lauantai 30. marraskuuta 2019

Lauantain lyhärit: Viisi osumaa Helmet-lukuhaasteeseen

Petteri Poukka: Seppo: hyvän mielen konsultti


Kansi: Niko Sieppi.
Docendo 2019. 116 s.
Lainasin kirjastosta.


Jo hyvän aikaa olen seurannut Seppo-koiran puuhia Twitterissä. Seppo on 9-vuotias shetlanninlammaskoira, joka on muun muassa juustonystävä, turkulaisen viestintätoimiston osakas, vapaaehtoistyöntekijä ja kova nukkumaan päiväunia. Seppo julkaisee nasevia twiittejä hauskojen kuvien kera. Seppo on twiiteissään useimmiten loistotuulella, vain satunnainen suihkukomennus saa hymyn hyytymään.

Sepon some-päivitysten takana on Sepon iskä eli Petteri Poukka. Poukka otti koiran itselleen elinikäiseksi ystäväksi, ja Seppo on Poukan mukana kaikessa ja kaikkialla. Poukka haluaa omalta osaltaan kampanjoida internetin negatiivisuutta ja vihamielisyyttä vastaan, ja mikä olisikaan osuvampi iloisuuden herättäjä kuin ilmeikäs koira. Kymmenientuhansien seuraajien saamiseksi ei nykyään riitä enää hauska eläin, vaan keskeisiä ovat Poukan nokkelat tekstit päivityksissä.

Somessa ja kirjassa kuullaan Sepon mietteitä ja nähdään Sepolla välillä vaatteitakin ja asusteita. Eläinten inhimillistäminen on hankala asia, johon itsekin suhtaudun vähän kaksijakoisesti. Pidän Seppo-ilmiöstä varmaan sen vuoksi niin paljon, että Poukka toteuttaa visiotaan hyvällä maulla ja eläimen ehdoilla. Vaikuttaa siltä, että Seppo saa elää kaiken "työn" rinnalla koiramaista elämää metsäsekoiluineen ja päikkäreineen.

Kirja kokoaa Sepon elämänvaiheet ja hauskimmat toilailut yksiin kansiin. Seppoa aktiivisesti somessa seuranneelle kirja ei anna paljoakaan uutta tietoa, vaikka hyvänmielen lukupaketti onkin.

Helmet 2019: 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja


* * *

Adam Kay: Kohta voi vähän kirpaista: nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat


Art House 2019. 269 s.
Lainasin kirjastosta.


Kohta voi vähän kirpaista on brittiläisen Adam Kayn kirjoittama päiväkirjamuotoinen muistelma nuoren lääkärin uran alkuvaiheista. Epäinhimillisen pitkät työvuorot kiristävät vapaa-ajan minimiin, mikä vaikuttaa luonnollisesti omaan jaksamiseen, parisuhteeseen ja muuhun sosiaaliseen elämään. Töissä on kuitenkin aina oltava ehdottoman skarppi: onhan lääkärillä vastuullaan potilaan henki. Kay erikoistuu synnytyslääkäriksi, ja välillä työvuoroissa hän auttaa äitejä pullauttelemaan pilttejä ihan liukuhihnalla. Ihmisruumiin toiminnot ja hektinen työympäristö ovat mehukkaita aineksia tilannekomiikalle. Kay etenee urallaan määrätietoisesti, kunnes saa hommasta tarpeekseen. Kay työskentelee nykyisin komediakäsikirjoittajana, mikä ei hämmästytä hulvattoman kirjan lukenutta

Helmet-lukuhaassa laitan kirjan kohtaan 24. Sokkona hyllystä valittu kirja hieman haasteen sääntöjä venyttäen. Tarkemmin sanottuna taisin varata tämän kirjan sokkona, sillä kirjastovarauksen saapuessa minulla ei ollut mitään muistikuvaa varauksen tekemisestä. Hetken hämmästelyn jälkeen päätin antaa kirjalle mahdollisuuden, eikä tämä kokeilu olisi voinut paremmin päättyä.

* * *


Maggie Nelson: Sinelmiä


Kansi: Jussi Karjalainen.
S&S 2019. 96 s.
Lainasin kirjastosta.


Fragmentaarinen Sinelmiä on yhdysvaltalaisen Maggie Nelsonin toinen suomennettu teos, Argonautit ilmestyi suomeksi viime vuonna. Argonautit teki minuun syvän vaikutuksen viisaudellaan ja tarkkanäköisyydellään, joten otin kesällä lomalukemiseksi keväällä suomennetun Sinelmiä.

Sinelmiä on tutkielma sinisestä väristä, suruista, intohimoista ja kaipuusta. Luin kirjaa kiireettömänä kesäpäivänä, kun loma oli loppumaisillaan. Haikea pienoisromaani sopi hitaasti luettavaksi, välillä huomion saivat viedä meren ja taivaan sinisävyt.

Seuraava suomennos Nelsonilta on Jane  Eräs murha / Punaiset osat -yhteisnide, joka ilmestyy kustantajatietojen mukaan ensi keväänä.

Helmet-lukuhaaste: 47. Kirjassa on alle 100 sivua.

* * *


Leena Krohn: Kadotus


Teos 2018. 159 s.
Lainasin kirjastosta.

Blogin alkuaikoina kirjoitin Krohnin Tainaronista, jonka outous ja eriskummallisuus saivat minut hämilleni. Kuuden vuoden takainen takkuileva lukukokemus jätti sen verran vahvat mielikuvat, että Krohnit ovat sen jälkeen jääneet lukematta. Jälleen Krohn tyrmäsi minut – tällä kertaa ihastuksesta.

Löytötavaratoimistossa on kaikenlaisia omistajansa hukkaamia esineitä suuren kaupunkijuhlan jälkeen. Mieleen tulevat Helsinki ja Taiteiden yö, vaikka näitä ei nimetä. Toimiston ainoa työntekijä ja teoksen päähenkilö kutsuu työpaikkaansa Kadotukseksi. Päähenkilö on aina vieroksunut ihmisiä, mutta harmikseen hän vetää heitä puoleensa, ja varsinkin niitä, joilla on jotakin sydämellään. Tuntemattomien ihmisten lisäksi myös tavarat kertovat tarinoita, ja fantasia ja arkimaailma sekoittuvat iloisesti.

Krohn kirjoittaa harkittuja lauseita, joista usein voi löytää monia merkityksiä. Pienoisromaani tuntuu mittaansa suuremmalta.

Helmet-lukuhaaste: 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.

* * *


Jonas Gardell: Ehdottoman rakkauden muistolle


Alkuteos: Till minne av en villkorslös kärlek.
Suom. Otto Lappalainen.
Johnny Kniga 2019 / BookBeat. 15 t 39 min.
Lukija: Aku Laitinen.

Koomikko ja kirjailija Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia oli minulle tunteikas lukukokemus jokunen vuosi sitten, ja siitä lähtien olen suunnitellut lukevani lisää Gardellia. Niin vain vanhemmat teokset ovat edelleen lukematta, mutta tähän uuteen suomennokseen halusin tutustua heti tuoreeltaan.

Ehdottoman rakkauden muistolle on eräänlainen muistelmaromaani, jossa Gardell käy läpi lapsuuttaan, nuoruuttaan ja perhehistoriaansa erityisesti äitisuhteen näkökulmasta. Fakta ja fiktio limittyvät hersyvästi: kirjan alussa Gardell kuvaa oman kuolemansa liikenneonnettomuudessa. Kirjailija-koomikkoa jäävät kaipaamaan puoliso Mark Levengood ja pariskunnan kaksi lasta. Tästä virittyy sellainen pohjavire koko kirjaan, ettei mistään voi olla aivan varma.

Anekdoottimaisesti etenevässä kirjassa Jonas katsoo psykologi-äitiä lempeästi, mutta ei täysin varauksetta. Äiti piti tiukasti Jonaksen puolia ja esimerkiksi sepitteli koulua varten poissaoloilmoituksia. Kerrankin Jonas oli valehdellut luokassa joutuvansa olemaan poissa koulusta nenäleikkauksen vuoksi ja äiti lähti valheeseen mukaan. Toinenkin puoli suhteessa oli: kun Jonas kertoi, että hänet on raiskattu, äiti patisti teinipojan soittamaan raiskaajalleen ja antamaan anteeksi. Myöhemmin kun äiti sairastuu etenevään muistisairauteen, on pojan vuoro pitää äitinsä puolia.

Helmet-lukuhaaste: 21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja.

keskiviikko 20. marraskuuta 2019

JP Koskinen: Tulisiipi

Kansi: Tommi Tukiainen.


Like 2019. 352 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


JP Koskisen Tulisiipi on koskettava ja mukaansatempaava historiallinen romaani, jonka matkassa lukija pääsee kokemaan niin Siperian tulipalopakkaset, neuvostoyhteiskunnan arjen kuin huikeat korkeudet.

Kirjan päähenkilö ja minäkertoja on Kaarle, lentämisestä hullaantunut pikkupoika, jonka amerikansuomalainen perhe jättää lama-ajan Yhdysvallat ja suuntaa Neuvosto-Karjalaan. Siellä kerrotaan olevan parempi tulevaisuus kuin puutteen leimaamassa Amerikassa. Olisi vapautta ja kaikille työtä. Mukaan lähtevät äiti, isä ja perheen lapset Kati ja Kaarle.

