tiistai 30. huhtikuuta 2013

Huhtikuussa luettua

Huhtikuun alkupuoli oli blogissani hiljaiseloa, ja koko kuun saldoksi tuli kaksi blogattua kirjaa. Aikamoinen hutikuu. Onneksi blogini ei ole suoritus eikä pakko, vaan leppoisa harrastus. Kuunnellut äänikirjat jäivät kokonaan vaille blogihuomiota, joten alkuun niistä muutamia ajatuksia:


Bloggaamattomat

Arto Paasilinna: Onnellinen mies (1976) (5 t 13 min)
WSOY, lukija Kauko Helovirta
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Yksityiskohta kotelon kannesta.
Arto Paasilinnan maine huumorikirjailijana on kiistämätön. Kestosuosikki Paasilinna on kirjoittanut laajan tuotannon, johon on tätä ennen ollut kajonnut. Eikä tarvitse kajota tämän jälkeenkään.

Onnellinen mies on siltainsinööri Akseli Jaatinen, joka saapuu Kuusmäen kuntaan hoitamaan rakennusprojektia. Ulkopaikkakuntalaista katsotaan karsaasti, juorut leviävät nopeasti. Pian kyläläisille selviää, että insinööri onkin tullut jäädäkseen: sillan rakentaminen oli vain hänen ensimmäinen projektinsa. Jaatinen on nopean toiminnan mies, ja kohta hän onkin menestyvä yrittäjä, kunnallispoliitikko ja mitä vielä. Jaatisen suunnitelmat toteutuvat soljuen, sillä hän osaa neuvokkaasti hyödyntää byrokratian porsaanreiät ja ihmisten heikkoudet. Kaikki menee liian hyvin, liian kepeästi, pahat saavat palkkansa.

Jaatisen menestys huvittaa ja kyläläisille on helppo naureskella. Höhöttelyyn väsyy kuitenkin aika pian. Odotin jonkinlaista käännettä, mutta turhaan. Tarina menee kuin juna eteenpäin yhä kiihtyvällä vauhdilla, lopulta mennään jo absurdin puolelle. En viitsi spoilata, mutta perhe-elämän kiemurat ovat jo huippuluokan farssi. Harmitonta, yksinkertaista hauskaa.

* * *


Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille (1979) (2 t 27 min)
Alkuteos: The Hitchhiker's Guide to the Galaxy.
Yle Radioteatteri 1984 & 1985. 
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Äänikirjan kansilehti.
Suomennos ja dramatisointi: Pekka Markkula ; ohjaus: Lars Svedberg ; kuunnelmaksi toimittanut: Rauni Ranta. Rooleissa: Heikki Kinnunen, Pekka Autiovuori, Yrjö Järvinen, Risto Mäkelä, Aila Svedberg, Martti Järvinen.

Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille on epäilemättä ollut tbr-listoillani kaikista pisimpään, noin kuusitoista vuotta. Muistelen kuulleeni tästä ensimmäisen kerran kuudennella luokalla, mutta en vain tullut aiemmin lukeneeksi. Odottaminen kannatti, sillä hykertelin ja hohottelin antaumuksella äänikirjaa kuunnellessani. En myöskään usko, että tämä olisi toiminut yhtä hyvin 12-vuotiaalle minulle.

Wikipedia kertoo, että Linnunradan käsikirja liftareille oli alun perin tehty nimenomaan kuunnelmaksi. Aika hauska sattuma, että tämä äänikirja osui käsiini töissä, ja ajattelin kokeilevani, miten kulttikirja toimii äänikirjana. Hah, nyt on sivistyksen suuria aukkoja taas paikattu!

Äänitys on 1980-luvulta, ja sen kyllä huomaa. Jotkin äänet tulevat ylikovaa, ja toisista ei millään saa selvää, vaikka volyymit olisivat kaakossa. Vaihtelevan äänentason vuoksi tämä ei siis ollut ihanteellisinta autossa kuunneltavaksi.

Kirjan päähenkilö Arthur Dent ajautuu hullunkuriselle reissulle ympäri galaksia. Matkallaan hän törmää Linnunradan käsikirjaan liftareille, joka on eräänlainen hakuteos. Hakuteoksesta löytyy selitys kaikelle mahdolliselle ja mahdottomalle. Paitsi, että mahdottomia asioita ei ole – jotkin asiat vain ovat epätodennäköisempiä kuin toiset, jopa äärimmäisen epätodennäköisiä.

