maanantai 30. tammikuuta 2012

Teuvo Pakkala: Elsa (1894)

Kustantaja: SKS.
Sivumäärä: 256.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: sain lahjaksi.

Ihastuin takavuosina Pakkalan Vaaralla-teokseen niin rajusti, että hamusin heti sen luettuani kirjahyllyyni kirjan sisarteoksen, Elsan. Sitten kävi kuin monesti ennenkin: innostuksesta huolimatta tämä jälkimmäinen jäi hyllyyn odottelemaan muutamiksi vuosiksi. Nyt olikin korkea aika tämän klassikon päästä lukuvuoroon.
Kirjan etukansi.
Elsa kuvaa edeltäjänsä tavoin elämää oululaisessa Vaara-nimisessä työläiskaupunginosassa. Vaaralla-romaani tutustutti lukijan kymmeniin vaaralaisiin, ja nyt Elsassa syvennytään nimihenkilön elämänvaiheisiin. Naisten elämään Vaaralla kuuluvat ahkera työnteko ja kodista ja jälkikasvusta huolehtiminen, kun miehet seilaavat merillä. Köyhyys äityy Vaaralla välillä sietämättömäksi: kun jostakusta ei ole enää varaa pitää huolta, saatetaan hänet kaupata köyhäishuutokaupassa.

Pakkalan teksti on mielestäni mukaansatempaavaa ja jopa koukuttavaa. Elsan lisäksi muidenkin henkilöiden kohtalot alkavat kiinnostaa, ja lukemista on vain pakko jatkaa, jotta tietäisi, miten käy. Melko ahdistavastihan tarina monien keskeisten henkilöiden kohdalla sitten päättyy, kuten jo takakansiteksti lupailee.

Kirjan johdannon on kirjoittanut Mervi Kantokorpi, joka kuvailee Elsaa kehitysromaaniksi. Realismille tyypilliseen tapaan kehityssuunta vain on tuhoisa, ja syynä turmelukselle on ympäröivä maailma. Elsan kannalta rakkaus Joriin koituu kohtalokkaaksi.

– – ja eilisiltainen tapaus selveni mieleen. Hän muisti kaikki, mitä Jori puheli, kun he menivät kaukavainiolle ja sieltä lähtivät ketojen poikki, kulkivat sitten kaunista metsäpolkua Joutsenlammille, jonne he istuivat.
Jori otti kädestä kiinni… »Elsa! Minä rakastan sinua!»… Jori suuteli ja hän peitti kasvonsa Jorin rintaa vasten…
Tuntui vieläkin huumaavalta, melkein kuin pyörrytti. Ja sitten peloitti taas, että jos äiti on nähnyt huulista, joita vielä aivan kuin poltteli.

Elsan elämänsuunta muuttuu tämän kauniin ja huumaavan hetken seurauksena: Elsa alkaa odottaa aviotonta lasta. Lapsi nyrjäyttää vaaralaisten ajatukset Elsasta päälaelleen. Yhteisön odotuksia ja painetta kuvaa oivasti myös Elsan lapsuudenystävän Latun Liisan kohtalo. Latun Liisa oli lapsena poikatyttö, raisu ja villi, eikä kukaan odottanut hänestä sen suurempia. Liisa kuitenkin avioituu ja elää ns. odotusten mukaista elämää, hän sopeutuu ja mukautuu.

Toinen Elsan ikätoveri, Ojaniemen Mari elää vaaralaisten yhteisön silmin huonon ihmisen elämää. Hän on kaunis ja suloinen nainen, joka kuitenkin harjoittaa tuomittua prostituoidun ammattia. Hän hyväksyy osansa ja tiedostaa maineensa, mutta ei nöyrry. Mari auttaa vielä huonompiosaisia eli Vimparin perhettä, sen minkä pystyy. Sen sijaan Vimparin köyhästä perheestä Vaaralla-romaanissa pois adoptoidulta Aapolta ei juuri myötätuntoa omalle perheelle edes opiskelleena kirkonmiehenä löydy. Niin unohtuvat periaatteet ja läheisten hätä, kun oma tulevaisuus on jokseenkin turvattu.

