keskiviikko 7. elokuuta 2019

Kurkistus syksyn uutuuksiin

Kesä on kääntynyt loppua kohden, mikä tarkoittaa sitä, että kirjasyksy on pikkuhiljaa käynnistymässä. Tutkiskelin kustantajien katalogeja jo loppukeväällä ja poimin uutuustulvasta kiinnostavimmat, mutta syksy tuntui tuolloin vielä kovin kaukaiselta, ja lista jäi hautumaan. Näin elokuun alussa ovat käsillä viimeiset hetket palata listan äärelle, sillä ensimmäiset syysuutuudet ovat jo ilmestyneet.

Tarkoitukseni oli aluksi listata kiinnostavien uutuuksien kärkikymmenikkö, mutta se osoittautui liian vaikeaksi tehtäväksi. Houkuttelevia uutuuskirjoja on vain niin paljon! Niinpä alla on kaksikymmentä eniten odottamaani uutuutta. Kirjojen kuvailut pohjautuvat kustantajien esittelyteksteihin.


Kotimainen kauno


Pajtim Statovci: Bolla (elokuu/Otava)
Bolla kertoo kahden miehen kielletystä rakkaudesta vuoden 1995 Kosovossa, ja miesten vaiheista rakkaussuhteen jälkeen. Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän -romaaneistaan tunnetun Statovcin uutuuden ympärillä kohisi jo ennen kirjan ilmestymistä niin, että kustantaja päätti aikaistaa kirjan ilmestymistä elokuun lopulta kuun alkuun. Ensimmäiset blogiarviot ja lehtikritiikit kirjasta on jo julkaistu ja pikaisen silmäilyn perusteella ne ovat kehuvia ja kiittäviä.


Eeva Kilpi: Punainen muistikirja (elokuu/WSOY)
Keväällä alkanut muistikirja-sarja saa jatkoa. Sininen muistikirja käsitteli ikääntymistä ja perhesuhteita, nyt elokuussa ilmestyvässä kirjassa luvassa on julkaisemattomia luontoaiheisia päiväkirjamerkintöjä kirjailijan rakkaalta kesäpaikalta.


Raisa Omaheimo: Sydän (syyskuu/S&S) 
Nainen heittää sydämensä pois, koska elämä sen kanssa on käynyt liian vaikeaksi. Se takoo, muljahtelee, vaatii. Taiteilija Raisa Omaheimon ensimmäinen romaani on kustantajan mukaan tummasävyinen ja surrealistinen, ja se tutkii rakkaudenkaipuuta omintakeisesti ja pelottomasti. Tämä on minulle syksyn odotetuin esikoinen!


Elina Hirvonen: Punainen myrsky (syyskuu/WSOY)
Hirvosen lähitulevaisuuteen sijoittuva, dystooppinen Kun aika loppuu vakuutti muutama vuosi sitten. Jälleen Hirvonen tarttuu raskaisiin aiheisiin: Punainen myrsky kertoo yhden irakilaisperheen matkasta sodan jaloista pakolaisleirille ja edelleen Suomeen. Dokumentaristinakin toimineen Hirvosen uutuuskirja perustuu todellisen perheen vaiheisiin. 



Riikka Pelo: Kaikki elävä (syyskuu/Teos)
Pelon Finlandia-palkittu Jokapäiväinen elämämme on minulla edelleen lukematta, mutta kirjailijan esikoinen Taivaankantaja teki vaikutuksen blogini alkuaikoina. Kaikki elävä kertoo kovia kokeneista ihmisistä: väkivallan kohteeksi joutuneesta teinitytöstä ja pakkopalautuksen edessä olevasta turvapaikanhakijasta.


Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? (syyskuu/Teos)
Kuka tappoi bambin? kertoo vanhasta rikoksesta, joka nousee ajankohtaiseksi vuosikausia tapahtumien jälkeen, ja ihmisistä, jotka sotkeutuvat tarinaan, joka ei ole heidän. Monista aikomuksista huolimatta en ole vielä lukenut Fagerholmilta yhtään romaania, mutta tästä syyskuussa ilmestyvästä voisi olla hyvä aloittaa. 


Heidi Köngäs: Mirjami (syyskuu/Otava)
Heidi Köngäksen Sandra oli mielestäni yksi vuoden 2017 parhaista kotimaisista romaaneista. Köngäksen isoäidin vaiheisiin perustuva Sandra kertoi sisällissodan sivustakatsojista, nyt keskiössä on Mirjami, talvisotaa varten lumipukuja ompeleva nuori nainen. Poikkeusoloissa Mirjami rakastuu ja joutuu sen vuoksi hengenvaaraan.


Käännetty kauno


Edouard Louis: Ei enää Eddy (elokuu/Tammi)
Ei enää Eddy on ravisuttava tarina Eddy Bellegueulestä, homoseksuaalisuutensa vuoksi hyljeksitystä pojasta pohjoisranskalaisella teollisuuspaikkakunnalla. Se on kuvaus köyhyydestä, toiseudesta, väkivallasta ja selviytymisestä. Ranskalaisen Louis'n omaelämäkerrallinen romaani sai paljon mediahuomiota ilmestyessään vuonna 2014 ja nousi bestselleriksi. Kollegani luki kirjan ruotsinnoksen valmistuttua 2015 ja kehui kirjan maasta taivaisiin. Luotin siihen, että tämä saadaan vielä jonakin päivänä suomeksi, enkä alkanut tankata kirjaa ruotsiksi – pian vuosien odotus päättyy, sillä suomennos ilmestyy nyt elokuussa, mahtavaa!


Maja Lunde: Sininen (elokuu/Tammi)
Millainen on maailma, kun vesi loppuu? Norjalaisen Lunden tulevaisuuteen sijoittuva dystopiaromaani on osa neliosaista ilmastonmuutosta käsittelevää romaanisarjaa. Sain juuri päätökseen äänikirjana sarjan ensimmäisen osan Mehiläisten historia, josta kirjoitan blogiin vielä elokuun aikana. 


Jonathan Franzen: Maailman äärillä (elokuu/Siltala)
Jokin Franzenissa edelleen kiehtoo, vaikka edellinen lukukokemukseni oli takkuinen. Vapaus-romaani ei ollut minun kirjani, mutta Epämukavuusalue-esseekokoelma veti paremmin. Maailman äärillä on kokoelma Franzenin esseitä ja puheita viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Kokoavina teemoina ovat ympäristö, taide ja välittäminen.


Haruki Murakami: Tanssi tanssi tanssi (syyskuu/Tammi)
Jes! Uusi Murakami! Tämä ilahduttaa aina, vaikka aivan kaikki lempikirjailijani teokset eivät olekaan olleet yhtä sykähdyttäviä, ja Komtuurin surmakin on vielä lukematta. Nyt odotukseni ovat taivaisssa, sillä syksyllä ilmestyvä kirja on Suuren lammasseikkailun itsenäinen jatko-osa. Luotan siihen, että Murakamin kynästä on jälleen syntynyt maaginen tarina, jonka tapahtumia ei voi selittää järjellä, vaan on annettava tarinan viedä.


Kim Leine: Punainen mies musta mies (syyskuu/Tammi)
Leinen uutuus on Grönlanti-trilogian toinen osa. Ikuisuusvuonon profeettojen tapaan jälleen ollaan 1700-luvun Grönlannissa, jonne on juuri perustettu Tanskan ensimmäinen siirtokunta. Tarinassa seurataan lähestyssaarnaajan ja henkien manaajan vaiheita keripukin ja isorokon vaivaamassa yhteisössä. Trilogian ensimmäinen osa tutustutti haisevaan ja raakaan miljööseen, joten tässäkin kirjassa ruumiillisuus ja karut olot ovat varmasti vahvasti läsnä.


Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta (syyskuu/Tammi)
Valloittavan tarinankertojan edellinen suomennos Susanin vaikutus sijoittui lähitulevaisuuteen ja vei fyysikkopäähenkilön ratkaisemaan mysteeriä. Sinun silmiesi kautta vaikuttaa rakentuvan samankaltaisista aineksista. Tällä kertaa tarina sijoittuu neurotieteiden maailmaan ja mysteeri kietoutuu ihmismielen salojen ympärille.


Jonas Gardell: Ehdottoman rakkauden muistolle (syyskuu/Johnny Kniga)
Koskettava ja ikimuistoinen Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia pohjautui Gardellin omiin ja hänen tuttavapiirinsä kokemuksiin aidsin kylväessä tuhoa 1980-luvun Tukholmassa. Omakohtainen on tämä uutuuskin: kirjan päähenkilö on nimeltään Jonas Gardell, joka kuolee kirjan alussa vuonna 1998 vain 35-vuotiaana. Tarinan menestyneeltä kirjailjapojaltaan kuitenkin varastaa äiti, Ingegärd, jonka kanssa poika Jonas on erottamaton. Erityisesti erikoiselta vaikuttava rakenne kiehtoo.


Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta (syyskuu/Otava)
1970-luvulla New Yorkiin muuttanut nuori nainen on nykyisin menestynyt kirjailija. Neljäkymmentä vuotta vanha muistikirja saa liikkeelle muistojen ja muistamisen pohdinnot. Suhteeni Hustvedtin kirjoihin on kahtalainen, mutta kirjailijuutta ja muistamista käsittelevä kirja vaikuttaa aiheeltaan mielenkiintoiselta.


Sara Stridsberg: Rakkauden antarktis (lokakuu/Tammi)
Stridsbergin naisvihaa käsittelevän romaanin päähenkilö on prostituoitu ja narkomaani Inni, joka jatkaa kertojana myös väkivaltaisen kuolemansa jälkeen. Aiempien kirjojensa tapaan Stridsberg on poiminut kirjansa aiheen todellisuudesta ja kehitellyt sitä eteenpäin. Niin raskas on rakkaus sijoittui Beckombergan mielisairaalaan, Drömfakulteten (suom. Unelmien tiedekunta) taas kertoi Valerie Solanasin tarinan. Rakkauden antarktiksen taustalla on Ruotsia 1980-luvulla kohahduttanut prostituoidun paloittelumurha.


Kim Thuy: Vi (lokakuu/ Gummerus) 
Thuyn vietnamilaisista venepakolaisista kertova romaani Ru oli yksi tämän vuoden kevään kohokohdista minulle. Olin katsomassa kirjailijan esiintymistä Helsinki Litissä ja luin kirjan lopulta kahteen kertaan. Niinpä kirjailijan samasta aihepiiristä kertovaan romaaniin Vi on tartuttava.


Tietokirjallisuus


Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita (elokuu/S&S)
Huippua saada Solnitin teos suomeksi! Ostin kirjan jokunen vuosi sitten englanniksi ja olen lukenut siitä nimiesseen, mutta onhan se hienoa päästä lukemaan kirja omalla äidinkielellään. Solnitin feministisestä esseekokoelmasta on levinnyt laajaan käyttöön termi mansplaining, joka tarkoittaa miesten tapaa aliarvioida naisten osaamista ja ymmärtämistä. Suomeksi termi taipuu muotoon miesselittäminen. Kirjan suomennoksesta vastaa kirjailija Pauliina Vanhatalo.


Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet (syyskuu/Siltala)
Nautin suuresti kustannustoimittajana työskentelevän Arnkilin esikoisteoksen helposti rullaavista esseistä muutama vuosi sitten. Lauantaiesseet luettuani jäin janoamaan lisää ja nyt pääsen sammuttamaan janoani Sunnuntaiesseillä. Seuraan Arnkiliä Twitterissä, missä hän usein saa tiivistettyä havaintojaan maailmasta oivaltaviksi ja naseviksi twiiteiksi. Samaa oivaltavuutta uskallan toivoa uudelta esseekokoelmaltakin.  


Märta Tikkanen: Pakko yrittää kir- (lokakuu/S&S)
Tikkasen uutuus on kirjeromaani, johon on koottu kirjailijan ystävilleen kirjoittamia kirjeitä neljänkymmenen vuoden ajalta. Kirjan nimi on peräisin erään kirjeen lopetuksesta. Kirjeissään Tikkanen pohtii, miten yhdistää äidin ja luovan kirjailijan roolit – luvassa tuttua Tikkasta siis.

* * *

Näiden uutuuspoimintojen myötä toivotan kaikille antoisaa ja nautinnollista kirjasyksyä!

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki: velvollisuustanssi kuoleman kanssa

Kansi: Markko Taina. Luin suomennoksen 8. painoksen
vuodelta 2012, ensimmäinen ilmestyi 1970.


Tammi 2012. 190 s.
Alkuteos: Slaughterhouse Five, or the Children's Crusade (1969).
Suomentaja: Juhani Jaskari.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena.


Kirjabloggaajien yhteisen klassikkohaasteen päivä lähestyi, mutta luettavana oleva tiiliskiviklassikko ei millään tahtonut edetä. Tämä oli tilanteeni vajaa viikko sitten ja iloitsin itsekseni siitä, että en ollut edes ilmoittautunut haasteeseen mukaan. Kokemuksesta tiesin, että näin voi käydä. Ajankulukseni mökillä lueskelin kertyneitä Hesarin kulttuuriosioita (enkä siis sitä klassikkoa), ja törmäsin Jukka Petäjän esseeseen Kurt Vonnegutin 50 vuotta sitten julkaistusta romaanista Teurastamo 5 (HS 21.7.2019). Juttu herätti lukuhaluni, ja onneksi kirja löytyi mökin Keltaisen kirjaston kokoelmastani. Sitten vain lukemaan.

Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki on yhdysvaltalaisen Kurt Vonnegutin (1922–2007) tunnetuin romaani, ja se ilmestyi Tammen Keltaisessa kirjastossa vuonna 1970 Juhani Jaskarin suomentamana. Yhteensä julkaisusarjassa on ilmestynyt Vonnegutilta 13 teosta.

Teurastamo 5 kertoo toisen maailmansodan loppupuolella vuonna 1945 tapahtuneesta Dresdenin pommituksesta ja sen seurauksista. Kolmen helmikuisen päivän aikana Amerikan ja Englannin armeijat pommittivat saksalaista kaupunkia niin, että seurauksena oli täystuho, joukkoteurastus. Pommituksessa kuoli kymmeniätuhansia ihmisiä, joidenkin arvioiden mukaan jopa satojatuhansia. 

Päähenkilö on amerikkalainen Billy Pilgrim, joka joutuu saksalaisten sotavangiksi ja on vangittuna vanhaan teurastamorakennukseen, kun 4000 tonnia pommeja tippuu kaupunkiin. Pilgrim ja hänen kanssaan teurastamon kellarissa piilotelleet ovat harvoja eloonjääneitä.

Sotakokemuksistaan Pilgrim valmistelee sotaromaania, josta ei tule lainkaan tavanomainen sotakirja. Jo sen alku vihjaa tarinan luonteesta: Billy Pilgrim on joutunut ajassa irralleen. Vuosikymmenet vilahtelevat, kun Billy matkaa vanhuuden vuosistaan takaisin aikaan ennen sotaa ja taas eteenpäin hääpäiväänsä ja sodanjälkeiseen elämäänsä Ilium-nimisessä kaupungissa asuvana optikkona.
Billy on ajallinen spastikko, hän ei lainkaan pysty itse säätelemään minne seuraavaksi menee, eivätkä nuo matkat ole suinkaan aina hauskoja. Hänellä on alituinen ramppikuume, hän sanoo, koska hän ei milloinkaan tiedä, missä oman elämänsä kohtauksessa seuraavaksi joutuu esiintymään.

Ajassa matkustaminen alkaa sen jälkeen, kun Billy joutuu 1960-luvulla lentävän lautasen sieppaamaksi. Avaruusolennot vievät miehen mukanaan Tralfamadoreen, jossa hän joutuu eläintarhaan edustamaan Maan asukkaita. Tralfamadorelaisilta Billy omaksuu tavallisesta poikkeavan suhtautumisen elämän käänteisiin. Kuolema ja syntymä ovat vain hetkiä, jotka toistuvat siinä missä muunkinlaiset tapahtumat elämän spiraalissa.

Sotaharjoitusten lopulla Billy sai kiireisen kotiloman, koska hänen isänsä, iliumilainen parturi, oli saanut surmansa ystävän vahingonlaukauksesta heidän ollessaan kaurisjahdissa. Niin se käy.

Ei ole niin kamalaa tapahtumaa, johon ei todettaisi, että "Niin se käy." 

Mieleni tekisi kutsua romaania genrehybridiksi, sillä siinä on piirteitä ainakin muistelmasta, tieteisromaanista, satiirista ja sotaromaanista. Petäjä kuvailee teosta pasifistiseksi antiromaaniksi. 

Sodanvastaisuus tulee kirjassa monin paikoin esiin korostamalla sodan mielettömyyttä. Kaikki tuntuu ajoittain absurdilta: ihminen edustamassa lajiaan tarhattuna, lähes lapset sotimassa ja tappamassa toisiaan, kokonaisen kaupungin tuhoutuminen. Tyylilajeilla leikittely ja edestakaiset liikkeet kuvaavat paitsi sodan mielettömyyttä, myös sodan järkyttämää mieltä. Kauhut palaavat mieleen takaumina, eikä elämää voi enää nähdä kronologisena, eheänä jatkumona. 

Vaikka romaani on avaruusolentoineen ja toisine ulottuvuuksineen mielikuvituksellinen, taustalla ovat kirjailijan omat kokemukset. Kurt Vonnegut oli 22-vuotias, kun hän joutui saksalaisten sotavangiksi ja koki Dresdenin kauhut. Vonnegut aloitti kirjailijanuransa muilla aiheilla, mutta Dresden ei jättänyt häntä rauhaan. Aiheen pohjalta hän kirjoitti kulttiromaaniksi nousseen teoksen yli 20 vuotta tapahtumien jälkeen.

