keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Vuosikatsaus 2014

Vuoden viimeistä päivää ja postausta viedään  on pienen yhteenvedon paikka! 


Millainen olikaan Kirjakimaran vuosi 2014? 


Vuonna 2014 kirjoitin blogissani yhteensä 73 kirjasta. Mukaan on laskettu painetut kirjat ja äänikirjat. Sivuja tuli vuodessa luettua 20 323 ja äänikirjoja kuunneltua 2853 minuuttia eli reilut 47 tuntia.

Sivujen lukumäärässä mitattuna olen kolmen blogivuoteni aikana lukenut aina vain enemmän: Ensimmäisenä blogivuotenani 2012 kirjoitin Kirjakimarassa 40 kirjasta, joissa oli yhteensä 10 461 sivua. Vuonna 2013 luin 87 kirjaa, joista kertyi sivuja 20 021.

Kahtena viimeisenä vuotena sivumäärä on siis pysynyt suht samana, mutta luettuja kirjoja on vähemmän. Tämä selittyy luontevasti tiiliskivillä, joita kirjavuoteen 2014 on mahtunut useita. Vieläkään sata kirjaa vuodessa ei mennyt rikki: tavoite siirtyy tulevalle vuodelle!

Merkittävin juttu Kirjakimarassa on tänä vuonna ollut Lukemalla maailman ympäri -projektini. Aloitin kirjallisen maailmanmatkani tammikuussa 2014. Aluksi kuvittelin, että voisin lukea maailman maat kahdessa vuodessa, sillä sata kirjaa per vuosi ei ole mahdoton tehtävä. Melko pian luovuin tästä kuvitelmasta, sillä tuleehan sitä muitakin kirjoja luettua. Enkä edes halua keskittyä orjallisesti tähän yhteen juttuun vaan lukea kuitenkin fiiliksen mukaan. Tänä vuonna kävin lukemalla 38 maassa. Vielä on 157 jäljellä :)


Muitakin haasteita kirjavuoteen 2014 mahtui. Osallistuin enemmän tai vähemmän aktiivisesti seuraaviin haasteisiin: Rikoksen jäljillä, Ihminen sodassa, Keltainen kesä ja Kirjoja jalkapallomaista. Myös Venäjää valloittamaan -haaste päättyi tämän vuoden puolella. Lisätietoa näistä haasteista löytyy alaotsikon Vanhat haasteet alta.

Kirjakimara on ollut Facebookissa kesästä 2013, ja tänä vuonna perustin blogille myös Twitter-tilin (@Kirjakimara). Tviittailu on ollut alkukankeuden jälkeen hauskaa puuhaa! Lyhyt ilmaisu on taitolaji :) Myös esimerkiksi kirjailijoiden juttuja on mielenkiintoista seurata. Olen törmännyt moneen kirja-alan uutiseen ensimmäistä kertaa juuri Twitterissä; se on todella ripeä media. Facebook tuntuu jo kankealta siihen verrattuna.


Seuraavaksi muutamia nostoja vuoden luetuista kirjoista:




Vuoden ilopilleri ja paras äänikirja:



Tämä äänikirja viihdytti ja nauratti työmatkoilla. Välillä kepeä viihde on paikallaan.

Koulupsykologi Iiris Lempivaaran metodeihin erosta toipumiseen kuuluvat suklaa, vaatteet ja miehet. Hupi rakentuu nykyisestä elämänmenosta tehtyjen terävien huomioiden varaan. 

Pulkkisen tekstin on lukenut Leena Pöysti, jonka hymyilevä ääni kruunasi äänikirjan. 




* * *
Vuoden löytö:
Jo Nesbø


Uteliaisuus voitti ja luin ensimmäisen Nesbøni syksyllä. Lepakkomies koukutti aivan kuten hyvät dekkarit tekevät, mutta se oli paljon muutakin kuin perinteinen jännäri.

Harry Hole -sarjan seuraava osa polttelee jo luettavien pinossa. Ensin kuitenkin kuuntelen loppuun Isänsä poika -uutuuden äänikirjana. 

On hyvä olla olemassa luottokirjailija, jos ja kun aina välillä tekee mieli sukeltaa murhamysteeriin.




* * *

Vuoden itkettäjä: 
Jonas Gardell

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian kaksi viimeisintä osaa (Sairaus ja Kuolema) ilmestyivät suomeksi tänä vuonna. Olin nähnyt kirjaan perustuvat minisarjan televisiosta ennen kirjojen lukemista, mutta se ei häirinnyt lukukokemuksia. Kyynelet virtasivat niin sarjaa katsoessa kuin lukiessakin.

Benjaminin ja Rasmuksen tarina huokuu rakkautta ja lämpöä, ja loppua kohden suru kuristaa kurkkua yhä tiukemmin. 

Gardell kirjoittaa läpi trilogian kaunistelematta ja kuvaa lahjomattomasti arkista kamppailua taudin oireita vastaan. Lopulta koittaa se hetki, kun sairastuneen aika on tullut. Monille loppuvaihe on kitumista ja kuihtumista.


Ennakkoluulot ja pelot uutta ja tuntematonta kohtaan jylläävät. Epäoikeudenmukaisuuden herättämä kiukku kulki minulla mukana läpi kirjasarjan.  Miten ihminen osaakaan olla toiselle julma.

Gardell tuo tekstiin paljon faktaa, mikä sopi minunlaiselleni tiedonjanoiselle lukijalle.

Kirjoissa toistuu myös vuoden kaunein sitaatti:

Minä haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua.


* * *

Vuoden symppis: 
Katukatti Bob

James Bowenin omaelämäkerrallinen kirja Katukatti Bob: kissa joka muutti elämäni on sympaattinen kertomus ihmisen ja eläimen suhteesta.

James on toipuva huumeidenkäyttäjä ja Bob hylätty, huonokuntoinen katukissa. Yhdessä mies ja kissa pääsevät jaloilleen. Parivaljakosta tulee erottamattomat.

Bob ei ole mikä tahansa kolli, vaan valloittava ja itsetietoinen persoona. Se osaa hurmata tutut ja tuntemattomat, mikä helpottaa Jamesia työssään lehtien myyjänä.


* * *

Vuoden paras klassikko: Emily Brontë: Humiseva harju



Vuosikausia kirjahyllyssä pölyttynyt klassikko pääsi vihdoin lukuun alkukesästä.

Ennakkoluuloni osoittautuivat täysin tuulesta temmatuiksi: ehkä olin ajatuksissani sekoittanut tämän johonkin toiseen kirjaan?

Humiseva harju ei nimittäin ole sokerikuorrutettu rakkaustarina, vaan kaikkea muuta. Ihmissuhteet ovat pelejä ja vallitseva tunne on katkeruus.





* * *

Vuoden kirjailmiö: tiiliskivet


Kohdalleni osui lukuisia uutuus-paksukaisia: Donna Tarttin TikliJoël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta ja Finlandia-voittaja Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät (bloggaus tulossa).

Vanhemmista kirjoista luin järkälemäiset teokset Blondi (Joyce Carol Oates) ja Ommelten välinen aika (María Dueñas).


Minun makuuni näistä olivat eniten Dicker ja Oates, mutta kaikki olivat ehdottomasti lukemisen arvoisia. Valtosen sain loppuun eilen enkä ole vielä blogannut siitä, joten ajatukset kirjasta eivät ole aivan selkiytyneet.

Dueñasia lukuun ottamatta luin tiiliskivet lomalla. Paksu kirja onkin oivaa lomalukemista: kun uppoutuu täysin pitkän tarinan vietäväksi, niin arjen murheet taatusti unohtuvat.


Näihin muisteluihin on hyvä päättää tämä kirjavuosi. Samalla kiitän kaikkia Kirjakimaran lukijoita ja kommentoijia – jokainen teistä on tärkeä!