Tulisiiven päähenkilöllä on monta nimeä: Kaarle on tilanteesta riippuen Charles, Gennadi, Tulisiipi tai kreisi boi. Kaarlen lempinimen lisäksi Koskinen värittää tarinaa muutenkin herkullisella fingelskalla, joka välillä vaatii ääneen lukemista auetakseen.

Vielä kun perhe asuu Amerikassa, Kaarle pääsee katsomaan Charles Lindberghin lentonäytöstä, mikä vahvistaa pojan pakkomielteistä kiinnostusta lentämiseen. Into saa Kaarlen ensin hyppimään vajan katolta leikkisiivet selässään, myöhemmin hän pääsee oikean koneen kyytiin ja pian jo ohjaimiin. Kaarle on kylmäpäinen luonnonlahjakkuus.

Uudessa kotimaassa ei olekaan vastassa onnenmaa, vaan tiukkaa valvontaa, pelkoa ja nurkista jäätyvä vaatimaton talonrähjä. Perhe ajautuu siis laman jaloista Stalinin vainojen kynsiin, ja toinen maailmansotakin lähestyy. Kaarlen silmin lukija näkee, millaista on elää sosialistisessa yhteiskunnassa. Kaarle joutuu moniin tilanteisiin, joiden voisi ajatella olevan varma kuolemantuomio. Lentotaito auttaa selviytymään, koska hyvistä lentäjistä on aina pulaa, huonot kuolevat pois.

Olet varmasti ollut edellisessä elämässäsi lintu, eihän tätä muuten selitä mikään.

Tuurilla on osuutensa, mutta keskeistä Kaarlen selviytymisessä on hänen sopeutumisensa valtaapitävien metkuihin. Hän ymmärtää varhain, että vastustelu on turhaa ja usein kohtalokasta. Vaikka syytös olisi kuinka älytön, ei oikomisesta olisi mitään hyötyä kuitenkaan.

Kirja on 350-sivuinen, mutta silti sukkelasti luettava, niin luontevasti Koskinen kreisi boin tarinaa kuljettaa. Ympäristöt vaihtuvat, vuosikymmenet kuluvat, mutta tarina pysyy kasassa minäkertojan näkökulman ansiosta. Kaikissa tilanteissa ja olosuhteissa Kaarlella on vain yksi toive: kun saisi lentää. Vuosien mittaan Kaarle pääsee ohjaamaan monenlaisia koneita, ja lentämisen kuvaukset tuntuvat vatsanpohjassa. Ja myös sydänalassa.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Tulisiipi on paraikaa sekä Finlandia- että Savonia-palkintojen ehdokkaana. Lisäksi kirja voitti jo kirjakauppiaiden Vuoden kirja -palkinnon. Kirjailija Koskinen on monesti Twitterissä menestysuutisten yhteydessä todennut: Tulisiipi lentää! Toivon sille onnekkaita lentoja myös jatkossa!

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Anna Burns: Maitomies

Kansi: Luke Bird.


Docendo 2019. 399 s.
Alkuteos: Milkman (2018).
Suom. Laura Jänisniemi.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Anna Burnsin Man Booker -palkintovoittaja Maitomies perustuu kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin Belfastissa Pohjois-Irlannin levottomuuksien aikaan. Seksuaalista ahdistelua, juoruilua ja sisäänpäin kääntyneen yhteisön elämää kuvaavan romaanin lukeminen on paikoin ahdistavaa, mutta kirjailija virittää tekstiin niin hyviä houkuttimia, että lukemista ei malta lopettaa.

Kirjan minä-kertojana toimii 18-vuotias nuori nainen, joka elää tiukan yhteisön jäsenenä. Yhteisöstä irtautujien kohtalot ovat rumia. Kuria pidetään yllä tiukalla kyttäämisellä.

Kaikista on tehty kansio. Kaikkien koteja, kaikkien liikkeitä ja kaikkien kontakteja pidetään jatkuvasti silmällä ja seurataan. 

Päähenkilö on tietoinen jatkuvasta tarkkailusta, hän kuulee, kuinka kamerat vain naksuvat pusikoissa. Kaikki vettentakainen ja rajantakainen on kauhistuttavaa, tuomittavaa, jo tien toisella puolella asuvat toisuskoiset ovat paheen ilmentymiä. Päähenkilön äiti toivoo tyttärensä menevän pian naimisiin ja perustavan perheen, mutta nuorena avioituminen ei houkuta naista. Hän pitää lenkkeilystä ja lukemisesta ja haaveilee asuvansa avarakatseisemmassa ympäristössä.

Kotitienoilla kaikki vähänkin epäilyttävä toiminta johtaa silmätikuksi joutumiseen ja juoruiluun, jolla ei ole mitään rajaa. Päähenkilöstä tekee epäilyttävän muun muassa se, että hän lukee usein kävellessään kirjaa. Lisäksi hänen seuraansa julkisilla paikoilla alkaa lyöttäytyä Maitomies, parikymmentä vuotta vanhempi mies. Mies ei kutsumanimestään huolimatta toimita maitoa, vaan kuuluu puolisotilaallisiin joukkoihin. Nainen on voimaton, kun huhumylly alkaa jauhaa.

Tiesin, että oli uskomatonta, että antaisin painostaa itseni muuttumaan siksi, joka juorut väittivät minun jo olevan, mutta tuoreimpien huhujen mukaan minulla oli jo kaksi kuukautta ollut suhde Maitomiehen kanssa. Minun oli siis aika pettää häntä, ihmiset sanoivat, joten petin häntä pelehtimällä hänen selkänsä takana jonkun nuoren, kaupungin toisella laidalla asuvan mitättömän autonasentajan kanssa.

Tarinan henkilöillä ei ole nimiä, vaan heitä kutsutaan sen mukaan, mikä on heidän asemansa päähenkilöön. Nainen seurustelee ehkä-poikaystävän kanssa ja lenkkeilee kolmannen lankonsa kanssa. On kälyjä, tablettityttö, järjestysnumeroin nimetyt siskot. Yleiset kutsumanimet tekevät tarinasta yleismaailmallisen.

Burns vie tarinaa eteenpäin paikoin junnaavasti, ja lukijan turhautuminen vertautuu päähenkilön tunteisiin. Hän ei voi tilanteelle mitään, eikä lukijakaan välty epämukavuuden tunteilta. Maitomies oli minulle ajoittain raskasta luettavaa, mutta alusta asti luotu jännite sai jatkamaan 400-sivuisen kirjan loppuun. Mihin maitomies pyrkii? Mihin tilanne lopulta johtaa? Uskoin, että jaksaminen palkitaan, ja niin kävi.

Helmet-lukuhaaste: 19. Et pidä kirjan nimestä.

maanantai 4. marraskuuta 2019

Kirjoja ulapalta – yhteenvetoa lukuhaasteesta

Huhtikuussa käynnistämäni Kirjoja ulapalta
-lukuhaaste päättyi lokakuun viimeinen päivä. Sain eiliseen määräaikaan mennessä kuusi* ilmoitusta haasteeseen osallistumisesta. Kiitos Aino, Anna, MarikaOksa, Paulat ja Jokke, että olitte mukana!

Omat lukemiseni mukaan laskettuna luimme haasteaikana yhteensä 24 meriaiheista kirjaa.

Kuten viime vuonna, myös tänä vuonna osallistujien lukemat haastekirjat kertoivat merestä monipuolisesti. Merellä esimerkiksi koettiin hauskoja seikkailuita, mutta synkimmillään meri tiesi kuolemaa.

Parissakymmenessä kirjassa oli edustettuna monia lajeja: mukana oli esimerkiksi sarjakuvia, lyyrinen esseekokoelma, lastenkirjaklassikoita ja hyytäviä dekkareita. Johan Bargumin arvoituksellinen pienoisromaani Syyspurjehdus ja Maja Lunden veden loppumista käsittelevä dystopiaromaani Sininen löytyivät kahden osallistujan kirjalistalta.

Listaan tähän alle kaikki tietooni tulleet haasteosallistumiset. Kirjalistan jälkeen postauksen lopussa on vielä tietoa haastearvonnan voittajasta ja pohdintaa jatkosta.


Haasteeseen osallistuneet ja luetut kirjat



Astrid Lindgren: Saariston lapset



Nicholas Sparks: Viesti mereltä

Henry Aho: Tutkimattomilla vesillä

Henry Aho: Paluu Uppelukseen

Henning Mankell: Syvyys


MarikaOksa

Enid Blyton: Seikkailujen saari

Hergé: Seikkailu punaisella merellä

Ann Cleeves: Mykkä vesi

Hergé: Yksisarvisen salaisuus

Hergé: Rakham Punaisen aarre


Paula, Kirjan pauloissa

Satu Heinola: Mirkka ja meri

Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla

Johan Bargum: Syyspurjehdus


Paula, Kirjanmerkkinä lentolippu

Taina Tervonen & Anna Autio: Hukkuneet

Ingrid & Joachim Wall: Kun sanat loppuvat

Maja Lunde: Sininen

Otto Hyyrynen: Murtumispiste


Jokke, Jokken kirjanurkka

Herman Melville: Billy Budd

Ursula Le Guin: Kaukaisin ranta


Omat haastekirjani

Maja Lunde: Sininen

Inka Nousiainen: Mustarastas

Monika Fagerholm: Meri: neljä lyyristä esseetä

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Johan Bargum: Syyspurjehdus


Haastearvonta


Osallistujat saivat lukemiaan kirjoja vastaavan määrän arpalippuja haasteen loppuarvontaan. Arpaonni suosi MarikaOksaa, jota muistan pienellä yllätyspalkinnolla. Laitan sinulle sähköpostia tuota pikaa!