Aikansa kulttiromaanista on tullut vuosikymmenten varrella myös klassikko. Klassikoiden lukemiseen liittyy monenlaisia mielikuvia, monesti sen ajatellaan olevan hankalaa tai ainakin tylsää puuhaa. Onko Vonnegutin klassikko siis vaikea? Tunnistan sen, että kun päähenkilö Billy Pilgrim kieppuu ajassa ja eri todellisuuksien välissä, saattaa lukijakin luiskahtaa liian kauas tarinan vetovoiman ytimestä. Näin minullekin taisi käydä edellisellä kirjan lukuyrityksellä nelisen vuotta sitten. En saanut otetta Teurastamosta, olin koko ajan jotenkin hukassa. Nyt kun aloitin, löysin kirjanmerkin sivulta 53.

Tällä kertaa Petäjän essee viitoitti tietäni enkä ollut lainkaan eksyksissä. Nautin mosaiikkimaisesta romaanista ongelmitta ja näin rakenteen palvelevan aihetta.  Sanoisin, että ajoitus on kaikki kaikessa. Jos jokin klassikko maistuu puulta tänään, se voi avautua ja edelleen avata uusia luku-uria joskus myöhemmin. Eikä klassikon lukemista tukevien tekstien lukemisestakaan haittaa ole, niistä voi löytää tulkinnan avaimia.




Osallistun tällä Vonnegutin romaanilla siis Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Tempaus järjestetään kirjablogeissa kahdesti vuodessa, ja sen idea on yksinkertainen: innostaa lukemaan klassikoita. Haastetta emännöi tällä kertaa Tuntematon lukija -blogin Hande.

Helmet-lukuhaasteessani kirja käy kohtaan 38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja, sillä löysin kirjan Kirjasammon kiellettyjen kirjojen listalta.

lauantai 27. heinäkuuta 2019

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Kansi: Laura Lyytinen.

Tammi 2019. 415 s.
Alkuteos: Gehen, ging, gegangen (2015).
Suom. Jukka-Pekka Pajunen.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Saksalaisen Jenny Erpenbeckin keväällä Tammen Keltaisessa kirjastossa ilmestynyt romaani Mennä, meni, mennyt on kolmas kirjailijalta suomennettu teos ja ensimmäinen kirja Keltaisessa kirjastossa. Aiemmat suomennokset Vanhan lapsen tarina ja Kodin ikävä ilmestyivät vuonna 2011. Erpenbeckin kirjat ovat kiinnostaneet minua jo pidempään ja ostin jopa nyt käsillä olevan romaanin alkukielellä Turun kirjamessuilta muutama vuosi sitten. Intoni ei ihan riittänyt teoksen selättämiseen saksaksi, joten vasta suomennoksen myötä pääsin tutustumaan tähän tarinaan.

Euroopan pakolaiskriisistä on puhuttu viime vuosina paljon, mutta harvemmin ääneen ovat päässeet turvapaikanhakijat. Otsikoihin nousevat tyypillisesti lieveilmiöt, kustannukset ja muut negatiiviset asiat. Erpenbeckin romaanissa tarinansa kertovat pakolaiskriisin uhrit, jotka ovat tehneet usein hengenvaarallisen matkan esimerkiksi sisällissodan jaloista Saksaan saadakseen kiinni paremmasta elämästä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Berliiniin, missä hiljattain eläköitynyt professori Richard tuntee itsensä tarpeettomaksi. Työlleen vuosikymmenet omistautunut leskimies tutustuu kaupungin keskustaan leiriytyneisiin turvapaikanhakijoihin ja löytää heidän tarinoiden kuuntelemisesta uutta sisältöä elämäänsä. 

Itsepintaisesti Richard käy tapaamassa eri Afrikan maista kotoisin olevia miehiä, vaikka kaikki eivät niin auliisti haluaisi jakaa tarinaansa. Pikkuhiljaa miesten kertomukset vievät Richardin mennessään. Richard ystävystyy monien miesten kanssa ja on mukana näiden iloissa ja suruissa. Richard ei suhtaudu pakolaisiin mitenkään ylimielisesti, vaan hän hämmentyy, järkyttyy ja ilahtuu tarinoiden äärellä. Kohtaamisissa heijastuvat pakolaiskriisin eri puolet: kulttuurierot, kielimuurit, läheisten kaipuu, polte saada työskennellä ja elämän merkitykselliseksi kokemisen haasteet. 

Richardille miehiin ja heidän tarinoihinsa tutustuminen toimii sysäyksenä pohtia omia elämänvaiheitaan, hyviä ja huonoja aikoja. Vaikka voisi kuvitella, että turvattua keskiluokkaista elämää viettävä koulutettu eläkeläinen on valovuosien päässä paperittomien turvapaikanhakijoiden kokemusmaailmasta, niin yhteistäkin on. 

Hänelle on ilmeisesti helpointa puhua ajan olemuksesta niiden kanssa, jotka ovat pudonneet ulos ajan rattaista. Tai jotka on teljetty aikaan, jos asiaa niin haluaa ajatella.

Richardinkin identiteetti eläkeläisenä, leskenä ja entisen DDR:n kansalaisena pohjautuu johonkin, jota ei enää ole. Hänen omat ulkopuolisuuden kokemuksensa ja eksyksissä oleminen rinnastuvat miesten kokemaan.

Kirjan nimessä Mennä meni, mennyt  Gehen, ging, gegangen on epäsäännöllisesti taipuvan mennä-verbin taivustusmuodot. Tämän ja monen muun keskeisen verbin muotoja miehet toistelevat saksantunneilla. Näiltä rimpsuilta ei saksan kielen opiskelija voi välttyä, sillä koko joukko verbejä taipuu epäsäännöllisesti, ja verbimuodot on opeteltava ulkoa. Miesten kielenopiskelu toi mieleen muistoja omista saksanopinnoista ja siitä, miten vieraalla kielellä usein joutuu tyytymään ilmaisemaan sen, mihin kielitaito riittää, kun ei vielä osaa sanoa sitä, mitä haluaisi.

Ravistelevan ajankohtainen romaani etenee sujuvasti ja pitää otteessaan viimeiselle sivulle asti. Keltainen kirjasto on tarjonnut tänä kesänä melkoisia lukunautintoja! En voinut antaa tälle kirjalle vähempää tähtiä kuin viisi, samoin kävi Pamukin Punatukkaisen naisen kanssa aiemmin heinäkuussa.

Helmet-lukuhaaste: 44. Kirja kertoo Berliinistä.

torstai 18. heinäkuuta 2019

Riikka Ala-Harja: Kevyt liha

Kansi: Perttu Lämsä.

Like 2015. 216 s.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Oma arvioni: 4½/5.


Hyvää naistenviikkoa! Jälleen juhlitaan seitsemän päivän ajan naispuolisia nimipäiväsankareita, ja samalla on Blogistaniassa perinteeksi muodostuneen Tuijata-blogin Naistenviikko-lukuhaasteen aika. Haasteen raamit ovat väljät: viikon aikana voi lukea naisten kirjoittamaa kirjallisuutta tai kirjoittaa omia havaintojaan naiskuvista. Osallistua voi myös lukemalla kirjallisuutta, jonka on kirjoittanut viikon nimipäiväsankaritar – tai lukemalla kirjan, jonka henkilöhahmoista jollakulla on nimipäivä. Tulokulmansa saa valita mielensä mukaan.

Lähestyn haastetta niin, että valitsin luettavan ja blogattavan kirjan kirjailijan nimen perusteella. Näin Riikan nimipäivänä nostan esille Riikka Ala-Harjan seitsemännen romaanin Kevyt liha. Aiemmin olen lukenut Ala-Harjalta useita teoksia; niistä blogiin asti ovat päätyneet Finlandia-ehdokkaaksi yltänyt Maihinnousu ja novellikokoelma Reikä.

Kevyen lihan päähenkilönä on eronnut, vähän yli nelikymppinen Saara, joka asuu kahdestaan poikansa Martin kanssa. Ouluun on jäänyt entinen elämä ja ex-mies, nyt Saara työskentelee valosuunnittelijana helsinkiläisessä teatterissa. Eräänä päivänä Saara törmää nuoruudenrakastettuunsa kaupungilla, ja he alkavat tapailla. Neljännesvuosisata on muuttanut heitä molempia, mutta paljon on tuttua.

Minäkertoja-Saara pohtii paljon sitä, miten hän ei koe sopivansa perinteiseen naisen muottiin. Hän ei ole nainen, joka haluaa istua miehen sylissä, vaan mieluiten hän seisoo miehen rinnalla, vahvana omilla jaloillaan. Nuo jalat ovatkin spinningin ja kuntosalin vahvistamat. Saara ei ymmärrä, mikseivät kaikki vain voisi olla rinnakkain, samalla viivalla. Miksi pidetään yllä vastakkainasetteluja: miksei vaikkapa puhuta vastakkaisen sukupuolen sijaan rinnakkaisesta sukupuolesta?

