tiistai 20. maaliskuuta 2018

Kolme taiteilijaromaania



Tutustuin kolmen kuvataiteilijan vaiheisiin kolmen taidokkaan ja viehättävän taiteilijaromaanin avulla. Mila Teräksen ja Pirkko Soinisen teoksissa hypätään todellisen, historiallisen taiteilijan nahkoihin fiktion keinoin: Teräksen Jäljet-romaanissa minäkertojana on Helene Schjerfbeck, kun taas Soinisen Ellen koostuu Ellen Thesleffin fiktiivisistä päiväkirjamerkinnöistä. Vailla todellista esikuvaa kolmikosta on Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat, joka kuvaa helsinkiläisen Visan kasvua taiteilijaksi.

Kaikki kolme kirjaa käsittelevät taiteilijan asemaa, taiteilijaksi kasvamista ja taiteellista ilmaisua omalla tavallaan. Seuraavassa mietteitäni kolmikosta.

Mila Teräs: Jäljet: Romaani Helene Schjerfbeckistä


Karisto 2017. 285 s.
Lainasin kirjastosta.

Jäljet on Mila Teräksen kirjallinen muotokuva taidemaalari Helene Schjerfbeckistä (1862‒1946). Romaanin taustalla on todellinen historiallinen henkilö, mutta kyseessä on kuitenkin kirjailijan luoma fiktiivinen tarina.

Kertojana toimii vuoroin nuori, kasvava Helene ja vuoroin jo iäkäs, Saltsjöbadeniin viimeisiksi vuosikseen vetäytynyt taiteilija. Helene viettää lapsuutensa Helsingissä, jota ei enää varhaisvuosiensa jälkeen tunne omaksi paikakseen. Lapsena Helen kaatuu portaissa, mitä seuraa pitkä toipumisaika. Onnettomuuden vuoksi Helene ontuu, mutta vuodepotilaana hän löytää piirtämisen, mikä määrittää tulevan taidemaalarin elämän suunnan.

Nuorena taiteilijana Helene matkustaa ensi kertaa Pariisiin 1880 ja viettää maalarikesän Bretagnen rannoilla, missä maalattavaa on vaikka kuinka: on olkikattoisia majoja, nuoria paimenia kukkuloilla, joen rantakallioille polvistuneita pyykkäreitä saippuoimassa lakanoitaan ja likaisia pikkulapsia hyppimässä rantakivillä. Kaukana kotoa hän kokee elämän pakanallisen riemun.

Taide tuo elämälle merkityksen, ja Helene haluaa elää työlleen. Sata vuotta sitten naisen taiteellisia pyrkimyksiä ei katsottu aina hyvällä. Helene kärsii heikosta terveydestä lähes koko aikuisikänsä, eikä voi esimerkiksi toimia taideopettajana muutamaa vuotta kauempaa. Helene tuntee pohjatonta paloa maalaamiseen ja työskenteleekin ahkerasti aina kun hänellä on siihen voimia ja aikaa.

Mallin maalaaminen on Helenelle ominainen työskentelymuoto:
     Maalaaminen, mitä muuta se on kuin sen rakastamista, mikä ihmisessä on totta.
     Minä odotan, kunnes sulut murtuvat ja hän antaa sen, minkä tiedän piilevän hänessä, annan hänen itse ilmaista itsensä. Kun aika kuluu, minun ei tarvitse pakottaa mallia myöntämään värejään.
     Mikä onni on, kun hän istuu siinä ja antaa minun katsoa sisinpäänsä. Kaikki muu unohtuu. 
Teräs kirjoittaa maalauksellisesti. Tällaisessa lyyrisessä kirjoittamisessa on hiuksenhieno ero taidokkaan tyylikkään ja yliyrittämisen välillä: Teräs pysyttelee tasaisesti rajan paremmalla puolella. Ainakaan minä en ehtinyt saada romaanin aikana yliannostusta maalaustaidetta kuvaavasta ja imitoivasta kielestä, vaan vain nautin.

* * *

Pirkko Soininen: Ellen: Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja


WSOY 2018. 189 s.
Arvostelukappale.

Kati Tervon Iltalaulaja tutustutti minut viime syksynä Ellen Thesleffiin (1869‒1954), yhteen Suomen merkittävimmistä ekpressionisteista. Tervon kirjassa eletään viimeistä kesää taiteilijan kesäresidenssissä, Ruoveden Muroleessa. Tässä Soinisen kirjoittamassa fiktiivisessä päiväkirjassa taas ollaan vain ja ainoastaan Firenzessä. Aikajaksokin on laajempi: ensimmäinen merkintä on vuodelta 1894, viimeinen 1939. Ellen matkustelee muuallakin Euroopassa, mutta tähän päiväkirjaan hän kirjoittaa vain Firenzessä, sydämensä kaupungissa.

