torstai 17. lokakuuta 2019

Inka Nousiainen: Mustarastas

Kansi: Martti Ruokonen.


WSOY 2019. 73 s. e-kirjana.
Mistä minulle: BookBeat.
Oma arvioni: 4½/5.


Eletään vuotta 1989, kun 17-vuotias Juha lähtee kahden kaverinsa kanssa risteilylle Vaasasta Ruotsiin. Tunnelmaa on kohotettu koko edellinen viikko, vaatteet valittu huolella. Reissulta palaa kotiin vain kaksi poikaa ja Juhan keltainen reppu. Juha on kadonnut.

Alkaa läheisten vuosia kestävä piina. Mitä on tapahtunut? Onko Juha pudonnut laivalta mereen vahingossa, entä jos hän onkin hypännyt tahallaan? Onko joku tehnyt Juhalle jotakin pahaa? Erilaisia skenaarioita on loputtomasti.

Ajan jäsennys muuttuu, on aika ennen katoamista ja aika sen jälkeen. Tapahtumia kertoo Eeva, nyt jo aikuinen pikkusisko. Hän osoittaa sanansa kadonneelle Juhalle:

Kun meren kohtaa ensimmäisen kerran, sen kyllä muistaa. Mä kohtasin meren ensimmäisen kerran kun sun katoamisesta oli kulunut yli vuosi. Mietin sitä nyt kun katson merta ikkunassa. Tuo meri tuossa yhdistyy siihen mereen, jonka mä kohtasin, ja se yhdistyy siihen mereen, johon sä katosit.

Nousiainen kuvaa koskettavasti perheenjäsenten reaktioita. On hetkiä, jolloin sisällä tuntuu kuolleelta, on hetkiä, jolloin itketään kuorossa. Eeva pohtii paljon, miksei mennyt Juhan lähtöaamuna hyvästelemään, vaan vain loikoi sängyllään, kun veli lähti kohtalokkaalle reissulle. Tällaisia kysymyksiä voi kelata läpi tuhansia kertoja, eikä oikeaa vastausta löydy.

Juha katosi risteilyllä, joten merellä on suuri merkitys tarinassa. Onhan meri mitä ilmeisimmin Juhan hauta.

Meren kanssa ei leikitä, se oli selvää. Meri tekee niin kuin tahtoo ja pitää itsellään sen, minkä haluaa. Tuntui huimalta ajatella, millainen voima sillä oli. Ja miten vanha se oli ja miten kauas se jatkui ja mitä kaikkea se syliinsä kätki, sinutkin jossain.
– – –
Onkohan olemassa ketään, joka ei merta katsoessaan ajattelisi vakavia? Ketään, koka ei tuntisi kaipuuta tai jonka ajatukset eivät jotenkin eksyisi äärettömyyteen? 

Kun vuosien kuluttua rannalta löytyy ihmisen leukaluu, toiveet heräävät. Saadaanko vihdoin tietää, mitä Juhalle kävi?

Raskaasta aiheesta huolimatta kirja on nopealukuinen. Silmäkulmat kostuvat, mutta kurkkua ei kurista. Ehkä tekstin puhekielisyys osaltaan hieman keventää lukukokemusta. Ja onhan tapahtuneesta aikaa kolmisenkymmentä vuotta. Kertoja ei ole enää vereslihalla, vaikka muistot ovatkin tärkeitä. Aika loiventaa surua, tekee siitä kaipausta.

Kirja pohjautuu Eeva Soivion perhetragediaan. Näyttelijänä työskentelevä Soivio esitti veljen katoamisesta kertovaa monologia pari vuotta sitten näyttämöllä, ja nyt kirjailija Inka Nousiainen on muokannut tarinasta tämän romaanin. Tämä kuvio selvisi minulle vasta lukemisen jälkeen. Lukiessani mietin, kirjoittaako Nousiainen omista kokemuksistaan, koska tarina tuntui alusta asti niin aidolta. Samalla muistelin, että olisin kuullut veljen katoamisesta laivalla ennenkin – varmaankin pari vuotta sitten luin lehdestä Soivion monologista.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtaan 43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi, sillä tarinassa seurataan Eevan varttumista suuren surun kanssa. Meren keskeisen roolin vuoksi kirja sopii myös Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. 

perjantai 11. lokakuuta 2019

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen


Kansi: Satu Kontinen.


WSOY 2019. 6 t 29 min.
Lukija: Sari Haapamäki
Mistä minulle: BookBeat.
Oma arvioni: 5/5.


Minä olen ensimmäinen nainen, kaikki minussa nähdään Urhon läpi, ja näkyykö minua hänen takaansa edes?

Ensimmäinen nainen on hienovireinen historiallinen romaani naisesta, joka on yleensä jäänyt sivurooliin. Sylvi Kekkonen oli kirjailija, äiti ja presidentin puoliso, ja näistä määreistä viimeisin ohjasi hänen elämäänsä eniten. Nyt Sylvi Kekkonen nostetaan päähenkilöksi, pois miehensä varjosta.

Kirja alkaa vuodesta 1966, jolloin Urho Kekkonen on ollut presidenttinä kymmenen vuotta. Pesti on kestänyt paljon pidempään kuin Sylvi ikinä osasi kuvitella. Lukija tietää, että vielä ei olla edes puolivälissä.

Omapäinen Sylvi ajaa ajokortin keski-ikäisenä, ja vapauden hänelle tuo kuningatar Margaretalta lahjaksi saatu Morris Mini. Minillään Sylvi lähtee mökille ja nimenomaan yksin, sillä tilanne vaatii yksinoloa: takana on vaikea kesä, johon mahtuivat muun muassa ystävä Marjaliisan hautajaiset. Suomusjärvellä Katerman kylässä sijaitseva mökki on Sylville turvasatama. Siellä hänen ei tarvitse pelätä mitään. Ja onhan hänellä koira turvanaan.

Muistellen Sylvi käy läpi keskeisiä elämänvaiheitaan. Kohtaamisen, rakastumisen, lasten syntymän, sotavuodet, presidentiksi valinnan. Sylvi osoittaa sanansa menehtyneelle ystävälleen Marjaliisalle. Päiväkirjojen selailu tukee muistelutyötä. Mukana on myös muotokuvaa Sylvistä työstävän taiteilija Essi R.:n näkökulma. Miten syntyykään muotokuva naisesta, joka on ison liekin vierellä kytevä pikku kipinä?

Sylvi Kekkonen on valtakunnan ensimmäinen nainen, mutta miehensä ainoa hän ei ole. Urho Kekkonen tunnetaan lukuisista naissuhteista, joista myös vaimo on tietoinen. Naissuhteiden lisäksi Urho purkaa stressiään viinalla ja urheilemalla. Puoliso on Sylvin onni ja onnettomuus. Sylvi tietää asemansa olevan vankkumaton sivusuhteista huolimatta, onhan mies uskottavampi poliitikkona, jos tällä on vaimo. Perhe pönkittää valtaa.

Myös kirjailijuuteen liittyy jatkuva epävarmuus ja alemmuuden tunteita. Sylvi epäilee, kutsutaanko hänet kirjailijaesiintymisiin vain puolisonsa vuoksi vai pääseekö hän mukaan omien ansioidensa vuoksi.

Ääni on siis ikääntyneen rouvan, joka on nähnyt miehensä rinnalla kaikenlaista, myös lukuisia pettymyksiä. Kaksospojat Taneli ja Matti ovat jo aikuisia. Sylvi kutsuu Tanelia päiväpojaksi, Mattia yöpojaksi. Ensin mainitusta äidin ei ole tarvinnut kantaa huolta, mutta jälkimmäisestä senkin edestä. Äitiyteen liittyy myös synkkiä sävyjä, sillä Sylvi toivoi kovasti kolmatta lasta, mutta lääkärin kehotuksesta yritykset jätettiin. Vai tuliko kehotus sittenkään lääkäriltä?

Ensimmäinen nainen on taidokas faktan ja fiktion kudelma, jonka päähenkilöstä piirtyy yhtä aikaa vahva ja hauras kuva. Sylville on pedattu rooli, joka on kahlitseva, mutta hän ei tyydy vain siihen.

Kirjan päähenkilö on kirjailija Johanna Venhon fiktiivinen näkemys Sylvistä. Mukana on joukko todellisia historiallisia henkilöitä, kuten kirjailija Marja-Liisa Vartio, Kekkosen rakastajattaret Anita Hallama ja Anne-Marie Snellman sekä kuvanveistäjä Essi Renvall. Tai siis fiktiiviset versiot heistä. Venho on rakentanut henkilöhahmonsa taustatyön avulla: kirjailija on perehtynyt muun muassa presidentin vaimon päiväkirjateksteihin, kirjeisiin ja muuhun aikalaismateriaaliin.

Viimeaikaisista lukukokemuksista kirja toi mieleeni Mila Teräksen Jäljet ja Minna Rytisalon Rouva C:n.

Helmet-lukuhaaste: 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi.

torstai 10. lokakuuta 2019

Turun messuilla koettua

Vietin Turussa jo perinteeksi muodostunutta syksyistä kaupunkiviikonloppua kirjamessujen aikaan viime viikonloppuna. Viihdyin messuhulinassa kaksi päivää, perjantain ja lauantain. Nyt on aika palata hetkeksi messumuistojen pariin. 

Lämpöä ja vilskettä


Turun kirjamessut ovat minulle syksyn odotetuin kirjallisuustapahtuma. Pidän messujen lämpimästä tunnelmasta, ja onhan pienempi messukeskus helpompi hahmottaa ja kulkea kuin jättimäinen vastineensa Pasilassa. Lavalta toiselle pääsee ainakin useimmiten liikkumaan kätevästi, pahimmat ruuhka-ajat ovat tietenkin poikkeus. 

Ohjelmajohtaja Jenni Haukio
tervehtimässä bloggaajia.

Tänä vuonna messuilla vieraili reilut 23 500 kävijää, joten eivät nämäkään messut mitenkään pienimuotoiset ole. Suosituimmat ohjelmanumerot vetävät väkeä paikalle enemmän kuin tiloihin mahtuu. Esimerkiksi avajaisiin eivät kaikki halukkaat mahtuneet, samoin monia haastatteluja jouduin seuraamaan tiiviin ihmismuurin takaa. Tervon ja Loirin keskustelun jätin suosiolla väliin, osin tungoksen vuoksi. Näin kirjanystävän näkökulmasta tämä on tietenkin positiivinen ongelma!

