyt pikkuhiljaa. Kirjallisuudenopiskelijana hymistelin, kun luennoitsija hehkutti Tuuria maasta taivaisiin, mutta sympatiseerasin kurssilla vieraillutta kirjailijaa. Vielä vuonna 2013 olen kirjoittanut Taivaanraapijoiden arvioon, ettei Tuuri lukeudu omiin suosikkeihini, mutta niin vain on mieli vuosien varrella muuttunut. En toki vieläkään aina lumoudu hänen kaikista teoksistaan, mutta se ei ole este kirjalliselle faniudelle.

Palaan Tuurin pariin siis Maan avaruuden merkeissä lähikuukausina!

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 3. Kirja aloittaa sarjan. Se on myös ensimmäinen luettu Hyllynlämmittäjä.

Muita Antti Tuurin kirjoja Kirjakimarassa:

Bospor Express
Matkoilla Euroopassa
Ikitie
Taivaanraapijat
Tammikuu 18
Tenoa soutamassa

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2017 -ehdokkaani

Palkintohuumaa on jälleen luvassa, sillä on aika perinteisen Blogistania-palkintoäänestyksen. Kirjabloggaajat äänestävät edellisen vuoden parhaat kirjat neljässä eri kategoriassa. Nyt äänestetään vuoden 2017 parasta kaunokirjaa, käännösromaania, tietokirjaa ja lasten- ja nuortenkirjaa. Jokaista kategoriaa emännöi yksi kirjablogi, joka laskee muiden antamat äänet ja julistaa voittajan.

Äänestykseen osallistuvat kirjabloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan tänään sunnuntaina 4.2.2018 klo 10. Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa maanantaina 5.2.2018 klo 10.

Äänestän edellisten vuosien tapaan parhaita kirjoja kolmessa eri kategoriassa eli olen päättänyt, mitkä viime vuonna ilmestyneistä kotimaisista ja ulkomaisista kaunokirjoista sekä tietokirjoista olivat mielestäni parhaat. Kuopuksesta en äänestä, sillä luen niin vähän lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

Tässä alla ensin lyhyet esittelyt kustakin kategoriasta ja sitten omat ääneni. En tähän postaukseen enää kirjaa perusteluja pisteilleni, vaan ajatuksiani kirjoista voi käydä katsomassa kirjasta kirjoitetusta blogitekstistä. Kirjailijan ja kirjan nimi ovat linkki alkuperäiseen arviooni.


Blogistanian Finlandia



Blogistanian Finlandia 2017 -palkinto nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Äänestys koskee vuonna 2017 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

Äänestys järjestetään seitsemättä kertaa. Aiemmin on palkittu Minna Rytisalon Lempi (Gummerus, 2016), Laura Lindstedtin Oneiron (Teos 2016) Anni Kytömäen Kultarinta (Gummerus 2014), Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus 2013), Aki Ollikaisen Nälkävuosi (Siltala 2012) ja Katja Ketun Kätilö (WSOY 2011). Kategoriaa emännöi tänä vuonna Hurja Hassu Lukija -blogi. 


1. sija eli 3 pistettä: Marianna Kurtto: Tristania

2. sija eli 2 pistettä: Rosa Liksom: Everstinna

3. sija eli 1 piste: Anni Kytömäki: Kivitasku



* * *

Blogistanian Globalia




Blogistanian Globalia 2017 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia käännöskirjoja. Äänestys koskee vuonna 2017 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Äänestys järjestetään seitsemättä kertaa. Aiemmin on palkittu Sadie Jonesin Kotiinpaluu (2016 Otava, suom. Marianna Kurtto), John Williamsin Stoner (2015 Bazar, suom. Ilkka Rekiaro) Kate Atkinsonin Elämä elämältä (Schildts & Söderströms 2014, suom. Kaisa Kattelus), Haruki Murakamin 1Q84 (Tammi 2013, suom. Aleksi Milonoff), Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi (WSOY 2012, suom. Päivi Kivelä) ja Sarah Watersin Vieras kartanossa (Tammi 2011, suom. Helene Bützow). Globaliaa emännöi Oksan hyllyltä -blogi.



2. sija eli 2 pistettä: Karl Ove Knausgård: Kevät

3. sija eli 1 piste: Ian McEwan: Pähkinänkuori


* * *

Blogistanian Tieto



Blogistanian Tieto 2017 -palkinto nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia tietokirjoja. Äänestys koskee kotimaisia vuonna 2017 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2017 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa.

Äänestys järjestetään viidettä kertaa. Aiemmin on palkittu Mari Mannisen Yhden lapsen kansa - Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret (Atena, 2016), Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani (Like 2015, suom. Petri Stenman) Minna Maijalan Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth (Otava 2014) sekä Tuula Karjalaisen Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta (Tammi 2011). Blogistanian Tietoa emännöi Hannan kirjokansi -blogi




* * *

Olipa piristävää kahlailla läpi viime vuoden kirjaparhaimmistoa! Yhteen vuoteen mahtui jälleen ilahduttavan monta huikeaa lukukokemusta, tai paremminkin lukuelämystä. Nyt vain jännittämään tuloksia! Voittajat ovat siis selvillä huomenna maanantaina klo 10, ja ne voi käydä katsastamassa emäntäblogeista.

perjantai 2. helmikuuta 2018

Tammikuun kirjat ja kuulumiset






Uusi vuosi käynnistyi Kirjakimarassa vauhdikkaasti: esittelin blogissani tammikuussa kymmenen kirjaa. Näistä puolet tuli tosin kuitattua lyhytarvioilla, mutta kuitenkin. Monissa muissa kirjablogeissa tällainen tahti on normi, ehkä jopa hidas, mutta minulle kymmenen on paljon. Kuun alussa blogini täytti kuusi vuotta ja tein monenlaisia lukusuunnitelmia alkavalle vuodelle. Tiedossa on uusia juttusarjoja, lukuhaasteita, uutuushuumaa.

