perjantai 25. elokuuta 2017

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö (2017)




Alkuteos: The Ministry of Utmost Happiness.
Suomentaja: Hanna Tarkka (2017).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 478.
Oma arvioni: 2½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Lähes vuosi sitten julkisuuteen tuli tieto, että intialaiselta Arundhati Roylta on tulossa uusi kirja. Paljastus herätti kirjaihmisissä luonnollisesti mielenkiintoa ja suuria odotuksia: Royn vuonna 1997 julkaistu esikoisteos ja tähän mennessä ainoa romaani Joutavuuksien jumala hurmasi lukijat ympäri maailmaa ja voitti Booker-palkinnon. Pitkä odotus palkittiin tänä kesänä, ja suomennoskin ilmestyi nopeasti.

Roy on esikoiskirjansa julkaisun jälkeen toiminut muun muassa ihmisoikeusaktivistina ja esseistinä, mikä näkyy Äärimmäisen onnen ministeriön teemoissa ja paikoin hyvin kantaaottavana, tulisena kerrontana. Parinkymmenen vuoden hauduttelun tuloksena syntynyt kirja on nimittäin ladattu täyteen politiikkaa, terrorismia, sotaa, väkivaltaa, seksuaalivähemmistöjen kokemuksia, uskonnollisia kiistoja ja Intian ja Kashimirin alueen konfliktia. Toki mukana on myös rakkaustarina sekä ystävyys- ja perhesuhteita. Kirjassa ei ole yhtenäistä juonta, vaan se on toisiinsa kytkeytyvien ja irrallisten tarinanpätkien verkosto.

Henkilökaarti on pökerryttävä. Keskushahmojen lisäksi tarinassa piipahtaa kymmeniä ja kymmeniä muita, joista suurin osa vain hyvin pienessä roolissa. Keskushenkilöinä ovat Anjum ja Tilottama, paljon kokenut transsukupuolinen henkilö ja arkkitehti, joiden elämäntarinat risteävät. Näistä erityisesti Anjum muodostui tukikohdakseni kirjassa. Hermafrodiitti Anjum elää lapsuutensa poikana nimeltä Aftab, mutta hän tuntee aina vain vahvemmin olevansa tyttö. Teininä hän muuttaa taloon, jossa asuu hänen kaltaisiaan, hijroja. Näin syntyy Anjum, josta tulee lopulta Delhin kuuluisin hijra. Myöhemmin hän muuttaa hautausmaalle asumaan ja perustaa sinne "täysihoitolan", jonka asukkaina on kirjava joukko ihmisiä ja eläimiä.

Hän eli hautausmaalla kuin puu. Aamun sarastaessa hän saatteli varikset tiehensä ja toivotti lepakot tervetulleiksi kotiin. Illan hämyssä hän teki päinvastoin. Siinä välissä hän keskusteli yläoksilla häälyvien korppikotkanhaamujen kanssa. Hän tunsi niiden kynsien hellän otteen kuin aavesäryn amputoidussa raajassa. Ilmeisesti ne eivät olleet läpeensä onnettomia poistuttuaan anteeksi pyydellen kertomuksesta.

Jo tämä kirjan ensimmäinen kappale lupailee paljon. Läpi kirjan teksti on kuvailevaa, värikylläistä, vivahteikasta. Hanna Tarkka on tehnyt mielettömän hienoa työtä suomentaessaan Royn polveilevia lauseita ja omintakeisia ilmaisuja. Royn kauniista kielestä ja ihmisten ja miljöiden kuvauksista sain puhtia lukemiseen, joka muuten takkusi.

Olin kuullut huhuja kirjan haastavuudesta etukäteen ja teoksen alkupuolella olin noista puheista jopa hämilläni. Alku rullasi mielestäni hyvin, pysyin kärryillä ja Anjumin tarina herätti mielenkiinnon. En ehtinyt kauaa näistä tuntemuksista iloita ja lopulta olin eksyksissä suurimman osan kirjasta. Rakenne on fragmentaarinen, ja tarina hyppii ajassa, paikassa ja vyöryttää jatkuvasti uusia henkilöitä. Välillä olin suoraan sanottuna ihan pihalla.

Kirjan loppupuolella sain jälleen jotenkin tekstistä otteen, mikä pelasti paljon. Kirjassa on paljon kiehtovaa, mutta samaan aikaan luotaantyöntävää. En vieroksu vaikeita kirjoja, mutta joskus liika on liikaa. Lukukokemukseni oli yhtä kaoottinen kuin mielikuvani Intiasta.

Kannattaa kuunnella viimeisin Sivumennen-kirjapodcast, jossa Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen jakson loppupuolella keskustelevat tästä kirjasta. He summaavat, että Äärimmäisen onnen ministeriö on romaani siitä, miten tuhoavaa on nationalismi. Ja he rakastavat Royn uutukaista paljon enemmän kuin minä. Kirjablogeissa Äärimmäisen onnen ministeriöstä ovat bloganneet esimerkiksi Omppu ja Mila

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Ben Kalland: Vien sinut kotiin (2017)

Kansi: Anna Makkonen.