Teatterin pyörteissä


Tänä vuonna messuohjelmassa näkyi merkittävä uudistus: maakohtaisista teemoista on luovuttu ja tilalle ovat tulleet poikkitaiteelliset teemat. Nyt messujen teema oli teatteri, jonka innoittamana lavoilla haastateltiin monipuolisesti dramaturgeja, näyttelijöitä ja muuta teatteriväkeä. 


Jenni Haukio haastatteli Seela Sellaa.

Seela Sella kertoi elämänsä kirjoista, joista yksi keskeisin on Viktor Franklin Ihmisyyden rajalla. Sella on ilmeisen sinnikäs lukija, sillä hän ei kuulemma ole koskaan jättänyt yhtäkään kirjaa kesken! Runot ovat Sellalle rakas kirjallisuuden laji, ja ne myös jäävät helposti mieleen, koska rytmi on runoissa keskeinen tekijä. Keskustelussa Haukio ja Sella nostivat esille, miten maailma muuttuu: räppi on nuorten runoutta.

Nähtiin lavoilla myös pienimuotoisia esityksiäkin, kuten Turun ylioppilasteatterin katkelma Eeva Kilven tekstin pohjalta tehdystä Poltettu oranssi -näytelmästä.


Tähtiä läheltä ja kaukaa


Yksi odotetuimmista kansainvälisistä messuesiintyjistä minulle oli ruotsalainen Jonas Hassen Khemiri. Haastattelussa hän kertoi uusimmasta kirjastaan Isän säännöt, josta hän myös luki katkelmia. Lukuhetki toi kaivattua vaihtelua hektiseen messupäivään. Oli ihana vain kuunnella kirjailijan lukevan omaa tekstiään teoksen alkukielellä. 


Jonas Hassen Khemiri.

Hieman sattumalta jäin kuuntelemaan brittiläistä Ruth Warea, joka on miljoonamyynteihin yltänyt dekkaristi. Hän kertoi, miten sai kehitettyä rakkaasta kirjoitusharrastuksestaan ammatin ja miten arkista elämää myös bestseller-kirjailija viettää. Waren Rouva Westaway on kuollut oli minulle miellyttävä äänikirjakokemus viime talvena, sillä tällaiset psykologiset jännärit kiinnostavat minua enemmän kuin väkivaltakuvaukset. 


Ruth Ware.

Messuilla kuultiin Heli Laaksosta, värikästä Lounais-Suomen murteella runoilevaa sanamaijaa. Laaksoselta on ilmestynyt tänä syksynä uusi aikuisille suunnattu runokirja nimeltään Aurinko. Porkkana. Vesi. monen vuoden tauon jälkeen. Ihailen Laaksosen sanankäyttöä ja messuesiintymisen aikana mietin, että ehkä pitäisi joskus mennä hänen keikalleen, nytkin on kuulemma alkamassa uusi kiertue.

Heli Laaksonen.

Kotimaisen runotaiturin jälkeen sopii siirtyä romaaneja kirjoittavaan kotimaiseen tähtikirjailijaan, Pajtim Statovciin. Hänen haastattelunsa oli sijoitettu aivan liian pienelle lavalle: Kuisti-lavan ympärys oli tupaten täynnä. En aina istumapaikkaa kaipaakaan, ja onneksi äänentoisto toimi niin, että vähän kauemmaskin kuuli Statovcin aatoksia. Aiheena oli luonnollisesti hänen uusin romaaninsa Bolla, jolle veikkaan ja toivon menestystä, kun kirjallisuuspalkintojen ehdokkaita nimetään.

Pajtim Statovci.

Palkintoja ja paneeleja


Kirjamessuilla jaetaan perinteisesti monenlaisia palkintoja. Tänä vuonna iloitsin erityisesti Tuija Takalalle selkokirjallisuuden edistämisestä myönnetystä Seesam-palkinnosta. Opettaja-kirjailija-kirjabloggaaja Tuija on työskennellyt uutterasti selkokielen parissa. Tuija on kirjoittanut useita selkokirjoja ja tuo selkokirjallisuutta esiin myös kirjablogissaan Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Vielä kerran onnittelut Tuijalle!

Tuija Takala.

Kirjabloggaajissa on myös sometähtiä! Kirsin kirjanurkka -blogia kirjoittava Kirsi Hietanen osallistui somelukutaitoon keskittyneeseen paneeliin yhdessä suosittua Twitter-tiliä pitävän Pekka Saurin, somea tutkivan yliopistonlehtorin Janne Matikaisen ja Mmiisas-kanavaa ylläpitävän Miisa Rotola-Pukkilan kanssa.

Keskustelussa pohdittiin muun muassa sitä, miten hyvätkin aikeet saattavat kääntyä joskus itseään vastaan, kuten Saurin Rakentava twiittaaja -kohu osoitti. Kirsi toi mainiosti esiin sitä, miten olisi tärkeä miettiä, miten aikuisten somelukutaitoa voitaisiin kehittää – lapset ja nuoret kun oppivat sitä nykyään koulussa, mutta vanhemmat ikäpolvet eivät sellaisessa opetuksessa ole olleet.


Pekka Sauri, Kirsi Hietanen, Janne Matikainen ja Miisa Rotola-Pukkila.

Kiehtovia pohdintoja sisälsi myös Anna-Riikka Carlsonin vetämä keskustelu, jossa valotettiin kirjailijan ja kustantajan suhdetta. Pajtim Statovci, Matti Rönkä ja Tuomas Kyrö jakoivat kokemuksiaan työskentelystä kustantajan kanssa. Mieleeni jäivät Röngän toiveet kustantajan panostuksesta kirjan markkinointiin ja Statovcin kaipuu ajatuksia haastaviin kommentteihin – ne vievät kirjoittamista eteenpäin.

Anna-Riikka Carlson, Pajtim Statovci, Matti Rönkä ja Tuomas Kyrö.

Iltaohjelmaa


Messupäivien jälkeen jalat huutelivat jo hotellia, mutta perjantai-iltana päätin osallistua uuden kokemuksen perässä kirjalliseen ohjelmaan muutaman bloggaajakollegan kanssa. Suuntasimme kohti ylväässä iltavalaistuksessa kylpevää Tuomiokirkkoa...





Uskonnottomana en kovin usein vieraile kirkoissa, mutta kirjailijoiden kuunteleminen oli hyvä syy tehdä poikkeus. 




Lukuillassa kuultiin vuoroin Bachia sellolla ja kirjailijoita, jotka lukivat joko omia tekstejään tai lainamateriaalia. Erityisesti mieleeni jäi Heidi Köngäksen lukemat otteet uudesta Mirjami-romaanistaan. Köngäksen luentaa oli ilo kuunnella. Miljöö toi kaikkien esityksiin arvokkuutta ja mahtipontisuutta, mutta kaikuvassa tilassa äänet myös välillä puuroutuivat.

Kohti ensi vuotta


Turun tunnelmasta voi huumaantua jälleen ensi vuonna lokakuun alussa 2.–4.10.2020. Tuolloin pääteema on musiikki. Jos ja kun toivottavasti pääsen viettämään Turku-viikonloppua myös ensi vuonna, niin aion pakata mukaan uuden kameran. Huomaan, että aika on tehnyt tehtävänsä vanhan puhelimeni kanssa, kun kuvat ovat paikoin niin sumuisia ja rakeisia.

Lämmin kiitos messujen järjestäjille bloggaajapassista! Oli ilo olla mukana!

lauantai 28. syyskuuta 2019

Lauantain lyhärit: Alkusyksyn uutuuksia

Kirjasyksy on käynnistynyt vauhdilla! Painotuoreita kirjoja tupsahtelee kirjaston uutuushyllyyn monta kertaa viikossa, ja varaushyllystä nappaan lainaan uutuuksia, jotka olen hyvissä ajoin varannut. Rakastan tätä kirjasyksyn lukuflow'ta, kirjojen imua.

Pajtim Statovcin Bollasta bloggasin kuun alussa ja viime viikolla Eeva Kilven Punaisesta muistikirjasta, mutta muuten olen käyttänyt aikani nimenomaan lukemiseen. Päätin jatkaa myös pitkään jäissä olleita kirjoittamisen opintojani, joten osa kirjoitusenergiasta menee nyt opiskeluteksteihin. Tavoitteena on saada opinnoista potkua ja uusia näkökulmia niin blogiin kuin muuhunkin kirjoittamiseen.

Tässä lyhyehkösti ajatuksiani muutamista alkusyksyn uutuuksista ennen kuin lukukokemukseni painuvat unohduksiin.

Edouard Louis: Ei enää Eddy

Tammi 2019. 184 s.
Alkuteos: En finir avec Eddy Bellegueule.
Suom. Lotta Toivanen. 

Kansi: Perttu Lämsä.
Ostin uutena.


Pohjoisranskalaisessa kylässä varttuva Eddy on äitinsä ja isänsä ensimmäinen yhteinen muksu, edellisestä liitosta äidillä on ennestään kaksi lasta. Yhteisiä lapsia syntyy vielä kaksi lisää, joten perhe on seitsenhenkinen. Nimensä Eddy on saanut amerikkalaisten televisiotähtien mukaan.

Pienestä pitäen Eddy on ollut jotenkin erilainen. Ala-asteella kaikki sujuu vielä hyvin, mutta yläaste uudessa koulussa onkin yhtä helvettiä. Kiusaaminen ja nimittely on jokapäiväistä. Eddyn ääni on naismainen, kävelytyyli huomiotaherättävä, hänen olemuksensa ylipäätään jotenkin vääränlainen. Vanhemmat yrittävät kitkeä pojastaan epäsopivia piirteitä, mutta turhaan. Kodin ilmapiirissä on paljon vialla. Omaa tilaakaan ei ole, eikä esimerkiksi läksyjentekoa arvosteta.