Firenze on Ellenille kuin rakastettu. Kaupungin omalaatuinen valo tekee taiteilijaan vaikutuksen heti ensimmäisellä vierailulla. Hän palaa sinne aina vain uudelleen vuosikymmenestä toiseen, yleensä talvikaudeksi. Välillä hän matkustaa kaupunkiin yksin, välillä hän saa mukaansa äitinsä tai sisarensa tai muita tuttavia. Kesät on tapana viettää Ruovedellä.

Teräksen ja Soinisen romaanit keskustelevat mielenkiintoisesti keskenään. Tämä on ymmärrettävää, olivathan Schjerfbeck ja Thesleff aikalaisia. Molemmat taiteilijanaiset omistautuivat työlleen, eikä kumpikaan heistä perustanut omaa perhettä. Heillä oli samaan tapaan tiiviit välit lapsuudenperheisiinsä. Päiväkirjassaan Ellen kertoo, miten hän ja Helene työskentelevät yhtä aikaa San Marcon luostarissa jäljentämässä kuuluisien maalareiden töitä:
Työskentelemme rinnan, toisistamme hyvin tietoisina, mutta silti aivan irrallisina. Emme näe toisiamme, mutta jokainen soluni tuntee hänen läsnäolonsa. Näin intiimejä hetkiä en ole kokenut kenenkään toisen taiteilijan kanssa.
Soinisen kirjan kieli ei ole samalla tavalla maalailevaa kuin Teräksen romaanissa. Ellen kirjoittaa päiväkirjaansa usein toteavasti ja selostavasti kertoessaan viimeaikaisista liikkeistään tai maailman tapahtumista. Omasta taiteestaan ja erityisesti väreistä hän kuitenkin kirjoittaa runollisemmin:
Vaikka palettini on toisinaan ollut kapea, ovat värit siltikin kaikki. Vaikka väri olisi vain marraskuisen Helsingin kalpeaa ja kitsasta valoa, valkoisen kaupungin ylle lankeavaa harmaata hohdetta ja väsynyttä valohämyä kattojen yllä, se olisi siltikin väriä. Minä etsin värejä, mutten minä niitä paletiltani etsi, vaan sydämestäni, sen pienistä liikahduksista. 
Kaikki kolme lukemaani taiteilijaromaania kuvaavat hyvin värien merkitystä taiteilijalle. Erityisen paljon väreistä puhuu Ellen, joka kuvailee, miten alkaa tehdä värikylläisiä kokeiluja Kandinskyn malliin ja miten väripaletti jälleen tummuu.

Kati Tervon Iltalaulaja herätti kiinnostukseni Ellen Thesleffiä kohtaan, ja Soinisen Ellen syvensi käsitystäni taiteilijasta. Vielä joku päivä aion lukea Hanna-Reetta Schreckin viime vuonna ilmestyneen Thesleff-elämäkerran Minä maalaan kuin jumala, koska Thesleffin persoona ja työt ovat alkaneet kiinnostaa koko ajan enemmän. 


* * *

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat


Otava 2017. 301 s.
Lainasin kirjastosta.

Kaksi edellistä taiteilijaromaania pohjautuivat todellisten taiteilijoiden vaiheisiin, kun taas Haahtelan Mistä maailmat alkavat tutustuttaa täysin kuvitteelliseen taiteentekijään, Visaan. Eletään 1950-lukua, ja Visa työskentelee paikannäyttäjänä elokuvateatteri Gloriassa. Elokuva Vincent van Goghista on käännekohta helsinkiläisen nuorukaisen elämässä: hän kokee elokuvan nähtyään taiteellisen herätyksen, joka on kuin uskonnollinen kokemus.

Visa tekee palkkarahoillaan ensimmäiset taidetarvikehankintansa: kangasta, kehyspuita, tärpättiä ja öljyvärejä arvokkaissa tuubeissaan. Kadmiuminpunaista, preussinsinistä, sitruunankeltaista. Kohta elämään jo tulevat Vapaa Taidekoulu, piirustustunnit, uusi tuttavuus Tapio ja tämän sisko Helmi. Äidin kanssa kahdestaan asuneen Visan elämä muuttuu, on kuin hän olisi aivan uudessa maailmassa.
Mistä maailmat alkoivat? Pimeydestä, hiljaisuudesta, kun mikään ei liikkunut. Kun kuuli vain oman sydämensä lyönnit ja veren kohinan päässään, avaruuden huminan; kun tunsi ruumiinsa vaikka ei nähnyt sitä.
Aivan kuten edeltäjänsä Helene ja Ellen, myös Visa hakee oppia ja inspiraatiota Etelä-Euroopasta. Visan tie vie Italiaan, Bolognaan ja Venetsiaan. Taustalla maailmanhistoria etenee Kennedyn murhasta hippikesään ja Vanhan valtauksesta Allenden murhaan. Uusia ystäviä ja rakkauksia tulee, mutta Visan sisäinen, palava tarve taiteelliseen työhön pysyy. Haahtela kuvaa kiinnostavasti Visan taiteilijaksi kasvamista, oman paikan ja suunnan etsimistä ja tapaa katsoa maailmaa.