Kiinnostavien henkilötarinoiden lisäksi Elsasta saa jälleen yhden kuvauksen 1800-luvun arvomaailmasta ja asenteista. Ainakin minua raivostuttaa epäreiluus ja tuomitsevuus, jota monissa ajankuvauksissa on. Yllättäen se on aina nainen, joka kärsii vallinneessa kaksinaismoralistisessa ilmapiirissä. Pelkästä kävelyretkestä miehen kanssa voi mennä naisen maine ja kunnia, eikä niitä enää hevillä palauteta. Myös prostituutioon kytkeytyvät epäkohdat puistattavat: naiset luokitellaan huonoiksi ihmisiksi ja melkein maan matosten arvoisiksi, jos he tuota ammattia harjoittavat. Siinä samalla miehet kuitenkin käyttävät näitä palveluita ilman moraalisia ongelmia.

Samoin on aviottoman lapsen synnyttäneen naisen asema: hän joutuu yhteisössä erityisen tarkastelun kohteeksi ja käymään nöyryyttävässä kirkottelussa. Mikä on miehen rooli ja vastuu?

Kohdistin Elsaan Vaaralla-romaanin perusteella suuria odotuksia, jotka Pakkala kyllä kiitettävästi lunasti. Pidän Pakkalan säälimättömästä kerronnasta, ja varsinkin Elsassa naisten näkökulmasta. Etukannen kuvassa poseeraa jäykänoloinen Pakkala, mutta Elsa on notkea, elävä, rosoisen kauniskin. Reilut sata vuotta sitten ilmestynyt romaani käsittelee teemoja, jotka ovat hyvin ajankohtaisia vielä tänä päivänä: naisen asema, köyhien ja rikkaiden välinen kuilu ja suvaitsevaisuus.

Yksityiskohta etukannesta.

maanantai 23. tammikuuta 2012

Juhani Aho: Helsinkiin (1889)

Kustantaja: SKS.
Sivumäärä: 96.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: ostin uutena.








Helsinkiin on Juhani Ahon pienoisromaani, joka kertoo ylioppilas Antti Ljungbergin matkasta Kuopiosta pääkaupunkiimme opiskelemaan. Alkumatka taitetaan sisävesilaivalla Lappeenrantaan, josta jatketaan määränpäähän junalla. Antin matkaseurana on papiksi opiskeleva Pekka.

Antti ja Pekka muodostavat mielenkiintoisen vastaparin. Pekka alkaa heti laivalle päästyään tunnollisesti opiskella, kun taas Antti keskittyy pröystäilyyn ja lyöttäytyy hauskaa pitävien joukkoon. Antti tuntuu helsinkiläistyvän jo matkalla, ja ajatuskin kesästä maaseudulla on yhtäkkiä hänen mielestään kauheaa: Sen surkeammin tuskin voisi tapahtua ihmiselle

Antilla on hienot kuvitelmat tulevaisuudesta, mutta hän ajattelee lapsellisen uhmakkaasti, että kostoksi hänet torjuneelle Almalle hän ei mene koskaan naimisiin. Antti myös ylenkatsoo köyhempiään eli niitä ylioppilaita, jotka ovat ns. suomalaisista perheistä. Todellisuudessa Antti on aivan yhtä hukassa ja seurailee kokeneempien toimia.

Helsinkiin kuvailee 1800-luvun lopun maailmankuvaa ja käsityksiä siitä, mikä on soveliasta ja mikä ei. Esimerkiksi, kun Antti juo itsensä humalaan, voi pahoin ja haluaa humalapäissään suudella buffettitarjoilijaa, hän ajattelee tulleensa juopoksi, rentuksi ja epäsiveelliseksi eläjäksi, josta ei ole kuin haittaa ja häpeää suvulleen.