Eddyn tarina on julma, mutta toivoa antaa se, että hän on itse sitä vanhempana kertomassa. Omaelämäkerrallisen tarinan lohtu on, että lukija tietää, että poika selviytyy, mutta ei sitä, miten ja milloin. Lukiessa herää lukuisia kysymyksiä: Miten tällainen on mahdollista 2000-luvun eurooppalaisessa maassa? Jos tällaista tapahtuu Ranskassa, miten on Suomen laita? Kirja on nopealukuinen, mutta sen jälkivaikutukset kestävät pidempään.

Työkaverin suosituksen vuoksi sijoitan kirjan Helmet-haasteessani kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

* * *


Raakel Lignell: Älä sano että rakastat

Siltala 2019. 8 t 32 min äänikirjana.
Lukija: Raakel Lignell.

Kansi: Marja-Leena Muukka.
Kuuntelin BookBeatista.


Jos Louis'n kirja vei mietteet tummiin sävyihin, niin yhtään sen helpommalla ei päästä Raakel Lignell muistelmansa lukijaa.

Nuori viulisti matkustaa uuden soittotekniikan ja unelmien perässä Berliiniin, missä hän rakastuu beniniläiseen mieheen. Yllätysraskaus muuttaa naisen elämän, ja alkuhuuman jälkeen alkaa muuttua myös mies. Hurmaavan kuoren alla on pimeämpi puoli. Alkaa uhkailu, väkivalta ja eristäminen. Miehen ailahteleva käytös pakottaa elämään varpaillaan. Nainen pitää kulissia yllä pitkään, sillä haluaahan sitä uskoa rakastetustaan hyvää. Myös häpeä painaa. Ehkä tämä oli viimeinen kerta?

Lignell kirjoittaa vapautuneesti ja mitään peittelemättä. Avoimuus tarjoaa varmasti tärkeää vertaistukea vastaavan kokeneille. Lignellin kirja toi mieleeni viime vuonna julkaistun Laura Mannisen esikoisteoksen Kaikki anteeksi, jossa parisuhdeväkivaltaa käsiteltiin fiktion keinoin. Lignellin muistelman lukijalla ei ole turvanaan fiktion verhoa, joten huomasin vaivaantuvani joistakin intiimeistä kuvauksista, jotka eivät olleet tarinan kannalta välttämättömiä. Vähemmän olisi enemmän. Vaikka mielikuvitukselle jättäisi enemmän sijaa, kirja olisi ollut aivan yhtä vaikuttava.

Helmet-lukuhaaste: 45. Kirjan nimessä on kieltosana.

* * *


Ernman & Thunberg: Sydämen asioita: perhe ja planeetta kriisissä

Tammi 2019. 6 t 51 min.
Lukija: Satu Paavola.
Alkuteos: Scener ur hjärtat.
Suom. Raija Rintamäki. 

Kansi: ?
Kuuntelin BookBeatista.


Kuluneella viikolla on vietetty ilmastoviikkoa ja New Yorkissa on kokoontunut YK:n ilmastokokous. Lapset ja nuoret ovat ilmastolakkoilleet eli jättäneet koulupäivän väliin ja osoittaneet mieltään ilmastonmuutoksen hillitsemisen puolesta. Ilmastolakko-ajatuksen takana on ruotsalainen Greta Thunberg, joka on tuttu kaikille uutisia viime viikkoina seuranneille. Ensin otsikoihin nousi Gretan maitse tekemä matka New Yorkiin, nyt puhuttavat hänen kiivas puheensa YK:n kokouksessa ja se, miten hän reagoi nähdessään Trumpin.

Sydämen asioita: perhe ja planeetta kriisissä kertoo nuoren ilmastovaikuttajan tarinan. Yhden ruotsalaistytön koululakosta on kasvanut maailmanlaajuinen ilmastoliike, ja kirja taustoittaa sitä, miten tähän on päädytty. Kirja on syntynyt koko perheen yhteisenä projektina, mutta pääasiassa minä-kertojana toimii perheen äiti Malena Ernman. Hän kertoo, miten Greta sairasti pitkään syömishäiriötä ja miten tyttärellä lopulta diagnosoitiin ADHD. Myös Gretan siskolla Beatalla on diagnooseja. Tytärten sairastelu ja muut elämän haasteet ajoivat perheen kriisiin.

Gretan ilmastotietoisuus alkoi, kun hän kuuli ilmastonmuutoksesta. Hänen oli vaikea ymmärtää, miksei asiaa oteta vakavammin: miksei Ruotsi vähennä hiilipäästöjään Pariisin ilmastosopimuksen edellyttämälle tasolle? Hän päätti toimia. Hän istui Ruotsin valtiopäivärakennuksen edustalla ennen vaaleja "Skolstrejk för klimatet" -kylttinsä kanssa saadakseen ilmastonmuutokselle huomiota. Vähitellen koululaisen lakko sai enemmän ja enemmän medianäkyvyyttä, ja häntä pyydettiin puhumaan erilaisiin tilaisuuksiin. Nyt hänen nimensä on koko maailman huulilla.

Helmet-lukuhaaste: 34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia.

* * *


Maja Lunde: Sininen

Tammi 2019. 10 t 41 min.
Lukijat: Erja Manto ja Panu Kangas.
Alkuteos: Blå.
Suom. Katriina Huttunen.

Kansi: Markko Taina.
Kuuntelin BookBeatista.

Mitä tapahtuu, kun makea vesi maapallolla käy vähiin? Mihin ilmastopakolaiset suuntaavat, missä ihmisen on silloin mahdollista elää? Entä minkälaiseksi muuttuvat valtasuhteet? Näihin ja moniin muihin kysymyksiin fiktiivisen vastauksen antaa norjalaisen Maja Lunden romaani Sininen, joka on toinen osa ilmastonmuutoksen seurauksia käsittelevässä ilmastokvartetti-sarjassa.

Nykyajassa norjalainen Signe lähtee hurjalle merimatkalle. Hän on pitkän linjan ympäristöaktivisti, joka on sisuuntunut kaikesta kokemastaan. Hän on vastustanut kosken valjastamista, jään louhimista huvitarkoituksiin. Siinä samalla hän on kokenut pettymyksiä ihmissuhteissa. Nyt hän aikoo kostaa.

2040-luvulle sijoittuva tarinalinja puolestaan kertoo Davidista, joka on pienen lapsensa kanssa pakolaisleirillä. Hän yrittää epätoivoisesti löytää vaimonsa ja toisen lapsensa, joista hän ja tytär ovat joutuneet erilleen katastrofin keskellä. David pyrkii eteläisestä Euroopasta pohjoiseen, missä elämän edellytykset ovat paremmat. Signen ja Davidin tarinat kietoutuvat lopulta yhteen.

Kesällä kuuntelin äänikirjana Lunden ilmastokvartetin avausosan Mehiläisten historia. Kirja ei päätynyt blogiin asti, vaikka se oli vaikuttava ja ajatuksia herättävä kuuntelukokemus. Useassa aikatasossa liikkuva tarina käsitteli pölyttäjien joukkotuhoa ja sen vaikutuksia ihmiskuntaan. Jokaisella kolmella aikatasolla oli oma lukija äänikirjassa, mikä helpotti monitahoisen tarinan seuraamista. Samaa toteutusta on käytetty myös Sinisessä: Signen osuudet lukee Erja Manto, Davidin äänenä toimii Panu Kangas.

Lunde maalailee dystopioita, jotka voisivat hyvinkin toteutua. Pölyttäjien kato ja suuria alueita koskettava kuivuus eivät tunnu järin etäisiltä uhkakuvilta, vaan ilmastonmuutoksen myötä hyvinkin mahdollisilta tulevaisuudennäkymiltä.

Helmet-lukuhaaste: 22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja. Signen merimatkaa on kuvattu seikkaperäisesti, joten kirja sopii myös Kirjoja ulapalta -haasteeseen.

lauantai 21. syyskuuta 2019

Eeva Kilpi: Punainen muistikirja

Kansi: Mika Tuominen.

WSOY 2019. 96 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Eeva Kilven keväällä ilmestynyt Sininen muistikirja käsitteli ikääntymistä ja perhesuhteita, nyt päähuomio on mökkielämän kuvauksessa ja luontohavainnoissa. Toki ikääntyminen ja perhesuhteet ovat keskeisiä tämänkin muistikirjan merkinnöissä, eihän niitä yli 90-vuotias perheensä avusta riippuvainen voi muusta elämästä erottaakaan.

Kilpi kuvaa mökkielämää kylmän ja sateisen alkukesän luonnon keskellä. Koleus rassaa, auringonpilkahdukset ovat ilon aiheita. Kirjailija kirjaa muistiin tunnistamiaan lintuja ja kuvailee, miten kuninkaalliset kauriit vierailevat pihapiirissä. Myöhemmin kesällä päänvaivaa aiheuttaa murhaava helle.

Kilpi nauttii hiljaisuudesta ja erakkoudesta. Rauhan rikkovat uutiset, joita on pakko seurata, vaikka niiden sisältö ahdistaa. Maailman tila synkentää mieltä. Kilpi on kokenut sodan, joten hänen on vaikea ymmärtää sotimista ja sitä, miten ihmiskunta toistaa samoja kauheuksia. Eikö Israelkaan ole oppinut mitään holokaustihistoriastaan?

Merkinnöistä välittyy voimien hiipuminen. Kirjailija tunnistaa omat rajansa ja niissä päivien vaihtelut. Jonakin päivänä ei ole voimia edes kävellä rantaan uimaan. Vaikka voimat ehtyvät, ei pilke silmäkulmassa sammu. Kilpi iloitsee lasillisesta olutta tai siideriä ja haaveilee paikalle porhaltavasta prinssistä.

Tekstissä on muistikirjan tuntua, se on toisteista ja ajatusten kehät näkyvät. Samat asiat askarruttavat päivästä toiseen. Kirjoittaminen on kirjailijalle luonnollinen tapa käsitellä maailman tapahtumia ja oman elämän kysymyksiä.

Me pysymme ehkä juuri kirjallisuuden avulla tolkuissamme. Ja ehkä juuri nimenomaan kirjoittamalla.

Kilven kirjoittamisessa minua viehättää suoruus ja rehellisyys ja se, miten hän yhdistää pohdinnoissaan koko eletyn elämän tähän hetkeen.