* * *


John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä (1937) (4 t 16 min)
Alkuteos: Of Mice and Men. Suom Jouko Linturi (1964).
Tammi, lukija Esko Salminen.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Heti alkuun olin hyvin skeptinen, miten jaksaisin kuunnella Esko Salmista, sillä hän sorautti ärrää lukiessaan kirjan nimen. Olin juuri edellisenä päivänä jättänyt kesken Muumipappa ja meri -äänikirjan, koska ärsyynnyin niin suunnattomasti tavasta, jolla lukija Ahti Jokinen venkoili Pikku Myyn repliikit. Onnekseni Salmisen sorauttelu oli vain alkukankeutta tai jotakin muuta, sillä se ei haitannut enää jatkossa.

Salminen osoittautui sen sijaan aivan mahtavaksi lukijaksi. Hän sai Georgen ja Lennien hahmot eläviksi persooniksi kuitenkaan ylinäyttelemättä. Silti nipotan jälleen äänen epätasaisuudesta: käsi sai koko ajan olla volyymilla, kun välillä pauhasi ja välillä taas ei kuulunut juuri mitään.

Kirjan päähenkilöt George ja Lennie ovat kierteleviä työmiehiä 1930-luvun Yhdysvalloissa. George on voimiltaan heikompi, mutta kaksikon aivot: Lenniellä taas on hidas ajatuksenjuoksu ja huono ulosanti. Lennielle kaikkein tärkeintä ovat eläimet. Hän hellii mielellään hiiriä, kaneja ja koiria. Työteko sujuu, mutta vapaa-ajalla syntyy ongelmia. Lennie kiihtyy helposti eikä ymmärrä tekojensa seurauksia.


Blogatut




Huhtikuussa sivuja kertyi 765 ja äänikirja-aikaa 11 tuntia 56 minuuttia. Nautiskelin Knausgårdia puoli kuukautta, mikä näkyy vähäisenä sivumääränä. Äänikirjoista on tullut vakituinen seuralainen työmatkoille.

Kuukauden löytö oli Steinbeck. Seuraavaksi tartun työkaverini lempikirjaan Eedenistä itään. Paasilinnan sen sijaan jätän vastaisuudessakin muille, samoin luulen käyvän Krohnille. Seuraavaa Knausgårdia odottelen jo tuskaisena: ilmeisesti syyskuuhun asti pitää odotella kolmososan suomennosta. Pahimpaan Knasu-himoon lainasin kolmosen ruotsiksi, mutta saa nähdä, kuinka pitkälle intoni kantaa sen kanssa.

Toukokuussa alkaa mökkisesonki, mikä tietää lukemista rakkaassa riipputuolissa ja sään salliessa jopa kalliolla tai laiturilla. Toukokuussa meinaan rutistaa viisi puuttuvaa kirjaa lukudiplomista, kiirehän senkin kanssa lopulta tuli!

Tämän pöhkön kirjanselkärunon myötä toivotan kaikille lukijoilleni hauskaa vappua! Iloitkaa keväästä!




sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Leena Krohn: Tainaron (1985)

Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 126.
Oma arvio: 2/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?
Luin Tainaronin osana Lukudiplomi-haastetta. Haasteen vuoksi luin kirjan loppuun saakka, muuten se olisi saattanut jäädä kesken. Oma ymmärtämättömyyteni nimittäin ärsytti alusta lähtien.

Kirjan koko nimi on Tainaron: postia toisesta kaupungista. Kirja kirjeistä, joissa melko epämääräiseksi jäävä päähenkilö kuvailee elämäänsä uudessa asuinpaikassaan, Tainaronissa. Kirjeissä hämmästellään kaupungin tapoja ja asukkaita, joissa on piirteitä hyönteisistä ja ihmisistä. Kirjeitä on yhteensä 28, eikä kirjoittaja saa niihin koskaan vastausta.

Todellakin minun on sanottava, että Tainaronin asukkailla on mitä eriskummallisimpia tapoja ainakin näin kaukaa tulleen silmin. Tässä aivan lähellä, samassa korttelissa, asuu eräskin herra, pitkä ja soukka, jolla on tapana riipuskella parvekkeeltaan pää alaspäin useita tunteja päivittäin.

Kaikenlainen outo ja eriskummallinen hämmentää myös lukijaa: mistä ihmeestä tässä on kysymys? Ajattelin jo, että lukemisen vaikeus ja ymmärtämättömyys johtuvat vain minusta, mutta ah, löysin hyvin samankaltaisia ajatuksia esimerkiksi Morrelta. En olekaan ainoa, jolle tämä ei avaudu.

Lukukokemus oli takkuileva, enkä missään vaiheessa oikein päässyt sisälle tarinaan. Ymmärsin toki, että tarina sijoittuu jonkinlaiseen rinnakkaistodellisuuteen, ja filosofiset pohdinnot olivat kiintoisia. Niistä pitäminen ei onnistunut, sillä kaikki peittyi kummallisuuteen. Nyt todella tiedän, mitä tarkoittaa se, että teksti hylkii lukijaa. Ymmärsin, en sittenkään, en todellakaan, vaiko sittenkin jotakin?