Tammikuussa julkaisin ensimmäiset osat uusista juttusarjoista. Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija aloitti keskiviikkoklassikko-juttusarjani, ja osallistuin kirjalla myös ensimmäistä kertaa kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Herta Müller puolestaan oli ensimmäinen kuukauden nobelisti -juttusarjassani: häneltä luin Matala maa -novellikokoelman. Olen yrittänyt välttää kaikenlaisia pakkoja, mitä bloggaamiseen tulee, mutta ainakin näin aluksi juttusarjojen postausten tekeminen on ollut hauskaa. Suunnitelmallisuuden ja sattumanvaraisuuden liitto toimii ja pitää bloggaajan vireänä!




Helmet-lukuhaasteeseen sain sijoitettua tammikuussa blogatuista kirjoista viisi, sillä viime vuoden puolella luetut eivät luonnollisestikaan kasvattaneet haastepottia. Muut lukuhaasteet eivät juuri tammikuussa edenneet, mutta helmikuussa saan näillä näkymin enemmän osumia myös niihin. Esimerkiksi ensimmäisen Hyllynlämmittäjä-haasteen kirjan olen jo lukenut, ja bloggaus Antti Tuurin Uudesta Jerusalemista ilmestynee ensi viikolla. Lukuhaasteiden määrä on tälle vuodelle jo melkoinen, ja koska en vain voi vastustaa mielenkiintoisia haasteita, ilmoittauduin tammikuussa mukaan vielä yhteen haasteeseen: Lukupino-blogin ideoiman Yhdysvallat-lukuhaasteen avulla voi hyvin orientoitua syksyisiin Helsingin Kirjamessuihin, joiden teemamaa Yhdysvallat tänä vuonna on.

Kevään uutuuskirjoja on tammikuun aikana alkanut mukavasti saapua sekä kirjastovarauksina että kustantajien arvostelukappaleina. Ilahdun vilpittömästi jokaisesta uutuudesta, jonka saan käsiini ja jota pääsen lukemaan, oli se sitten kirjastosta, itse ostettu tai kustantajalta saatu.


Uutuuskirjoja kirjastosta.

Tämän vuoden uutuuskirjoista olen blogannut tammikuussa vasta Anna-Liisa Ahokummun esikoisesta Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Helmikuussa esittelyyn pääsee koko joukko muita uutuuksia, joita luen tai jotka olen jo lukenut. Esimerkiksi kuuntelen parhaillaan äänikirjana Ferranten Napoli-sarjan kolmatta osaa, ja eilen aloitin Rafael Donnerin esikoisteoksen Ihminen on herkkä eläin. Näistä ja monista muista uutuuksista kirjoitan lisää tämän kuun edetessä.

Kuva: Anne-Sophie Fischer
Kirja-alan uutisista tammikuussa eniten mieltäni lämmitti tieto siitä, että Kim Leine saapuu toukokuisille Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleille. Kuulin tästä toissapäivänä ja hihkuin riemusta ‒ sain nimittäin Kuilun luettua tammikuun lopulla ja se oli huikea! Bloggaus kirjasta on tekeillä. Jo edellinen suomennos Ikuisuusvuonon profeetat vakuutti pari vuotta sitten, ja nyt Kuilun luettuani voin julistautua Leine-faniksi. Helsinki Litin vieraista on varmistunut lisäksi Domenico Starnone, jonka Solmut on myös kevään odotetuimpia käännöskirjauutuuksia. Se ilmestyy kustantajan tietojen mukaan maaliskuussa.

Tammikuu on nyt takanapäin, mistä olen helpottunut. Kirjamielessä kuukausi näyttäytyi positiivisessa valossa, mutta muuten vuoden ensimmäiset viikot olivat ankeita. Jatkuva pimeys aiheuttaa tällaiselle kesäihmiselle alakuloa, eikä pätkätyön päättyminen yhtään piristä tunnelmia. Olen siis jälleen työnhaussa, ja se jos mikä osaa olla mieltä latistavaa touhua.


Nyt kun tuo ankea kuukausi on selätetty, kevään odotus voi toden teolla alkaa. Valo lisääntyy ja mökkikausi on päivä päivältä lähempänä. Ensimmäiset kylvötkin olen jo ensi kesää ajatellen tehnyt: chilien ja muutamien kesäkukkien taimet kurkistelevat jo mullasta.

Helmikuu on siitä mainio kuukausi, että se tuo muassaan Runebergin päivän ja laskiaisen herkkuineen. Pian koittaa myös ystävänpäivä, mikä tarkoittaa perinteistä kirjabloggaajien Ystävänpäivän lukumaratonia. Voi olla, että osallistun siihen ensimmäistä kertaa. Maratonpäivää ennen on luvassa toinenkin lukemiselle pyhitetty päivän, nimittäin 11.2. vietetään Suomen Kirjasäätiön käynnistämää Lukurauhan päivää, jonka tarkoitus on levittää lukurauhaa ja rauhoittaa koko päivä kirjojen lukemiselle.

Ihanaa helmikuuta kaikille: nautitaan lisääntyvästä valosta ja hyvistä kirjoista!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...