Haasteen kolmas vuosi?


Vaikka haaste herätti tänä vuonna hitusen vähemmän kiinnostusta kuin viime vuonna, olen silti melko varma, että haluan jatkaa haasteen vetämistä myös ensi vuonna. Osallistujien haastekoosteet olivat ilahduttavaa luettavaa, ja kiehtovia merikirjoja riittää. Ensi vuonna haluaisin lukea haasteeseen dekkareita, lastenkirjoja ja sarjakuvia. Klassikoitakin on useampi vielä lukematta. Kilven Alastalon salissa jäi tänä vuonna puoliväliin, joten sen voisi tahkota loppuun...



Haasteen mahdollinen jatko alkaa ensi keväänä jäiden lähdön aikaan. Nyt syksyllä merellä on kylmää, sumuista ja synkkää. Hyvästelin eilen saarimökin ja tutut merimaisemat taas talven ajaksi. Syksyn viimeinen reissu on aina haikea, koska edessä on pitkä talvi ja ikuisuudelta tuntuva odotus.

Toisaalta tauko on saarimökkeilyn suola: miten ihanalta tuntuukaan palata saareen keväällä talven jälkeen! Maalis-huhtikuussa saa seurata luonnon heräämistä, katsella lintujen kevätpuuhia, paistatella aurinkoläikässä. Kevätauringon energisoimana voisi sitten käydä uuden haasteen kimppuun.

Kiitos vielä kaikille osallistujille ja muuten haastetta seuranneille!


*Ohjeena oli kuitata haaste suoritetuksi blogin kommenttikentässä, mutta laskin mukaan myös Joken kirjat, jotka hän ilmoitti lukeneensa Twitterissä, koska tviittini saattoi tulkita niin, että siihen vastaamalla on mukana arvonnassa.

torstai 31. lokakuuta 2019

Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen koontipostaus

Huhtikuussa käynnistin Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen, nyt jo toistamiseen. Vuoden 2018 haaste keräsi kivasti osallistujia, ja halusin edelleen kannustaa lukijoita tarttumaan meriaheisiin kirjoihin. Tämän vuoden haasteaika päättyy tänään, joten on koonnin aika.




Tämän postauksen kommenttilaatikossa voit ilmoittaa, miten osallistuit haasteeseen. 

Bloggaajat voivat tehdä koostepostauksen ja ilmoittaa linkin, mutta koostepostaus ei ole pakollinen ‒ teosten listaaminen tuonne kommentteihin riittää. Jos osallistuit Twitterissä, Facebookissa tai Instagramissa, kerro kommentissa, mitä luit. Jokaisesta yhdestä luetusta ja blogatusta tai muuten sometetusta kirjasta saa yhden arvan, kahdesta kaksi ja niin edelleen.

Omasta haasteosallistumisestaan ehtii kertoa kommenteissa sunnuntaihin 3.11. asti. Maanantaina 4.11. julkaisen postauksen, johon listaan kaikki tietooni tulleet haasteosallistumiset ja ilmoitan pienen yllätyspalkinnon voittajan.

lauantai 26. lokakuuta 2019

Lauantain lyhärit: Merikirjojen kolmikko

Tämän vuoden Kirjoja ulapalta -haaste lähenee loppuaan. Lokakuun loppuun asti on aikaa lukea ja blogata tai muuten esitellä somessa meriaiheisia kirjoja. 

Haaste-emäntänä olen ollut luvattoman laiska postailemaan lukemistani merikirjoista, joten nyt on korkea aika ottaa loppukiri! Tässä siis lyhyehkösti ajatuksiani kolmesta tämän vuoden haasteaikana lukemastani kirjasta. 


Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri: neljä lyyristä esseetä


Alkuteos: Havet. Suom. Asko Sahlberg.
Teos 2012. 170 s.

Kansi: Maria Appelberg.
Luin ensin kirjaston kirjan,
sitten ostin oman kappaleen.

Heinäkuun alussa osallistuin Kustavissa Volter Kilpi -kirjallisuusviikolle, ja yksi eniten odottamistani esityksistä oli Monika Fagerholmin puheenvuoro otsikolla "Merestä". Tuo esitelmä sai minut ymmärtämään tämän Meri-kirjan luonnetta paremmin, lyyrinen essee kun oli minulle ennestään vieras lajityyppi.

Meren lyyriset esseet ovat eräänlaisia genrehybridejä: teksteissä on mukana faktaa ja fiktiota esimerkiksi kirjailijahaastattelujen, tarinoiden ja muistojen muodossa. Jokaisessa neljässä tekstissä on nämä osa-alueet mukana, eikä tekstistä voi erottaa, kumpi kirjailija on sanat tuottanut.

Esseissä merta tarkastellaan monesta eri näkökulmasta, ja niissä kietoutuvat yhteen pohdinnat ihmisen ja meren suhteesta. Meri antaa esimerkiksi taiteilijalle paljon, mutta hetkessä se voi myös ottaa. Kirja on mitaltaan maltillinen, mutta se sisältää laajalle kurottelevia pohdintoja. Esseet kestävät monia lukukertoja, oikeastaan vaativat niitä. Lopun lähdeluettelo antaa mahdollisuuden jatkaa löytöretkiä.

Lyyriset esseet Peterzensin vierassatamassa.

Helmet-lukuhaaste: 26. Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan. Ostin kirjan Kustavista, ja niin teki moni muukin, niinpä näin kirjan lukijoitakin.

* * *


Olli Jalonen: Taivaanpallo

Otava 2018. 461 s.

Kansi: Anna Lehtonen.


Eletään 1600-luvun viimeisiä vuosikymmeniä. Nuori Angus varttuu Saint Helenan saarella ja päätyy saarella piipahtaneen Edmond Halleyn oppipojaksi. Tähtitieteilijän neuvojen ohjaamana Angus merkitsee muistiin tähtiä öisin ja laskee lintuja päivisin. Angus suhtautuu tehtäviinsä vakavasti.

Saaren pastori on pojan mentori ja käy yhä läheisemmäksi muunkin perheen kanssa. Angus on tiedonjanoinen, utelias ja rohkea. Hän haluaa innolla oppia lukemista, kirjoittamista, filosofiaa, tähtitiedettä. Kun tilanne Saint Helenalla kiristyy ja aukeaa mahdollisuus lähteä vaaralliselle merimatkalle viemään sanaa tapahtumista Englantiin, Angus on valmis. Seuraa vellova merimatka salamatkustajana, jonka jälkeen vielä pitäisi löytää herra Halley Lontoosta.

Lukija saa tietää tapahtumista minäkertoja-Anguksen kokemusmaailman kautta. Ajallisesti lähestytään valistuksen aikaa, ja mukana on paljon uskon, tiedon ja tietämisen pohdintoja:

Lukeminen ja kirjoittaminen eivät ole tietämistä vaan niin kuin tie tai hevoskyyti että niitä pitkin ja niitten mukana. Niitten kautta tulee tietäminen jota on kahdenlaista. Ympärillä on näkyvää ja mitattavaa mutta ajatuksissa on näkymätöntä jota ei voi vielä mitata. Uuden keksiminen on sellaista minkä voi mitata sitten kun löytää mittaamiseen tavan. Sillä lailla tietäminen kasvaa pelkistä ajatuksista kokeitten tekemiseen ja laskemiseen numeroilla ja laskumerkeillä paperille. 

Nuori ja naiivi poika kokee kolauksia matkallaan, mutta koko ajan hän imee tietoa itseensä. Onnekaskin hän on, monissa käänteissä hän melkein pääsee hengestään, mutta vain melkein. Tänä syksynä Anguksen tarina sai jo jatkoa Merenpeitto-romaanilla, jonka aion lukea sopivan hetken tullen. Jatko-osan lisäksi Taivaanpallo houkuttelee tutustumaan Saint Helenan historiaan tarkemmin. Lukiessani mieleeni palasi Marjaana Kurton Tristania, joka sijoittuu Tristan da Cunhalle, niin ikään Britannian merentakaiselle hallintoalueelle.

Helmet-lukuhaaste: 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan.

* * *


Johan Bargum: Syyspurjehdus

Alkuteos: Seglats i september. Suom. Marja Kyrö.
Tammi 2011. 120 s.

Kirja oli yksi matkakirjoistani
syksyisellä Itämeren ylittävällä laivamatkalla.

Syksy on jo pitkällä, kun Olof ja Harald lähtevät purjehtimaan Olofin Alkyone-purjeveneellä. Miehillä on kipeä, yhteinen menneisyys, johon liittyy purjeveneitä, nainen nimeltä Elin ja selvittämättömiä asioita. On siis outoa, että Harald soittaa juuri Olofille ja pyytää päästä purjehtimaan vielä yhden kerran. Purjehdukselta palaa kotisatamaan vain toinen miehistä. 