Helmet-lukuhaaste18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

torstai 5. syyskuuta 2019

Pajtim Statovci: Bolla

Kansi: Mirella Mäkilä.


Otava 2019. 128 s. e-kirjana.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Rosoinen ja rehellinen Bolla kertoo kielletystä rakkaussuhteesta, toiseudesta ja Euroopan julmasta lähihistoriasta. Alussa eletään sodan kynnyksellä vuoden 1995 Pristinassa. Arsim ja Miloš ovat serbi ja albaani: heidän kuuluisi olla vihamiehiä, ei rakastavaisia. Kahden miehen suhde on tuossa ajassa ja ympäristössä muutenkin hengenvaarallista.

– – ajattelen, miten epäreilua on, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: ihmisiä joiden ei tarvitse pelätä mitään ja ihmisiä joiden täytyy ymmärtää pelätä kaikkea. Pelko toimii sillä tavalla: se tulee kerralla ja jakamattomana. 

Intohimon ja haaveiden hetket ovat väkeviä, mutta lyhyitä. Miloš unelmoi lääkärin urasta, Arsim kirjailijan. Miloš toimii rakastettunsa ensilukijana:
"Lukisitko sen minulle?"
     Hänen pyyntönsä saa minut voimaan pahoin, mutta myönnyn kuitenkin nopeasti, sillä tätähän minä olen odottanut. Mitä muuta kirjoittaminen on, ajattelen, kuin suostumista aivan kaikkeen, itsensä haavoittamista ja oman keskeneräisyytensä sietämistä, kävelemistä ilkosillaan toriaukean halki?

Tulenarka suhde jättää jälkensä molempiin, samoin sota. Olosuhteet ajavat päähenkilö Arsimin tekoihin, joiden vuoksi häntä kohtaan on vaikea tuntea empatiaa. On väkivaltaa, hyväksikäyttöä, hylkäämistä.

Bolla on räjähtävä alku kirjasyksylle ja minulle koskettava lukukokemus. Päähenkilön epämiellyttävyys haastaa lukijaa, vastapainona toivonpilkahdukset tuovat lohtua. Vaikka mieleni teki vain ahmia vetävää tarinaa, jäin makustelemaan Statovcin viisaita, hiottuja lauseita.

Kustantajan esittelyssä Statovcia tituleerataan kansainväliseksi tähtikirjailijaksi ja Bollaa lumoavaksi, eikä näissä määritelmissä ole mielestäni mitään liikaa. Kirjailijan kaksi aiempaa teosta Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän on käännetty useille kielille, ja ne ovat saaneet kehuvia arvosteluja arvostetuissa lehdissä.

Statovcin esikoisteos Kissani Jugoslavia oli minulle loistokas lukukokemus, sillä sen rakenne, henkilöhahmojen syvyys ja jännite tekivät syvän vaikutuksen. Yhtään vähempää en voi sanoa Bollasta, jolle voi povata niin ikään vankkaa kansainvälistä menestystä.

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kirjalla kohdan 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja. Hesarin Kuukausiliitteessä (08/2019) on kirjailijasta pitkä, taustoittava juttu, josta luin hänen kohtaamistaan ennakkoluuloista ja -käsityksistä; häntä kohdellaan usein leimallisesti maahanmuuttajakirjailijana.

keskiviikko 7. elokuuta 2019

Kurkistus syksyn uutuuksiin

Kesä on kääntynyt loppua kohden, mikä tarkoittaa sitä, että kirjasyksy on pikkuhiljaa käynnistymässä. Tutkiskelin kustantajien katalogeja jo loppukeväällä ja poimin uutuustulvasta kiinnostavimmat, mutta syksy tuntui tuolloin vielä kovin kaukaiselta, ja lista jäi hautumaan. Näin elokuun alussa ovat käsillä viimeiset hetket palata listan äärelle, sillä ensimmäiset syysuutuudet ovat jo ilmestyneet.

Tarkoitukseni oli aluksi listata kiinnostavien uutuuksien kärkikymmenikkö, mutta se osoittautui liian vaikeaksi tehtäväksi. Houkuttelevia uutuuskirjoja on vain niin paljon! Niinpä alla on kaksikymmentä eniten odottamaani uutuutta. Kirjojen kuvailut pohjautuvat kustantajien esittelyteksteihin.

Kotimainen kauno


Pajtim Statovci: Bolla (elokuu/Otava)
Bolla kertoo kahden miehen kielletystä rakkaudesta vuoden 1995 Kosovossa, ja miesten vaiheista rakkaussuhteen jälkeen. Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän -romaaneistaan tunnetun Statovcin uutuuden ympärillä kohisi jo ennen kirjan ilmestymistä niin, että kustantaja päätti aikaistaa kirjan ilmestymistä elokuun lopulta kuun alkuun. Ensimmäiset blogiarviot ja lehtikritiikit kirjasta on jo julkaistu ja pikaisen silmäilyn perusteella ne ovat kehuvia ja kiittäviä.


Eeva Kilpi: Punainen muistikirja (elokuu/WSOY)
Keväällä alkanut muistikirja-sarja saa jatkoa. Sininen muistikirja käsitteli ikääntymistä ja perhesuhteita, nyt elokuussa ilmestyvässä kirjassa luvassa on julkaisemattomia luontoaiheisia päiväkirjamerkintöjä kirjailijan rakkaalta kesäpaikalta.


Raisa Omaheimo: Sydän (syyskuu/S&S) 
Nainen heittää sydämensä pois, koska elämä sen kanssa on käynyt liian vaikeaksi. Se takoo, muljahtelee, vaatii. Taiteilija Raisa Omaheimon ensimmäinen romaani on kustantajan mukaan tummasävyinen ja surrealistinen, ja se tutkii rakkaudenkaipuuta omintakeisesti ja pelottomasti. Tämä on minulle syksyn odotetuin esikoinen!


Elina Hirvonen: Punainen myrsky (syyskuu/WSOY)
Hirvosen lähitulevaisuuteen sijoittuva, dystooppinen Kun aika loppuu vakuutti muutama vuosi sitten. Jälleen Hirvonen tarttuu raskaisiin aiheisiin: Punainen myrsky kertoo yhden irakilaisperheen matkasta sodan jaloista pakolaisleirille ja edelleen Suomeen. Dokumentaristinakin toimineen Hirvosen uutuuskirja perustuu todellisen perheen vaiheisiin. 



Riikka Pelo: Kaikki elävä (syyskuu/Teos)
Pelon Finlandia-palkittu Jokapäiväinen elämämme on minulla edelleen lukematta, mutta kirjailijan esikoinen Taivaankantaja teki vaikutuksen blogini alkuaikoina. Kaikki elävä kertoo kovia kokeneista ihmisistä: väkivallan kohteeksi joutuneesta teinitytöstä ja pakkopalautuksen edessä olevasta turvapaikanhakijasta.


Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? (syyskuu/Teos)
Kuka tappoi bambin? kertoo vanhasta rikoksesta, joka nousee ajankohtaiseksi vuosikausia tapahtumien jälkeen, ja ihmisistä, jotka sotkeutuvat tarinaan, joka ei ole heidän. Monista aikomuksista huolimatta en ole vielä lukenut Fagerholmilta yhtään romaania, mutta tästä syyskuussa ilmestyvästä voisi olla hyvä aloittaa. 


Heidi Köngäs: Mirjami (syyskuu/Otava)
Heidi Köngäksen Sandra oli mielestäni yksi vuoden 2017 parhaista kotimaisista romaaneista. Köngäksen isoäidin vaiheisiin perustuva Sandra kertoi sisällissodan sivustakatsojista, nyt keskiössä on Mirjami, talvisotaa varten lumipukuja ompeleva nuori nainen. Poikkeusoloissa Mirjami rakastuu ja joutuu sen vuoksi hengenvaaraan.


Käännetty kauno


Edouard Louis: Ei enää Eddy (elokuu/Tammi)
Ei enää Eddy on ravisuttava tarina Eddy Bellegueulestä, homoseksuaalisuutensa vuoksi hyljeksitystä pojasta pohjoisranskalaisella teollisuuspaikkakunnalla. Se on kuvaus köyhyydestä, toiseudesta, väkivallasta ja selviytymisestä. Ranskalaisen Louis'n omaelämäkerrallinen romaani sai paljon mediahuomiota ilmestyessään vuonna 2014 ja nousi bestselleriksi. Kollegani luki kirjan ruotsinnoksen valmistuttua 2015 ja kehui kirjan maasta taivaisiin. Luotin siihen, että tämä saadaan vielä jonakin päivänä suomeksi, enkä alkanut tankata kirjaa ruotsiksi – pian vuosien odotus päättyy, sillä suomennos ilmestyy nyt elokuussa, mahtavaa!


Maja Lunde: Sininen (elokuu/Tammi)
Millainen on maailma, kun vesi loppuu? Norjalaisen Lunden tulevaisuuteen sijoittuva dystopiaromaani on osa neliosaista ilmastonmuutosta käsittelevää romaanisarjaa. Sain juuri päätökseen äänikirjana sarjan ensimmäisen osan Mehiläisten historia


Jonathan Franzen: Maailman äärillä (elokuu/Siltala)
Jokin Franzenissa edelleen kiehtoo, vaikka edellinen lukukokemukseni oli takkuinen. Vapaus-romaani ei ollut minun kirjani, mutta Epämukavuusalue-esseekokoelma veti paremmin. Maailman äärillä on kokoelma Franzenin esseitä ja puheita viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Kokoavina teemoina ovat ympäristö, taide ja välittäminen.


Haruki Murakami: Tanssi tanssi tanssi (syyskuu/Tammi)
Jes! Uusi Murakami! Tämä ilahduttaa aina, vaikka aivan kaikki lempikirjailijani teokset eivät olekaan olleet yhtä sykähdyttäviä, ja Komtuurin surmakin on vielä lukematta. Nyt odotukseni ovat taivaisssa, sillä syksyllä ilmestyvä kirja on Suuren lammasseikkailun itsenäinen jatko-osa. Luotan siihen, että Murakamin kynästä on jälleen syntynyt maaginen tarina, jonka tapahtumia ei voi selittää järjellä, vaan on annettava tarinan viedä.


