keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Lena Muhina: Piirityspäiväkirja (2012)

Alkuteos: Blokadnyi dnevnik Leny Muhinoi.
Suomentaja: Pauli Tapio (2014).
Kustantaja: Bazar.
Sivumäärä: 291.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Carina Holtmon
Piirityspäiväkirja on Lena Muhinan päiväkirja, joka ajoittuu toukokuulta 1941 toukokuulle 1942. Päiväkirjan sivuilta hahmottuu teinitytön näkökulma Leningradin piiritykseen. Piiritys kesti kaikkiaan 900 päivää syyskuusta 1941 tammikuuhun 1944. Takaliepeessä kerrotaan, että vuonna 1924 syntynyt Muhina selvisi piirityksestä ja ettei hän koskaan puhunut piirityksen aikaisista tapahtumista kenellekään. Tämä tutkijan arkistosta löytämä päiväkirja onkin ainoa keino tutustua Muhinan tarinaan.

Lena Muhina on päiväkirjaa aloitellessaan 16-vuotias koululainen, joka raportoi päiväkirjalle koulunkäynnistä, säästä ja kaveripiirin puuhista. Lena asuu äitinsä ja Akan kanssa – Aka on ilmeisesti isoäiti tai muu sukulainen. Kirjoittaja ei juuri esittele päiväkirjan sivuille päätyviä henkilöitä, vaan paljon jää lukijan pääteltäväksi.

Lena on ehtinyt kirjoittaa vain reilun kuukauden, kun sota alkaa. Sivuille ilmestyvät pommikoneet ja kuolonuhrit. Soda jyllätessä Lenan ajatuksissa vaihtelevat toivo ja epätoivo. Yhtenä päivänä hän uskoo vahvasti sodan olevan pian ohi, toisina taas toivo ei edes pilkahtele. Sota on raakaa, ja se myös raaistaa:
Aka on vain ylimääräinen suu. En itsekään tiedä, miten voin kirjoittaa noin. Mutta sydämeni on kuin kiveä. Minua ei pelota ollenkaan. Minulle on täysin yhdentekevää, kuoleeko Aka vai ei. Mutta jos kuolee, niin kuolkoon vasta ensimmäisen päivän jälkeen. Silloin saamme hänen elintarvikekorttinsa. Miten sydämetön minä olenkaan.
Nälkä saa Lenan polvet pettämään ja vatsan kramppaamaan. Pahimman nälän piinatessa lautaselle päätyy hiivakeittoa, kissanlihaa ja jopa liimasta keitettyä sylttyä. Nahkaa keitetään vedessä, jotta siitä irtoaisi makua ja saataisiin "keittoa". Lena selviytyy hankalista oloista elävänä, mutta joutuu todistamaan vierestä monen läheisen riutumisen pois.

En voi olla vertaamatta Muhinan päiväkirjaa juuri äskettäin lukemaani Zlata Filipovićin Zlatan päiväkirjaan. Lena ja Zlata ovat molemmat nuoria tyttöjä, jotka uskoutuvat päiväkirjalleen  piiritystilanteen keskellä. Zlata kirjoitti ikäisekseen kypsästi, ja niin myös Lena joutuu aikuistumaan nopeasti, kun hänen on pakko ottaa vastuuta perheensä hyvinvoinnista ja omasta selviytymisestään.

Yhteistä näiden tyttöjen teksteissä on myös se, miten päiväkirjalle tilitetään aluksi ihastuksista, kavereista, koenumeroista ja haaveista. Sota kääntää huomion sähköön, kaasuun, ruokaan ja juomaan sekä tietenkin kuolemaan. Lena Muhinan tekstissä keskitytään enemmän vallitsevaan ruokatilanteeseen, olihan Leningradin monivuotinen piiritys asukkaille ennen kaikkea kamppailu nälkäkuolemaa vastaan. Ruokaa säännösteltiin niin, että päivittäinen leipäannos oli vähimmillään vain 125 grammaa.

Lena kirjoittaa päiväkirjaansa vähemmän tietoisena mahdollisista lukijoistaan kuin Zlata, jonka tekstistä paistaa välillä se, että kirjoittaja aavistaa niiden päätyvän jonkun luettaviksi. Zlatan päiväkirjan puolivälin tienoilla päiväkirjan julkaiseminen varmistuu, jolloin Zlata tietää jo varmuudella kirjoittavansa yleisölle.

Muhinan teksti on välillä hyvin kaunokirjallista. Päivittäiset merkinnät ovat pitkiä ja sisältävät paikoin paljon dialogia, jolloin päiväkirjamaisuus unohtuu. Muhina jopa alkaa yhdessä vaiheessa päiväkirjaansa kolmannessa persoonassa, jolloin tekstissa alkaa elää ja kokea henkilö nimeltä Lena. Ratkaisu on tietoinen:
Olen päättänyt alkaa kirjoittaa päiväkirjaani uudessa muodossa, kolmannessa persoonassa. Kuin kertomusta. Sellaista päiväkirjaa voi sitten lukea kuin romaania.
Päiväkirja on mielenkiintoinen kirjallisuuden laji; se häilyy jossakin faktan ja fiktion rajamailla. Kirjoittaja on voinut värittää ja muokata tapahtumia mielensä mukaan, mutta silti päiväkirja kertoo oikeista historiallisista tapahtumista ja henkilöistä. Sekä Zlatan että Lenan dokumentaariset kirjoitukset koskettivat minua, mutta olivat kaikkine kauheuksineen välillä ahdistavaa ja raskasta luettavaa, kun tiesi niiden pohjautuvan tosielämään.
Leningrad eli nykyinen Pietari kartalla mustan neulan kohdalla.

2 kommenttia:

  1. Kuulostaa ahdistavalta kuvaukselta. Anna Ahmatovan elämäkerrassa oli runo, jonka Ahmatova kirjoitti piirityksessä kuolleille. Silkkaa kärsimystä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahdistavaa, todellakin. Kirjastossa tuli vastaan muitakin mielenkiintoiselta vaikuttavia sotapäiväkirjoja, mutta nyt täytyy pitää vähän taukoa raakuuksista...

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...