Ensin versionsa tapahtumista kertoo Olof, sitten ääneen pääsee Harald kirjeen muodossa. Arvoituksellinen pienoisromaani herättää lukijan mielessä jatkuvasti uusia kysymyksiä, kun tiedonmurusten perusteella tapahtumien kulku hahmottuu ja hämärtyy vuorotellen. Oliko se sittenkin Harald, joka ehdotti matkaa? Miten asiat oikeastaan menivät Elinin kanssa, mitä hän todella halusi? Myös veneessä mukana ollut ase ja lääkkeet herättävät kysymyksiä. Joihinkin kysymyksiin Bargum tarjoaa vastauksen, mutta ei kaikkiin. 

Bargum kuvaa vähäeleisen kauniisti merta, luontoa ja ihmisten välisiä suhteita. Minimalistinen mysteeri pitää otteessaan viimeiselle sivulle asti. Kirja jättää jälkeensä syksyisen haikeuden.

Helmet-lukuhaaste: 42. Kirjailijan nimi viehättää sinua.

torstai 17. lokakuuta 2019

Inka Nousiainen: Mustarastas

Kansi: Martti Ruokonen.


WSOY 2019. 73 s. e-kirjana.
Mistä minulle: BookBeat.
Oma arvioni: 4½/5.


Eletään vuotta 1989, kun 17-vuotias Juha lähtee kahden kaverinsa kanssa risteilylle Vaasasta Ruotsiin. Tunnelmaa on kohotettu koko edellinen viikko, vaatteet valittu huolella. Reissulta palaa kotiin vain kaksi poikaa ja Juhan keltainen reppu. Juha on kadonnut.

Alkaa läheisten vuosia kestävä piina. Mitä on tapahtunut? Onko Juha pudonnut laivalta mereen vahingossa, entä jos hän onkin hypännyt tahallaan? Onko joku tehnyt Juhalle jotakin pahaa? Erilaisia skenaarioita on loputtomasti.

Ajan jäsennys muuttuu, on aika ennen katoamista ja aika sen jälkeen. Tapahtumia kertoo Eeva, nyt jo aikuinen pikkusisko. Hän osoittaa sanansa kadonneelle Juhalle:

Kun meren kohtaa ensimmäisen kerran, sen kyllä muistaa. Mä kohtasin meren ensimmäisen kerran kun sun katoamisesta oli kulunut yli vuosi. Mietin sitä nyt kun katson merta ikkunassa. Tuo meri tuossa yhdistyy siihen mereen, jonka mä kohtasin, ja se yhdistyy siihen mereen, johon sä katosit.

Nousiainen kuvaa koskettavasti perheenjäsenten reaktioita. On hetkiä, jolloin sisällä tuntuu kuolleelta, on hetkiä, jolloin itketään kuorossa. Eeva pohtii paljon, miksei mennyt Juhan lähtöaamuna hyvästelemään, vaan vain loikoi sängyllään, kun veli lähti kohtalokkaalle reissulle. Tällaisia kysymyksiä voi kelata läpi tuhansia kertoja, eikä oikeaa vastausta löydy.

Juha katosi risteilyllä, joten merellä on suuri merkitys tarinassa. Onhan meri mitä ilmeisimmin Juhan hauta.

Meren kanssa ei leikitä, se oli selvää. Meri tekee niin kuin tahtoo ja pitää itsellään sen, minkä haluaa. Tuntui huimalta ajatella, millainen voima sillä oli. Ja miten vanha se oli ja miten kauas se jatkui ja mitä kaikkea se syliinsä kätki, sinutkin jossain.
– – –
Onkohan olemassa ketään, joka ei merta katsoessaan ajattelisi vakavia? Ketään, koka ei tuntisi kaipuuta tai jonka ajatukset eivät jotenkin eksyisi äärettömyyteen? 

Kun vuosien kuluttua rannalta löytyy ihmisen leukaluu, toiveet heräävät. Saadaanko vihdoin tietää, mitä Juhalle kävi?

Raskaasta aiheesta huolimatta kirja on nopealukuinen. Silmäkulmat kostuvat, mutta kurkkua ei kurista. Ehkä tekstin puhekielisyys osaltaan hieman keventää lukukokemusta. Ja onhan tapahtuneesta aikaa kolmisenkymmentä vuotta. Kertoja ei ole enää vereslihalla, vaikka muistot ovatkin tärkeitä. Aika loiventaa surua, tekee siitä kaipausta.

Kirja pohjautuu Eeva Soivion perhetragediaan. Näyttelijänä työskentelevä Soivio esitti veljen katoamisesta kertovaa monologia pari vuotta sitten näyttämöllä, ja nyt kirjailija Inka Nousiainen on muokannut tarinasta tämän romaanin. Tämä kuvio selvisi minulle vasta lukemisen jälkeen. Lukiessani mietin, kirjoittaako Nousiainen omista kokemuksistaan, koska tarina tuntui alusta asti niin aidolta. Samalla muistelin, että olisin kuullut veljen katoamisesta laivalla ennenkin – varmaankin pari vuotta sitten luin lehdestä Soivion monologista.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtaan 43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi, sillä tarinassa seurataan Eevan varttumista suuren surun kanssa. Meren keskeisen roolin vuoksi kirja sopii myös Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. 

perjantai 11. lokakuuta 2019

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen


Kansi: Satu Kontinen.


WSOY 2019. 6 t 29 min.
Lukija: Sari Haapamäki
Mistä minulle: BookBeat.
Oma arvioni: 5/5.


Minä olen ensimmäinen nainen, kaikki minussa nähdään Urhon läpi, ja näkyykö minua hänen takaansa edes?

Ensimmäinen nainen on hienovireinen historiallinen romaani naisesta, joka on yleensä jäänyt sivurooliin. Sylvi Kekkonen oli kirjailija, äiti ja presidentin puoliso, ja näistä määreistä viimeisin ohjasi hänen elämäänsä eniten. Nyt Sylvi Kekkonen nostetaan päähenkilöksi, pois miehensä varjosta.

Kirja alkaa vuodesta 1966, jolloin Urho Kekkonen on ollut presidenttinä kymmenen vuotta. Pesti on kestänyt paljon pidempään kuin Sylvi ikinä osasi kuvitella. Lukija tietää, että vielä ei olla edes puolivälissä.

Omapäinen Sylvi ajaa ajokortin keski-ikäisenä, ja vapauden hänelle tuo kuningatar Margaretalta lahjaksi saatu Morris Mini. Minillään Sylvi lähtee mökille ja nimenomaan yksin, sillä tilanne vaatii yksinoloa: takana on vaikea kesä, johon mahtuivat muun muassa ystävä Marjaliisan hautajaiset. Suomusjärvellä Katerman kylässä sijaitseva mökki on Sylville turvasatama. Siellä hänen ei tarvitse pelätä mitään. Ja onhan hänellä koira turvanaan.

Muistellen Sylvi käy läpi keskeisiä elämänvaiheitaan. Kohtaamisen, rakastumisen, lasten syntymän, sotavuodet, presidentiksi valinnan. Sylvi osoittaa sanansa menehtyneelle ystävälleen Marjaliisalle. Päiväkirjojen selailu tukee muistelutyötä. Mukana on myös muotokuvaa Sylvistä työstävän taiteilija Essi R.:n näkökulma. Miten syntyykään muotokuva naisesta, joka on ison liekin vierellä kytevä pikku kipinä?

Sylvi Kekkonen on valtakunnan ensimmäinen nainen, mutta miehensä ainoa hän ei ole. Urho Kekkonen tunnetaan lukuisista naissuhteista, joista myös vaimo on tietoinen. Naissuhteiden lisäksi Urho purkaa stressiään viinalla ja urheilemalla. Puoliso on Sylvin onni ja onnettomuus. Sylvi tietää asemansa olevan vankkumaton sivusuhteista huolimatta, onhan mies uskottavampi poliitikkona, jos tällä on vaimo. Perhe pönkittää valtaa.

Myös kirjailijuuteen liittyy jatkuva epävarmuus ja alemmuuden tunteita. Sylvi epäilee, kutsutaanko hänet kirjailijaesiintymisiin vain puolisonsa vuoksi vai pääseekö hän mukaan omien ansioidensa vuoksi.

Ääni on siis ikääntyneen rouvan, joka on nähnyt miehensä rinnalla kaikenlaista, myös lukuisia pettymyksiä. Kaksospojat Taneli ja Matti ovat jo aikuisia. Sylvi kutsuu Tanelia päiväpojaksi, Mattia yöpojaksi. Ensin mainitusta äidin ei ole tarvinnut kantaa huolta, mutta jälkimmäisestä senkin edestä. Äitiyteen liittyy myös synkkiä sävyjä, sillä Sylvi toivoi kovasti kolmatta lasta, mutta lääkärin kehotuksesta yritykset jätettiin. Vai tuliko kehotus sittenkään lääkäriltä?

Ensimmäinen nainen on taidokas faktan ja fiktion kudelma, jonka päähenkilöstä piirtyy yhtä aikaa vahva ja hauras kuva. Sylville on pedattu rooli, joka on kahlitseva, mutta hän ei tyydy vain siihen.

Kirjan päähenkilö on kirjailija Johanna Venhon fiktiivinen näkemys Sylvistä. Mukana on joukko todellisia historiallisia henkilöitä, kuten kirjailija Marja-Liisa Vartio, Kekkosen rakastajattaret Anita Hallama ja Anne-Marie Snellman sekä kuvanveistäjä Essi Renvall. Tai siis fiktiiviset versiot heistä. Venho on rakentanut henkilöhahmonsa taustatyön avulla: kirjailija on perehtynyt muun muassa presidentin vaimon päiväkirjateksteihin, kirjeisiin ja muuhun aikalaismateriaaliin.