Uudenvuodenlupauksia en tee, koska niitä ei tule kuitenkaan pidettyä :) Heitän vain ilmoille toiveen: olisipa ensi vuosi yhtä kirjava kuin tämä päättyvä!

Hyvää uutta vuotta 2015!







Joulukuun luetut



Joulukuussa olen lukenut kuin höyrypää! Blogissa se ei vielä ole näkynyt, sillä olen vältellyt tietokonetta joululomalla. Tammikuussa on sitten kirjoittamisurakan vuoro.

Joulupukki toi paljon toivottuja kovia paketteja, joista paljastuneita kirjoja olen tässä lomalla lueskellut. Lisäksi olin varannut joululomakirjoiksi monia kauan lukupinossa keikkuneita teoksia. Vapaapäivät ovat kuluneet lukien, ulkoillen, kyläillen ja kestiten – mikä sen parempaa :)

Seuraavat kirjat ehtivät tässä kuussa blogiin asti:

Eunsun Kim: Pohjois-Korea - yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä (2012) 196 s.

Witi Ihimaera: Valasratsastaja (1987) 159 s.

Antonio Muñoz Molina: Kuun tuuli (2006) 323 s.

Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta (2009) 199 s.

Manuel Rivas: Timpurinkynä (1998) 207 s.

Aila Meriluoto: Mekko meni taululle (2001) 5 t 43 min

Sivuja näissä kirjoissa oli yhteensä 1084, ja äänikirja kesti 5 tuntia 43 minuuttia. 

Joulukuussa maailmanmatkani eteni Pohjois-Korean kautta Uuteen-Seelantiin ja edelleen Zimbabween. Vaikka olen vasta alkutaipaleella Lukemalla maailman ympäri -haasteessani, niin uskallan jo nyt suitsuttaa kirjallisen maailmanmatkan avartavuutta. Esimerkiksi nämä kolme joulukuussa luettua kirjaa (Eunsun Kim, Witi Ihimaera ja Petina Gappah) ovat hyvä esimerkki siitä, miten kirjallisuuden parissa voi oppia. Kaunokirjallisia elämyksiä ne kaikki eivät olleet, mutta sain niistä jokaisesta silti jotakin.

Joulukuun kirjoissa on kaksi Keltaisen kirjaston kirjaa, jotka molemmat yllättivät minut positiivisesti. Vähäinen sivumäärä harvoin tarkoittaa helppoa luettavaa, mikä tuli jälleen todistettua. Rivasin Timpurinkynä todella haastoi minut, mutta osoittautui lopulta helmeksi. Muñoz Molinan romaani Kuun tuuli oli puolestaan runsaudensarvi, jota lukemalla tein aikamatkan 1960-luvun Espanjaan. Kirjan jälkimaku oli niin kutkuttava, että luen Muñoz Molinaa vielä jatkossakin.

Tässä kuussa aloitin vihdoin pitkään suunnitellun tutustumisen Aila Meriluotoon. Mekko meni taululle oli onnistunut äänikirjakokemus, eikä vähiten lukijan eli Seela Sellan ansiosta.

Tämä on vuoden viimeinen kuukausikooste, mutta vielä on luvassa yksi teksti ennen vuodenvaihdetta: myöhemmin tänään ilmestyy juttu, jossa summaan nyt vuoden kestänyttä maailmanmatkaani ja kirjavuotta muutenkin. Mutta niille, jotka eivät enää tänään koneen ääreen eksy: hyvää uutta vuotta!

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Aila Meriluoto: Mekko meni taululle (2001)

Äänikirja.
Lukija: Seela Sella.
Kesto: 5 t 43 min.
Äänikirjan kustantaja: WSOY.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Runoilija-kirjailija Aila Meriluodon elämä ja teokset nousevat aika ajoin esille kirjablogeissa, ja niin kiinnostuin hänestä minäkin. Melkein lainasin töistä Panu Rajalan kirjoittaman Meriluoto-elämäkerran Lasinkirkas, hullunrohkea äänikirjana, mutta pienen puntaroinnin jälkeen autokuunteluun valikoitui Meriluodon Mekko meni taululle -muistelmateos. Mikä nappivalinta!

Mekko meni taululle ilmestyi alun perin 2001, ja äänikirjan on lukenut Seela Sella vuotta myöhemmin. Sellan vakuuttava ja ilmeikäs luenta teki äänikirjan kuuntelusta miellyttävää ja työmatkoista siten hivenen nautittavampia.

Aila Meriluoto syntyy 1924 Pieksämäellä, missä hän viettää myös lapsuutensa. Nuoruus opettajaperheen jäsenenä on kurinalaista niin kotona kuin koulussakin. Ilmapiiri Pieksämäellä on Meriluodon mukaan tukahduttavaa, eikä rehtorin tyttären asema kaveripiirissä ole mutkaton. Myös isosisko Sirkan kanssa on jatkuvasti pientä kisailua. Aila kokee itsensä usein riittämättömäksi ja epäsopivaksi. Tällaisia tuntoja hän pakenee kirjojen ja kirjoittamisen maailmaan sekä puhumattomuuteen.

Meriluoto kuvaa elävästi lasten (mielikuvitus)leikkejä ja näkökulmaa. Hän tekee huomioita, joihin on helppo samastua, sillä ne muistaa omasta lapsuudestaan. Ailalle oli esimerkiksi hätkähdyttävää ymmärtää, että muut eivät koe maailmaa kuten hän ja että kaikki katsovat asioita omasta näkövinkkelistään. 

Ailan mielenkiinto kirjoja ja kirjoittamista kohtaan kasvaa iän myötä. Tyttö tekee tutkimusmatkoja vintille, jonne rehtori-isä on vienyt piiloon ”miestenlehtiä” ja myös sellaisia kirjoja, jotka eivät sovellu esillepantaviksi kirjahyllyyn. Näiden kirjojen joukosta Aila löytää muun muassa Nuori voima -kirjallisuuslehtiä, joissa esitellään tulenkantajia ja heidän runojaan. Ailan silmät aukenevat: runous ei siis olekaan pelkkää loruttelua.

Isosisko saa joululahjaksi Saima Harmajan runoteoksen, joka vie Ailan mennessään. Myös vintiltä löytynyt Jean-Christophe on vavisuttava lukukokemus: se nostaa Ailassa ennenkokemattomia tunteita. Ensimmäistä kertaa hän kokee jotakin fyysistä lukemisen seurauksena.

Mekko meni taululle seuraa Meriluotoa ylioppilaaksi, sota-ajan työtytöksi ja vielä yliopistotaipaleen alkuvuosiin, välirauhan solmimiseen saakka. Meriluodon elämästä voi lukea lisää hänen päiväkirjateoksistaan tai aiemmin mainitsemastani Rajalan kirjoittamasta elämäkerrasta. Uskoisin, että tartun vielä joku päivä päiväkirjoihin, niin teräviä tai eläviä huomioita Meriluoto ympäristöstään tekee. (Rajalan kirjan jätän väliin, koska Rajala.) Romaaneista erityisesti Peter, Peter kiinnostaa, ja kai se Lasimaalauskin tulisi yleissivistyksen nimissä lukea!

tiistai 16. joulukuuta 2014

Manuel Rivas: Timpurinkynä (1998)

Alkuteos: O lapis do carpinteiro.
Suomentaja: Anu Partanen (2001).
Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 207.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Tuija Kuusela.
Galicialaisen Manuel Rivasin Timpurinkynä on Keltaisen kirjaston helmi, jonka löysin etsiessäni kirjallisuutta Espanjasta ja etenkin Espanjan sisällissodasta. Pieni lukupiirimme nosti Timpurinkynän syksyn aikana lukemistamme Espanja-kirjoista ykköseksi. (Muut olivat Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo, María Dueñasin Ommelten välinen aika ja Antonio Muñoz Molinan Kuun tuuli.)