Pidän Ahon kerronnasta paljon siksi, että se ei ole liian selittelevää. Vaikka Aho kirjoittaa Pekan pahoinvoinnista ryyppäyksen päätteeksi ja laivalla käydyistä ilotyttöjä koskeneista keskusteluista, ei mitään sanota suoraan, vaan hyvin kainosti kuvaillaan paita oli pahoin märkä. Saapumisillan jatkopaikkaan viitataan vain osoitteella Tarkk’ampujankatu 15. Lukija voi päätellä näiden ilmausten merkityksiä – tai olla päättelemättä. Kielen murrepiirteet ja tietysti vanhahtavuus lisäävät kerronnan kiehtovuutta.

Luin vuonna 1997 painetun, SKS:n kustantaman version. Teos on julkaistu Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -sarjassa. Sarja on varmasti monille tuttu: siinä ilmestyy pehmeäkantisia kotimaisia klassikoita, ja mukana on aina asiantuntijan kirjoittama johdanto ja valikoima aikalaisarvosteluja. Lisää sarjasta ja luettelo saatavilla olevista kirjoista kustantajan sivuilta täältä.

Pirjo Lyytikäisen kirjoittamasta johdannosta käy ilmi, että Aho oli suunnitellut paljon laajempaa ylioppilasromaania, jossa seurattaisiin Antin vaiheita opiskelijaelämässä. Kertomuksen typistyminen novellimaisen lyhyeksi saattoi johtua Lyytikäisen mukaan monista seikoista: Ahon ongelmista laajan romaanin rakenteen kanssa, aikapulasta tai skandaalinpelosta. Painamattomat käsikirjoitusversiot nimittäin paljastavat, että Helsingin viettelyksissä Antti olisi hullaantunut naisista ja viinasta, ja kurjuuden huippuna sairastunut sukupuolitautiin. No, tällaisesta ”hurvittelusta” emme saa tässä kirjassa lukea, sillä tarina päättyy saapumispäivän iltaan. Johdanto on otsikoitu Ylioppilas rappion tiellä – ajan mukainen rappio vain on jopa hieman huvittavaa nykynäkökulmasta.

Viime vuonna tuli kuluneeksi 150 vuotta Ahon syntymästä, ja Aho olikin paljon esillä juhlavuoden aikana. Juhlavuonna ilmestyi useita Ahoa käsitteleviä teoksia ja muun muassa lastukokoelmia. Ahosta kirjoitettiin paljon myös kirjablogeissa. Jaanan ja Karoliinan arvioiden innoittamana haluan lukea ainakin Panu Rajalan kirjoittamaan Naisten mies ja aatteiden (WSOY 2011, kustantajan sivuille tästä). Tämän lisäksi omassa kirjahyllyssäni odottelee Ahoa käsittelevä Pariisista Iisalmeen (toim. Nummi, Rossi ja Isomaa, SKS 2011, kustantajan esittelyyn tästä). Olen hamstrannut useampiakin mielenkiintoisia kirjallisuustieteellisiä opuksia, joihin annan itselleni luvan uppoutua sitten gradun jättämisen jälkeen.

Arvoin pitkään, saako Helsinkiin minulta kolmosen vai nelosen. Päädyin lopulta alhaisempiin pisteisiin, koska olen lukenut parempaakin Ahoa.

Edit 11.12.2014: Seinäjoki korjattu Kuopioksi.

lauantai 14. tammikuuta 2012

Rosa Liksom: Hytti nro 6 (2011)

Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 188.
Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: sain lahjaksi.


Rosa Liksomin Finlandia-palkinnon voittanut Hytti nro 6 on raameiltaan matkakirja: se kertoo hyttitovereiksi sattuvien tytön ja miehen junamatkasta Siperian halki Moskovasta Mongolian Ulan Batoriin. Junan puksuttaessa asemalta toiselle taakse jäävät vuorotellen Moskova, Omsk, Novosibirsk, Irkutsk, Ulan Ude ja monet muut. Joillekin asemille pysähdytään hetkeksi, toisille jäädään useammiksi päiviksi, jotta veturi saa hengähtää.

Matkalla syödään eväitä, kuivapeseydytään tuntien jonottamisen jälkeen haisevassa vessassa ja katsellaan Siperiaa junan ikkunoista. Liksomin maalauksellinen teksti luonnostelee lukijalle elävästi karun neuvostomaiseman.