Saara on vasta eron jälkeen oppinut esittämään asiansa vakaasti, takeltelematta, kuuluvasti. Sellaiseen rooliin häntä ei kasvatettu, mutta enää hän ei jaksa sitä, että naisten piipitys jää miesten jyrähdysten jalkoihin. Saaran identiteetti heijastuu myös kieleen: hän kokee lyhyet lauseet omakseen eikä pidä sivulauseista, toisin kuin ajattelee naisten useimmin tekevän.

Kuten jo kirjan nimi Kevyt liha vihjaa, ruumiillisuus on tarinassa vahvasti mukana. Minäkertoja paitsi muokkaa lihaansa kuntosalilla, myös raportoi vessassa käynnit, rakastelut ja syömiset, eikä häpeile kertoa sheivaamisesta tai sooloseksistä. Saara kipuilee perhekuvioiden ja halujen keskellä ja ajautuu pohtimaan, miten miehen ja naisen haluja on tapana käsitellä eri tavoin. Miehen seikkailut maksullisten naisten kanssa voidaan puida jo suhteen alkuaikoina, mutta naisen halujen tyydyttäminen maksullisen seuralaisen kanssa on vielä jonkinasteinen tabu.

Kehollisuus on vahva teema myös näytelmässä, jota päähenkilö työstää muun teatteriporukan kanssa. Päästäkseen sisään näytelmän maailmaan Saara perehtyy Michelangelon Daavid-patsaaseen sellaisella intensiteetillä, että miesystävä on kateellinen.

Työssään aina kulisseihin jäävä Saara on kateellinen näyttelijöille ja kaipaa itsekin näyttämölle parrasvaloihin, valojen kohteeksi.
Minun ruumiini näyttäisi minulta, mutta olisin joku muu.
Näytellessä tekisin mitä vain, saisin olla kuka vain, voisin olla mies tai nainen.
Voisin piilottaa sukupuoleni.
Voisin olla erilainen kuin olen ja sitten kuitenkin samanlainen. 
Kevyt liha sopii Naistenviikon lukemistoon kirjailijan ja päähenkilön etunimien vuoksi, mutta myös siksi, että se käsittelee purevasti naisen asemaa nyky-yhteiskunnassa. Sukupuolten tasa-arvoon, valta-asemiin ja stereotypioihin liittyvät kysymykset ovat vahvasti läsnä. Teemat heijastuvat kirjan kaikille tasoille: juoneen, henkilöhahmoihin, kieleen. Miljöönäkin on pitkälti miesohjaajien valtakuntana tunnettu teatterimaailma.

Ala-Harjan pelkistetty kerronta on minulle tuttua jo useamman teoksen ajalta, mutta tähän tarinaan se sopii vielä aiempia luontevammin.

Helmet-lukuhaasteessa saan kirjan sopimaan kohtaan 31. Kirjassa kuljetaan metrolla, sillä Saara ja miesystävä matkustavat metrolla uudenvuoden juhliin. He ajavat läntisimmälle pysäkille, mikä kirjan ilmestymisaikaan oli vielä Helsingin puolella.

torstai 11. heinäkuuta 2019

Joel Haahtela: Katoamispiste

Kansi: Päivi Puustinen


Otava 2010. 160 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Raija Siekkiseen liittyy mystiikkaa, jonka pauloihin jouduin ensimmäistä kertaa opiskeluaikoina. Silloin luin Siekkisen pienoisromaanin Saari ja muistelen kirjoittaneeni siitä jonkin kurssityönkin. Vuonna 2013 luin lukumaratonillani novellikokoelman Kuinka rakkaus syntyy. Viime vuonna tartuin pienoisromaaniin Häiriö maisemassa, joka ei jostakin syystä päätynyt ikinä blogiin asti. Nyt novelleistaan ja pienoisromaaneistaan tunnettu Siekkinen on jälleen kiinnostukseni kohteena, tällä kertaa Joel Haahtelan kautta.

Raija Siekkinen on keskeinen henkilö tässä Joel Haahtelan seitsemännessä teoksessa Katoamispiste. Pienoisromaanin päähenkilö ja minäkertoja on reilu kolmikymppinen lääkäri, joka on julkaissut muutamia romaaneja. Kirjailija Haahtelaa muistuttava mies taiteilee kahden uran välillä. Tällä hetkellä potilastyö vie enemmän aikaa, koska työn alla olevasta romaanista on punainen lanka kateissa. Katoamispiste on fiktiivinen teos, mutta fakta ja fiktio sekoittuvat mielenkiintoisesti: tarinamaailman henkilöt ovat saaneet piirteitä todellisilta henkilöiltä. Siekkisen ja Haahtelan tunnistan, muista henkilöistä en osaa sanoa.

Minäkertoja tarkkailee ympäristöään kirjailijan vainulla, ja syksyisessä Helsingissä mielikuvitusta kutkuttava tarina-aihio lähes putoaa hänen syliinsä. Tapahtumien ketju lähtee liikkeelle, kun mies kiinnittää huomionsa hieman epäröiden ja vaikean oloisesti etenevään naiseen, jolta tuuli yhtäkkiä tempaisee sateenvarjon. Sateenvarjo leijailee korkealla, kunnes rusentuu jäädessään bussin alle. Tapaus yhdistää miehen ja naisen, ja he päätyvät kahvilaan. Käy ilmi, että nainen on ranskalainen ja hänen miehensä on kateissa. Miehestä on niukalti johtolankoja, mutta yksi merkittävä on helsinkiläisestä matkustajakodista lähetetty postikortti. Toinen vihje on mieheltä jäänyt Siekkisen Häiriö maisemassa -romaanin ranskannos.

Pian ranskalainen nainenkin katoaa, mutta päähenkilö ei halua päästää irti mysteeristä, vaan jatkaa tutkimuksiaan. Mies jäljittää kadonnutta ranskalaismiestä ja yhä vain tiiviimmin oman kotinsa tulipalossa menehtynyttä kirjailija Siekkistä. Selvitystyö vie miehen kirjallisuusarkistoihin, Siekkisen vanhojen tuttujen luo ja tämän asuinsijoille Kotkaan. Samalla mies käy läpi eroon päättynyttä suhdettaan, josta mieleen nousevat välähdyksenomaiset hetket.

Etsimisen ja löytämisen sekä muistamisen ja unohtamisen kysymykset punoutuvat yhteen. Se hetki, kun joku katoaa jäljettömiin, kuolee tai vain häviää näkökentästä, on tarinan alku, ainakin kirjailijan näkökulmasta. Mitkä tapahtumat johtivat tähän? Mitä seuraavaksi tapahtuu? Niin pieniltä vaikuttavat yksittäiset asiat voivat määrätä loppuelämän suunnan, kuten kulman takaa kaahaava auto, sänkyyn tipahtanut tupakka – tai tuulenpuuskan voimasta lentoon lähtevä sateenvarjo.

Olen vasta pääsemässä vauhtiin Haahtela-innostukseni kanssa, mutta jo nyt tunnistan Katoamispisteessä yhtymäkohtia keväällä lukemani Adèlen kysymyksen kanssa. Molemmissa pienoisromaaneissa päähenkilömies ajautuu setvimään kutkuttavaa mysteeriä ja tekee siinä samalla tiliä omien ihmisuhdekuvioidensa kanssa. Vaikka pidin Adèlen kysymyksestä paljon, tämä Katoamispiste kolahti minuun vieläkin tujummin: nyt aiheena on kiehtova kirjailijamysteeri, kun taas Adèlen uskonnollissävytteinen tarina oli kauempana mukavuusalueeltani.

Jälleen kirjoitan muistiin: lue lisää Siekkistä, Haahtelaa ja Siekkisen siskon, Ritva Hellstenin, kirjoittama Orvot.

Helmet-lukuhaaste: 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä.

tiistai 9. heinäkuuta 2019

Kuukauden nobelisti: Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen

Kansi: Markko Taina.


Tammi 2019. 322 s.
Suom. Tuula Kojo.
Alkuteos: Kırmızı Saçlı Kadın (2016).
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Keltaisessa kirjahyllyssäni mökillä on monta Orhan Pamukin teosta, mutta aina vain ne ovat jääneet muiden kirjojen jalkoihin. Tuorein hankinta Kummallinen mieleni odottaa vuoroaan tiiliskivimäisen olemuksensa vuoksi, sillä usein luettavaksi tulee valittua hieman maltillisemman paksuisia kirjoja. Pidän kyllä paksuistakin kirjoista, mutta aina lukuvalintoja ei voi järjellä selittää.