Sota, falangistit ja fragmentaarisuus– siinä teoksen tulkinnan kolme avainkäsitettä. Tapahtumat sijoittuvat Espanjan sisällissodan alkuvaiheisiin eli vuoteen 1936. Sodan osapuolten hahmottaminen ja politiikan tuntemus eivät ainakaan ole haitaksi lukijalle. Pähkinänkuoressa sisällissodassa vastakkain olivat tasavaltalaiset ja kansallismieliset, joihin falangistit kuuluivat. Sota päättyi jälkimmäisten voittoon, ja alkoi Francon diktatuuri eli ns. Francon aika. Sota-aika ja sodan tapahtumat luovat raamit tarinalle, jota lukija saa rakentaa palasista. Luvuissa on eri kertojia, mikä hämmentää aina välillä.

Lukiessani kirjaa sain aina ajoittain kiinni tarinan jujusta, mutta hetken päästä putosin taas. Huomasin pian, että taukoja ei ole varaa pitää, jotta voisin hahmottaa kokonaisuuden. Luinkin kirjan yhtä soittoa joitakin viikkoja ennen lukupiiriä ja vaikutuin. Lukupiiriä lähempänä valmistellessani huomasin, etten muistanut kirjasta juuri mitään. Ei auttanut kuin lukea se uudelleen ja tehdä muistiinpanoja. Vaikutuin uudelleen.

Sivumäärältään pienen kirjan aiheet ovat isoja. Sisällisota aiheuttaa paljon tuskaa: ihmisiä kuolee, joutuu erilleen toisistaan ja vangitaan. Sota tuo mukanaan myös nälkää ja sairauksia sekä vainoja. Raskaista aiheista huolimatta Rivas kirjoittaa tekstiä, joka hengittää. Dialogi lomittuu muuhun tekstiin, samoin runolliset elementit.

Timpurinkynä osoitti pienuuteni lukijana. Monet kertojanäänet sekoittuvat helposti, eikä vähäeleinen kerronta paljoa selittele. Kirja myös todisti sen, että pieni voi olla kaunista: hiottu ilmaisu voi muodotaa kaunista tekstiä, vaikka aiheet ovatkin rumia. Siksi suosittelen kirjaa lämpimästi! Lukekaa, eksykää, antautukaa.

Manuel Rivas on yksi espanjalaisen nykykirjallisuuden keskeisistä nimistä. Hän on kirjoittanut runoja, romaaneja ja esseitä. Timpurinkynä on alun perin kirjoitettu galiciaksi, ja suomentaja Anu Partanen on kääntänyt teoksen espanjannoksesta alkuteokseen verraten.

Olen työn puolesta  mukana kahdessa lukupiirissä. Masalan kirjaston lukupiirillä on aina jokin teema; nyt luimme yllä mainitut espanjalaisten kirjailijoiden teokset. Keskitymme ensi keväänä venäläiseen kirjallisuuteen, joka varmasti tulee näkymään myös täällä Kirjakimarassa.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta (2009)

Alkuteos: An Elegy for Easterly.
Suomennos: Seppo Loponen (2009).
Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 199.
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: Lainasin kirjastosta

Kansi:Tuija Kuusela.
Zimbabwelaisen Petina Gappahin novellikokoelman kansi antaa helposti odottaa kepeää, viihteellistä ja naistenlehtimäistä sisältöä, mutta tekstit tarjoavat jotakin aivan muuta. Zimbabween sijoittuvien tarinoiden aiheet ovat raskaita: inflaatio kiihtyy hurjaa vauhtia, aids-epidemia jyllää, korruptio rehottaa, kuolema korjaa nuoriakin,  köyhyys rajoittaa elämää ja tuloerot ovat räikeitä. Monet näistä nousevat esiin toistuvasti kokoelman kolmessatoista novellissa. Tummia aiheita tasapainotetaan huumorilla, joka on usein sekin varsin mustaa ja nostaa esiin mielettömyyden kurjuuden keskellä.

Miehen ja naisen välistä suhdetta kuvataan useissa novelleissa. Monesti naimisiin mennään nuorena, koska tyttöystävä on tullut raskaaksi eikä muita vaihtoehtoja ole. Kun kokeilunhalu herää myöhemmin, niin miehet ottavat rakastajia. Vaimo asuu päätalossa, rakastaja pikkutalossa. Joskus pikkutalon nainen nousee vaimoksi, mutta eipä aikaakaan, kun hänenkin asemansa ykkösnaisena on uhattuna seuraavan naisen vuoksi.

Vaikka miehet ajattelevat menevänsä hukkaan, jos ovat uskollisia yhdelle naiselle, niin saavat he vastaansa myös vahvatahtoisia naisia. Esimerkiksi Neuvotteluratkaisu-novellissa vaimo ei suostu miehensä eronpyyntöihin. Vheneka uskaltaa vaatia – ja myös antaa miehelleen takaisin samalla mitalla. Syrjähypyt ja irtosuhteet ovat omiaan levittämään epidemiana riehuvaa aidsia. Sairaudesta ei puhuta, mutta kaikki kyllä tietävät, mistä on kyse, kun huulet ovat halkeilleet ja vaaleanpunaiset.

Gappah kirjoittaa rajuista aiheista, mutta ei tuomitse. Hän esittelee synnyinmaansa epäkohtia osoittelematta niitä. Lukija saa itse tehdä johtopäätöksensä.

Vajaaseen pariinsataan sivuun mahtuu jopa kolmetoista novellia, mikä tekee kokoanaisuudesta melko raskaan lukea. Koko ajan täytyy tutustua uusiin henkilöihin ja heidän elämiinsä. Heti kun on päässyt jyvälle, niin on jo aika siirtyä seuraavaan novelliin. Sirpaleinen teos ei ole, sillä temaattisesti se on hyvin eheä. Sanoisin, että kokoelmaa kannattaa lukea novelli silloin, toinen tällöin. Kiivaampi lukutahti saa aikaan ähkyn tai sekaannuksia tai molempia.

Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta on Gappahin esikoisteos, ja hän kuulemma valmistelee ensimmäistä romaaniaan. Gappah kirjoittaa englanniksi, mutta hänen ensikielensä on Zimbabwessa puhuttava shona. Jään mielenkiinnolla odottamaan Gappahin mahdollista tulevaa romaania, sillä niin elävästi hän synnyinmaansa oloja kuvaa.

Musta neula Zimbabwen pääkaupungin Hararen kohdalla.

torstai 11. joulukuuta 2014

Antonio Muñoz Molina: Kuun tuuli (2006)

Alkuteos: El viento de la luna.
Suomennos: Tarja Härkönen (2011).
Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 323.
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Laura Lyytinen.
Eletään vuotta 1969 Espanjan maaseudulla. Kertojana on 13-vuotias vintin yksinäisyydessä viihtyvä poika, joka kaipaa jonnekin pois ja yrittää luovia murroiän myrskyissä. Poikaa kiehtovat astronauttien teot ja erityisesti Neil Armstrongin kuukävely.

Muñoz Molina kuvaa värikkäästi 1960-luvun ajatusmaailmaa, yhteiskuntaa ja maisemia. Kuulento ja televisio kuvastavat maailman ja teknologian kehitystä. Maailma muuttuu, ja niin myös kertoja. Murroikäisen pojan mielessä nämä kaksi muutosta sekoittuvat; molemmat ovat kiihottavia, jännittäviä, uusia.