Kim Leine: Punainen mies musta mies (syyskuu/Tammi)
Leinen uutuus on Grönlanti-trilogian toinen osa. Ikuisuusvuonon profeettojen tapaan jälleen ollaan 1700-luvun Grönlannissa, jonne on juuri perustettu Tanskan ensimmäinen siirtokunta. Tarinassa seurataan lähestyssaarnaajan ja henkien manaajan vaiheita keripukin ja isorokon vaivaamassa yhteisössä. Trilogian ensimmäinen osa tutustutti haisevaan ja raakaan miljööseen, joten tässäkin kirjassa ruumiillisuus ja karut olot ovat varmasti vahvasti läsnä.


Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta (syyskuu/Tammi)
Valloittavan tarinankertojan edellinen suomennos Susanin vaikutus sijoittui lähitulevaisuuteen ja vei fyysikkopäähenkilön ratkaisemaan mysteeriä. Sinun silmiesi kautta vaikuttaa rakentuvan samankaltaisista aineksista. Tällä kertaa tarina sijoittuu neurotieteiden maailmaan ja mysteeri kietoutuu ihmismielen salojen ympärille.


Jonas Gardell: Ehdottoman rakkauden muistolle (syyskuu/Johnny Kniga)
Koskettava ja ikimuistoinen Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia pohjautui Gardellin omiin ja hänen tuttavapiirinsä kokemuksiin aidsin kylväessä tuhoa 1980-luvun Tukholmassa. Omakohtainen on tämä uutuuskin: kirjan päähenkilö on nimeltään Jonas Gardell, joka kuolee kirjan alussa vuonna 1998 vain 35-vuotiaana. Tarinan menestyneeltä kirjailjapojaltaan kuitenkin varastaa äiti, Ingegärd, jonka kanssa poika Jonas on erottamaton. Erityisesti erikoiselta vaikuttava rakenne kiehtoo.


Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta (syyskuu/Otava)
1970-luvulla New Yorkiin muuttanut nuori nainen on nykyisin menestynyt kirjailija. Neljäkymmentä vuotta vanha muistikirja saa liikkeelle muistojen ja muistamisen pohdinnot. Suhteeni Hustvedtin kirjoihin on kahtalainen, mutta kirjailijuutta ja muistamista käsittelevä kirja vaikuttaa aiheeltaan mielenkiintoiselta.


Sara Stridsberg: Rakkauden antarktis (lokakuu/Tammi)
Stridsbergin naisvihaa käsittelevän romaanin päähenkilö on prostituoitu ja narkomaani Inni, joka jatkaa kertojana myös väkivaltaisen kuolemansa jälkeen. Aiempien kirjojensa tapaan Stridsberg on poiminut kirjansa aiheen todellisuudesta ja kehitellyt sitä eteenpäin. Niin raskas on rakkaus sijoittui Beckombergan mielisairaalaan, Drömfakulteten (suom. Unelmien tiedekunta) taas kertoi Valerie Solanasin tarinan. Rakkauden antarktiksen taustalla on Ruotsia 1980-luvulla kohahduttanut prostituoidun paloittelumurha.


Kim Thuy: Vi (lokakuu/ Gummerus) 
Thuyn vietnamilaisista venepakolaisista kertova romaani Ru oli yksi tämän vuoden kevään kohokohdista minulle. Olin katsomassa kirjailijan esiintymistä Helsinki Litissä ja luin kirjan lopulta kahteen kertaan. Niinpä kirjailijan samasta aihepiiristä kertovaan romaaniin Vi on tartuttava.

Tietokirjallisuus


Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita (elokuu/S&S)
Huippua saada Solnitin teos suomeksi! Ostin kirjan jokunen vuosi sitten englanniksi ja olen lukenut siitä nimiesseen, mutta onhan se hienoa päästä lukemaan kirja omalla äidinkielellään. Solnitin feministisestä esseekokoelmasta on levinnyt laajaan käyttöön termi mansplaining, joka tarkoittaa miesten tapaa aliarvioida naisten osaamista ja ymmärtämistä. Suomeksi termi taipuu muotoon miesselittäminen. Kirjan suomennoksesta vastaa kirjailija Pauliina Vanhatalo.


Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet (syyskuu/Siltala)
Nautin suuresti kustannustoimittajana työskentelevän Arnkilin esikoisteoksen helposti rullaavista esseistä muutama vuosi sitten. Lauantaiesseet luettuani jäin janoamaan lisää ja nyt pääsen sammuttamaan janoani Sunnuntaiesseillä. Seuraan Arnkiliä Twitterissä, missä hän usein saa tiivistettyä havaintojaan maailmasta oivaltaviksi ja naseviksi twiiteiksi. Samaa oivaltavuutta uskallan toivoa uudelta esseekokoelmaltakin.  


Märta Tikkanen: Pakko yrittää kir- (lokakuu/S&S)
Tikkasen uutuus on kirjeromaani, johon on koottu kirjailijan ystävilleen kirjoittamia kirjeitä neljänkymmenen vuoden ajalta. Kirjan nimi on peräisin erään kirjeen lopetuksesta. Kirjeissään Tikkanen pohtii, miten yhdistää äidin ja luovan kirjailijan roolit – luvassa tuttua Tikkasta siis.

* * *

Näiden uutuuspoimintojen myötä toivotan kaikille antoisaa ja nautinnollista kirjasyksyä!

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki: velvollisuustanssi kuoleman kanssa

Kansi: Markko Taina. Luin suomennoksen 8. painoksen
vuodelta 2012, ensimmäinen ilmestyi 1970.


Tammi 2012. 190 s.
Alkuteos: Slaughterhouse Five, or the Children's Crusade (1969).
Suomentaja: Juhani Jaskari.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena.


Kirjabloggaajien yhteisen klassikkohaasteen päivä lähestyi, mutta luettavana oleva tiiliskiviklassikko ei millään tahtonut edetä. Tämä oli tilanteeni vajaa viikko sitten ja iloitsin itsekseni siitä, että en ollut edes ilmoittautunut haasteeseen mukaan. Kokemuksesta tiesin, että näin voi käydä. Ajankulukseni mökillä lueskelin kertyneitä Hesarin kulttuuriosioita (enkä siis sitä klassikkoa), ja törmäsin Jukka Petäjän esseeseen Kurt Vonnegutin 50 vuotta sitten julkaistusta romaanista Teurastamo 5 (HS 21.7.2019). Juttu herätti lukuhaluni, ja onneksi kirja löytyi mökin Keltaisen kirjaston kokoelmastani. Sitten vain lukemaan.

Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki on yhdysvaltalaisen Kurt Vonnegutin (1922–2007) tunnetuin romaani, ja se ilmestyi Tammen Keltaisessa kirjastossa vuonna 1970 Juhani Jaskarin suomentamana. Yhteensä julkaisusarjassa on ilmestynyt Vonnegutilta 13 teosta.

Teurastamo 5 kertoo toisen maailmansodan loppupuolella vuonna 1945 tapahtuneesta Dresdenin pommituksesta ja sen seurauksista. Kolmen helmikuisen päivän aikana Amerikan ja Englannin armeijat pommittivat saksalaista kaupunkia niin, että seurauksena oli täystuho, joukkoteurastus. Pommituksessa kuoli kymmeniätuhansia ihmisiä, joidenkin arvioiden mukaan jopa satojatuhansia. 

Päähenkilö on amerikkalainen Billy Pilgrim, joka joutuu saksalaisten sotavangiksi ja on vangittuna vanhaan teurastamorakennukseen, kun 4000 tonnia pommeja tippuu kaupunkiin. Pilgrim ja hänen kanssaan teurastamon kellarissa piilotelleet ovat harvoja eloonjääneitä.

Sotakokemuksistaan Pilgrim valmistelee sotaromaania, josta ei tule lainkaan tavanomainen sotakirja. Jo sen alku vihjaa tarinan luonteesta: Billy Pilgrim on joutunut ajassa irralleen. Vuosikymmenet vilahtelevat, kun Billy matkaa vanhuuden vuosistaan takaisin aikaan ennen sotaa ja taas eteenpäin hääpäiväänsä ja sodanjälkeiseen elämäänsä Ilium-nimisessä kaupungissa asuvana optikkona.
Billy on ajallinen spastikko, hän ei lainkaan pysty itse säätelemään minne seuraavaksi menee, eivätkä nuo matkat ole suinkaan aina hauskoja. Hänellä on alituinen ramppikuume, hän sanoo, koska hän ei milloinkaan tiedä, missä oman elämänsä kohtauksessa seuraavaksi joutuu esiintymään.

Ajassa matkustaminen alkaa sen jälkeen, kun Billy joutuu 1960-luvulla lentävän lautasen sieppaamaksi. Avaruusolennot vievät miehen mukanaan Tralfamadoreen, jossa hän joutuu eläintarhaan edustamaan Maan asukkaita. Tralfamadorelaisilta Billy omaksuu tavallisesta poikkeavan suhtautumisen elämän käänteisiin. Kuolema ja syntymä ovat vain hetkiä, jotka toistuvat siinä missä muunkinlaiset tapahtumat elämän spiraalissa.

Sotaharjoitusten lopulla Billy sai kiireisen kotiloman, koska hänen isänsä, iliumilainen parturi, oli saanut surmansa ystävän vahingonlaukauksesta heidän ollessaan kaurisjahdissa. Niin se käy.

Ei ole niin kamalaa tapahtumaa, johon ei todettaisi, että "Niin se käy." 

Mieleni tekisi kutsua romaania genrehybridiksi, sillä siinä on piirteitä ainakin muistelmasta, tieteisromaanista, satiirista ja sotaromaanista. Petäjä kuvailee teosta pasifistiseksi antiromaaniksi. 

Sodanvastaisuus tulee kirjassa monin paikoin esiin korostamalla sodan mielettömyyttä. Kaikki tuntuu ajoittain absurdilta: ihminen edustamassa lajiaan tarhattuna, lähes lapset sotimassa ja tappamassa toisiaan, kokonaisen kaupungin tuhoutuminen. Tyylilajeilla leikittely ja edestakaiset liikkeet kuvaavat paitsi sodan mielettömyyttä, myös sodan järkyttämää mieltä. Kauhut palaavat mieleen takaumina, eikä elämää voi enää nähdä kronologisena, eheänä jatkumona. 

