keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut

Kansi: ?
Otava 2019. 14 t 13 min.
Alkuteos: The death of Mrs Westaway (2018).
Suom. Antti Saarilahti.
Lukija: Karoliina Kudjoi.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Harriet Westaway eli Hal työskentelee Brightonin laiturialueella tarot-tulkitsijana. Hän on perinyt elinkeinonsa edesmenneeltä äidiltään. Raha on tiukassa, minkä vuoksi Hal on ajautunut lainaamaan rahaa koronkiskureilta. Kuin tilauksesta Hal saa kirjeen, jossa kerrotaan hänen saavan perinnön isoäidiltään. Nyt hänen tulisi vain saapua hautajaisiin ja perinnönjakoon sukukartanoon. Vaikka vain muutaman tuhannen punnan perintö helpottaisi Halin tilannetta, joten hän lähtee matkaan − tosin hän hyvin tietää, ettei ole se Harriet Westaway, jolle kirje on tarkoitettu.

Hal saapuu suvun kartanoon aikomuksenaan esittää roolinsa surevana lapsenlapsena ja poistua paikalta rahojen kanssa. Suunnitelma ei kuitenkaan toteudu, sillä rouva Westawayn testamentti pistää kaiken uusiksi. Perheen historiasta alkaa hahmottua sumeita alueita, ja koko kartano tuntuu jotenkin uhkaavalta. Miksi Halin asuttamassa ullakkohuoneessa on kalterit ikkunoissa ja lukko ulkopuolella? Keitä ovat epätarkoissa valokuvissa esiintyvät ihmiset? Mikä on taloudenhoitaja rouva Warrenin osuus tarinassa?

Ware on onnistunut punomaan yllätyksellisen juonen kirjaan, joka on dekkari minun makuuni. Vähän kuten alkuviikosta bloggaamassani Perssonin kirjassa, tässäkin dekkarissa jännitys syntyy muilla kuin väkivallan kuvaamisen keinoin. Waren romaanissa on sateinen kartanomiljöö, tihenevä tunnelma, joukko epäilyksiä herättäviä sukulaisia.

Kirja oli minulle lähes täydellinen työmatkan viihdyke. Lukukokemustani kaihersi ainoastaan kirjassa rasittavuuteen asti toistuvat värinä ja tärinä. Milloin Hal värisi kylmästä, millon värinän aiheutti pelko. Kädet tärisivät jännityksestä ja vilusta. Voi apua! Kirjassa oli värinää ja tärinää niin paljon, että aluksi ärsyynnyin ja lopulta toisteisuus jo nauratti. 

Helmet-lukuhaaste 2019: 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.

maanantai 25. helmikuuta 2019

Leif GW Persson: Pommimies ja hänen naisensa

Kansi: Marina Mattson


Otava 2016. 495 s.
Alkuteos: Bombmakaren och hans kvinna (2015).
Suom. Kari Koski.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Pommimies ja hänen naisensa on ruotsalaisen Leif GW Perssonin yhdestoista romaani. Persson tunnetaan kotimaassaan myös tv-persoonana ja urastaan kriminologina, ja lisäksi hän on toiminut oikeusministeriön neuvonantajana ja opettajana poliisiammattikorkeakoulussa.

Keskustelimme Pommimiehestä kirjaston lukupiirissä, ja tuota tapaamista varten tutustuin Perssonin taustaan ja tuotantoon hieman tarkemmin. Luin muun muassa siitä, että Perssonin esikoisteos Possujuhla perustuu tositapahtumiin eli siihen, miten Persson oli mukana paljastamassa oikeusministerin yhteyksiä prostituutiorinkiin. Opin myös, että pari vuotta sitten Helsinki Litissä kuuntelemani Malin Persson Giolito on hänen tyttärensä.

Pommimiehen tarina lähtee liikkeelle siitä, että Ruotsin poliisi on saanut vihjeen, että muslimiterroristit aikovat iskeä kansallispäivänä Skansenille, jossa vietetään juhlapäivää perinteisin menoin. Paikalle on tulossa kuningasperhe, valtionjohtoa ja suuri yleisö.

Turvallisuuspoliisissa Lisa Mattei johtaa tutkintaryhmää, jonka tarkoituksena on selvittää uhkan todenperäisyys, epäillyn taustat ja ennen kaikkea estää mahdollinen isku. Kirja kuvailee Ruotsin turvallisuuspoliisin työtä terrori-iskun uhan alla: miten poliisi hankkii tietoja epäiltyjen liikkeistä, toimintatavoista, räjähteistä ja muusta iskuun liittyvästä. Samalla tutkinnanjohtaja Lisa Mattei kipuilee uran ja perhe-elämän yhteensovittamisessa.