Viimeaikaisista lukukokemuksista kirja toi mieleeni Mila Teräksen Jäljet ja Minna Rytisalon Rouva C:n.

Helmet-lukuhaaste: 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi.

torstai 10. lokakuuta 2019

Turun messuilla koettua

Vietin Turussa jo perinteeksi muodostunutta syksyistä kaupunkiviikonloppua kirjamessujen aikaan viime viikonloppuna. Viihdyin messuhulinassa kaksi päivää, perjantain ja lauantain. Nyt on aika palata hetkeksi messumuistojen pariin. 

Lämpöä ja vilskettä


Turun kirjamessut ovat minulle syksyn odotetuin kirjallisuustapahtuma. Pidän messujen lämpimästä tunnelmasta, ja onhan pienempi messukeskus helpompi hahmottaa ja kulkea kuin jättimäinen vastineensa Pasilassa. Lavalta toiselle pääsee ainakin useimmiten liikkumaan kätevästi, pahimmat ruuhka-ajat ovat tietenkin poikkeus. 

Ohjelmajohtaja Jenni Haukio
tervehtimässä bloggaajia.

Tänä vuonna messuilla vieraili reilut 23 500 kävijää, joten eivät nämäkään messut mitenkään pienimuotoiset ole. Suosituimmat ohjelmanumerot vetävät väkeä paikalle enemmän kuin tiloihin mahtuu. Esimerkiksi avajaisiin eivät kaikki halukkaat mahtuneet, samoin monia haastatteluja jouduin seuraamaan tiiviin ihmismuurin takaa. Tervon ja Loirin keskustelun jätin suosiolla väliin, osin tungoksen vuoksi. Näin kirjanystävän näkökulmasta tämä on tietenkin positiivinen ongelma!

Teatterin pyörteissä


Tänä vuonna messuohjelmassa näkyi merkittävä uudistus: maakohtaisista teemoista on luovuttu ja tilalle ovat tulleet poikkitaiteelliset teemat. Nyt messujen teema oli teatteri, jonka innoittamana lavoilla haastateltiin monipuolisesti dramaturgeja, näyttelijöitä ja muuta teatteriväkeä. 


Jenni Haukio haastatteli Seela Sellaa.

Seela Sella kertoi elämänsä kirjoista, joista yksi keskeisin on Viktor Franklin Ihmisyyden rajalla. Sella on ilmeisen sinnikäs lukija, sillä hän ei kuulemma ole koskaan jättänyt yhtäkään kirjaa kesken! Runot ovat Sellalle rakas kirjallisuuden laji, ja ne myös jäävät helposti mieleen, koska rytmi on runoissa keskeinen tekijä. Keskustelussa Haukio ja Sella nostivat esille, miten maailma muuttuu: räppi on nuorten runoutta.

Nähtiin lavoilla myös pienimuotoisia esityksiäkin, kuten Turun ylioppilasteatterin katkelma Eeva Kilven tekstin pohjalta tehdystä Poltettu oranssi -näytelmästä.


Tähtiä läheltä ja kaukaa


Yksi odotetuimmista kansainvälisistä messuesiintyjistä minulle oli ruotsalainen Jonas Hassen Khemiri. Haastattelussa hän kertoi uusimmasta kirjastaan Isän säännöt, josta hän myös luki katkelmia. Lukuhetki toi kaivattua vaihtelua hektiseen messupäivään. Oli ihana vain kuunnella kirjailijan lukevan omaa tekstiään teoksen alkukielellä. 


Jonas Hassen Khemiri.

Hieman sattumalta jäin kuuntelemaan brittiläistä Ruth Warea, joka on miljoonamyynteihin yltänyt dekkaristi. Hän kertoi, miten sai kehitettyä rakkaasta kirjoitusharrastuksestaan ammatin ja miten arkista elämää myös bestseller-kirjailija viettää. Waren Rouva Westaway on kuollut oli minulle miellyttävä äänikirjakokemus viime talvena, sillä tällaiset psykologiset jännärit kiinnostavat minua enemmän kuin väkivaltakuvaukset. 


Ruth Ware.

Messuilla kuultiin Heli Laaksosta, värikästä Lounais-Suomen murteella runoilevaa sanamaijaa. Laaksoselta on ilmestynyt tänä syksynä uusi aikuisille suunnattu runokirja nimeltään Aurinko. Porkkana. Vesi. monen vuoden tauon jälkeen. Ihailen Laaksosen sanankäyttöä ja messuesiintymisen aikana mietin, että ehkä pitäisi joskus mennä hänen keikalleen, nytkin on kuulemma alkamassa uusi kiertue.

Heli Laaksonen.

Kotimaisen runotaiturin jälkeen sopii siirtyä romaaneja kirjoittavaan kotimaiseen tähtikirjailijaan, Pajtim Statovciin. Hänen haastattelunsa oli sijoitettu aivan liian pienelle lavalle: Kuisti-lavan ympärys oli tupaten täynnä. En aina istumapaikkaa kaipaakaan, ja onneksi äänentoisto toimi niin, että vähän kauemmaskin kuuli Statovcin aatoksia. Aiheena oli luonnollisesti hänen uusin romaaninsa Bolla, jolle veikkaan ja toivon menestystä, kun kirjallisuuspalkintojen ehdokkaita nimetään.

Pajtim Statovci.

Palkintoja ja paneeleja


Kirjamessuilla jaetaan perinteisesti monenlaisia palkintoja. Tänä vuonna iloitsin erityisesti Tuija Takalalle selkokirjallisuuden edistämisestä myönnetystä Seesam-palkinnosta. Opettaja-kirjailija-kirjabloggaaja Tuija on työskennellyt uutterasti selkokielen parissa. Tuija on kirjoittanut useita selkokirjoja ja tuo selkokirjallisuutta esiin myös kirjablogissaan Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Vielä kerran onnittelut Tuijalle!

Tuija Takala.

Kirjabloggaajissa on myös sometähtiä! Kirsin kirjanurkka -blogia kirjoittava Kirsi Hietanen osallistui somelukutaitoon keskittyneeseen paneeliin yhdessä suosittua Twitter-tiliä pitävän Pekka Saurin, somea tutkivan yliopistonlehtorin Janne Matikaisen ja Mmiisas-kanavaa ylläpitävän Miisa Rotola-Pukkilan kanssa.

Keskustelussa pohdittiin muun muassa sitä, miten hyvätkin aikeet saattavat kääntyä joskus itseään vastaan, kuten Saurin Rakentava twiittaaja -kohu osoitti. Kirsi toi mainiosti esiin sitä, miten olisi tärkeä miettiä, miten aikuisten somelukutaitoa voitaisiin kehittää – lapset ja nuoret kun oppivat sitä nykyään koulussa, mutta vanhemmat ikäpolvet eivät sellaisessa opetuksessa ole olleet.


Pekka Sauri, Kirsi Hietanen, Janne Matikainen ja Miisa Rotola-Pukkila.

Kiehtovia pohdintoja sisälsi myös Anna-Riikka Carlsonin vetämä keskustelu, jossa valotettiin kirjailijan ja kustantajan suhdetta. Pajtim Statovci, Matti Rönkä ja Tuomas Kyrö jakoivat kokemuksiaan työskentelystä kustantajan kanssa. Mieleeni jäivät Röngän toiveet kustantajan panostuksesta kirjan markkinointiin ja Statovcin kaipuu ajatuksia haastaviin kommentteihin – ne vievät kirjoittamista eteenpäin.

Anna-Riikka Carlson, Pajtim Statovci, Matti Rönkä ja Tuomas Kyrö.

Iltaohjelmaa


Messupäivien jälkeen jalat huutelivat jo hotellia, mutta perjantai-iltana päätin osallistua uuden kokemuksen perässä kirjalliseen ohjelmaan muutaman bloggaajakollegan kanssa. Suuntasimme kohti ylväässä iltavalaistuksessa kylpevää Tuomiokirkkoa...





Uskonnottomana en kovin usein vieraile kirkoissa, mutta kirjailijoiden kuunteleminen oli hyvä syy tehdä poikkeus. 




Lukuillassa kuultiin vuoroin Bachia sellolla ja kirjailijoita, jotka lukivat joko omia tekstejään tai lainamateriaalia. Erityisesti mieleeni jäi Heidi Köngäksen lukemat otteet uudesta Mirjami-romaanistaan. Köngäksen luentaa oli ilo kuunnella. Miljöö toi kaikkien esityksiin arvokkuutta ja mahtipontisuutta, mutta kaikuvassa tilassa äänet myös välillä puuroutuivat.

Kohti ensi vuotta


Turun tunnelmasta voi huumaantua jälleen ensi vuonna lokakuun alussa 2.–4.10.2020. Tuolloin pääteema on musiikki. Jos ja kun toivottavasti pääsen viettämään Turku-viikonloppua myös ensi vuonna, niin aion pakata mukaan uuden kameran. Huomaan, että aika on tehnyt tehtävänsä vanhan puhelimeni kanssa, kun kuvat ovat paikoin niin sumuisia ja rakeisia.