Uudet asiat saavat kertojan tuntemaan vierauden tuntemuksia. Poika kokee vierautta koulussa, jossa hän jää ulkopuoliseksi. Myös oma keho on myllerryksen kourissa ja toimii ennalta-arvaamattomasti:
Kaikki on hiljaa ja huomaamatta muuttunut ilman että päällisin puolin mitään varsinaista muutosta olisi tapahtunut. Tuntuu että olen sama kuin ennenkin mutta en täysin tunne itseäni, kun katson peilistä tai tutkin muutoksia ja kasvannaisia, joita ruumiiseeni on tullut ja joita säikähdin, kun aloin huomata merkkejä niistä.
Kuten varmaan kaikki teinit, poikakin pohtii, mikä on normaalia ja käykö näin vain minulle. Välillä lukijaa melkein puistattaa, sillä niin paljon on märkää, tahmeaa, haisevaa.

Vaikka teoksessa ollaan astumassa johonkin uuteen, niin vanha maailma ja perinteet kiskaisevat aina välillä pois haavemaailmasta. Tieto ei vielä ole parin klikkauksen päässä, vaan auktoriteetit kertovat, miten maailma makaa. Koulussa opetus on tiukan katolista ja synnin pelko, erityisesti kuolemansynnin, on lamaannuttavaa.

Kertoja on loputtoman kiinnostunut avaruudesta, ja hän ahmii kirjoja tyydyttääkseen tiedonjanoaan. Hämmennystä miehenalun mielessä lisää myös se, että kirjojen tieto ja koulussa opetettavat asiat eivät tunnu osuvan yksiin. Vastakkainasettelu tieteellisen ja uskonnollisen maailmankatsomuksen välillä on niin jyrkkä, että valinta on lopulta tehtävä.

Kuva: Ricardo Martin.
Romaani on kiehtova ja runsas ajankuva 1960-luvun Espanjasta. Nuoren pojan näkökulma toimii: uusia asioita katsotaan kyselevin mielin, joten havainnot ovat yksityiskohtaisia ja tuoreita. Yksilön ja maailman muutokset rinnastuvat kiinnostavasti, samoin kuin ihmismielen mutkikkuus ja avaruuden käsittämättömyys.

Kuun tuulesta tuli minulle lukukokemus, joka paranee, kun sen antaa hieman hautua. Lukiessani kirjaa en aina pysynyt kertojan kärryillä, mutta parin viikon sulattelu on kummasti selkeyttänyt näkemystäni kirjasta.

Kuun tuuli on kuulemma Muñoz Molinan helppolukuisin teos. Niinpä jos joskus tulee tunne, että haluan haastaa itseäni lukijana, niin tiedän kenen teoksista valitsen! Kirjailijan tuotannosta nimittäin löytyy kiinnostavan kuuloisia vaihtoehtoja, kuten esimerkiksi hänen pääteoksekseen nimetty Sefarad. Se on tarinakokoelma, joka käsittelee muukalaisuutta ja vainottuna olemista muun muassa juutalaisten kohtaloiden kautta. Menee lukulistalle!

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Witi Ihimaera: Valasratsastaja (1987)

Alkuteos: The Whale Rider.
Suomentaja: Mervi Hangasmäki (2003).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 159.
Oma arvio: 2½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Kansi: ?
Valasratsastaja oli minulle entuudestaan etäisesti tuttu: olin kuullut kehuja koskettavasta ja maagisesta elokuvasta, joka on tehty tämän kirjan pohjalta. Odotin siis kirjalta melko paljon, vaikka itse en elokuvaa olekaan nähnyt.

Uuden-Seelannin itärannikolla sijaitsee Whangaran kylä. Siellä asuu Koro Apirana, suvun vanhin, jolle syntyy ensimmäinen lapsenlapsenlapsi. Tapaus on suuri pettymys, sillä lapsi on tyttö eikä kelpää Koron mielestä mihinkään. On myös suuri järkytys, että tytölle annetaan miehen ja kylän esi-isän nimi, Kahu. Toista mieltä on Koron puoliso Nanny Flowers, joka pistää miehelleen kampoihin ja puolustaa tytön asemaa.

Kyläläiset uskovat ikiaikaisiin maorimyytteihin, joista erään mukaan joillakin ihmisillä on kyky keskustella valaiden kanssa. Kahu osoittaa jo nuorena kykyjä kommunikoida eläinten kanssa. Taito määrittää hänen elämänsä.

Kirjassa käsitellään kiehtovien myyttien ja nykyajan yhteentörmäystä ja kuvataan lähes ainutkertaisia luonnonilmiöitä ja ihmisen ja luonnon suhdetta. Myös naisen asema ja perinteiset sukupuoliroolit ovat tarinassa keskeisiä.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta Valasratsastaja ei ollut minun kirjani. Sen lukeminen oli raskasta, sillä tekstissä vilisi hurja määrä maorinkielisiä sanoja ja lauseita. Kirjan lopussa on toki sanasto, jonka avulla kärsivällinen lukija voi yrittää päästä selville merkityksistä. Mielestäni kaunokirjallisuudessa vierasta kieltä ei voi olla niin paljon, että sitä pitää tavata kuin ensimmäisen vieraan kielen oppikirjaa koulussa. Tunnelma kärsii.

Valasratsastajasta ovat kirjoittaneet muun muassa Kirja joka maasta -blogin Maria ja La petite lectrice -blogin Katri. Hekin takkusivat maorikielen kanssa eivätkä olleet sen vuoksi myöskään kovin innoissaan kirjasta, vaikka siinä on mielenkiintoinen aihe ja tärkeä sanoma.

Uusi-Seelanti ei ole kartallani kokonaan,
niinpä ei tässä kuvassakaan.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Eunsun Kim: Pohjois-Korea - yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä (2012)

Alkuteos: Corée du Nord. 9 ans pour fuir l'enfer.
Suomentaja: Pirjo Thorel (2014).
Kustantaja: Siltala.
Sivumäärä: 196.
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Stan Suslov

Eunsun Kimin muistelmateos Pohjois-Korea – yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä on nimensä mukaisesti kirjoittajan selviytymistarina. Kirjan kirjoittajaksi on merkitty diktatuurin kourista paennut, 1980-luvulla syntynyt Eunsun Kim. Teoksen on toimittanut kirjeenvaihtajana Soulissa työskentelevä Sébastien Falletti.

Totalitaristinen Pohjois-Korea on eristäytynyt valtio, joka tunnetaan olemattomista ihmisoikeuksista ja nälänhädästä, joten Eunsun ei liioittele kutsuessaan synnyinmaataan helvetiksi. 1990-luvulla Pohjois-Koreassa puhkesi nälänhätä, johon kuoli jopa miljoona ihmistä. Nälkä leimaa vahvasti myös Eunsun Kimin perheen vaiheita.

Eunsun aloittaa tarinansa  siitä, kun hän 11-vuotiaana on yksin kotona nälissään ja kylmissään joulukuussa 1997. Huoneistossa on jäljellä vain muutama huonekalu ja johtajien kuvat seinällä, kaikki muu omaisuus on myyty tai vaihdettu ruokaan. Äiti ja isosisko ovat ruoanetsintämatkalla, ja muut sukulaiset ovat kuolleet nälkään. Nälästä houraileva tyttö tuntee kuoleman lähestyvän ja päättää kirjoittaa testamenttinsa.

Kun äiti ja sisko palaavat kotiin tyhjin käsin, äiti näkee nuorimmaisensa kädessä rypistyneen testamentin. Hän päättää yrittää pelastaa lapsensa, ja alkaa uhkarohkea maanpako.
Meistä tulisi loikkareita, isänmaan pettureita. Sillä hetkellä ajatuksemme olivat tosin kaukana politiikasta. Meitä ohjasi eloonjäämisvaisto, ei ajatus kapinoinnista valtakoneistoa vastaan. Tavoitteena oli löytää ruokaa, jottemme kuolisi kuin kärpäset.
Pakomatkasta tekee uskomattoman se, että sen ei pitäisi olla mahdollista. Rajat ovat suljetut ja aseellisesti vartioidut, sillä kommunistinen valtio haluaa pitää kansalaisensa. Naiskolmikon matka on vaaroja täynnä. Vuosien varrella eteen tulee ihmiskauppiaita, vankileirejä ja loputtomilta tuntuvia häpäiseviä kuulusteluja. Moni myös yrittää hyötyä hädänalaisten epätoivoisesta tilanteesta.