Vaikka romaani on avaruusolentoineen ja toisine ulottuvuuksineen mielikuvituksellinen, taustalla ovat kirjailijan omat kokemukset. Kurt Vonnegut oli 22-vuotias, kun hän joutui saksalaisten sotavangiksi ja koki Dresdenin kauhut. Vonnegut aloitti kirjailijanuransa muilla aiheilla, mutta Dresden ei jättänyt häntä rauhaan. Aiheen pohjalta hän kirjoitti kulttiromaaniksi nousseen teoksen yli 20 vuotta tapahtumien jälkeen.

Aikansa kulttiromaanista on tullut vuosikymmenten varrella myös klassikko. Klassikoiden lukemiseen liittyy monenlaisia mielikuvia, monesti sen ajatellaan olevan hankalaa tai ainakin tylsää puuhaa. Onko Vonnegutin klassikko siis vaikea? Tunnistan sen, että kun päähenkilö Billy Pilgrim kieppuu ajassa ja eri todellisuuksien välissä, saattaa lukijakin luiskahtaa liian kauas tarinan vetovoiman ytimestä. Näin minullekin taisi käydä edellisellä kirjan lukuyrityksellä nelisen vuotta sitten. En saanut otetta Teurastamosta, olin koko ajan jotenkin hukassa. Nyt kun aloitin, löysin kirjanmerkin sivulta 53.

Tällä kertaa Petäjän essee viitoitti tietäni enkä ollut lainkaan eksyksissä. Nautin mosaiikkimaisesta romaanista ongelmitta ja näin rakenteen palvelevan aihetta.  Sanoisin, että ajoitus on kaikki kaikessa. Jos jokin klassikko maistuu puulta tänään, se voi avautua ja edelleen avata uusia luku-uria joskus myöhemmin. Eikä klassikon lukemista tukevien tekstien lukemisestakaan haittaa ole, niistä voi löytää tulkinnan avaimia.




Osallistun tällä Vonnegutin romaanilla siis Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Tempaus järjestetään kirjablogeissa kahdesti vuodessa, ja sen idea on yksinkertainen: innostaa lukemaan klassikoita. Haastetta emännöi tällä kertaa Tuntematon lukija -blogin Hande.

Helmet-lukuhaasteessani kirja käy kohtaan 38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja, sillä löysin kirjan Kirjasammon kiellettyjen kirjojen listalta.

lauantai 27. heinäkuuta 2019

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Kansi: Laura Lyytinen.

Tammi 2019. 415 s.
Alkuteos: Gehen, ging, gegangen (2015).
Suom. Jukka-Pekka Pajunen.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Saksalaisen Jenny Erpenbeckin keväällä Tammen Keltaisessa kirjastossa ilmestynyt romaani Mennä, meni, mennyt on kolmas kirjailijalta suomennettu teos ja ensimmäinen kirja Keltaisessa kirjastossa. Aiemmat suomennokset Vanhan lapsen tarina ja Kodin ikävä ilmestyivät vuonna 2011. Erpenbeckin kirjat ovat kiinnostaneet minua jo pidempään ja ostin jopa nyt käsillä olevan romaanin alkukielellä Turun kirjamessuilta muutama vuosi sitten. Intoni ei ihan riittänyt teoksen selättämiseen saksaksi, joten vasta suomennoksen myötä pääsin tutustumaan tähän tarinaan.

Euroopan pakolaiskriisistä on puhuttu viime vuosina paljon, mutta harvemmin ääneen ovat päässeet turvapaikanhakijat. Otsikoihin nousevat tyypillisesti lieveilmiöt, kustannukset ja muut negatiiviset asiat. Erpenbeckin romaanissa tarinansa kertovat pakolaiskriisin uhrit, jotka ovat tehneet usein hengenvaarallisen matkan esimerkiksi sisällissodan jaloista Saksaan saadakseen kiinni paremmasta elämästä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Berliiniin, missä hiljattain eläköitynyt professori Richard tuntee itsensä tarpeettomaksi. Työlleen vuosikymmenet omistautunut leskimies tutustuu kaupungin keskustaan leiriytyneisiin turvapaikanhakijoihin ja löytää heidän tarinoiden kuuntelemisesta uutta sisältöä elämäänsä. 

Itsepintaisesti Richard käy tapaamassa eri Afrikan maista kotoisin olevia miehiä, vaikka kaikki eivät niin auliisti haluaisi jakaa tarinaansa. Pikkuhiljaa miesten kertomukset vievät Richardin mennessään. Richard ystävystyy monien miesten kanssa ja on mukana näiden iloissa ja suruissa. Richard ei suhtaudu pakolaisiin mitenkään ylimielisesti, vaan hän hämmentyy, järkyttyy ja ilahtuu tarinoiden äärellä. Kohtaamisissa heijastuvat pakolaiskriisin eri puolet: kulttuurierot, kielimuurit, läheisten kaipuu, polte saada työskennellä ja elämän merkitykselliseksi kokemisen haasteet. 

Richardille miehiin ja heidän tarinoihinsa tutustuminen toimii sysäyksenä pohtia omia elämänvaiheitaan, hyviä ja huonoja aikoja. Vaikka voisi kuvitella, että turvattua keskiluokkaista elämää viettävä koulutettu eläkeläinen on valovuosien päässä paperittomien turvapaikanhakijoiden kokemusmaailmasta, niin yhteistäkin on. 

Hänelle on ilmeisesti helpointa puhua ajan olemuksesta niiden kanssa, jotka ovat pudonneet ulos ajan rattaista. Tai jotka on teljetty aikaan, jos asiaa niin haluaa ajatella.

Richardinkin identiteetti eläkeläisenä, leskenä ja entisen DDR:n kansalaisena pohjautuu johonkin, jota ei enää ole. Hänen omat ulkopuolisuuden kokemuksensa ja eksyksissä oleminen rinnastuvat miesten kokemaan.

Kirjan nimessä Mennä meni, mennyt  Gehen, ging, gegangen on epäsäännöllisesti taipuvan mennä-verbin taivustusmuodot. Tämän ja monen muun keskeisen verbin muotoja miehet toistelevat saksantunneilla. Näiltä rimpsuilta ei saksan kielen opiskelija voi välttyä, sillä koko joukko verbejä taipuu epäsäännöllisesti, ja verbimuodot on opeteltava ulkoa. Miesten kielenopiskelu toi mieleen muistoja omista saksanopinnoista ja siitä, miten vieraalla kielellä usein joutuu tyytymään ilmaisemaan sen, mihin kielitaito riittää, kun ei vielä osaa sanoa sitä, mitä haluaisi.

Ravistelevan ajankohtainen romaani etenee sujuvasti ja pitää otteessaan viimeiselle sivulle asti. Keltainen kirjasto on tarjonnut tänä kesänä melkoisia lukunautintoja! En voinut antaa tälle kirjalle vähempää tähtiä kuin viisi, samoin kävi Pamukin Punatukkaisen naisen kanssa aiemmin heinäkuussa.

Helmet-lukuhaaste: 44. Kirja kertoo Berliinistä.

torstai 18. heinäkuuta 2019

Riikka Ala-Harja: Kevyt liha

Kansi: Perttu Lämsä.

Like 2015. 216 s.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Oma arvioni: 4½/5.


Hyvää naistenviikkoa! Jälleen juhlitaan seitsemän päivän ajan naispuolisia nimipäiväsankareita, ja samalla on Blogistaniassa perinteeksi muodostuneen Tuijata-blogin Naistenviikko-lukuhaasteen aika. Haasteen raamit ovat väljät: viikon aikana voi lukea naisten kirjoittamaa kirjallisuutta tai kirjoittaa omia havaintojaan naiskuvista. Osallistua voi myös lukemalla kirjallisuutta, jonka on kirjoittanut viikon nimipäiväsankaritar – tai lukemalla kirjan, jonka henkilöhahmoista jollakulla on nimipäivä. Tulokulmansa saa valita mielensä mukaan.

Lähestyn haastetta niin, että valitsin luettavan ja blogattavan kirjan kirjailijan nimen perusteella. Näin Riikan nimipäivänä nostan esille Riikka Ala-Harjan seitsemännen romaanin Kevyt liha. Aiemmin olen lukenut Ala-Harjalta useita teoksia; niistä blogiin asti ovat päätyneet Finlandia-ehdokkaaksi yltänyt Maihinnousu ja novellikokoelma Reikä.

Kevyen lihan päähenkilönä on eronnut, vähän yli nelikymppinen Saara, joka asuu kahdestaan poikansa Martin kanssa. Ouluun on jäänyt entinen elämä ja ex-mies, nyt Saara työskentelee valosuunnittelijana helsinkiläisessä teatterissa. Eräänä päivänä Saara törmää nuoruudenrakastettuunsa kaupungilla, ja he alkavat tapailla. Neljännesvuosisata on muuttanut heitä molempia, mutta paljon on tuttua.

Minäkertoja-Saara pohtii paljon sitä, miten hän ei koe sopivansa perinteiseen naisen muottiin. Hän ei ole nainen, joka haluaa istua miehen sylissä, vaan mieluiten hän seisoo miehen rinnalla, vahvana omilla jaloillaan. Nuo jalat ovatkin spinningin ja kuntosalin vahvistamat. Saara ei ymmärrä, mikseivät kaikki vain voisi olla rinnakkain, samalla viivalla. Miksi pidetään yllä vastakkainasetteluja: miksei vaikkapa puhuta vastakkaisen sukupuolen sijaan rinnakkaisesta sukupuolesta?

Saara on vasta eron jälkeen oppinut esittämään asiansa vakaasti, takeltelematta, kuuluvasti. Sellaiseen rooliin häntä ei kasvatettu, mutta enää hän ei jaksa sitä, että naisten piipitys jää miesten jyrähdysten jalkoihin. Saaran identiteetti heijastuu myös kieleen: hän kokee lyhyet lauseet omakseen eikä pidä sivulauseista, toisin kuin ajattelee naisten useimmin tekevän.