Lämmin kiitos messujen järjestäjille bloggaajapassista! Oli ilo olla mukana!

lauantai 28. syyskuuta 2019

Lauantain lyhärit: Alkusyksyn uutuuksia

Kirjasyksy on käynnistynyt vauhdilla! Painotuoreita kirjoja tupsahtelee kirjaston uutuushyllyyn monta kertaa viikossa, ja varaushyllystä nappaan lainaan uutuuksia, jotka olen hyvissä ajoin varannut. Rakastan tätä kirjasyksyn lukuflow'ta, kirjojen imua.

Pajtim Statovcin Bollasta bloggasin kuun alussa ja viime viikolla Eeva Kilven Punaisesta muistikirjasta, mutta muuten olen käyttänyt aikani nimenomaan lukemiseen. Päätin jatkaa myös pitkään jäissä olleita kirjoittamisen opintojani, joten osa kirjoitusenergiasta menee nyt opiskeluteksteihin. Tavoitteena on saada opinnoista potkua ja uusia näkökulmia niin blogiin kuin muuhunkin kirjoittamiseen.

Tässä lyhyehkösti ajatuksiani muutamista alkusyksyn uutuuksista ennen kuin lukukokemukseni painuvat unohduksiin.

Edouard Louis: Ei enää Eddy

Tammi 2019. 184 s.
Alkuteos: En finir avec Eddy Bellegueule.
Suom. Lotta Toivanen. 

Kansi: Perttu Lämsä.
Ostin uutena.


Pohjoisranskalaisessa kylässä varttuva Eddy on äitinsä ja isänsä ensimmäinen yhteinen muksu, edellisestä liitosta äidillä on ennestään kaksi lasta. Yhteisiä lapsia syntyy vielä kaksi lisää, joten perhe on seitsenhenkinen. Nimensä Eddy on saanut amerikkalaisten televisiotähtien mukaan.

Pienestä pitäen Eddy on ollut jotenkin erilainen. Ala-asteella kaikki sujuu vielä hyvin, mutta yläaste uudessa koulussa onkin yhtä helvettiä. Kiusaaminen ja nimittely on jokapäiväistä. Eddyn ääni on naismainen, kävelytyyli huomiotaherättävä, hänen olemuksensa ylipäätään jotenkin vääränlainen. Vanhemmat yrittävät kitkeä pojastaan epäsopivia piirteitä, mutta turhaan. Kodin ilmapiirissä on paljon vialla. Omaa tilaakaan ei ole, eikä esimerkiksi läksyjentekoa arvosteta.

Eddyn tarina on julma, mutta toivoa antaa se, että hän on itse sitä vanhempana kertomassa. Omaelämäkerrallisen tarinan lohtu on, että lukija tietää, että poika selviytyy, mutta ei sitä, miten ja milloin. Lukiessa herää lukuisia kysymyksiä: Miten tällainen on mahdollista 2000-luvun eurooppalaisessa maassa? Jos tällaista tapahtuu Ranskassa, miten on Suomen laita? Kirja on nopealukuinen, mutta sen jälkivaikutukset kestävät pidempään.

Työkaverin suosituksen vuoksi sijoitan kirjan Helmet-haasteessani kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

* * *


Raakel Lignell: Älä sano että rakastat

Siltala 2019. 8 t 32 min äänikirjana.
Lukija: Raakel Lignell.

Kansi: Marja-Leena Muukka.
Kuuntelin BookBeatista.


Jos Louis'n kirja vei mietteet tummiin sävyihin, niin yhtään sen helpommalla ei päästä Raakel Lignell muistelmansa lukijaa.

Nuori viulisti matkustaa uuden soittotekniikan ja unelmien perässä Berliiniin, missä hän rakastuu beniniläiseen mieheen. Yllätysraskaus muuttaa naisen elämän, ja alkuhuuman jälkeen alkaa muuttua myös mies. Hurmaavan kuoren alla on pimeämpi puoli. Alkaa uhkailu, väkivalta ja eristäminen. Miehen ailahteleva käytös pakottaa elämään varpaillaan. Nainen pitää kulissia yllä pitkään, sillä haluaahan sitä uskoa rakastetustaan hyvää. Myös häpeä painaa. Ehkä tämä oli viimeinen kerta?

Lignell kirjoittaa vapautuneesti ja mitään peittelemättä. Avoimuus tarjoaa varmasti tärkeää vertaistukea vastaavan kokeneille. Lignellin kirja toi mieleeni viime vuonna julkaistun Laura Mannisen esikoisteoksen Kaikki anteeksi, jossa parisuhdeväkivaltaa käsiteltiin fiktion keinoin. Lignellin muistelman lukijalla ei ole turvanaan fiktion verhoa, joten huomasin vaivaantuvani joistakin intiimeistä kuvauksista, jotka eivät olleet tarinan kannalta välttämättömiä. Vähemmän olisi enemmän. Vaikka mielikuvitukselle jättäisi enemmän sijaa, kirja olisi ollut aivan yhtä vaikuttava.

Helmet-lukuhaaste: 45. Kirjan nimessä on kieltosana.

* * *


Ernman & Thunberg: Sydämen asioita: perhe ja planeetta kriisissä

Tammi 2019. 6 t 51 min.
Lukija: Satu Paavola.
Alkuteos: Scener ur hjärtat.
Suom. Raija Rintamäki. 

Kansi: ?
Kuuntelin BookBeatista.


Kuluneella viikolla on vietetty ilmastoviikkoa ja New Yorkissa on kokoontunut YK:n ilmastokokous. Lapset ja nuoret ovat ilmastolakkoilleet eli jättäneet koulupäivän väliin ja osoittaneet mieltään ilmastonmuutoksen hillitsemisen puolesta. Ilmastolakko-ajatuksen takana on ruotsalainen Greta Thunberg, joka on tuttu kaikille uutisia viime viikkoina seuranneille. Ensin otsikoihin nousi Gretan maitse tekemä matka New Yorkiin, nyt puhuttavat hänen kiivas puheensa YK:n kokouksessa ja se, miten hän reagoi nähdessään Trumpin.

Sydämen asioita: perhe ja planeetta kriisissä kertoo nuoren ilmastovaikuttajan tarinan. Yhden ruotsalaistytön koululakosta on kasvanut maailmanlaajuinen ilmastoliike, ja kirja taustoittaa sitä, miten tähän on päädytty. Kirja on syntynyt koko perheen yhteisenä projektina, mutta pääasiassa minä-kertojana toimii perheen äiti Malena Ernman. Hän kertoo, miten Greta sairasti pitkään syömishäiriötä ja miten tyttärellä lopulta diagnosoitiin ADHD. Myös Gretan siskolla Beatalla on diagnooseja. Tytärten sairastelu ja muut elämän haasteet ajoivat perheen kriisiin.

Gretan ilmastotietoisuus alkoi, kun hän kuuli ilmastonmuutoksesta. Hänen oli vaikea ymmärtää, miksei asiaa oteta vakavammin: miksei Ruotsi vähennä hiilipäästöjään Pariisin ilmastosopimuksen edellyttämälle tasolle? Hän päätti toimia. Hän istui Ruotsin valtiopäivärakennuksen edustalla ennen vaaleja "Skolstrejk för klimatet" -kylttinsä kanssa saadakseen ilmastonmuutokselle huomiota. Vähitellen koululaisen lakko sai enemmän ja enemmän medianäkyvyyttä, ja häntä pyydettiin puhumaan erilaisiin tilaisuuksiin. Nyt hänen nimensä on koko maailman huulilla.

Helmet-lukuhaaste: 34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia.

* * *


Maja Lunde: Sininen

Tammi 2019. 10 t 41 min.
Lukijat: Erja Manto ja Panu Kangas.
Alkuteos: Blå.
Suom. Katriina Huttunen.

Kansi: Markko Taina.
Kuuntelin BookBeatista.

Mitä tapahtuu, kun makea vesi maapallolla käy vähiin? Mihin ilmastopakolaiset suuntaavat, missä ihmisen on silloin mahdollista elää? Entä minkälaiseksi muuttuvat valtasuhteet? Näihin ja moniin muihin kysymyksiin fiktiivisen vastauksen antaa norjalaisen Maja Lunden romaani Sininen, joka on toinen osa ilmastonmuutoksen seurauksia käsittelevässä ilmastokvartetti-sarjassa.

Nykyajassa norjalainen Signe lähtee hurjalle merimatkalle. Hän on pitkän linjan ympäristöaktivisti, joka on sisuuntunut kaikesta kokemastaan. Hän on vastustanut kosken valjastamista, jään louhimista huvitarkoituksiin. Siinä samalla hän on kokenut pettymyksiä ihmissuhteissa. Nyt hän aikoo kostaa.

2040-luvulle sijoittuva tarinalinja puolestaan kertoo Davidista, joka on pienen lapsensa kanssa pakolaisleirillä. Hän yrittää epätoivoisesti löytää vaimonsa ja toisen lapsensa, joista hän ja tytär ovat joutuneet erilleen katastrofin keskellä. David pyrkii eteläisestä Euroopasta pohjoiseen, missä elämän edellytykset ovat paremmat. Signen ja Davidin tarinat kietoutuvat lopulta yhteen.

Kesällä kuuntelin äänikirjana Lunden ilmastokvartetin avausosan Mehiläisten historia. Kirja ei päätynyt blogiin asti, vaikka se oli vaikuttava ja ajatuksia herättävä kuuntelukokemus. Useassa aikatasossa liikkuva tarina käsitteli pölyttäjien joukkotuhoa ja sen vaikutuksia ihmiskuntaan. Jokaisella kolmella aikatasolla oli oma lukija äänikirjassa, mikä helpotti monitahoisen tarinan seuraamista. Samaa toteutusta on käytetty myös Sinisessä: Signen osuudet lukee Erja Manto, Davidin äänenä toimii Panu Kangas.