Kirjaston uutuushyllystä napattu Punatukkainen nainen on siis ensimmäinen lukemani Pamuk. Ensimmäisellä kesälomaviikollani tahkosin Volter Kilven klassikkoa Alastalon salissa, kunnes kaipasin vähän vaihtelua. Punatukkainen nainen oli osuva valinta, sillä teksti etenee sutjakkaasti, juonessa on sopivasti koukkuja pitämään mielenkiintoa yllä, ja kirja yllättää vielä ihan lopussa. Luin kirjan yhden tuulisen päivän aikana, kun navakka luoteistuuli antoi hyvän tekosyyn pysytellä huvimajan seinien sisällä kirjan kanssa.

Punatukkaisen naisen tarina käynnistyy 1980-luvun Istanbulista. Nuorimies Cem pestautuu äitinsä vastusteluista huolimatta kaivonkaivajan apulaiseksi. Ilman koneita työ on raskasta ja vaarallista, ja työn vastapainoksi Cem ja hänen mestarinsa Mahmut pistäytyvät iltaisin läheisessä kaupungissa. Yhdellä näistä reissuista Cem näkee lumoavan kauniin punatukkaisen naisen, joka on kiertävän teatteriseurueen jäsen. Nainen saa nuorenmiehen pauloihinsa, ja hullaantumisella on kauaskantoiset seuraamukset. Pesti kaivonkaivajan apulaisena ja tapahtumat tasangolla määrittelevät Cemin loppuelämän suunnan.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua, sillä vahvoja juonteita tarinassa ovat vihjailut isänmurhaan ja pojanmurhaan. Näihin teemoihin lukija voi virittäytyä jo ensisivuja lukiessaan – kirjan mottoina on lainauksia Nietzschen Tragedian synnystä ja Sofokleen Kuningas Oidipuksesta sekä Firdawsin Kuninkaiden kirjasta. Näihin sekä moniin muihin aihetta koskettaviin teoksiin myös kirjan päähenkilö Cem kehittää aikuistuessaan pakkomielteen. 

Vaiheikas tarina tarjosi minulle lukuhaluja ruokkivan lukukokemuksen. Viehätyin tekstin rytmistä ja siitä, miten vaivattomasti Pamuk tarinaansa kuljettaa. Eikä aihevalinnoissakaan ole valittamista: miten antoisaa olikaan lukea vanhanaikaisesta kaivon rakentamisesta! Nykyisin kaivaminen sujuu koneilla eikä siihen liity samankaltaisia vaaroja kuin ennen. Kymmenien metrien syvyydessä kaivaja saattoi kuolla kaivannon romahdukseen, myrkkykaasuihin tai maan pinnalta pudonneeseen työkaluun. On todella vaatinut kylmäpäisyyttä työskennellä pölyisessä kuilussa toisten armoilla. Pidin myös siitä, miten Pamuk yhdistelee muinaisten kirjoitusten myyttisiä tarinoita Cemin kasvukertomukseen.

Punatukkainen nainen on hyvä muistutus siitä, että nobelistien vaikeaselkoisuus on rikottavissa oleva myytti. Tämän rohkaisemana uskallan tarttua niihin vähän paksumpiinkin Pamukin kirjoihin!

lauantai 8. kesäkuuta 2019

Lauantain lyhärit: Helsinki Litin satoa, osa 1

Muutama viikko sitten vietin perjantai-illan ja lauantaipäivän Helsinki Litissä ihanassa kirjahumussa. Kevätperinteeksi muodostuneen tapahtuman myötä Savoy-teatteri täyttyi kirjallisuuspuheesta, kun kotimaiset ja ulkomaiset kirjailijat kohtasivat lavalla.

Aiempien vuosien tapaan olin lukenut festivaalilla esiintyvien kirjailijoiden teoksia kevään aikana, jotta saisin keskusteluista enemmän irti. Muutamista ehdin blogata hyvissä ajoin ennen tapahtumaa (Haahtela, Aciman), mutta sitäkin useampi kirja oli minulla vielä kesken festivaalin koittaessa.

Koska bloggausaika ja -energia ovat harmikseni olleet viime aikoina vähissä, päätin koota suosiolla pari lyhytarviokoostetta festivaaalikirjailijoiden teoksista. Tämä on Lit-lyhäreiden ensimmäinen osa, toinen osa on vuorossa viikon kuluttua. Tässä osassa on kirjaesittelyjen jälkeen muutamia ajatuksiani tämän vuoden tapahtumasta.

Kim Thúy: Ru

Gummerus 2019. 144 s.
Alkuteos: Ru (2009). Suom. Marja Luoma.

Kirjastosta lainattu.
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Valloittavan Kim Thúyn esiintyminen Helsinki Litissä oli yksi tämänvuotisen festivaalin kohokohtia minulle. Hauska, avoin ja energinen kirjailija avasi Silvia Hosseinin haastattelussa kirjan syntyä mehevin sanakääntein: tarina liikennevaloissa kirjoitetuista tekstinpätkistä saattaa hyvinkin olla totta tai ainakin osatotuus.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii minulla kohtaan 20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria, koska kirjaa lukiessani ymmärsin, miten vähän tiedänkään vietnamilaisista venepakolaisista.

Omakohtaisiin kokemuksiin perustuvassa kirjassaan Thúy kuvaa perheen hengenvaarallista venematkaa, paon taustaa, oloja kärpästen, toukkien ja matojen keskellä malesialaisella pakolaisleirillä sekä saapumista Kanadaan. Vastaanotto uudessa kotimaassa on lämmin, mutta vieras kieli ja outo ympäristö aiheuttavat vieraantumisen tunteita väkisinkin. Näihin kokemuksiinsa kertoja nyt keski-ikäisenä vertaa autistisen poikansa tilannetta, poika kun elää omassa maailmassaan eikä puhu.

Kirja koostuu lyhyistä kappaleista, joita on sivulla välillä vain yksi. Väljyys tuo ilmaa raskaita vaiheita sisältävään kertomukseen. Myös kieli hellii lukijaa. Thúy puhui Litissä siitä, miten hän joutui 10-vuotiaana pakolaisena opettelemaan uuden kielen ja miten hänen äidinkielensä vietnam ei ole hänelle enää niin läheinen kuin nykyisen kotimaansa ranska. Hän ajattelee ja tuntee ranskaksi, vaikka osaa toki vietnamia edelleen hyvin. Kirjailijan omalaatuista kieltä onkin selitetty sillä, että hän kirjoittaa ranskaa vietnamin rytmillä. Suomentaja Marja Luoma onnistuu välittämään kauniin ja tarkan ilmaisun hienosti.

Syksyllä on onneksi tiedossa jo seuraava suomennos: Gummerus julkaisee Thúyn romaanin Vi lokakuussa.



* * *


Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu

Johnny Kniga 2016.
Lukija: Krista Putkonen-Örn. Kesto 3 t 36 min.

BookBeat.
Kansi: ?


Kuuntelin Kaisa Haatasen Ylipainolisämaksun äänikirjana. Vahvasti huumorilla ryyditetty keski-ikäisen naisen tuskailu ei naurattanut minua sitten yhtään. Edes lempilukijani Krista Putkonen-Örn ei pystynyt pelastamaan äänikirjakokemustani, vaan lähinnä ärsyynnyin ja tylsistyin sekä olin välillä surullinen päähenkilön puolesta.

Päähenkilö Tytti on matkustellut paljon, ja monenlaisia kommelluksia on vuosikymmenien matkahistorian varrella sattunut. Milloin ongelmia on ollut erilaisten matkakumppaneiden kanssa, milloin matkakohteessa on ollut jotakin arveluttavaa.

Myös tälle Lit-kirjalle on Helmet-lukuhaasteessa sopiva kohta: 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue.

* * *


Astrid Swan: Viimeinen kirjani

Nemo 2019. 
Lukija: Astrid Swan. Kesto 9 t 24 min.

BookBeat.
Kansi: ?

Helsinki Litin perjantai-illan konsertista vastasi tänä vuonna Astrid Swan, joka on juuri julkaissut ensimmäisen kirjansa. Nimeltään esikoisteos on Viimeinen kirjani, ja selitys raflaavalle esikoiskirjan nimelle on siinä, että Swan sairastaa levinnyttä rintasyöpää. Hän elää jo nyt "jatkoajalla", sillä levinnyt rintasyöpä -diagnoosin jälkeen hän on ylittänyt kahden vuoden rajapyykin, joka on keskimääräinen elinikä tuolla diagnoosilla.

Swan kertoo, miten hän itse pelasti itsensä alle parikymppisenä hankalista perheoloista vanhemman miesystävän avulla. Lukioikäisenä etunimi Anni vaihtui Astridiksi, myöhemmin taiteilijanimi täydentyi sukunimen vaihtuessa Joutsenosta Swaniksi. Swan on tehnyt määrätietoisesti töitä pop-tähteyden eteen, eikä hän ole luovuttanut, vaikkei suurta läpimurtoa olekaan tapahtunut. Uran lisäksi Swan avaa myös yksityiselämäänsä: hän kertoo, miten pojan syntymä herättää hänessä suojelevan äidin ja miten vakava sairaus näkyy parisuhteessa.