Pakomatkan vaiheiden kuvaus on jännittävää ja paikon ahdistavaakin luettavaa.  Eunsunin sopeutumisesta länsimaiseen Etelä-Koreaan on avartavaa lukea. Vaikka elämä uudessa kotimaassa ei ole aina ruusuista, niin siellä nuori nainen voi vapaasti opiskella, etsiä paikkaansa ja tutustua maailmaan. Ennen kaikkea siellä Eunsunilla on vapaus haaveilla ja suunnitella tulevaisuuttaan.
Maanpaossa olen sittemmin voinut vähitellen vapautua propagandasta ja nähdä todellisuuden sellaisena kuin se on: kotimaassani on vallalla verinen diktatuuri. Kim-suvun hallitsijat eivät ole suojelevia isiä vaan todellisia tyranneja. Maanmiesteni murskaava enemmistö ei kuitenkaan vielä nytkään kykene mitenkään avaamaan silmiään. Kansani on yhä täysin eristyksissä ja elää suljetussa maailmassa. Heille ei saa olla vihainen siitä, etteivät he nouse kapinaan, sillä he eivät kerta kaikkiaan pysty enempään kriittisyyteen eivätkä ole tietoisia kovan onnensa määrästä. He eivät voi arvioida diktatuurin kovaa todellisuutta. Internetiä ei ole muilla kuin puolueen korkeimmilla johtajilla.
Kirjan nimi, takakansi ja lievetekstit kertovat kirjan sisällöstä niin paljon, että kirja on melko yllätyksetön. Se ei kuitenkaan tee Eunsunin tarinasta yhtään vähemmän merkityksellistä. Kirjan ansio on nimenomaan pohjoiskorealaisten ihmisten kohtaloiden valottaminen. Yhden ihmisen tarina tekee kuvatut olosuhteet aivan eri tavalla ymmärrettäviksi ja koskettaviksi kuin samojen asioiden lukeminen uutisista.

Kirjasta on aiemmin blogannut Hanna.
Pohjois-Korea merkitty mustalla neulalla.

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Marraskuussa luetut


Vihdoin se alkaa olla loppusuoralla: inhokkikuukauteni. En juuri keksi hyvää sanottavaa marraskuusta, jolloin maisemassa on yhtä paljon väriä kuin mustavalkoelokuvassa. Pimeys vie voimat. Voisin ilolla hypätä lokakuusta suoraan joulukuuhun ja joulun odotukseen. Mutta: nyt se on selätetty, ja huomenna saa avata joulukalenterin ensimmäisen luukun!

Jotakin positiivista päättyvässä kuukaudessa sentään oli. Päivitin Kirjakimaraa aktiivisemmin kuin parina edellisenä kuukautena.Yksi syy oli Karo Hämäläisen ideoima marraskuinen haaste lukutoukille: koko kuukauden ajan tavoitteena oli lukea vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta päivässä. Pääpaino oli nimeomaan lukemisessa, someen raportointi ei ollut välttämätöntä. Vaikka tuo 30 sivua päivässä täyttyy minulla lähestulkoon vuoden jokaisena päivänä, niin silti haaste antoi intoa lukemiseen ja bloggaamiseen. Haasteen etenemistä oli myös hauska seurata somessa.

Tänään päättyi myös reilun vuoden jatkunut Suketuksen Ihminen sodassa -haaste. Ajattelin lukevani muutaman haasteeseen sopivan kirjan, mutta kuin huomaamatta sain kasaan kenraalin arvonimeen oikeuttavat 15 kirjaa. Haasteen koostepostauksen julkaisin aiemmin tänään täällä.

Sitten vuoroon tässä kuussa blogattujen kirjojen linkit:

Blogatut

Ismail Kadare: Seuraaja (2003). 158 s.

Jo Nesbø: Lepakkomies (1997). 489 s.

Dai Sijie: Balzac ja vaatturintytär (2000). 205 s.

Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa (2005) 363 s.

María Dueñas: Ommelten välinen aika (2009) 624 s.

Marraskuussa kirjoitin viidestä kirjasta, joissa oli yhteensä 1839 sivua. Kuukauden löydöksi voisin nimetä Jo Nesbøn, jonka ensimmäinen Harry Hole -dekkari vakuutti siinä määrin, että aion jatkaa sarjan parissa. Kakkososa on jo lainattu kirjastosta!

Maailmanmatkallani käväisin Albaniassa Kadaren Seuraajan matkassa ja Kiinaan minut vei Dai Sijien Balzac ja vaatturintytär. Ensin mainittu ei ollut minun kirjani, mutta Balzacia voin lämpimästi suositella: se on tiivis, kiehtova ja hyvin kirjoitettu paketti Kiina-tietoutta.

Vuoden 2014 alussa tein uudenvuodenlupauksen, joka oli lukea vähintään yksi kirja seuraavilta kirjailijoilta: John Irving, Paul Auster, Joyce Carol Oates, Doris Lessing, Siri Hustvedt, Juha Itkonen ja Antti  Tuuri. Leikkimielisen lupaukseni tarkoitus oli muistuttaa minua lempikirjailijoistani. Varaisin heille aikaa enkä käyttäisi kaikkea energiaani etsimiseen ja kokeiluun. Nyt marraskuussa tuli kuitattua Auster, aiemmin tänä vuonna olen jo lukenut Oatesia, Hustvedtia ja Tuuria. Jäljellä olisivat siis Irving, Lessing ja Itkonen. Vielä olisi yksi kuukausi aikaa lunastaa lupaus. Saa nähdä, riittääkö aika vai täytyykö uusia lupaus vuoden vaihteessa!

Hyvää joulun odotusta kaikille!

Ihminen sodassa -haasteen koontia

Kuva: Suketuksen blogi

Kun reilu vuosi sitten päätin osallistua Suketuksen Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen, kuvittelin lukevani määräaikaan mennessa muutaman sotaan liittyvän kirjan, jos oikein tsemppaisin. Haaste päättyy tänään ja olen ihmeissäni, sillä haasteeseen sopivia kirjoja kertyi huimat 15!

Tässä lukemani kirjat kategorioittain: 


I) Kaukaiset sodat (sodat ajalta ennen 1900-lukua)


II) Sisällissodat, kapinat ja vallankaappaukset 




III) Maailmansodat (verinen 1900-luku)



IV) Moderni sota ja sodankäynti (II maailmansodan jälkeiset sodat, kylmä sota, vakoilu jne.)




V) Sodan liepeillä (sotakokemukset erityisesti kotirintamalla, taistelujen ulkopuolella sekä aika juuri ennen ja jälkeen sodan) 



VI) Kuvitteelliset sodat (sodat, joita historiankirjoitus ei tunne, mutta mielikuvitus sitäkin vahvemmin)


VII) Sotakokemukset (elämäkerrat ja muistelmat)



VIII) Yleinen (sota)historia


Haaste avasi silmäni sille, miten paljon sota-aiheisia kirjoja sitä tuleekaan luettua ikään kuin huomaamatta. En aina lukiessani tiedostanut lukevani sotakirjaa, vaan monesti vasta jälkikäteen oivalsin luetun kirjan sopivan tähän haasteeseen. 

Haaste myös muistuttaa kirjojen luokittelun vaikeudesta. Ja oikeastaan myös mielettömyydestä. Vaikka yksikään yllä mainituista kirjoista ei esimerkiksi kirjastossa sijoitu sotahyllyyn, niin melko keskeinen tekijä sota niissä silti on. 