Mistä maailmat alkavat on kaunis, lämmin ja inhimillinen taiteilijaromaani. Suhteeni Haahtelan romaaneihin on aiemmin ollut melko viileä. Tätä ennen olen jaksanut lukea loppuun vain Traumbachin vuonna 2012, sen jälkeen olen muutaman kerran yrittänyt, mutta en ole päässyt alkua pidemmälle. On ärsyttänyt, tylsistyttänyt, rasittanut ja mitä vielä. Enkö sitten vain voinut hyväksyä sitä, että Haahtela ei ole minun kirjailijani? Oikeastaan olin jo päättänyt antaa olla, kunnes luin muutamia blogiarvioita tästä tuoreimmasta romaanista. Kuulemma tämä on erilaista Haahtelaa. Voisinhan sitä kokeilla, tuumasin. Onneksi tein niin, sillä Visan tarina todella oli lukemisen arvoinen. 

* * *


Luin nämä kolme romaania osana #taiteilijaromaani-lukuhaastetta, johon lähdin viime syksynä Tuijata-blogin innostamana. Tähän mennessä olen lukenut haasteeseen lähinnä kirjailija-aiheisia romaaneja, mutta ilokseni haaste on saanut minut kurottamaan myös vähän vieraammalle alueelle. Näin kirjallisessa muodossa kuvataiteilijoiden maailmoissa on ollut todella nautinnollista piipahtaa.

#taiteilijaromaani-lukuhaaste on käynnissä huhtikuun loppupuolelle, joten vielä ehtii mainiosti osallistua.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Soinisen Ellen-kirjan kohtaan 48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö. Haahtelan ja Teräksen kirjat eivät edistä Helmet-haastettani, sillä luin ne jo viime vuoden puolella.

8 kommenttia:

  1. Oli mukava lukea tämä postaus, koska sait taiteilijaromaanit ikään kuin keskustelemaan keskenään. Olen itse lukenut näistä Soinisen ja Haahtelan kirjat. ELlen herätti kiinnostuksen Thesleffin tuotantoon, Haahtelan romaani taas sai toivomaan, että Visa olisi oikeasti olemassa, että pääsisin katsomaan hänen taulujaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Katja! Pitkään mietin, teenkö jokaisesta oman juttunsa, mutta kun sopivat niin hyvin yhteen, niin päädyin tähän ratkaisuun.

      Poista
  2. Nanna, mielenkiintoinen kombo. Kaikki ovat minulle tuttuja, Ellen viimeisin tuttavuus.

    Oletko huomannut taiteilijaromaanihaastettani? Tässä sinulla siihen sopiva trio!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin nämä kolme juuri haasteesi innoittamana! Olen ollut innolla mukana syksystä lähtien, nyt on haastekirjoja kasassa yhdeksän, pidän niistä kirjaa tuolla haasteen omalla välilehdellä. On ollut kyllä inspiroiva haaste, tuskin olisin osannut tarttua ainakaan Teräksen kirjaan ilman sitä.

      Poista
  3. Kuvataiteisiin hurahtaneena pidin paljon kirjoista Jäljet ja Ellen. Schjerfbeck oli kuvattu taiten ja pieteetillä. Pirkko taas toi kirjassaan Ellenin iholleni. Sitä ennen hän oli ollut minulle massiivisen elämäkertansa vähän etäinen hahmo.

    Joel Haahtela on minulle aina vain Lumipäiväkirja:)

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä trio oli minulle mielenkiintoinen ja antoisa vierailu vieraalle alueelle. Kaikki olivat omanlaisiaan, mutta kaikki toivat päähenkilönsä todella lähelle lukijaa. Onneksi maltoin sivuuttaa aiemmat Haahtela-muistoni ja lukea tämän, sillä Visan tarina oli nautinnollista luettavaa.

      Poista
  4. Näistä olen lukenut vain Jäljet, se on hieno romaani, kiinnitin laillasi huomiota väreihin siinä. Tänään juuri aloittelin toista Thesleff-romaania, Yölaulajaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervon Iltalaulaja on mainio! Muistelen pitäneeni erityisesti ajankuvasta ja kielestä.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...