Kirjan etulieve.
Matkasamovaarissa haudutetun teen höyrystämässä hytti-ilmassa löyhkäävät sipuli, votka ja miehen rivot jutut. Miehen puheissa toistuvat rivoudet muistuttavat, että Liksomiahan tässä ollaan lukemassa. On paljon suoraa puhetta ja sen vastapainona vaikenemista. Miehen puhetulva on välillä tytölle liikaa: joskus siltä säästyy sulkemalla korvat tai kuuntelemalla korvalappustereoita, mutta toisinaan tytön on pakko paeta käytävälle. Kunnes siihen samaan kopperoon on taas palattava.

Hytissä numero kuusi matkaa taittavien kuvaamisessa nimillä ei juuri ole väliä. Tyttö on tyttö ja mies on mies. Kaalikorvainen, karkeapuheinen mies punnertaa aamuisin ja juo votkaa kuin vettä. Tyttö kuuntelee, havainnoi, piirtää ja kuvittelee. Hän on opiskellut Moskovassa, ja tälle matkalle oli tarkoitus lähteä Mitkan kanssa, kunnes kaikki loksahti vinoon. Vaikka hän on nyt matkalla yksin, moni asia tuo mieleen Mitkan, tämän äidin Irinan, rakkauden ja muistoja.

Ennen lukemista minua ”varoiteltiin” siitä, että kirjan luettuani haluaisin itsekin vastaavalle matkalle. Matkakuvaus sai ennen kaikkea kaipaamaan itse matkustamista. Sitä tunnelmaa, kun on lähtöpaikan ja määränpään välissä ja kun pienistä asioista tulee tärkeitä. Tytöllekin hytin oma sänky alkaa tuntua rakkaalta ja miehen katse välillä kotoisalta. Matkalla myös monesti havaitsee, mikä on elämässä tärkeintä.

Kirjan takalieve.
Hytti nro 6 on lyhyehkö, mutta vahva kuvaus eteenpäin lonksuttavasta matkasta. Jos teos olisi ollut pidempi, sitä lukiessa olisi voinut tulla Liksom-ähky. Vaikka rivoudet hieman häiritsivät lukemistani, en voi kuin ihailla Liksomin sanataidetta. Toistot rytmittävät tiivistä kerrontaa, ja muoto on hiottua. Liksom kertookin viimeisimmässä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä (Tammikuu 2012), että romaanin työstäminen alkoi viisi vuotta sitten: teksti syntyi kolmessa vuodessa, kaksi hän käytti hienosäätöön. Sen kyllä huomaa.

perjantai 13. tammikuuta 2012

Haasteita vuodelle 2012


Ensimmäinen haaste, johon blogimaailmassa tartun, on Kirjavan kammarin Karoliinan ideoima Ikkunat auki Eurooppaan. Haasteena on tutustua monipuolisesti eurooppalaiseen kirjallisuuteen suomalaisia kirjoja lukuun ottamatta. Minimilukuvaatimusta ei ole, ja jokaisesta luetusta kirjasta saa pisteen. Lukuaikaa on vuoden 2012 loppuun. Lopuksi tarkastellaan kokonaispisteitä ja kustakin kategoriasta saatuja pisteitä.

Mielenkiintoinen ja näppärästi nimetty haaste! Ja tietysti mitä mainioin kannustin tutustua muuhunkin kuin vain kotimaiseen kirjallisuuteen. En aseta itselleni sen tarkempia tavoitteita, ettei tule paineita… Alkuinnostusta ainakin löytyy, saa nähdä sitten, miten käy toteutuksen :)

Kuusi kovaa kotimaista -haaste keskittyy puolestaan vain ja ainoastaan kotimaisiin kirjoihin. Haaste julkaistiin viime itsenäisyyspäivänä Morren maailmassa, ja lukuaikaa on tämän vuoden itsenäisyyspäivään eli 6.12.2012 asti. Ideana on valita haasteen kirjoiksi sellaisia, jotka on pitänyt lukea jo pidemmän aikaa, mutta ei ole saanut aikaiseksi. Koska luen opintoja varten pääasiassa kotimaista kaunoa, tulee yhdenlainen kotimainen kuusikko täyteen jo kohtapuoliin. En kuitenkaan halunnut ottaa tälle haastelistalle yhtään ns. pakkokirjaa, vaan koostin sen kirjoista, joiden odotan olevan herkkupaloja:

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (2005)
Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin (2008)
Katri Lipson: Kosmonautti (2008)
Markus Nummi: Karkkipäivä (2010)
Sofi Oksanen: Baby Jane (2005)
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (2000)

Lisäsin välilehtiin Haasteet 2012 -lehden, jonne listaan haasteita ja niihin luettuja kirjoja. Maaliskuussa häämöttää viimeinen kirjallisuuden aineopintojen tentti, jonka jälkeen aikaa liikenee varmaankin enemmän haasteiden kirjoille.

tiistai 10. tammikuuta 2012

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina (2011)

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 607.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kaverilta.

Kuva: otava.fi
Tämä Hirvisaaren kirja kuului menneen kirjasyksyn näkyvimpiin teoksiin, joten sitä koskevilta kritiikeiltä ja puheilta ei oikein voinut välttyä. Päällimmäisenä niistä jäivät minulle mieleen kriittiset pohdinnat, kuten Tervon Laylan kohdalla, uskottavuudesta. Miten nykynainen ja -kirjailija voi asettua 1700-luvun keisarinnan asemaan ja ajatusmaailmaan? Onko Katariinan päähän istutettu liian moderneja ajatuksia? Mielenkiintoiset lähtökohdat ja halu muodostaa oma mielipide ja käsitys teoksesta saivat minut vihdoin aloittamaan ensimmäisen Hirvisaareni, eikä päätöstä todellakaan tarvinnut katua.

Taustastani voin kertoa tähän väliin sen verran, että kouluaikoina historia ei kuulunut lempiaineisiini. Perustietoni monista suurista maailmanhistorian käänteistä ovat hävettävän vähäiset, sillä olen kiinnostunut menneistä ajoista vasta yliopistovuosina. Mielenkiinto heräsi nimenomaan kirjallisuuden opiskelun myötä ja kohdistuu erityisesti Suomen historiaan. Silmiä avaavia lukukokemuksia ovat tarjonneet ainakin Kiven, Canthin, Ahon, Jotunin ja Linnan monet teokset. Näihin palaan sopivan paikan tullen blogissa myöhemmin. Halu tietää ja ymmärtää sitä, miten maailma ja maamme ovat päätyneet tähän pisteeseen ja mitä kaikkea on taustalla, on kasvanut pikkuhiljaa. Jossain vaiheessa olisi hyvä löytää aikaa lukea historiankirjoitusta ajatuksella, mutta toistaiseksi kartutan ”tietovarantoja” fiktion muodossa.

Minä, Katariinassa keisarinna Katariina II Suuri joutuu vuodepotilaaksi kaaduttuaan portaikossa ja alkaa sanella elämänvaiheitaan luottoystävälleen Leonille, joka kirjaa kaiken tunnollisesti ylös. Leon patistaa keisarinnaa muistelemaan myös tekemiään virheitä, jotka Katariina mielellään sivuuttaisi liian kipeinä. Muistelu-urakka on mittava – muistelmien edetessä ehditään vaihtaa residenssiä useamman kerran, ja jalkakin alkaa parantua. Tämän fiktiivisen elämäkerran reilut kuusisataa sivua käsittävät keisarinna Katariinan elämästä noin puolet eli nuorena tulon Venäjälle, avioliiton Pietari III:n kanssa, lasten syntymät ja valtaannousun. Katariina kertoo tarinaansa hallittuaan 33 vuotta, joten elämässä riittäisi aineksia ainakin toiseen tiiliskiveen. Loppu mahdollistaa jatko-osan, jota Hirvisaari on ilmeisesti jo suunnitellutkin.