Luettujen kirjojen määrällä saavutettiin puolustusvoimien sotilasarvoja. Luin itseni puolivahingossa kenraaliksi! 

Kiitos vielä Suketukselle mainiosta haasteesta!

perjantai 28. marraskuuta 2014

María Dueñas: Ommelten välinen aika (2009)

Alkuteos: El tiempo entre costuras.
Suomentaja: Sari Selander (2013).
Kustantaja: WSOY.
Sivumärä: 624.
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Mika Tuominen
Ommelten välinen aika on tuhti kuvaus Espanjan sisällissodasta erään ompelijan näkökulmasta. Sivumäärän lisäksi myös aihevalikoima on runsas: tarinaan mahtuu muotia, glamouria, vakoilua, poliitiikkaa, jännitystä ja ihmissuhteita.

Päähenkilö ja kertoja Sira syntyi 1911 ja vietti lapsuutensa Madridissa. Sira elää ompelija-äidin kanssa, isällä on perhe toisaalla. 12-vuotiaana Sira jää pois koulusta opetellakseen ompelijan ammatin. 1930-luvulla aikuinen Sira on menossa naimisiin, mutta jättääkin sulhasensa konekirjoituskauppiaan vuoksi. Nuoripari pakenee Madridin kiristynyttä poliittista tilannetta Tangeriin alkuvuodesta 1936.

Elämä vie ja kolhii, ja nuori ompelija päätyy lopulta Tetuánin kaupunkiin, missä hän saa ystäviä ja perustaa oman ompelimon. Sodan myötä koko elämä politisoituu: Sirakin päätyy vakoojaksi. Seuraa monia yllättäviä vaiheita, joita ei parane tässä enempää avata.

Maailman ja muodin muutokset heijastuvat Siran työhön:
Muoti oli muuttunut täysin niistä ajoista, kun olin aloittanut kankaiden ja kaavojen parissa. Aloittaessani Doña Manuelan salongissa kaksikymmentäluvun puolivälissä vallalla olivat olleet suorat linjat, vyötärön kuului olla alhaalla ja helmat lyhyitä päiväkäytössä, iltapukumuodissa puolestaan suosittiin selkeitä linjoja ja äärimmäisen yksinkertaisia tunikamaisia malleja. Kolmekymmentäluku toi mukanaan miltei maata laahaavat helmat, tiukat vyötärölinjat, vinoleikkaukset, korostetut hartiat ja aistilliset vartalolinjat.
Ompelumaailmaa on kuvattu paikoin seikkaperäisesti ja kiehtovasti. Kirja onkin mielenkiintoista luettavaa muodista ja ompelusta kiinnostuneille.

Luin kirjasta joitakin arvioita, joissa kritisoitiin vakoilujuonteen uskottavuutta, mutta minuun ne upposivat ongelmitta. Sen sijaan moitittavaa löydän Siran henkilöhahmosta. Vaikka elin hänen elämäänsä yli 600 sivun verran, hän jäi kovin etäiseksi. En päässyt Siran pään sisään, mikä olisi mielestäni ollut välttämätöntä.

Kirjan sivut ovat tavallista isommat, joten tähän sivumäärään mahtuu paljon tekstiä. Tekstimassa ei kuitenkaan ahdista, sillä Dueñas rytmittää tarinaa mielestäni taidokkaasti. Välillä kuvaillaan tarkkaan esimerkiksi omepelijan työtä tai poliittisia koukeroita, sitten tunnelma tiivistyy taas jännäriksi. Dueñas luo myös sota-aikana vallitsevan tunnelman aidonoloiseksi: koko ajan on läsnä pelko ja huoli lähimmäisistä ja epäilys siitä, kuka onkaan vihollinen.

Ommelten välinen aika on espanjalaisen Dueñasin esikoisteos, jota on myyty yli miljoona kappaletta. Kirja on voittanut useita espanjalaisia kirjallisuuspalkintoja, ja siitä on tehty tv-sarja. Dueñas on syntynyt vuonna 1964 ja tehnyt uraa englannin kielen ja kirjallisuuden professorina Murcían yliopistossa. Esikoisteos perustuu löyhästi kirjailijan perheen tarinaan: hänen äitinsä syntyi vuonna 1940 Marokon Espanjan protektoraatissa, joten tarinat siitä ajasta ja paikasta tulivat tutuiksi lapsena.

Luimme Ommelten välisen ajan kirjaston lukupiirissä, jossa syksyn teemana on espanjalainen kirjallisuus. Lukupiiriläisiä kiinnosti erityisesti sisällissota, joten pyrin valitsemaan luettavaa monipuolisesti toiveen huomioonottaen. Espanja-listasta uhkasi tulla varsin miehinen: minun oli vaikea löytää espanjalaisten naiskirjailijoiden suomennettuja teoksia. Niitä on varsin vähän, varsinkin jos asettaa kriteeriksi espanjalaisuuden, eli pelkkä kieli ei riitä.

Valitsin Dueñasin, kun vaihtoehtoina olivat Almudena Grandesin seksuaaliproosaa edustava Lulú, Laura Gallego Garcían nuortenfantasiakirjat, Alicia Giménez Bartlettin jännärit, Christina López Barrion romanttinen Mahdottomien rakkauksien talo ja Nerea Riescon viihteelliset historiaromaanit. Myös Ommelten välisen ajan joku oli hyllyttänyt kirjaston viihdehyllyyn – kansi ja nimi kyllä houkuttelevat niin tekemään. Aluksi kritisoin romaanin luokittelemista viihdekirjaksi, mutta jonkinlaista kepeää historiallista romaania tämä kyllä edustaa.

Olen varsin tyytyväinen, että valitsin juuri tämän kirjan lukupiirimme luettavaksi, sillä se oli työläydestään huolimatta mielenkiintoinen, opettavainen ja antoisa.

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa (2005)

Alkuteos: The Brooklyn Follies.
Suomentaja: Erkki Jukarainen (2008).
Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 363.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Laura Lyytinen.
Sattumuksia Brooklynissa alkaa dramaattisesti: kertoja-päähenkilö Nathan ilmoittaa etsivänsä "rauhallista paikkaa, jossa kuolla". Miehellä on todettu keuhkosyöpä, eikä hänen elinajanennusteensa ole kummoinen. Hän vetäytyy Brooklyniin odottamaan kuolemaansa ja alkaa kirjoittaa muistelmiaan. Austerilla on kuitenkin juju jos toinenkin lukijan varalle, sillä kirja ei todella ole alavireinen kertomus viimeisen leposijan etsinnästä. Päinvastoin: Nathanin elämässä alkaa tapahtua, ja vauhdilla.

Ihmisten ja tapahtumien vyöry Nathanin elämään alkaa siitä, kun hän törmää sisarenpoikaansa Tomiin vuosien tauon jälkeen kirjakaupassa. Ihmiselämän sattumanvaraisuus ja absurdius alkavat näyttäytyä Nathanille korostetusti. Alkuteoksen nimi The Brooklyn Follies kuvaa kirjan luonnetta suomennosta paremmin. Nathanin elämän ehtoopuoli on nimittäin mielettömyyttä, hömpötyksiä ja hullutuksia täynnä.

Jälleen käsissäni on kirja, jossa kirjoitetaan kirjaa. Monia kulunut asetelma kyllästyttää, muttei ainakaan toistaiseksi vielä minua. Nathanin kirjallinen perintö on teoksessa kehyskertomus, jonka sisällä takaumat paisuttavat tarinaa ja tutustuttavat värikkääseen henkilökaartiin. Välillä henkilöt ja heidän väliset suhteensa hengästyttävät, ja pysähdyinkin ajoittain muistelemaan, miten tämä nyt menikään.