Muistelma koostuu erillisistä tekstifragmenteista: mukana on päiväkirjamerkintöjä, muistoja lapsuudesta, ajatuksia sairaudesta. Swan haluaa taistella perinteistä tarinankerrontaa vastaan eikä halua siksi edetä tarinassaan kronologisesti. Hänen tarinaansa etukäteen tuntemattomalle lukijalle (tai kuuntelijalle) tämä tuo hieman lisähaastetta, kun vierasta elämäntarinaa joutuu rakentamaan edestakaisin ajassa hyppivistä osasista. 

Swan lukee äänikirjan itse, mikä lisää tekstin intensiteettiä. Kirjan kuunteleminen vetää vakavaksi. Mikään nyyhkytarina tämä ei ole, vaan vahvan naisen avoin tilinteko elämästä. Ihailen Swanin päämäärätietoisuutta ja peräänantamattomuutta, mutta ei hän vaikene heikoista hetkistään ja vaikeista ajatuksistaan.

Helmet-lukuhaaste 20191. Kirjan kannessa on ihmiskasvot.

* * *




Seurasin festivaalikeskusteluja muutaman työkaverini kanssa. Helsinki Lit on muodostunut meille jo kevätperinteeksi, sillä olemme olleet yleisössä kaikkina viitenä vuotena. Tässä välissä olin muualla töissä parin vuoden ajan, mutta perinne ei katkennut silloinkaan. Lit ja kirjat yhdistävät.

Perjantaina festivaalipäivä vakuutti meidät laadukkaalla ohjelmistollaan. Olimme yksimielisen ihastuneita energiseen ja hulvattomaan Thúyhin. Viinilasillisen äärellä hieman haikailimme alkuvuosien keskustelevampaa otetta: nyt kaikki kohtaamisen lavalla olivat selkeästi haastatteluja. Heräsi myös kysymys: missä ovat runoilijat?

Omppu blogissaan herätteli pohtimaan Litin luonnetta, ja aloin miettiä, voisiko ulkomaisia kirjailijavieraille yrittää löytää keskustelukumppaneita sellaisten kotimaisten kirjailijoiden joukosta, joiden teos (yksi tai useampi9 on käännetty sopivalle kielelle. Jos molemmat tuntisivat toistensa töitä, voisi keskustelua syntyä helpommin ilman, että toisen täytyy ottaa haastattelijan roolia niin selkeästi. Nythän Litin ohjelmistossa on lähinnä vastikaan julkaisseita kirjailijoita, mutta mielestäni tästä ajankohtaisuudesta voitaisiin kieliasian nimissä vähän joustaa. Arvaan, että kirjojen markkinoinnin parissa työskentelevät ovat eri mieltä, sillä myynnillisesti kirjan elinkaari on niin lyhyt.

Niin tai näin, olen iloinen siitä, miten erilaisten kirjojen pariin Helsinki Lit minut jälleen houkuttelikaan! Kaikkia näitäkään kirjoja en varmasti olisi tullut lukeneeksi ilman festivaalia. Monien kohdalla lukukokemus myös syveni lavalla kuullun keskustelun myötä. Harvoin luen kirjaa kahdesti, mutta festareiden jälkihuumassa tuli tämäkin koettua, kun tartuin Thúyn kirjaan uudelleen.

Seuraava useamman festarikirjan kavalkadi seuraa siis viikon kuluttua...

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Kansi: Laura Lyytinen.

Tammi 2019. 260 s.
Alkuteos: Anything is Possible (2017).
Suom. Kristiina Rikman.
Oma arvioni: 5/5
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton nousi viime vuoden käännöskirjojen kärkeen niin minun vuoden merkittävimpien kirjojen listallani kuin muidenkin Blogistania-palkinnoista äänestäneiden bloggaajien listauksissa. Uskallan veikata, että saman tekijän teos taitaa kivuta kärkisijoille tänäkin vuonna, sillä Stroutin tuore suomennos Kaikki on mahdollista ei kalpene yhtään edeltäjänsä rinnalla.

Kaikki on mahdollista jatkaa Lucy Bartonin tarinaa. Tai oikeastaan sen taustoittamista. Romaanin novellimaiset luvut tarkentavat vuorollaan eri ihmisiin pienessä Amgashin kylässä, josta Lucy Barton on kotoisin. Ihmiset ja heidän kohtalonsa linkittyvät toisiinsa niin kiemuraisesti kuin vain pikkukaupungissa voi.

Yksi kokoelman vaikuttavimpia tarinoita on "vanhaan tuttuun" Lucy Bartoniin tarkentava novelli. Lucy tulee vierailulle vanhaan kotikaupunkiinsa pitkän tauon jälkeen ja tapaa veljensä ja sisarensa. Jännitteinen kohtaaminen ei pääty kauniisti, sillä Amgash muistoineen vain on Lucylle liikaa.

Koska kertoja kohdistaa katseensa vuorotellen eri henkilöihin, täytyy lukijankin pysyä skarppina. Luinkin kirjaa yhden tarinan silloin tällöin makustellen, välillä taaksepäin palaten. Yhdeksän hiotun luvun jälkeen surin kirjan loppuvan. Olisin halunnut viipyillä Stroutin punnittujen lauseiden, elämänmakuisten tuokiokuvausten ja rosoisten henkilöhahmojen maailmassa pidempään.

Nyt kun kaikki kirjailijan tähän mennessä ilmestyneet suomennokset on luettu, ei minun auta kuin tuntea Strout-kaipuuta jonnekin ensi vuoden puolelle, jolloin ilmestyy suomennos Pulitzer-palkitusta Olive Kitteridgesta. Tämän ilouutisen luin reilu kuukausi sitten Hesarin kulttuurisivuilta kirjailijan haastatteluartikkelista. Sen kyljessä oli Stroutin tuotantoa taustoittava juttu, jossa Suvi Ahola mainitsee kirjablogit ja siteeraa Kirjakimaran viimekesäistä Pikkukaupungin tyttö -blogijuttua. Tämä oli suuri hetki pienelle kirjablogille!

Helmet-lukuhaaste: 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema (joka tosin ottamassani kuvassa osin peittyy kirjaston pikalainatarran alle).

lauantai 4. toukokuuta 2019

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

Kansi: Jussi Karjalainen.


Teos 2019. 240 s.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Finlandia-palkitun Laura Lindstedtin uusin teos Ystäväni Natalia lukeutuu listauksissani kevään odotetuimpiin kirjoihin. Se kertoo Nataliasta, joka hakeutuu psykoterapiaan, koska ajattelee koko ajan seksiä. Kirja kuvaa Natalian kymmenen viikkoa kestävää terapiapolkua. Tarina risteilee kirjan nimihenkilön seksuaalielämän saloissa, ja tutkiskelua johdattelee Natalian terapeutti, kirjan minä-kertoja.

Terapeutti on kehitellyt väitöstutkimuksessaan kerrostusterapian, metodin, jonka avulla päästään nopeammin tuloksiin kuin tavallisessa terapiassa. Kerrostusterapian aikana terapeutti teettää potilaallaan monenlaisia kirjoitusharjoituksia. Näitä tuotoksia ja niiden herättämiä tunteita terapeutti ja Natalia ruotivat joka tiistai.
Me emme jäljitä ensisijaisesti muistojasi terapiassa. Muistoja tulee, se on selvä, ja ne saavat tulla. Mikään ei ole täällä kiellettyä. Mutta muistot ovat meille vain raakamateriaalia, me emme luota yksin niiden todistusvoimaan. Sinä kirjoitat. Johdattelet ajatuksiasi kirjoittavalla kädelläsi niin kuin kapellimestari johtaa orkesteriaan tahtipuikollaan. Annat mielelle muodon. – – Kaivamme esiin erilaisia kerrostumia ja kerrostamme lisää. Kerrostamme niin kauan ja niin hartaasti, että se mikä sinua jäytää ja satuttaa kadottaa voimansa, muuttuu lopulta toiseksi.

Kaikki todella tuntuu vain kerrostuvan ja kerrostuvan: kertojan havainnot, Natalian kertomukset sisäkertomuksineen, intertekstuaaliset viittaukset, eri tekstilajit. Kaiken tämän monitahoisuuden pitää koossa rajattu tila: viikoittaiset, minuutilleen mitoitetut tapaamiset. Terapian edetessä tosin perinteiset terapeutti–potilas-suhteen rajat venyvät. Rajoja rikkovaa on oikeastaan jo kirjan lähtöasetelma: terapeutti kutsuu potilasta ystäväkseen ja ylipäätään kertoo tämän tarinan.