Katariinan muistelut ovat ennen kaikkea uskomaton selviytymistarina. Saksassa lapsuutensa prinsessa Sophiena viettänyt keisarinna osoitti vahvatahtoisuutensa jo lapsena, ja tämä tahto joutuu monesti koetukselle hänen saavuttuaan Venäjälle. Suuriruhtinas Katariina elää hovissa kuin vanki yrittäen selviytyä parhaansa mukaan arjessa, jota ohjailevat tyrannimaisen keisarinna Elisabetin ailahtelevat käskyt. Puoliso on saastaisen likainen ja lapsellinen, joten lapsentekoon ja huvitteluun tarvitaan muita miehiä. Paljon elämässään menettänyt, kärsinyt ja pelännyt Katariina oppii hovin kylmät pelisäännöt ja pystyy lopulta nousemaan valtaan eli syrjäyttämään Elisabetin.

Katariina palaa muistelmissaan useasti uskonnon vaihtamisen problematiikkaan, mutta hämmästyksekseni nimen muuttamista ei kommentoida juurikaan. Luulisi, että se koskettaisi Katariinaa eli Sophieta enemmän, onhan nimi olennainen osa henkilökohtaista identiteettiä.

Teoksen ansioihin ei totisesti kuulu tiivis ilmaisu. Löyhää kerrontaa olisi ollut varaa tiivistää monin paikoin, samoin toistoa olisi voinut karsia. Kirjan nimi Minä, Katariina toistuu keisarinnan muistelmissa rasittavuuteen asti ja jatkuva minä, minä, minä -puhe alkaa ärsyttää myös Leonia.

Ketterät ilmaukset alkavat vain ärsyttää, kun ne tulevat vastaan toistuvasti. Tuli kyllä selväksi, että hovissa naitettavan naisen asema oli kuin kaupattavan hevosen: naisen tarkastamista verrattiin tamman hännän nostamiseen muistaakseni kolmesti. Vastaavaa tyhjäkäyntiä oli muuten niin ansiokkaassa teoksessa harmillisen paljon. Välillä alleviivaava kerronta tuntuu jopa aliarvioivan lukijaa.

Siitä modernista naiskäsityksestä vielä. Minua eivät häirinneet Katariinan ajatukset, olihan hän kirjeenvaihdossa muun muassa Voltairen kanssa, mikä selittää hänen ajatusmaailmaansa. Ja jälleen: kyseessähän on fiktiivinen romaani. Enemmänkin ihmettelin, miten niin kovia kokeneesta voi kasvaa niin vahva.

Minä, Katariina oli myös lainakirja R:ltä.

perjantai 6. tammikuuta 2012

Jari Tervo: Layla (2011)

Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 361.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kaverilta.
Kuva: wsoy.fi
Myönnettäköön heti alkuun, että tartuin Laylaan täysin mediapyörityksen herättämän uteliaisuuden vuoksi. Mitä ihmettä: Tervon kirjoittama kirja käsittelee ihmiskauppaa, islamia, prostituutiota, naisen asemaa – ja vielä naisnäkökulmasta. Eihän tällaisesta yhdistelmästä voi saada mitään uskottavaa aikaan!

Tunnustettakoon myös, että omat ennakkoluuloni ja -käsitykseni lokeroivat Tervon hassunhauskaksi vitsiniskijäksi, johonkin sellaiseen ei kiitos minulle -kategoriaan. Mutta sieltä täältä kuullut kommentit Laylasta saivat kiinnostukseni viriämään.

Ennakkoluulojen hylkääminen todella kannatti, sillä Layla yllätti ainakin tämän epäilijän positiivisesti. Tervon nokkelan kekseliäs kieli ja koukuttava juoni veivät mukanaan; jopa niin, että jouduin asettamaan itselleni iltaisin aikarajan, jolloin lopetan lukemisen siltä päivältä, jotta jaksaisin töihin aamulla. Bussi- tai työkirjaksi en Laylaa halunnut ottaa, vaan keskityin siihen rauhassa kotona sohvan nurkassa.