Kuten jo kirjan nimi Kevyt liha vihjaa, ruumiillisuus on tarinassa vahvasti mukana. Minäkertoja paitsi muokkaa lihaansa kuntosalilla, myös raportoi vessassa käynnit, rakastelut ja syömiset, eikä häpeile kertoa sheivaamisesta tai sooloseksistä. Saara kipuilee perhekuvioiden ja halujen keskellä ja ajautuu pohtimaan, miten miehen ja naisen haluja on tapana käsitellä eri tavoin. Miehen seikkailut maksullisten naisten kanssa voidaan puida jo suhteen alkuaikoina, mutta naisen halujen tyydyttäminen maksullisen seuralaisen kanssa on vielä jonkinasteinen tabu.

Kehollisuus on vahva teema myös näytelmässä, jota päähenkilö työstää muun teatteriporukan kanssa. Päästäkseen sisään näytelmän maailmaan Saara perehtyy Michelangelon Daavid-patsaaseen sellaisella intensiteetillä, että miesystävä on kateellinen.

Työssään aina kulisseihin jäävä Saara on kateellinen näyttelijöille ja kaipaa itsekin näyttämölle parrasvaloihin, valojen kohteeksi.
Minun ruumiini näyttäisi minulta, mutta olisin joku muu.
Näytellessä tekisin mitä vain, saisin olla kuka vain, voisin olla mies tai nainen.
Voisin piilottaa sukupuoleni.
Voisin olla erilainen kuin olen ja sitten kuitenkin samanlainen. 
Kevyt liha sopii Naistenviikon lukemistoon kirjailijan ja päähenkilön etunimien vuoksi, mutta myös siksi, että se käsittelee purevasti naisen asemaa nyky-yhteiskunnassa. Sukupuolten tasa-arvoon, valta-asemiin ja stereotypioihin liittyvät kysymykset ovat vahvasti läsnä. Teemat heijastuvat kirjan kaikille tasoille: juoneen, henkilöhahmoihin, kieleen. Miljöönäkin on pitkälti miesohjaajien valtakuntana tunnettu teatterimaailma.

Ala-Harjan pelkistetty kerronta on minulle tuttua jo useamman teoksen ajalta, mutta tähän tarinaan se sopii vielä aiempia luontevammin.

Helmet-lukuhaasteessa saan kirjan sopimaan kohtaan 31. Kirjassa kuljetaan metrolla, sillä Saara ja miesystävä matkustavat metrolla uudenvuoden juhliin. He ajavat läntisimmälle pysäkille, mikä kirjan ilmestymisaikaan oli vielä Helsingin puolella.

torstai 11. heinäkuuta 2019

Joel Haahtela: Katoamispiste

Kansi: Päivi Puustinen


Otava 2010. 160 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Raija Siekkiseen liittyy mystiikkaa, jonka pauloihin jouduin ensimmäistä kertaa opiskeluaikoina. Silloin luin Siekkisen pienoisromaanin Saari ja muistelen kirjoittaneeni siitä jonkin kurssityönkin. Vuonna 2013 luin lukumaratonillani novellikokoelman Kuinka rakkaus syntyy. Viime vuonna tartuin pienoisromaaniin Häiriö maisemassa, joka ei jostakin syystä päätynyt ikinä blogiin asti. Nyt novelleistaan ja pienoisromaaneistaan tunnettu Siekkinen on jälleen kiinnostukseni kohteena, tällä kertaa Joel Haahtelan kautta.

Raija Siekkinen on keskeinen henkilö tässä Joel Haahtelan seitsemännessä teoksessa Katoamispiste. Pienoisromaanin päähenkilö ja minäkertoja on reilu kolmikymppinen lääkäri, joka on julkaissut muutamia romaaneja. Kirjailija Haahtelaa muistuttava mies taiteilee kahden uran välillä. Tällä hetkellä potilastyö vie enemmän aikaa, koska työn alla olevasta romaanista on punainen lanka kateissa. Katoamispiste on fiktiivinen teos, mutta fakta ja fiktio sekoittuvat mielenkiintoisesti: tarinamaailman henkilöt ovat saaneet piirteitä todellisilta henkilöiltä. Siekkisen ja Haahtelan tunnistan, muista henkilöistä en osaa sanoa.

Minäkertoja tarkkailee ympäristöään kirjailijan vainulla, ja syksyisessä Helsingissä mielikuvitusta kutkuttava tarina-aihio lähes putoaa hänen syliinsä. Tapahtumien ketju lähtee liikkeelle, kun mies kiinnittää huomionsa hieman epäröiden ja vaikean oloisesti etenevään naiseen, jolta tuuli yhtäkkiä tempaisee sateenvarjon. Sateenvarjo leijailee korkealla, kunnes rusentuu jäädessään bussin alle. Tapaus yhdistää miehen ja naisen, ja he päätyvät kahvilaan. Käy ilmi, että nainen on ranskalainen ja hänen miehensä on kateissa. Miehestä on niukalti johtolankoja, mutta yksi merkittävä on helsinkiläisestä matkustajakodista lähetetty postikortti. Toinen vihje on mieheltä jäänyt Siekkisen Häiriö maisemassa -romaanin ranskannos.

Pian ranskalainen nainenkin katoaa, mutta päähenkilö ei halua päästää irti mysteeristä, vaan jatkaa tutkimuksiaan. Mies jäljittää kadonnutta ranskalaismiestä ja yhä vain tiiviimmin oman kotinsa tulipalossa menehtynyttä kirjailija Siekkistä. Selvitystyö vie miehen kirjallisuusarkistoihin, Siekkisen vanhojen tuttujen luo ja tämän asuinsijoille Kotkaan. Samalla mies käy läpi eroon päättynyttä suhdettaan, josta mieleen nousevat välähdyksenomaiset hetket.

Etsimisen ja löytämisen sekä muistamisen ja unohtamisen kysymykset punoutuvat yhteen. Se hetki, kun joku katoaa jäljettömiin, kuolee tai vain häviää näkökentästä, on tarinan alku, ainakin kirjailijan näkökulmasta. Mitkä tapahtumat johtivat tähän? Mitä seuraavaksi tapahtuu? Niin pieniltä vaikuttavat yksittäiset asiat voivat määrätä loppuelämän suunnan, kuten kulman takaa kaahaava auto, sänkyyn tipahtanut tupakka – tai tuulenpuuskan voimasta lentoon lähtevä sateenvarjo.

Olen vasta pääsemässä vauhtiin Haahtela-innostukseni kanssa, mutta jo nyt tunnistan Katoamispisteessä yhtymäkohtia keväällä lukemani Adèlen kysymyksen kanssa. Molemmissa pienoisromaaneissa päähenkilömies ajautuu setvimään kutkuttavaa mysteeriä ja tekee siinä samalla tiliä omien ihmisuhdekuvioidensa kanssa. Vaikka pidin Adèlen kysymyksestä paljon, tämä Katoamispiste kolahti minuun vieläkin tujummin: nyt aiheena on kiehtova kirjailijamysteeri, kun taas Adèlen uskonnollissävytteinen tarina oli kauempana mukavuusalueeltani.

Jälleen kirjoitan muistiin: lue lisää Siekkistä, Haahtelaa ja Siekkisen siskon, Ritva Hellstenin, kirjoittama Orvot.

Helmet-lukuhaaste: 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä.

tiistai 9. heinäkuuta 2019

Kuukauden nobelisti: Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen

Kansi: Markko Taina.


Tammi 2019. 322 s.
Suom. Tuula Kojo.
Alkuteos: Kırmızı Saçlı Kadın (2016).
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Keltaisessa kirjahyllyssäni mökillä on monta Orhan Pamukin teosta, mutta aina vain ne ovat jääneet muiden kirjojen jalkoihin. Tuorein hankinta Kummallinen mieleni odottaa vuoroaan tiiliskivimäisen olemuksensa vuoksi, sillä usein luettavaksi tulee valittua hieman maltillisemman paksuisia kirjoja. Pidän kyllä paksuistakin kirjoista, mutta aina lukuvalintoja ei voi järjellä selittää.

Kirjaston uutuushyllystä napattu Punatukkainen nainen on siis ensimmäinen lukemani Pamuk. Ensimmäisellä kesälomaviikollani tahkosin Volter Kilven klassikkoa Alastalon salissa, kunnes kaipasin vähän vaihtelua. Punatukkainen nainen oli osuva valinta, sillä teksti etenee sutjakkaasti, juonessa on sopivasti koukkuja pitämään mielenkiintoa yllä, ja kirja yllättää vielä ihan lopussa. Luin kirjan yhden tuulisen päivän aikana, kun navakka luoteistuuli antoi hyvän tekosyyn pysytellä huvimajan seinien sisällä kirjan kanssa.

Punatukkaisen naisen tarina käynnistyy 1980-luvun Istanbulista. Nuorimies Cem pestautuu äitinsä vastusteluista huolimatta kaivonkaivajan apulaiseksi. Ilman koneita työ on raskasta ja vaarallista, ja työn vastapainoksi Cem ja hänen mestarinsa Mahmut pistäytyvät iltaisin läheisessä kaupungissa. Yhdellä näistä reissuista Cem näkee lumoavan kauniin punatukkaisen naisen, joka on kiertävän teatteriseurueen jäsen. Nainen saa nuorenmiehen pauloihinsa, ja hullaantumisella on kauaskantoiset seuraamukset. Pesti kaivonkaivajan apulaisena ja tapahtumat tasangolla määrittelevät Cemin loppuelämän suunnan.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua, sillä vahvoja juonteita tarinassa ovat vihjailut isänmurhaan ja pojanmurhaan. Näihin teemoihin lukija voi virittäytyä jo ensisivuja lukiessaan – kirjan mottoina on lainauksia Nietzschen Tragedian synnystä ja Sofokleen Kuningas Oidipuksesta sekä Firdawsin Kuninkaiden kirjasta. Näihin sekä moniin muihin aihetta koskettaviin teoksiin myös kirjan päähenkilö Cem kehittää aikuistuessaan pakkomielteen. 