Kirja on oivallista luettavaa sellaisille lukijoille, jotka eivät halua dekkarilta väkivaltaa ja raakuuksia, vaan ovat kiinnostuneet poliisityöstä. On kuvaavaa, että sivulla 322 on virke "Ja vasta silloin alkoi lopultakin tapahtua." Vaikka väkivallalla ei mässäillä, tarinassa on kuitenkin roimasti jännitystä ja juonessa käänteitä. Saavatko poliisit iskun estettyä? Onko poliisissa myyrä ja jos on, niin kuka se on?

Pidän Perssonin kirjoitustyylistä ja selvästi asiantuntevasta otteesta, mutta aivan nurisematta en Pommimiehestä päässyt nauttimaan. Paljon rikossarjoja ja -elokuvia nähneenä olen kyllästynyt siihen, että poliisien yksityiselämä sotketaan mukaan rikoksen ratkaisuun, samoin myyräepäily poliisissa on kulunut juonikuvio. Näistä jupinoista huolimatta aion lukea Perssonia lisää, kenties jo ensi kesänä, sillä jokin hänen tavassaan kirjoittaa ja yhdistellä faktaa ja fiktiota kiehtoo minua.

Muistelen lukeneeni Perssonia edellisen kerran opiskeluaikoina, kun olin töissä kirjakaupassa. Ostin tuolloin töistä kaksi ensimmäistä osaa Välfärdsstatens fall -trilogiasta eli dekkarit Kesän kaipuusta hyiseen viimaan ja Toinen aika, toinen elämä. Kolmatta osaa (Putoaa vapaasti kuin unessa) ei ollut tuolloin vielä suomennettu. En muista, mihin nuo kirjat ovat joutuneet, joten hankin nyt nettidivarista mökin dekkarihyllyyn koko trilogian ‒ vaikka olen sittemmin nähnyt kirjojen pohjalta tehdyn tv-sarjan Pyhiinvaeltajan kuolema, haluan palata Palme-tutkintaan kirjan muodossa.

Helmet 2019: 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt.

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2018 -ehdokkaani

Perinteisen Blogistania-palkintoäänestyksen aika on jälleen koittanut!

Kirjabloggaajat ja -vloggaajat äänestävät edellisen vuoden parhaat kirjat neljässä eri kategoriassa. Nyt äänestetään vuoden 2018 parasta kaunokirjaa, käännösromaania, tietokirjaa ja lasten- ja nuortenkirjaa. Jokaista kategoriaa emännöi yksi kirjablogi, joka laskee muiden antamat äänet ja julistaa voittajan.

Äänestykseen osallistuvat kirjabloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan tänään sunnuntaina 24.2.2019 klo 10. Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa maanantaina 25.2.2019 klo 10.

Äänestän tänä vuonna parhaita kirjoja kaikissa neljässä kategoriassa. Luen melko vähän lasten- ja nuortenkirjallisuutta, joten siinä kategoriassa pisteytän vain yhden ehdokkaan.

Tässä alla omat ääneni kategorioittain. En tähän postaukseen enää kirjaa perusteluja pisteilleni, vaan ajatuksiani kirjoista voi käydä katsomassa kirjasta kirjoitetusta blogitekstistä.

Kirjailijan ja kirjan nimi ovat linkki alkuperäiseen arviooni.

Blogistanian Finlandia



Blogistanian Finlandia 2018 -palkinto nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Kategoriaa emännöi tänä vuonna Tuntematon lukija -blogi. Mielestäni viime vuoden parhaat kotimaiset romaanit olivat:


1. sija eli 3 pistettä: Saara Turunen: Sivuhenkilö



* * *

Blogistanian Globalia



Blogistanian Globalia 2018 -palkinnon saa bloggaajien mielestä paras käännöskirja. Kategorian ääntenlaskusta vastaa tänä vuonna Kirjamies-blogi. Annan tässä kategoriassa pisteitä seuraavasti:


1. sija eli 3 pistettä: Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

2. sija eli 2 pistettä: Kim Leine: Kuilu


* * *

Blogistanian Tieto

 



Blogistanian Tieto 2018 -palkinto jaetaan kirjabloggaajien parhaaksi äänestämälle tietokirjalle. Kategorian ääntenlaskun hoitaa tänä vuonna Hannan kirjokansi -blogi. Tässä kärkikolmikkoni:


1. sija eli 3 pistettä: Morten A. Strøksnes: Merikirja

2. sija eli 2 pistettä: Maggie Nelson: Argonautit

3. sija eli 1 piste: Michelle Obama: Minun tarinani


* * *

Blogistania Kuopus



Blogistanian Kuopus 2018 -palkinto myönnetään kirjabloggaajien parhaaksi äänestämälle lasten- ja nuortenkirjalle. Kuopusta emännöi tämän vuoden äänestyksessä Yöpöydän kirjat -blogi. Äänestän kategoriassa yhtä teosta:


1. sija eli 3 pistettä: Essi Ihonen: Ainoa taivas


* * *


Siinä minun viime kirjavuoden parhaimmistoni! Voittajat ovat selvillä huomenna kello 10, joten nyt on vuorokausi aikaa jännittää äänestyksen tulosta. Sillä aikaa voi vaikka kierrellä kirjablogeissa tutkailemassa, mitä muut ovat äänestäneet.

keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Katriina Huttunen: Surun istukka

Kansi: Jussi Karjalainen.


Kustantamo S&S 2019. 319 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Katriina Huttusesta tuli kirjailija traagisesta syystä: hänen tyttärensä teki itsemurhan ja suomentajana työskentelevä Huttunen alkoi käsitellä suruaan kirjottamalla. Teksteistä syntyi Surun istukka, pakahduttavan rehellinen esikoisteos. Knausgårdin suomentajana Huttunen on asiantuntija autofiktiossa, jota hänen kirjansakin edustaa.

Huttunen liittää tyttärensä kuolemaan vahvoja häpeän ja syyllisyyden tunteita; hän on mielestään epäonnistunut äitinä.
Minä petin hänet.
     Sitä syyllisyyttä kannan lopun ikäni. Se ei ole kaupan enkä voi lahjoittaa sitä kenellekään. Se on minun, vain minun.
Syyllisyys on ylitsepääsemätöntä, aivan kuten suru. Päähenkilö ei pyri eteenpäin, vaikka aikaa kuluu ja ympäristö tuntuu häntä siihen patistavan. Hän haluaa olla surunsa kanssa rauhassa, elää sen, tuntea kaiken. 

Huttunen kirjoittaa itseään säästelemättä, mutta silti hän ei kerro aivan kaikkea, vaan jättää itselleen ja tyttärelleen salaisuuksia. Kirjan nimi kuvastaa äidin ja lapsen vaihtuneita rooleja. Istukalla äiti ruokkii syntymätöntä lastaan, mutta surun istukka toimii toiseen suuntaan, suru ruokkii nyt äitiä.
Elän surun sisällä, elän kuolemasta. Lapseni kuolema on riistänyt elämältäni muun merkityksen ja samalla antanut sille uuden merkityksen ja tehtävän, tyhjyyden täyttämän sisällön. Olen kuori ja sisältä tyhjää täynnä.
Suru tuo mukanaan myös turhautumisen byrokratiaan ja terveydenhuoltoon sekä kyllästymisen ihmisiin − kovin moni lohduttaja haluaakin vain kertoa omista murheistaan. Hautausmaasta ja sen kolumbaariosta tulee kirjan minälle tärkeä paikka.
Hakeudun vaistomaisesti sinne missä on hiljaista ja missä minun ei tarvitse kohdata ketään. Hietaniemen hautausmaa ottaa minut mykkään syliinsä eikä vaadi minulta mitään. Hautakivien ja puiden keskellä saan olla.
Tällaisen kirjan minkäänlainen arviointi tuntuu mahdottomalta. Huttunen on kirjoittanut kirjan aiheesta, josta ei voi kirjoittaa, ja minusta tuntuu, että bloggaan kirjasta, josta en voi sanoa mitään. Samankaltaisia mietteitä tuo esiin Omppu tekstissään.

Sen voin ainakin sanoa, että minulle Huttunen ei ole "vain suomentaja", kuten hän itseään vähättelevään sävyyn kutsuu, vaan juuri se ihminen, jonka ammattitaidon ansiosta olen päässyt tutustumaan esimerkiksi Naja Marie Aidtiin, Kim Leineen ja Ströksnesin Merikirjaan sekä rakastumaan Knausgårdiin. 

Olen kiitollinen, että Huttunen on kirjoittanut tämän kirjan, ja toivon pääseväni lukemaan hänen omia tekstejään myös jatkossa. Huttusen taidokas kieli, napakat lauseet ja kirkas, arastelematon ääni vangitsevat kirjan äärelle. 

Helmet 2019: 29. Kirjassa nähdään unia.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...