Koska Natalian ongelmat kietoutuvat seksuaalisuuden ympärille, vilisee tekstissä vittuja, vulvia, kiveksiä, peniksiä. Myös kuvina. Yhtäkkiä kaiken tekstimassan keskellä on esimerkiksi sivun kokoinen fallos-piirros. Tämä saattaa hätkähdyttää lukijaa, ja niin kai on tarkoituskin.

Natalian ja terapeutin tarina on keitos, jossa leikitellään jatkuvasti uskottavuudella. Miksi Natalia oikeastaan on hakeutunut terapiaan? Kuka tarinaa kertookaan? Natalia tuntuu olevan terapeutille "unelmien potilas", sellainen jonka ongelmia hän on aina halunnut ratkoa. Pystyykö terapeutti toimimaan eettisesti kutkuttavassa tilanteessa? Sitä mukaa kun kerroksia tulee tarinaan lisää ja kertojan epäluotettavuus kasvaa, alkavat tulkintavaihtoehdot sinkoilla lukijan mielessä.

Lindstedt kirjoittaa tyylikkään suorapuheisesti ja viisaasti naisen halusta ja seksuaalisuudesta ilman tirkistelyn tai mässäilyn sivumakuja. Nautin taidokkaan ja moniulotteisen tekstin lukemisesta, vaikka aivan en osannut antautua Natalia-kieputuksen vietäväksi. Lukiessani monet kielelliset valinnat tekivät vaikutuksen. Kielikorvaani hellivät etenkin oivaltavat uudissanat, kuten surupähkylät, ja värikäs verbien käyttö: esimerkiksi Natalia saa terapeutiltaan kotiin pohdittavakseen muutamia tukisanoja, jotka sitten siementyvät, kun ne liittyvät toisiin käsitteisiin assosiaation avulla.

Vaan jokin korvaani tekstissä myös särähtää – se on runsas vieraskielisten sanojen käyttö. Esimerkiksi erikielisten käsitteiden merkityserojen pohdinnot ovat mielenkiintoisia, ja ymmärrän toki myös, että aina suomenkielistä vastinetta ei ole, mutta silti haluaisin haastaa taitavaa sanankäyttäjää keksimään ja kehittelemään.

Helmet-lukuhaaste 2019: 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia.

torstai 2. toukokuuta 2019

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Kansi: Päivi Puustinen.

Otava 2019. 189 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Kirkkohistorialliseen traditioon lukeutuu kertomus naisesta, joka olisi hypännyt korkealta kukkulalta, selvinnyt ilmalennosta ja sittemmin julistettu pyhimykseksi ihmetekojensa vuoksi. Klassisten kielten yliopisto-opettaja käynnistelee uudelleen keskenjääneitä kirkkohistorian opintojaan ja lähtee useaksi viikoksi luostariin Pyreneillä selvittääkseen tämän niin kutsutun Adèlen mysteerin.

Mies perehtyy mysteeriin luostarin arkistojen avulla. Minkälaisten tosiasioiden pohjalta tarina Adèlesta oikein on syntynyt? Mitä 1100-luvulla mahtoi tapahtua? Onko Adèlen kysymykseen edes olemassa vastausta, onko se tulkitsijasta riippuvainen?

Tutkijankammion kylmyys yltää luihin ja ytimiin, mutta aihe vie miestä. Hän setvii Adèlen kanonisaatioprosessin vaiheita muun muassa aikalaistodistajien lausuntojen avulla. Tehtävä ei ole helppo, koska yhdeksänsataa vuotta sitten ihmisillä ei ollut tarvetta merkitä asioita pakonomaisesti muistiin niin kuin meillä, jotka kauhistumme jokaista tallentamatonta hetkeä. Mysteerin taustalta hahmottuu tarina kaltoin kohdellusta ja kurjia kokeneesta nuoresta naisesta.

Tutkimuksensa ohella mies osallistuu luostarin arkeen ja saa tutkimustyöhönsä apua luostarissa asuvalta Veli Paulilta. Mies käy useasti Adèlen kukkulalla, jolta moni on vuosien saatossa hypännyt ihmeen toivossa:

Tästä nainen putosi, tässä hänen jalkansa lipesi, ehkä juuri tämän kiven päältä. Tai ehkä hän putosi tahallaan, lipsautti vain jalkansa pienellä ja peruuttamattomalla liikkeellä. Vai ottiko nainen sittenkin vauhtia, juoksi ja levitti kätensä, katsoi maisemaa viimeisen kerran ihmisenä, joka oli ollut? Pyyhkikö tuuli sillä hetkellä pois hänen entisen elämänsä ja putosiko hän ilman halki uuteen itseensä?

Miehen matkan taustalla on jonkinlainen keski-iän kriisi; avioliitto on hiipunut ja parikymppinen poika kipuilee ahdistuksensa kanssa. Miehessä on myös lapsuudesta saakka kumpuavaa surumielisyyttä. Adèlen tarinan rinnalla mies käy läpi oman elämänsä tarinoita: avioliittonsa, poikansa, äitinsä. Pyreneiltä hän saa mukaansa keskeisiä lauseita omaan elämäntarinaansa.

On paikkoja, joihin tullaan vain eksymällä, minä ajattelen, ei ole muuta tietä.

Uskonnottomana en yleensä kiinnostu tarinoista, joissa on näin selkeä uskonnollinen sävy. Tällä kertaa kuitenkin huomasin lukevani uskontoon linkittyvää tarinaa lähes ahmien; sivut kääntyivät kuin itsestään ja pian pienoisromaani jo loppuikin. Viimeistään tässä kohtaa olin varma siitä, että Haahtelan kirjoitustyylissä ja taidossa luoda tunnelma on jotakin ainutlaatuista, sillä paljon vähemmän kiinnostavaa aihetta en osaisi keksiä. Suhteeni Haahtelan teoksiin on ollut hieman ailahteleva, mutta jo hänen edellinen teoksensa, taiteilijaromaani Mistä maailmat alkavat voitti minut puolelleen.

Mikä kirjassa sitten kiehtoi kauniiden lauseiden ja tunnelman lisäksi? Olen pureskellut lukemaani nyt useamman viikon yrittäessäni sanoittaa viehätystäni. Ainakin luostariyhteisön kuvaus on luomassa mielenkiintoa, sillä tuollaisissa suljetuissa elinpiireissä on mielestäni jotakin kiehtovaa. Voin myös jollakin tapaa samastua päähenkilön päähänpinttymään, sillä jonkin ongelman äärellä olen itsekin väsymätön.

Adèlen tarina saa myös ajattelemaan tarinoiden kerrontaa arkisesta, nykypäiväisestä näkökulmasta. Vaikka niin paljon nykyään tallennammekin omasta elämästämme, tapahtumien kulusta on silti usein monia näkemyksiä ja tulkintoja.


Sopivasti kun olin puolivälissä kirjaa, postiluukusta kolahti tuore Parnasso, jonka kansikuvassa komeilee Haahtela. Artikelissa kirjailija kertoo muun muassa kirjoittamisestaan ja esikuvistaan. Psykiatrina toimiva Haahtela kertoo olevansa väsymättömän kiinnostunut elämän mysteeristä, jota Adèlen kysymyskin käsittelee. Niukan ilmaisun taustalla on harmonian tavoittelu.

Aina vain paisuvalle lukulistalleni kipusivat Parnasso-jutun perusteella vanhempaa Haahtelaa ainakin Elenan ja Katoamispisteen verran – ja Raija Siekkistä.

Joel Haahtela pääsee kuulemaan toukokuussa Helsinki Litissä, missä hän keskustelee Kai Aareleidin kanssa lauantaina festivaalin päätöskeskustelussa klo 17.10.

Helmet-lukuhaaste: 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Proustin pyörteissä teatterissa



Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3
Teatteri Jurkka

Käsikirjoitus ja ohjaus: Aleksi Holkko ja Hanna-Kaisa Tiainen
Pukusuunnittelu ja lavastus: Timjami Varamäki
Valo- ja äänikonsultit: Olivia Pohjola ja Viljami Lehtonen
Näyttämötekniikka: Saku Kaukiainen

Näyttämöllä: Milka Ahlroth, Aleksi Holkko, Hanna-Kaisa Tiainen ja Timjami Varamäki


Työpaikallani kirjastossa vedän kollegani Paulan kanssa Marcel Proust -lukupiiriä, jossa luemme Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjasarjan. Aloitimme urakkamme viime syyskuussa ja pian koittavassa toukokuun tapaamisessa käsittelemme suomennoksissa mitattuna seitsemännen osan loppua. Alun perin seitsenosaisen sarjan suomennos koostuu kymmenestä niteestä.