Vaiheikas tarina tarjosi minulle lukuhaluja ruokkivan lukukokemuksen. Viehätyin tekstin rytmistä ja siitä, miten vaivattomasti Pamuk tarinaansa kuljettaa. Eikä aihevalinnoissakaan ole valittamista: miten antoisaa olikaan lukea vanhanaikaisesta kaivon rakentamisesta! Nykyisin kaivaminen sujuu koneilla eikä siihen liity samankaltaisia vaaroja kuin ennen. Kymmenien metrien syvyydessä kaivaja saattoi kuolla kaivannon romahdukseen, myrkkykaasuihin tai maan pinnalta pudonneeseen työkaluun. On todella vaatinut kylmäpäisyyttä työskennellä pölyisessä kuilussa toisten armoilla. Pidin myös siitä, miten Pamuk yhdistelee muinaisten kirjoitusten myyttisiä tarinoita Cemin kasvukertomukseen.

Punatukkainen nainen on hyvä muistutus siitä, että nobelistien vaikeaselkoisuus on rikottavissa oleva myytti. Tämän rohkaisemana uskallan tarttua niihin vähän paksumpiinkin Pamukin kirjoihin!

lauantai 8. kesäkuuta 2019

Lauantain lyhärit: Helsinki Litin satoa

Muutama viikko sitten vietin perjantai-illan ja lauantaipäivän Helsinki Litissä ihanassa kirjahumussa. Kevätperinteeksi muodostuneen tapahtuman myötä Savoy-teatteri täyttyi kirjallisuuspuheesta, kun kotimaiset ja ulkomaiset kirjailijat kohtasivat lavalla.

Aiempien vuosien tapaan olin lukenut festivaalilla esiintyvien kirjailijoiden teoksia kevään aikana, jotta saisin keskusteluista enemmän irti. Muutamista ehdin blogata hyvissä ajoin ennen tapahtumaa (Haahtela, Aciman), mutta sitäkin useampi kirja oli minulla vielä kesken festivaalin koittaessa.

Koska bloggausaika ja -energia ovat harmikseni olleet viime aikoina vähissä, päätin koota suosiolla pari lyhytarviokoostetta festivaaalikirjailijoiden teoksista. Kirjaesittelyjen jälkeen on muutamia ajatuksiani tämän vuoden tapahtumasta.

Kim Thúy: Ru

Gummerus 2019. 144 s.
Alkuteos: Ru (2009). Suom. Marja Luoma.

Kirjastosta lainattu.
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Valloittavan Kim Thúyn esiintyminen Helsinki Litissä oli yksi tämänvuotisen festivaalin kohokohtia minulle. Hauska, avoin ja energinen kirjailija avasi Silvia Hosseinin haastattelussa kirjan syntyä mehevin sanakääntein: tarina liikennevaloissa kirjoitetuista tekstinpätkistä saattaa hyvinkin olla totta tai ainakin osatotuus.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii minulla kohtaan 20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria, koska kirjaa lukiessani ymmärsin, miten vähän tiedänkään vietnamilaisista venepakolaisista.

Omakohtaisiin kokemuksiin perustuvassa kirjassaan Thúy kuvaa perheen hengenvaarallista venematkaa, paon taustaa, oloja kärpästen, toukkien ja matojen keskellä malesialaisella pakolaisleirillä sekä saapumista Kanadaan. Vastaanotto uudessa kotimaassa on lämmin, mutta vieras kieli ja outo ympäristö aiheuttavat vieraantumisen tunteita väkisinkin. Näihin kokemuksiinsa kertoja nyt keski-ikäisenä vertaa autistisen poikansa tilannetta, poika kun elää omassa maailmassaan eikä puhu.

Kirja koostuu lyhyistä kappaleista, joita on sivulla välillä vain yksi. Väljyys tuo ilmaa raskaita vaiheita sisältävään kertomukseen. Myös kieli hellii lukijaa. Thúy puhui Litissä siitä, miten hän joutui 10-vuotiaana pakolaisena opettelemaan uuden kielen ja miten hänen äidinkielensä vietnam ei ole hänelle enää niin läheinen kuin nykyisen kotimaansa ranska. Hän ajattelee ja tuntee ranskaksi, vaikka osaa toki vietnamia edelleen hyvin. Kirjailijan omalaatuista kieltä onkin selitetty sillä, että hän kirjoittaa ranskaa vietnamin rytmillä. Suomentaja Marja Luoma onnistuu välittämään kauniin ja tarkan ilmaisun hienosti.

Syksyllä on onneksi tiedossa jo seuraava suomennos: Gummerus julkaisee Thúyn romaanin Vi lokakuussa.



* * *


Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu

Johnny Kniga 2016.
Lukija: Krista Putkonen-Örn. Kesto 3 t 36 min.

BookBeat.
Kansi: ?


Kuuntelin Kaisa Haatasen Ylipainolisämaksun äänikirjana. Vahvasti huumorilla ryyditetty keski-ikäisen naisen tuskailu ei naurattanut minua sitten yhtään. Edes lempilukijani Krista Putkonen-Örn ei pystynyt pelastamaan äänikirjakokemustani, vaan lähinnä ärsyynnyin ja tylsistyin sekä olin välillä surullinen päähenkilön puolesta.

Päähenkilö Tytti on matkustellut paljon, ja monenlaisia kommelluksia on vuosikymmenien matkahistorian varrella sattunut. Milloin ongelmia on ollut erilaisten matkakumppaneiden kanssa, milloin matkakohteessa on ollut jotakin arveluttavaa.

Myös tälle Lit-kirjalle on Helmet-lukuhaasteessa sopiva kohta: 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue.

* * *


Astrid Swan: Viimeinen kirjani

Nemo 2019. 
Lukija: Astrid Swan. Kesto 9 t 24 min.

BookBeat.
Kansi: ?

Helsinki Litin perjantai-illan konsertista vastasi tänä vuonna Astrid Swan, joka on juuri julkaissut ensimmäisen kirjansa. Nimeltään esikoisteos on Viimeinen kirjani, ja selitys raflaavalle esikoiskirjan nimelle on siinä, että Swan sairastaa levinnyttä rintasyöpää. Hän elää jo nyt "jatkoajalla", sillä levinnyt rintasyöpä -diagnoosin jälkeen hän on ylittänyt kahden vuoden rajapyykin, joka on keskimääräinen elinikä tuolla diagnoosilla.

Swan kertoo, miten hän itse pelasti itsensä alle parikymppisenä hankalista perheoloista vanhemman miesystävän avulla. Lukioikäisenä etunimi Anni vaihtui Astridiksi, myöhemmin taiteilijanimi täydentyi sukunimen vaihtuessa Joutsenosta Swaniksi. Swan on tehnyt määrätietoisesti töitä pop-tähteyden eteen, eikä hän ole luovuttanut, vaikkei suurta läpimurtoa olekaan tapahtunut. Uran lisäksi Swan avaa myös yksityiselämäänsä: hän kertoo, miten pojan syntymä herättää hänessä suojelevan äidin ja miten vakava sairaus näkyy parisuhteessa.

Muistelma koostuu erillisistä tekstifragmenteista: mukana on päiväkirjamerkintöjä, muistoja lapsuudesta, ajatuksia sairaudesta. Swan haluaa taistella perinteistä tarinankerrontaa vastaan eikä halua siksi edetä tarinassaan kronologisesti. Hänen tarinaansa etukäteen tuntemattomalle lukijalle (tai kuuntelijalle) tämä tuo hieman lisähaastetta, kun vierasta elämäntarinaa joutuu rakentamaan edestakaisin ajassa hyppivistä osasista. 

Swan lukee äänikirjan itse, mikä lisää tekstin intensiteettiä. Kirjan kuunteleminen vetää vakavaksi. Mikään nyyhkytarina tämä ei ole, vaan vahvan naisen avoin tilinteko elämästä. Ihailen Swanin päämäärätietoisuutta ja peräänantamattomuutta, mutta ei hän vaikene heikoista hetkistään ja vaikeista ajatuksistaan.

Helmet-lukuhaaste 20191. Kirjan kannessa on ihmiskasvot.

* * *




Seurasin festivaalikeskusteluja muutaman työkaverini kanssa. Helsinki Lit on muodostunut meille jo kevätperinteeksi, sillä olemme olleet yleisössä kaikkina viitenä vuotena. Tässä välissä olin muualla töissä parin vuoden ajan, mutta perinne ei katkennut silloinkaan. Lit ja kirjat yhdistävät.

Perjantaina festivaalipäivä vakuutti meidät laadukkaalla ohjelmistollaan. Olimme yksimielisen ihastuneita energiseen ja hulvattomaan Thúyhin. Viinilasillisen äärellä hieman haikailimme alkuvuosien keskustelevampaa otetta: nyt kaikki kohtaamisen lavalla olivat selkeästi haastatteluja. Heräsi myös kysymys: missä ovat runoilijat?

Omppu blogissaan herätteli pohtimaan Litin luonnetta, ja aloin miettiä, voisiko ulkomaisia kirjailijavieraille yrittää löytää keskustelukumppaneita sellaisten kotimaisten kirjailijoiden joukosta, joiden teos (yksi tai useampi9 on käännetty sopivalle kielelle. Jos molemmat tuntisivat toistensa töitä, voisi keskustelua syntyä helpommin ilman, että toisen täytyy ottaa haastattelijan roolia niin selkeästi. Nythän Litin ohjelmistossa on lähinnä vastikaan julkaisseita kirjailijoita, mutta mielestäni tästä ajankohtaisuudesta voitaisiin kieliasian nimissä vähän joustaa. Arvaan, että kirjojen markkinoinnin parissa työskentelevät ovat eri mieltä, sillä myynnillisesti kirjan elinkaari on niin lyhyt.

Niin tai näin, olen iloinen siitä, miten erilaisten kirjojen pariin Helsinki Lit minut jälleen houkuttelikaan! Kaikkia näitäkään kirjoja en varmasti olisi tullut lukeneeksi ilman festivaalia. Monien kohdalla lukukokemus myös syveni lavalla kuullun keskustelun myötä. Harvoin luen kirjaa kahdesti, mutta festareiden jälkihuumassa tuli tämäkin koettua, kun tartuin Thúyn kirjaan uudelleen.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...