Hyvääkin Tainaronista silti löysin: kieli on hiottua, mehevää ja omaperäistä. Vau. Tästä saisi poimittua sitaatteja vaikka kuinka. Vaikka Tainaron onkin pienoisromaani, niin tätä ei noin vain suupalana hotkaise. Runollinen kieli vie aikansa. Kielen vuoksi voisin ajatella palaavani Tainaronin pariin vielä joskus, paremmalla asenteella.

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja (2009)

Alkuteos: Min Kamp. Andre bok.
Suomentaja: Katriina Huttunen (2012).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 639.
Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: sain lahjaksi.
Kansi: ?
Kuva: www.like.fi
Taisteluni. Toinen kirja on norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisen omaelämäkerrallisen sarjan toinen osa. Kakkososassa Karl Oven ensimmäisen avioliitto hiipuu, hän muuttaa Tukholmaan, tapaa nykyisen vaimonsa Lindan ja saa tämän kanssa kolme lasta. Näin kuusisataasivuinen teos tiivistettynä. 

Luin kirjaa monta viikkoa. En pitänyt kirjan lukemisessa kiirettä, sillä halusin nauttia siitä mahdollisimman pitkään. Luin viipyillen, koska pidän Knausgårdin tavasta kirjoittaa. Rakastan sitä.

Knausgårdin tekstin vetovoimaa on hankala selittää. Miten jonkun ihmisen elämä ja ajatukset voivat kiinnostaa vielä sivulla 639? Miksi kirjan päättyminen saa surumieliseksi, miksi tekstiä janoaisi aina vain lisää?
Elämää on helppo ymmärtää, sitä määritteleviä tekijöitä on vähän. Minun elämässäni niitä oli kaksi. Isäni ja se etten kuulunut mihinkään.
Isäsuhteen kuvaus oli keskiössä ensimmäisessä kirjassa, nyt painottuu enemmän mihinkään kuulumattomuus. Karl Ove muuttaa Norjasta Tukholmaan, missä ei tunne juuri ketään ja missä häntä ei vaivatta ymmärretä. Knausgård kuvailee myös paljon kirjoittamistaan, arkeaan perheen parissa ja suhdetta vaimoonsa. Taiteilijaparin välillä räiskyy helposti, sillä näyttelijäksi opiskelevan Lindan mielenterveys horjuu eikä Karl Ovekaan ole helpoin kumppani.

Kirjailijan arvomaailmassa rakkaus ei mene kaiken edelle, eikä hän edes yritä peitellä sitä. Hän toteaa toistuvasti, että jos hänelle ei perhe-elämältä jää omaa aikaa kirjoittamiselle ja romaanien työstämiselle, hän jättää Lindan. Niin yksioikoisesti hän sen ilmaisee. Hän kärsii, jos joutuu uhraamaan liikaa kirjoitusaikaa vaikkapa lastenhoidolle. Niinpä perheen on sopeuduttava kirjailijan tahtoon.

Taiteilijaelämällä on siis kääntöpuolensa. Kirjoittamisen pakko ja hankaluus ovat raastavia. Arkinen toimeentulo on hoidettava, vaikka tilanne olisi toivoton:
Mutta kun romaanissa oli vain sandaaleja ja kameleita, siitä ei tullut mitään.
Vakuutuin Knausgårdin taituruudesta jo lukiessani sarjan ensimmäistä kirjaa. Rehellisyyden tuntu Knausgårdin kirjoittamisessa teki minuun nyt toistamiseen vaikutuksen. Knausgård näkee pienissä arkisissa asioissa kiinnostavia merkityksiä ja tekee jatkuvasti vähäeleisiä yleisinhimillisiä havaintoja.

Knausgårdin lukeminen on opettanut minulle, että hyvän kirjan merkki ei välttämättä olekaan se, että sen ahmii melkein yhdeltä istumalta. Loistavat lukukokemukset voivat olla keskenään kovin erilaisia. Kirjan tunnelmissa viipyily voi olla yhtä nautinnollisia kuin ahmiminen.

Yllätyin, kuinka vähän Knausgårdin kakkoskirjasta löytyy blogisavuja. Poplaari-blogin Pekka on kirjoittanut kakkososasta täällä, ja Anita Konkan perusteellinen teksti on luettavissa täältä. Pekka kutsuu Knausgårdia blogissaan leikkimielisesti Knasuksi – sama lempinimi on käytössä täälläkin!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...