Lunde maalailee dystopioita, jotka voisivat hyvinkin toteutua. Pölyttäjien kato ja suuria alueita koskettava kuivuus eivät tunnu järin etäisiltä uhkakuvilta, vaan ilmastonmuutoksen myötä hyvinkin mahdollisilta tulevaisuudennäkymiltä.

Helmet-lukuhaaste: 22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja. Signen merimatkaa on kuvattu seikkaperäisesti, joten kirja sopii myös Kirjoja ulapalta -haasteeseen.

lauantai 21. syyskuuta 2019

Eeva Kilpi: Punainen muistikirja

Kansi: Mika Tuominen.

WSOY 2019. 96 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Eeva Kilven keväällä ilmestynyt Sininen muistikirja käsitteli ikääntymistä ja perhesuhteita, nyt päähuomio on mökkielämän kuvauksessa ja luontohavainnoissa. Toki ikääntyminen ja perhesuhteet ovat keskeisiä tämänkin muistikirjan merkinnöissä, eihän niitä yli 90-vuotias perheensä avusta riippuvainen voi muusta elämästä erottaakaan.

Kilpi kuvaa mökkielämää kylmän ja sateisen alkukesän luonnon keskellä. Koleus rassaa, auringonpilkahdukset ovat ilon aiheita. Kirjailija kirjaa muistiin tunnistamiaan lintuja ja kuvailee, miten kuninkaalliset kauriit vierailevat pihapiirissä. Myöhemmin kesällä päänvaivaa aiheuttaa murhaava helle.

Kilpi nauttii hiljaisuudesta ja erakkoudesta. Rauhan rikkovat uutiset, joita on pakko seurata, vaikka niiden sisältö ahdistaa. Maailman tila synkentää mieltä. Kilpi on kokenut sodan, joten hänen on vaikea ymmärtää sotimista ja sitä, miten ihmiskunta toistaa samoja kauheuksia. Eikö Israelkaan ole oppinut mitään holokaustihistoriastaan?

Merkinnöistä välittyy voimien hiipuminen. Kirjailija tunnistaa omat rajansa ja niissä päivien vaihtelut. Jonakin päivänä ei ole voimia edes kävellä rantaan uimaan. Vaikka voimat ehtyvät, ei pilke silmäkulmassa sammu. Kilpi iloitsee lasillisesta olutta tai siideriä ja haaveilee paikalle porhaltavasta prinssistä.

Tekstissä on muistikirjan tuntua, se on toisteista ja ajatusten kehät näkyvät. Samat asiat askarruttavat päivästä toiseen. Kirjoittaminen on kirjailijalle luonnollinen tapa käsitellä maailman tapahtumia ja oman elämän kysymyksiä.

Me pysymme ehkä juuri kirjallisuuden avulla tolkuissamme. Ja ehkä juuri nimenomaan kirjoittamalla.

Kilven kirjoittamisessa minua viehättää suoruus ja rehellisyys ja se, miten hän yhdistää pohdinnoissaan koko eletyn elämän tähän hetkeen.

Helmet-lukuhaaste18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

torstai 5. syyskuuta 2019

Pajtim Statovci: Bolla

Kansi: Mirella Mäkilä.


Otava 2019. 128 s. e-kirjana.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Rosoinen ja rehellinen Bolla kertoo kielletystä rakkaussuhteesta, toiseudesta ja Euroopan julmasta lähihistoriasta. Alussa eletään sodan kynnyksellä vuoden 1995 Pristinassa. Arsim ja Miloš ovat serbi ja albaani: heidän kuuluisi olla vihamiehiä, ei rakastavaisia. Kahden miehen suhde on tuossa ajassa ja ympäristössä muutenkin hengenvaarallista.

– – ajattelen, miten epäreilua on, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: ihmisiä joiden ei tarvitse pelätä mitään ja ihmisiä joiden täytyy ymmärtää pelätä kaikkea. Pelko toimii sillä tavalla: se tulee kerralla ja jakamattomana. 

Intohimon ja haaveiden hetket ovat väkeviä, mutta lyhyitä. Miloš unelmoi lääkärin urasta, Arsim kirjailijan. Miloš toimii rakastettunsa ensilukijana:
"Lukisitko sen minulle?"
     Hänen pyyntönsä saa minut voimaan pahoin, mutta myönnyn kuitenkin nopeasti, sillä tätähän minä olen odottanut. Mitä muuta kirjoittaminen on, ajattelen, kuin suostumista aivan kaikkeen, itsensä haavoittamista ja oman keskeneräisyytensä sietämistä, kävelemistä ilkosillaan toriaukean halki?

Tulenarka suhde jättää jälkensä molempiin, samoin sota. Olosuhteet ajavat päähenkilö Arsimin tekoihin, joiden vuoksi häntä kohtaan on vaikea tuntea empatiaa. On väkivaltaa, hyväksikäyttöä, hylkäämistä.

Bolla on räjähtävä alku kirjasyksylle ja minulle koskettava lukukokemus. Päähenkilön epämiellyttävyys haastaa lukijaa, vastapainona toivonpilkahdukset tuovat lohtua. Vaikka mieleni teki vain ahmia vetävää tarinaa, jäin makustelemaan Statovcin viisaita, hiottuja lauseita.

Kustantajan esittelyssä Statovcia tituleerataan kansainväliseksi tähtikirjailijaksi ja Bollaa lumoavaksi, eikä näissä määritelmissä ole mielestäni mitään liikaa. Kirjailijan kaksi aiempaa teosta Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän on käännetty useille kielille, ja ne ovat saaneet kehuvia arvosteluja arvostetuissa lehdissä.

Statovcin esikoisteos Kissani Jugoslavia oli minulle loistokas lukukokemus, sillä sen rakenne, henkilöhahmojen syvyys ja jännite tekivät syvän vaikutuksen. Yhtään vähempää en voi sanoa Bollasta, jolle voi povata niin ikään vankkaa kansainvälistä menestystä.

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kirjalla kohdan 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja. Hesarin Kuukausiliitteessä (08/2019) on kirjailijasta pitkä, taustoittava juttu, josta luin hänen kohtaamistaan ennakkoluuloista ja -käsityksistä; häntä kohdellaan usein leimallisesti maahanmuuttajakirjailijana.

keskiviikko 7. elokuuta 2019

Kurkistus syksyn uutuuksiin

Kesä on kääntynyt loppua kohden, mikä tarkoittaa sitä, että kirjasyksy on pikkuhiljaa käynnistymässä. Tutkiskelin kustantajien katalogeja jo loppukeväällä ja poimin uutuustulvasta kiinnostavimmat, mutta syksy tuntui tuolloin vielä kovin kaukaiselta, ja lista jäi hautumaan. Näin elokuun alussa ovat käsillä viimeiset hetket palata listan äärelle, sillä ensimmäiset syysuutuudet ovat jo ilmestyneet.

Tarkoitukseni oli aluksi listata kiinnostavien uutuuksien kärkikymmenikkö, mutta se osoittautui liian vaikeaksi tehtäväksi. Houkuttelevia uutuuskirjoja on vain niin paljon! Niinpä alla on kaksikymmentä eniten odottamaani uutuutta. Kirjojen kuvailut pohjautuvat kustantajien esittelyteksteihin.

Kotimainen kauno


Pajtim Statovci: Bolla (elokuu/Otava)
Bolla kertoo kahden miehen kielletystä rakkaudesta vuoden 1995 Kosovossa, ja miesten vaiheista rakkaussuhteen jälkeen. Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän -romaaneistaan tunnetun Statovcin uutuuden ympärillä kohisi jo ennen kirjan ilmestymistä niin, että kustantaja päätti aikaistaa kirjan ilmestymistä elokuun lopulta kuun alkuun. Ensimmäiset blogiarviot ja lehtikritiikit kirjasta on jo julkaistu ja pikaisen silmäilyn perusteella ne ovat kehuvia ja kiittäviä.


Eeva Kilpi: Punainen muistikirja (elokuu/WSOY)
Keväällä alkanut muistikirja-sarja saa jatkoa. Sininen muistikirja käsitteli ikääntymistä ja perhesuhteita, nyt elokuussa ilmestyvässä kirjassa luvassa on julkaisemattomia luontoaiheisia päiväkirjamerkintöjä kirjailijan rakkaalta kesäpaikalta.


Raisa Omaheimo: Sydän (syyskuu/S&S) 
Nainen heittää sydämensä pois, koska elämä sen kanssa on käynyt liian vaikeaksi. Se takoo, muljahtelee, vaatii. Taiteilija Raisa Omaheimon ensimmäinen romaani on kustantajan mukaan tummasävyinen ja surrealistinen, ja se tutkii rakkaudenkaipuuta omintakeisesti ja pelottomasti. Tämä on minulle syksyn odotetuin esikoinen!


Elina Hirvonen: Punainen myrsky (syyskuu/WSOY)
Hirvosen lähitulevaisuuteen sijoittuva, dystooppinen Kun aika loppuu vakuutti muutama vuosi sitten. Jälleen Hirvonen tarttuu raskaisiin aiheisiin: Punainen myrsky kertoo yhden irakilaisperheen matkasta sodan jaloista pakolaisleirille ja edelleen Suomeen. Dokumentaristinakin toimineen Hirvosen uutuuskirja perustuu todellisen perheen vaiheisiin. 