Sattumukset tuottavat koomisia tilanteita, ja myös henkilökuvissa on huumoria. Mehevä hahmo on esimerkiksi Tomin pomo Harry Dunkel-Brightman, jolla on nimensä veroisesti kaksi eri puolta. Messevää on myös Austerin kieli, eli suomentaja Erkki Jukaraisen kieli:
Ilonen leskiukko ja vallaton eronnut akka. No, lykkyä tykö molemmille. Jay oli melkein seitsemänkymmenen, selvä se, mutta oliko minulla kanttia tuomita toisten tangoillallisia ja ehtooelämän paneskeluja?
Auster siis iskee tarinaa minkä ehtii, mutta on kirjassa syvempiäkin uurteita. Elämän käännekohdat saavat vakavoitumaan ja pysähtymään: mikä on elämässä oikeasti tärkeää? Nathanin ja Tomin suhde johdattaa pohtimaan toveruutta ja  rinnastaa kahden eri sukupolven miehet. Kirjallisuus ja taide ovat Auster-Hustvedt-kirjailijapariskunnan tapaan selvästi esillä muun muassa lukuisina kirjallisuusviitteinä. Välillä kuljettiin kyllä snobbailun ja nimienpudottelun rajoilla.

Alkusyksystä lukemani Sattumuksia Brooklynissa vahvistaa Paul Austerin asemaa suosikkikirjailijoideni joukossa. Ehkä joululomalla olisi tuoreimman suomennoksen aika: Mielen maisemissa huhuilee seuraansa tuolta kirjahyllystä.

Nyt kun kirjoitan tätä, kirjan lukemisesta on siis kulunut jo useampi kuukausi. Yhtäkkiä huomaan ajattelevani Murakamia kirjoittaessani Austerista! Absurdius, seksuaalisuus, kepeä ote ja kirjallisuusviittaukset... Mielenkiintoista "löytää" tällaisia yhdistäviä elementtejä!

perjantai 21. marraskuuta 2014

Dai Sijie: Balzac ja vaatturintytär (2000)

Alkuteos: Balzac et la Petite Tailleuse chinoise.
Suomentaja: Annikki Suni (2001).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 205.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Balzac ja vaatturintytär vie lukumatkani Kiinaan. Aloin vajaa viikko sitten lukea Han Han -nimisen kirjailijan vastasuomennettua teosta Kolme porttia. Vaikka olin uutuudesta aluksi innoissani, päätin jättää paksun romaanin kesken sen poukkoilevuuden ja hidastempoisuuden vuoksi. Sinänsä mielenkiintoinen kirja, mutta tekstin fokus tuntui usein pomppivan. Sata sivua pinnistelin saadakseni kiinni kirjoittajan ajatuksesta, minkä vuoksi lukeminen oli työlästä. En halunnut kuitenkaan luovuttaa Kiinan suhteen, joten päätin kokeilla työkaverin suosituksesta tätä Dain kirjaa.

Dai Sijien romaanin Kiinassa eletään 1970-luvulla kulttuurivallankumouksen myllerryksessä. Älymystö ja koulutetut henkilöt perheineen ovat systeemin silmissä kansanvihollisia. Nimettömäksi jäävä kertoja-päähenkilö sekä hänen paras kaverinsa Luo ovat aikuisuuden kynnyksellä olevia nuoria miehiä, jotka lähetetään syrjäiselle vuoristoseudulle uudelleenkoulutukseen, koska heidän vanhempansa ovat lääkäreitä.

Uudelleenkoulutettavien arki on rankkaa peltotyötä. Pojat elävät kylässä, jonka asukkaat eivät tiedä länsimaisesta kulttuurista käytännössä mitään. Kertoja ja Luo viihdyttävät kyläläisiä viululla ja kertomalla elokuvia, joita he saavat kyläpäällikön luvalla käydä katsomassa Yong Jingin kaupungissa. Lähikylässä asuva vaatturintytär kiinnostuu Luosta tämän elokuvankertojan taitojen vuoksi, ja nuorten välille kehittyy intohimoinen suhde.

Lähikylässä uudelleenkoulutettavana oleva Rillipää on saanut salakuljetettua maaseudulle matkalaukullisen länsimaista kirjallisuutta. Balzac, Flaubert, Rolland, Dumas ja monet muut tutustuttavat pojat kirjallisuuden ihmemaailmaan. Tarinoissa esiintyvä rakkaus ja seksi tuovat kertojalle hyvän syyn jaksaa ennaltamääräämätön aika uudelleenkoulutuksessa – nuo kiehtovat asiat hän nimittäin haluaa vielä elämässään kokea.

Kirja on ylistys tarinoiden voimalle. Kertoja kuvaa esimerkiksi erästä lukukokemustaan näin:
Pitkiin romaaneihin minä suhtauduin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta oikeastaan aika epäilevästi. Mutta Jean-Christophen sitkeä yksilöllisyys, jossa ei ollut mitään halpamaista, auttoi minua tervehdyttävällä tavalla tajuamaan aivan uusia asioita. Ilman häntä en olisi ikinä oppinut käsittämään, miten suurenmoista ja monipuolista yksilöllisyyskin voi olla. Ennen varkain hankinttuun Jean-Christopheen tutustumista minun koulutettuun ja uudelleenkoulutettuun päähäni ei kerta kaikkiaan mahtunut, että ihminen voi yksin taistella koko maailmaa vastaan. Vilkuiluni muuttui rakkaudeksi. Edes liiallinen mahtipontisuus, johon kirjailja oli kieltämättä sortunut, ei mielestäni pilannut teoksen kauneitta. Minä kirjaimellisesti upposin sivujen mahtavaan virtaan. Jean-Christophe oli unelmieni kirja: kun sen on lukenut, ei tylsä elämä eikä tylsä maailma ole entisellään.
Kertomukset luovat uskoa ja toivoa sekä lisäävät tietoa. Ne muuttavat ihmisiä. Esimerkiksi Luo lukee koulutamattomalle vaatturintyttärelle romaaneja, ja tämän elämä ottaa uuden suunnan. Balzac ja vaatturintytär tutkailee myös ystävyyttä ja luottamusta. Nykyihmiselle se on lisäksi mielenkiintoinen loikka historian sivuille.

Kirjasta on blogannut aiemmin ainakin Tarukirjan Margit, joka on näköjään valinnut lähes saman lainauksen.
Jouduin rajaamaan Kiinan vähän oudosti valotusongelmien vuoksi.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Jo Nesbø: Lepakkomies (1997)

Alkuteos: Flaggermusmannen.
Suomentaja: Outi Menna (2001).
Kustantaja: Johnny Kniga.
Sivumäärä: 489.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Martti Ruokonen.
Olen ollut tietoinen Jo Nesbø -nimisestä norjalaiskirjailijasta jo vuosia, sillä hänen kirjansa kiertävät kirjastossa hurjaa vauhtia ja asiakkaat kyselevät niitä todella usein. Tänä syksynä ilmestyivät uudet painokset näistä suomalaisia vuodesta toiseen kiinnostavista dekkareista. Saapuipa kirjailija itsekin Suomeen markkinoimaan uusinta Isänsä poika -teosta, ja some täyttyi Nesbø-pöhinästä.

Luen harvoin dekkareita, mutta utelias kun olen, niin pakkohan minun oli ottaa selvää, mistä tässä Nesbø-huumassa oikein on kyse ja kuka Harry Hole on miehiään. Heikon genretuntemukseni vuoksi en osaa verrata Lepakkomiestä syvällisesti muihin dekkareihin, vaan keskityn siihen, miten peruskaunon parissa viihtyvä lukija kirjan koki.