Kirjan nimihenkilö Layla on vasta 15-vuotias kurdityttö, joka on koko elämänsä tiennyt tulevan aviomiehensä. Hääyönä Layla ei vuodakaan neitseellistä verta aviovuoteeseen, mikä on rangaistavaa. Ainoastaan Laylan kuolema voi poistaa painavan häpeän koko suvun yltä. Syylliseksi epäillään Laylan kanssa muutaman sanan vaihtanutta rakennustyöläistä, ja perheen miehet teloittavat tämän. Laylalle ei jää muita vaihtoehtoja kuin paeta, jos ei halua kokea samaa kohtaloa.

Veljen avustuksella alkaa Laylan pakomatka läpi Euroopan kohti Suomea, Finlandiyaa. Traagisen matkan päätepiste on Helsinki, jossa paperiton Layla päätyy prostituoiduksi Kruununhakaan. Paritusrinki keskellä kantakaupunkia osoittaa, että ihmiskaupan ja parituksen lonkerot yltävät mitä tavallisimpienkin ihmisten arkeen. Laylan tarinan rinnalla kulkee muitakin juonilinjoja, jotka kaikki kietoutuvat Laylan kohtaloon.

Tervo kuvaa mielestäni ansiokkaasti Laylan ja muiden kurdinaisten mielenmaisemaa eli sitä, mikä kirjassa oli ainakin minulle se vaikein pala. Mielenkiintoista ja jotenkin hämmentävää kirjassa on myös Laylan tulevaisuudenusko: vaikka Finlandiya, tuo kuvitelmissa siintänyt valkoisten liljojen maa, ei ollutkaan puhtoinen paratiisi, ei Layla missään vaiheessa menetä toivoaan, vaan selviytyy.

Minua eivät häirinneet kirjan paljon puhutut virheet. Layla on fiktiota, ja mielestäni mahdollisista kömmähdyksistä huutelu on jotenkin epäolennaista. Sen sijaan kirjan aiheista virinnyt keskustelu on erittäin positiivista ja toivottavaa. Varmasti virheet häiritsevät asiantuntevaa lukijaa, sen ymmärrän kyllä, mutta mihin unohtui kirjailijan vapaus? Ja miksi fiktiota edes pitäisi arvottaa faktan kriteerein? 

En siis voi kuin suositella. Itselleni aiemmat Tervot eivät ole avautuneet eli suomeksi en ole saanut luettua niitä loppuun. Nyt nautiskelin jouhevasta kielestä, uskottavasta kuvauksesta ja monisyisestä juonesta. Raskaat teemat vaativat toki sulattelua, ja kirjan aiheet pyörivät mielessä pitkään, mutta en silti kuvailisi lukukokemusta ahdistavaksi vaan pikemminkin silmiä avaavaksi.

Ehkäpä Laylan innoittamana voisin jossain vaiheessa antaa Tervon historialliselle trilogialle uuden mahdollisuuden. Ehkä.

Tämä kirja oli lainassa R:ltä.

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Uusi vuosi, uusi blogi

Kirjoja ja lukemista käsittelevä blogini ottaa nyt ensiaskeleitaan. Jännittävää! Kenties hieman haparoiden ja horjahdellen, mutta suurella innolla.

Olen viime aikoina törmännyt moneen ihastuttavaan kirjablogiin, ja idea lukupäiväkirjasta verkossa alkoi viehättää. Lopulta en enää keksinyt verukkeita olla perustamatta omaa – voisihan sitä ainakin kokeilla.

Tarkoitukseni on kirjoittaa blogiini ajatuksiani luetuista teoksista lukupäiväkirjamaisesti ja koota samaan paikkaan erilaisia kirjalistoja. Välilehdeltä ”Kirjoittajasta” voit lukea enemmän taustastani ja suunnitelmistani.

Tämä on ensimmäinen blogini, joten monia asioita pitää harjoitella ja opetella. Mutta enköhän vielä tule sinuiksi Bloggerin kanssa ja saa blogin ulkonäköäkin kohennettua. 

Mikäpä olisikaan houkuttelevampi ajankohta aloittaa jotakin uutta kuin tammikuun alku! Toivon vain, ettei tämä blogi kuihdu kasaan yhtä nopeasti kuin uudenvuodenlupaukset. Tervetuloa!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...