Riikka Pelo: Kaikki elävä (syyskuu/Teos)
Pelon Finlandia-palkittu Jokapäiväinen elämämme on minulla edelleen lukematta, mutta kirjailijan esikoinen Taivaankantaja teki vaikutuksen blogini alkuaikoina. Kaikki elävä kertoo kovia kokeneista ihmisistä: väkivallan kohteeksi joutuneesta teinitytöstä ja pakkopalautuksen edessä olevasta turvapaikanhakijasta.


Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? (syyskuu/Teos)
Kuka tappoi bambin? kertoo vanhasta rikoksesta, joka nousee ajankohtaiseksi vuosikausia tapahtumien jälkeen, ja ihmisistä, jotka sotkeutuvat tarinaan, joka ei ole heidän. Monista aikomuksista huolimatta en ole vielä lukenut Fagerholmilta yhtään romaania, mutta tästä syyskuussa ilmestyvästä voisi olla hyvä aloittaa. 


Heidi Köngäs: Mirjami (syyskuu/Otava)
Heidi Köngäksen Sandra oli mielestäni yksi vuoden 2017 parhaista kotimaisista romaaneista. Köngäksen isoäidin vaiheisiin perustuva Sandra kertoi sisällissodan sivustakatsojista, nyt keskiössä on Mirjami, talvisotaa varten lumipukuja ompeleva nuori nainen. Poikkeusoloissa Mirjami rakastuu ja joutuu sen vuoksi hengenvaaraan.


Käännetty kauno


Edouard Louis: Ei enää Eddy (elokuu/Tammi)
Ei enää Eddy on ravisuttava tarina Eddy Bellegueulestä, homoseksuaalisuutensa vuoksi hyljeksitystä pojasta pohjoisranskalaisella teollisuuspaikkakunnalla. Se on kuvaus köyhyydestä, toiseudesta, väkivallasta ja selviytymisestä. Ranskalaisen Louis'n omaelämäkerrallinen romaani sai paljon mediahuomiota ilmestyessään vuonna 2014 ja nousi bestselleriksi. Kollegani luki kirjan ruotsinnoksen valmistuttua 2015 ja kehui kirjan maasta taivaisiin. Luotin siihen, että tämä saadaan vielä jonakin päivänä suomeksi, enkä alkanut tankata kirjaa ruotsiksi – pian vuosien odotus päättyy, sillä suomennos ilmestyy nyt elokuussa, mahtavaa!


Maja Lunde: Sininen (elokuu/Tammi)
Millainen on maailma, kun vesi loppuu? Norjalaisen Lunden tulevaisuuteen sijoittuva dystopiaromaani on osa neliosaista ilmastonmuutosta käsittelevää romaanisarjaa. Sain juuri päätökseen äänikirjana sarjan ensimmäisen osan Mehiläisten historia


Jonathan Franzen: Maailman äärillä (elokuu/Siltala)
Jokin Franzenissa edelleen kiehtoo, vaikka edellinen lukukokemukseni oli takkuinen. Vapaus-romaani ei ollut minun kirjani, mutta Epämukavuusalue-esseekokoelma veti paremmin. Maailman äärillä on kokoelma Franzenin esseitä ja puheita viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Kokoavina teemoina ovat ympäristö, taide ja välittäminen.


Haruki Murakami: Tanssi tanssi tanssi (syyskuu/Tammi)
Jes! Uusi Murakami! Tämä ilahduttaa aina, vaikka aivan kaikki lempikirjailijani teokset eivät olekaan olleet yhtä sykähdyttäviä, ja Komtuurin surmakin on vielä lukematta. Nyt odotukseni ovat taivaisssa, sillä syksyllä ilmestyvä kirja on Suuren lammasseikkailun itsenäinen jatko-osa. Luotan siihen, että Murakamin kynästä on jälleen syntynyt maaginen tarina, jonka tapahtumia ei voi selittää järjellä, vaan on annettava tarinan viedä.


Kim Leine: Punainen mies musta mies (syyskuu/Tammi)
Leinen uutuus on Grönlanti-trilogian toinen osa. Ikuisuusvuonon profeettojen tapaan jälleen ollaan 1700-luvun Grönlannissa, jonne on juuri perustettu Tanskan ensimmäinen siirtokunta. Tarinassa seurataan lähestyssaarnaajan ja henkien manaajan vaiheita keripukin ja isorokon vaivaamassa yhteisössä. Trilogian ensimmäinen osa tutustutti haisevaan ja raakaan miljööseen, joten tässäkin kirjassa ruumiillisuus ja karut olot ovat varmasti vahvasti läsnä.


Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta (syyskuu/Tammi)
Valloittavan tarinankertojan edellinen suomennos Susanin vaikutus sijoittui lähitulevaisuuteen ja vei fyysikkopäähenkilön ratkaisemaan mysteeriä. Sinun silmiesi kautta vaikuttaa rakentuvan samankaltaisista aineksista. Tällä kertaa tarina sijoittuu neurotieteiden maailmaan ja mysteeri kietoutuu ihmismielen salojen ympärille.


Jonas Gardell: Ehdottoman rakkauden muistolle (syyskuu/Johnny Kniga)
Koskettava ja ikimuistoinen Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia pohjautui Gardellin omiin ja hänen tuttavapiirinsä kokemuksiin aidsin kylväessä tuhoa 1980-luvun Tukholmassa. Omakohtainen on tämä uutuuskin: kirjan päähenkilö on nimeltään Jonas Gardell, joka kuolee kirjan alussa vuonna 1998 vain 35-vuotiaana. Tarinan menestyneeltä kirjailjapojaltaan kuitenkin varastaa äiti, Ingegärd, jonka kanssa poika Jonas on erottamaton. Erityisesti erikoiselta vaikuttava rakenne kiehtoo.


Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta (syyskuu/Otava)
1970-luvulla New Yorkiin muuttanut nuori nainen on nykyisin menestynyt kirjailija. Neljäkymmentä vuotta vanha muistikirja saa liikkeelle muistojen ja muistamisen pohdinnot. Suhteeni Hustvedtin kirjoihin on kahtalainen, mutta kirjailijuutta ja muistamista käsittelevä kirja vaikuttaa aiheeltaan mielenkiintoiselta.


Sara Stridsberg: Rakkauden antarktis (lokakuu/Tammi)
Stridsbergin naisvihaa käsittelevän romaanin päähenkilö on prostituoitu ja narkomaani Inni, joka jatkaa kertojana myös väkivaltaisen kuolemansa jälkeen. Aiempien kirjojensa tapaan Stridsberg on poiminut kirjansa aiheen todellisuudesta ja kehitellyt sitä eteenpäin. Niin raskas on rakkaus sijoittui Beckombergan mielisairaalaan, Drömfakulteten (suom. Unelmien tiedekunta) taas kertoi Valerie Solanasin tarinan. Rakkauden antarktiksen taustalla on Ruotsia 1980-luvulla kohahduttanut prostituoidun paloittelumurha.


Kim Thuy: Vi (lokakuu/ Gummerus) 
Thuyn vietnamilaisista venepakolaisista kertova romaani Ru oli yksi tämän vuoden kevään kohokohdista minulle. Olin katsomassa kirjailijan esiintymistä Helsinki Litissä ja luin kirjan lopulta kahteen kertaan. Niinpä kirjailijan samasta aihepiiristä kertovaan romaaniin Vi on tartuttava.

Tietokirjallisuus


Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita (elokuu/S&S)
Huippua saada Solnitin teos suomeksi! Ostin kirjan jokunen vuosi sitten englanniksi ja olen lukenut siitä nimiesseen, mutta onhan se hienoa päästä lukemaan kirja omalla äidinkielellään. Solnitin feministisestä esseekokoelmasta on levinnyt laajaan käyttöön termi mansplaining, joka tarkoittaa miesten tapaa aliarvioida naisten osaamista ja ymmärtämistä. Suomeksi termi taipuu muotoon miesselittäminen. Kirjan suomennoksesta vastaa kirjailija Pauliina Vanhatalo.


Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet (syyskuu/Siltala)
Nautin suuresti kustannustoimittajana työskentelevän Arnkilin esikoisteoksen helposti rullaavista esseistä muutama vuosi sitten. Lauantaiesseet luettuani jäin janoamaan lisää ja nyt pääsen sammuttamaan janoani Sunnuntaiesseillä. Seuraan Arnkiliä Twitterissä, missä hän usein saa tiivistettyä havaintojaan maailmasta oivaltaviksi ja naseviksi twiiteiksi. Samaa oivaltavuutta uskallan toivoa uudelta esseekokoelmaltakin.  


Märta Tikkanen: Pakko yrittää kir- (lokakuu/S&S)
Tikkasen uutuus on kirjeromaani, johon on koottu kirjailijan ystävilleen kirjoittamia kirjeitä neljänkymmenen vuoden ajalta. Kirjan nimi on peräisin erään kirjeen lopetuksesta. Kirjeissään Tikkanen pohtii, miten yhdistää äidin ja luovan kirjailijan roolit – luvassa tuttua Tikkasta siis.

* * *

Näiden uutuuspoimintojen myötä toivotan kaikille antoisaa ja nautinnollista kirjasyksyä!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...