Lepakkomiehessä Harry Hole on saanut komennuksen Australiaan tutkimaan norjalaistytön kuolemaa. Harry alkaa tutkia tapausta, ja saa parikseen aboriginaalitaustaisen Andrew Kensingtonin. Yhdessä he setvivät aina vain kimurantimmaksi muuttuvaa tapahtumavyyhteä. Huumeet, prostituutio ja molempien tutkijoiden menneisyyden haamut värittävät tarinaa.

Andrew avaa Harrylle Australian kulttuurista ja poliittista tilannetta:
Aboriginaalit suorastaan loistavat poissaolollaan Australian yhteiskuntaelämässä, lukuun ottamatta niitä poliittisia seikkoja, jotka liittyvät aboriginaalien erityisiin mielenkiinnon kohteisiin ja heidän omaan kulttuuriinsa. Australialaiset hoitavat osuutensa pitämällä aboriginaalien taidetta roikkumassa talojensa seinällä. Aboriginaalit ovat sitä vastoin hyvinkin edustettuina sosiaaliavustusjonoissa, itsemurhatilastoissa ja vankiloissa. Aboriginaali joutuu vankilaan 26 kertaa todennäköisemmin kuin muut australialaiset.
Kulttuurinen ulottuvuus, Harryn henkilöhistoria ja rakkausseikkailut tekivät kirjasta mielenkiintoisen kokonaisuuden. Dekkarinoviisi tykkäsi, kun tarinassa oli jännittävien tapahtumien, yllättävien juonenkäänteiden ja väkivallan lisäksi paljon muitakin aineksia. Tämä ensimmäinen Hole-dekkari on julkaistu alun perin jo 1990-luvulla, joten nykytekniikkaa ei rikosten ratkaisussa käytetä. Harryn valtteina ovatkin tarkka havainnointi- ja päättelykyky.

Nesbø kirjoittaa rennosti ja samalla asiallisesti. Luvut eivät ole liian pitkiä ja ne on nimetty hauskasti (esim. Eräs äiti, suurehko hämähäkki ja Bubbur tai Jättiläismeduusa, Mr. Bean ja vielä yksi potilas). Tämä johti siihen, että kirjaa oli vaikea laskea käsistään: päädyin seuraavan luvun otsikon houkuttelemana lukemaan vielä yhden luvun ja senkin jälkeen vielä yhden. Kirjan käännös- ja toimitustyö ansaitsevat kiitokset, sillä kieliasu ei häirinnyt lukemista, mitä nyt kalapaliikin ja piisin kirjoitusasut hieman hämmästyttivät.

Nyt Nesbøhön tutustuttuani on pakko kysyä: mistä näitä loistavia norjalaisia mieskirjailijoita oikein riittää? Joskus yli kymmenen vuotta sitten menetin sydämeni Erlend Loelle, sitten tuli jalat alta vienyt Karl Ove Knausgård, ja nyt lankesin Jo Nesbøhön minäkin. Viimeksi mainitusta on kohkattu ties kuinka kauan, joten kenellekään hänen kirjojensa kehuminen tuskin tulee yllätyksenä. Mutta silti olen lapsenomaisen innostunut ja riemuissani siitä, että löysin Nesbøn!

Lepakkomiehen puolivälissä varasin sarjan seuraavan osan. Lisää Nesbø-tesktejä on siis luvassa.

Vinkkinä muillekin norjalaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneille: Reetan Les! Lue! -kirjablogissa esitellään suomalaista kirjallisuutta norjaksi ja norjalaista kirjallisuutta suomeksi. Kannattaa piipahtaa!
Lepakkomies vei kirjallisen maailmanmatkani
kirjailijan synnyinmaahan Norjaan,
vaikka tapahtumat sijoittuvatkin Australiaan.

torstai 13. marraskuuta 2014

Ismail Kadare: Seuraaja (2003)

Alkuteos: Pasardhësi.
Suomentaja: Tuula Nevala (2012).
Kustantaja: Into.
Sivumäärä: 158.
Oma arvio: 2/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Elina Salonen.
Kadaren Seuraajan mustanpuhuva kansi kuvaa hyvin kirjan sisältöä ja sitä, miten sen koin. Kirjan lukeminen oli nimittäin yhtä ankeaa kuin ajatukseni marraskuusta. Sivu sivulta ja päivä päivältä aina vain pimeämpää. Jos Seuraaja ei olisi ollut lukupiirikirja enkä olisi lukenut sitä työn puolesta, olisin varmasti jättänyt sen kesken. Nyt istuin ja luin, istuin ja luin, istuin ja luin. 158 sivua voi joskus tuntua pitkältä. Takakannen puheet "virtuoosimaisesti kirjoitetusta trilleristä" ja "viettelevästä jännistystarinasta" eivät tuntuneet kuvaavan käsillä olevaa kirjaa.

Romaanin alussa sen nimihenkilö, Seuraaja, kuolee. Kuolema on joko murha tai itsemurha, ja tämä arvoitus on tarinan punainen lanka. Eletään kommunistisessa valvontayhteiskunnassa, jossa kukaan ei tiedä totuutta, tai jos tietääkin, se on Puolueen totuus. Kukaan ei ole vapaa epäilyistä: eivät edes omat perheenjäsenet,  ja jotkut epäilevät jopa itseään.

Seuraajan tarina pohjaa Albanian historiaan, joten historiantuntemus olisi epäilemättä tukenut lukemista. Koska alueen historia on minulle vieras aihe, kompastelin kirjan kanssa enkä saanut monista näkökulmista koostetusta romaanista missään vaiheessa otetta. Jatkuvasti mietin, mitä en nyt ymmärrä. Koska kaikki energiani meni sen miettimiseen, mitä nyt tapahtuu, en ikinä päässyt pohtimaan, miksi tapahtuu.

Kirjaston lukupiirin osallistujat ovat pääosin eläkeläisiä, ja heille tuntui olevan selvää, kuka oli Hoxha ja miksi Albaniassa on tuhottomasti bunkkereita. Monelle lukupiiriläiselle Seuraaja oli synkkyydestään huolimatta puhutteleva lukukokemus. Kun tarinan konteksti on hallussa, voi siirtyä syvällisempiin pohdintoihin.

Erilaiset henkilökultin ympärille perustuvat valtiot toistavat Seuraajan tarinaa muodossa tai toisessa. Tarina on sikäli universaali, että tällaista on tapahtunut aina, tapahtuu nykyään ja tulee varmasti tapahtumaan jatkossakin. Lukupiirissä viitattiin ymmärrettävästi Pohjois-Koreaan ja Venäjään.

Seuraajan lukeminen sekä siitä lukupiirissä käyty keskustelu osoittivat suuren aukon yleissivistyksessäni. Moniin muihin eurooppalaisiin maihin verrattuna tiedän Albaniasta jopa hävettävän vähän. Nyt olisikin korkea aika alkaa paikata tätä puutetta, sillä maa on hyväksytty tänä vuonna EU:n jäsenehdokkaaksi. Anilda Ibrahimin Punainen morsian on luettava tuota pikaa! Lukupiirissämme myös suositeltiin Maarit Verrosen kirjaa Matka Albaniaan ja Kadaren Booker-palkittua Särkynyt huhtikuu -teosta.

Monesti keskustelu ja lukukokemusten vaihtaminen auttavat solmukohtien avaamisessa ja oman käsityksen muodostamisessa. Tällä kertaa niin ei käynyt, sillä Seuraaja ei aivan auennut minulle edes lukupiirissä, jossa sitä pohdittiin kahdeksan ihmisen voimin. Pointtini on, että aina ei haittaa, vaikka konteksti on vieras: silloin kaunokirjallisen teoksen pitää toimia omillaan ja siitä syntyy lukijansa näköinen tulkinta. Tietämättömyyteni häiritsi Seuraajan lukemista niin paljon, että käteen jäi vain murhaajan nimi. Paitsi jos kyseessä olikin itsemurha...

Mustalla neulalla merkitty Albania kuvan keskivaiheilla.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...