Osallistujien innokkuus ja sitoutuneisuus ovat yllättäneet meidät vetäjät täysin: mukana on ollut noin 15 osallistujaa joka kerta! Osallistujien toiveesta jatkamme lukupiiriä ensi syksynä ja luemme kirjasarjan viimeiset osat vuoden loppuun mennessä. Kuukausittaiset tapaamiset tuovat rytmiä ja tukea haastavan kirjasarjan lukemiseen. Proust uuvuttaa toki välillä, sen myönnän. Ryhmän tuella kirjasarjan selättämisestä tulee kuitenkin mielekästä. 

Tässä keväällä Paula alkoi puhua kirjan pohjalta tehdystä näytelmästä, joka pyörii Teatteri Jurkassa. Pakkohan se olisi mennä katsomaan! Kun liput oli jo lunastettu, meille selvisi, että kyse olisi kolmannen osan dramatisoinnista. Jotenkin olimme luulleet, että näytelmä käsittelisi koko kirjasarjaa, mutta nyt kyse olisi nimenomaan kolmososasta. Tuntui ihan luonnolliselta ajatukselta, että kymmenen kirjaa olisi puristettu yhteen näytelmään, koska Proustin kohdalla kaikki on mahdollista.

Hanna-Kaisa Tiainen, Milka Ahlroth, Aleksi Holkko.
Kuva: Marko Mäkinen.

Kutsuimme edellisessä lukupiiritapaamisessa mukaan kaikki lukupiiriläiset ja lämpiössä huomasimme, että neljä lukupiiriläistä oli ostanut liput samaan näytökseen. Ranskalaiseen tyyliin kaikki katsojat ohjattiin paikoilleen, ja päädyimme yläriviin vieretysten.

Jo ennen paikoille ohjausta lämpiössä saimme ensikosketuksen tulevaan näytökseen: tutustuimme itse Marceliin, joka luonnollisesti olisi keskeisessä roolissa näytelmässä, sekä teatterin kummitukseen.

Esitys yhdistelee mielenkiintoisesti Proustin kirjasta poimittuja teemoja ja kohtauksia Teatteri Jurkan historian ja näyttelijyyden pohdintoihin. Millä putkiremontin kulut katetaan, millä maksetaan vuokra? Miten teatterin taika luodaan illasta toiseen?

Alle satapaikkainen Teatteri Jurkka on näyttelijälle täysin erilainen työympäristö kuin yli sata vuotta sitten massiivisia spektaakkeleita isännöinyt 1800-paikkainen suurnäyttämö. Jurkka on huoneteatteri, joten tunnelma on tiivis. Lava on pieni ja näyttelijät yleisöä lähellä. Näyttelijöiden eleet ja ilmeet välittyvät katsojalle vaivatta. 

Hanna-Kaisa Tiainen Marcelina.
Kuva: Marko Mäkinen.

Intiimiys korostuu välillä katsomossa ikään kuin yleisön joukossa istuvassa Marcelissa, jonka rooliin Hanna-Kaisa Tiainen istuu luontevasti. Marcel on juuri niin herkkä, kärkäs, totinen ja pikkutarkka kuin olin hänen kirjaa lukiessani mieltänyt olevan.

Kirjassa merkittävä tapahtuma on Marcelin ensimmäinen teatterissa käynti. Marcel odottaa näkevänsä mahtavan la Berman esittävän Faidraa ja hekumoi ajatuksella. Hän kuvittelee esityksen olevan jotakin niin tajunnanräjäyttävää, että todellisuus on pettymys. Jurkan näytelmässä näyttelijät pistävät Marcelin koville hänen kritiikistään: tämä on herkullisesti toteutettu! Suruvireiseen Marcelin hahmoon olisin kovin mielelläni syventynyt vieläkin enemmän.

Näyttelijöiden omat henkilöhistoriat nivoutuvat yhteen Proustin klassikon kanssa. Eritoten näytelmä on läpileikkaus Milka Ahlrothin näyttelijänurasta. Lavalla nähdään roolien kavalkadi, ja myös näyttelijä roolihahmojen takana. Ahlroth on kokemuksensa turvin näytelmän kivijalka.

Milka Ahlroth.
Kuva: Marko Mäkinen.

Koin antoisaksi sen, ettei Proustin kirjaa ollut yritetty siirtää näyttämölle liian orjallisesti. Kirjasta oli poimittu jatkokäsittelyyn tiettyjä kohtauksia ja teemoja, kuten erilaiset illuusiot, identiteettipohdinnot ja sukupuoliroolit. Näistä käsikirjoittajat ja ohjaajat Holkko ja Tiainen olivat tehneet omaa tulkintaansa ja linkittäneet sitä nykypäivään. Kirjasarjaa tahkonneena pidin kuitenkin siitä, miten itse kirja oli läsnä esityksessä: siitä luettiin otteita pitkin esitystä.

Aleksi Holkko.
Kuva: Marko Mäkinen.

Suosittelen näytelmää erityisesti kaikille, joilla on jokin suhde Marcel Proustiin: ehkä olet jo lukenut Proustisi tai vasta suunnittelet sitä, kenties olet etsinyt kadonnutta aikaa vasta yhden kirjan verran. Tai ehkä sinua muuten vain kiinnostaa tämä identiteettinsä kanssa kipuillut, sairauksien riivaama kirjailija, joka kirjoitti omasta elämästään tuhansien sivujen verran sata vuotta sitten. Vielä on muutaman näytöksen verran aikaa.

Milka Ahlroth lukee, Marcel kuuntelee.
Kuva: Marko Mäkinen.

Käyn todella harvoin teatterissa, joten tämä näytelmä oli hyvää lämmittelyä kesän Volter Kilpi -kirjallisuusviikolle, jonne olen suuntaamassa heinäkuussa. Suunnitelmissani on kirjallisuusluentojen lisäksi mennä katsomaan useampaa näytelmää Kustavin maisemissa. Tämä siis tuskin jää Kirjakimaran ainoaksi teatteriraportiksi!

maanantai 8. huhtikuuta 2019

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija



Aula & Co. 2019. 6 t 54 min.
Alkuteos: The tattooist of Auschwitz (2018).
Suom. Pekka Tuomisto.
Lukija: Markus Niemi.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Ihmisiä karjavaunuissa, ihmisiä nukkumassa parakeissa heinistä kyhätyillä patjoilla. Portin päällä lupaus työn vapauttavasta voimasta. Portin sisäpuolella ihmiset tunnistetaan ranteeseen tatuoidusta numerosarjasta, eikä yksityisyyttä ole. Sadistista käytöstä. Tässä kaikessa ei ole mitään uutta, sen on saanut lukea monesta keskitysleirikuvauksesta aiemmin. Heather Morrisin kirja Auschwitzin tatuoija tuo tähän uutena puolena tatuoijan näkökulman.

Päähenkilö kirjassa on nimeltään Lale. Mies pääsee laajan kielitaitonsa ansiosta leirin tatuoijaksi. Vaikka tehtävä tarkoittaa kivun tuottamista toisille vangeille, hän ei voi kieltäytyä mahdollisuudesta. Jos hän ei ota tehtävää vastaan, sen ottaa joku muu. Hän voi yrittää hoitaa hommansa mahdollisimman inhimillisesti, ja se tuo mukanaan turvatumman aseman leirissä. Eräänä päivänä Lalen tatuointipöydän luo astelee kaunis nuori nainen, Gita, jonka Lale muistaa kohdanneensa kerran aiemmin. Lalen etuoikeutetun aseman turvin Lalen ja Gitan rakkaustarina etenee keskitysleirillä. On kiihkeitä kohtaamisia, pelkoa kaiken menettämisestä, haaveita yhteisestä tulevaisuudesta.

Australiassa asuvan Heather Morrisin esikoisteos perustuu tositapahtumiin. Slovakialainen Lale Sokolov oli keskitysleirivanki Auschwitz-Birkeanaussa ja kohtasi elämänsä rakkauden noissa epäinhimillisissä oloissa. Pariskunta selvisi leiriltä hengissä, ja he elivät Australiassa vapautumisen jälkeen. Vaimo kuoli vuonna 2003, ja vasta sen jälkeen Sokolov halusi kertoa tarinansa. Morris haastatteli Sokolovia useiden vuosien ajan, ja miehen kertomasta syntyi ensin elokuvakäsikirjoitus. Sokolov kuoli vuonna 2006.

Jo etukäteen siis tiesin, että Lale ja Gita selviytyvät, ovathan he eläneet 2000-luvulle asti, mutta silti heidän tarinansa vaiheet kiinnostivat, se miten tuhoamisleiriltä voi selviytyä. Keskitysleireistä olen lukenut vuosien mittaan paljon ja välillä ajattelen, että jo tarpeeksi. Jokin Morrisin kirjassa kuitenkin veti puoleensa ja latasin sen puhelimeeni työmatkoilla kuunneltavaksi. Kirja ei ehkä jää mieleeni kaunokirjallisten ansioidensa vuoksi, vaan tarinansa takia: onhan Lalen ja Gitan rakkaustarina aivan uskomaton.

Helmet-lukuhaaste: 32. Kirjan nimessä on ammatti.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...