Kustantaja: Atena.
Sivumäärä: 284.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Ben Kallandin esikoisromaani Vien sinut kotiin kertoo perhesuhteista, sisarusten välisistä siteistä, musiikista, elämästä uskonnollisessa yhteisössä ja valtapeleistä liikkeen johtopaikoilla. Kalland kirjoittaa itselleen tutusta uskonyhteisöstä, Jehovan todistajista. Vuonna 1959 syntynyt Kalland eli liikkeen parissa lapsuutensa ja nuoruutensa. Vaikka romaani ei olekaan omaelämäkerrallinen, on siinä siis jonkinlaista omakohtaisuutta. Tämä yhdistettynä vähemmän esillä olleen uskonnollisen yhteisön kuvaukseen sai minut kiinnostumaan, ja vielä kun romaanin esittelytekstissä mainittiin kesät Porkkalanniemessä, tiesin, että tämän haluan lukea.

Kertojana toimii Markus, joka varttuu uskonnollisessa perheessä kolmen siskonsa, Ellenin, Carolan ja Sofian, kanssa. Markus poimii muistoistaan palasia ja rakentaa niistä perheensä tarinan. Fragmenteissa lomittuvat uskonnon värittämä lapsuus Helsingissä, muistot perheen mökiltä Porkkalanniemestä ja Markuksen aikuiselämän vaiheet Yhdysvalloissa, Jehovan todistajien Brooklynin-toimiston työllistämänä.

Kun kertoo tarinan, voi valita aloituspisteen ja tapahtumat, joista tarina muodostuu. Valinnan voi tehdä monella tavalla, ja valitsemalla tapahtumat huolella voi tarinalle antaa haluamansa muodon. 

Sisaruksista erityisesti Ellen ja hänen kohtalonsa ovat Markuksen kertoman keskiössä, Markus kertoo Ellenin tarinan. Ellen oli huippulahjakas viulisti, joka soitti jo lapsena sinfoniaorkestereiden solistina. Jotakin on kuitenkin tapahtunut, sillä Ellenin viulu ei enää soi ja Markuskin on viettänyt viimeiset vuosikymmenet ulkomailla.  Markus on juuri tekemäisillään läpimurtoa organisaation huipulla, kun hän kuulee Sofia-siskon kuolleen Suomessa. Edessä on Suomen-matka, jonka alla hän vielä saa viestin naiselta, joka väittää olevansa Markuksen tytär. Tulee aika kohdata menneisyyden haamut.

Kirjan jännite rakentuu monien avointen kysymysten varaan: Miksi perhe hajosi? Mitä Ellenille on tapahtunut? Miten Sofia kuoli? Miksi Carola erkaantui liikkeestä ja sitä myötä perheestä? Kuka on nainen, joka väittää olevansa Markuksen tytär? Tarina ei etene kronologisesti, vaan takaumat ja nykyhetken kuvaukset vuorottelevat.

Markuksen Brooklynin-vuosien kuvaus on mielenkiintoinen selonteko uskonnollisen organisaation toiminnasta. Toimintaa ei aina ohjaa uskonnollinen johdatus, vaan yksilön pyrkimys saada paremmat asemat valtapelissä. Patriarkaalisessa yhteisössä miehet ovat johtajia niin seurakunnassa kuin kotona. Näin ollen naisen asema on heikko, minkä kuvaus on paikoin hyytävää luettavaa. Esimerkiksi raiskauksen uhri erotetaan yhteisöstä, koska seksuaalirikosta pidetään naisen vikana.

Todistajien elämää ohjailee hurja joukko sääntöjä, joita jokainen seuraa ja tulkitsee omalla, parhaaksi katsomallaan tavalla:

Ei koko totuutta tarvitse kertoa niille, joiden ei tarvitse tietää sitä. Totuuden voi pimittää valehtelemattakin, sääntöjä voi rikkoa sääntöjen puitteissa.

Kulissien ylläpito on tärkeää. Kodin ongelmia ei levitellä ulkopuolelle, likapyykki pestään aina kotona.

Myönnän, että aivan aluksi kirja tuntui sirpaleiselta enkä oikein tahtonut saada kiinni Kallandin lauseista. En kuitenkaan luovuttanut, ja hyvä niin, sillä alkuvaikeuksien jälkeen huomasin, että kirja on todellinen taidonnäyte. Muutaman kymmenen sivun takeltelun jälkeen olin jo niin syvällä Douglasin perheen elämässä, että en malttanut jättää kirjaa sivuun hetkeksikään.

Tarinan palaset loksahtelevat pikkuhiljaa paikalleen. Kalland jättää lukijalle sopivasti pääteltävää ja oivallettavaa. Vien sinut kotiin voisi toimia hyvin lukupiirikirjana, koska ratkaisuista ja henkilöistä tekisi lukemisen jälkeen mieli puhua jonkun kanssa.

Kalland ottaa tällä romaanillaan tyylikkäästi paikkansa omakohtaisista kokemuksista ponnistavien ja uskonyhteisöistä kertovien kotimaisten kirjojen joukossa Pauliina Rauhalan Taivaslaulun ja Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret kaikuisivat -romaanin rinnalla. Nämä kaikki kolme teosta ovat tehneet minuun vaikutuksen, kukin omalla tavallaan, ja auttaneet ymmärtämään tiukan uskonnollisen yhteisön keskellä elämistä.

Vien sinut kotiin julkaistiin pari viikkoa sitten, ja se on jo saanut roimasti blogihuomiota osakseen. Kirjasta on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa: Kirsin KirjanurkkaLeena Lumi, Kirja vieköön!, Lukujonossa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lumiomena ja Kirjakirppu.

torstai 17. elokuuta 2017

Roxane Gay: Hunger: A Memoir of (My) Body (2017)





Kirjailijan lukema äänikirja.
Kustantaja: HarperCollins.
Kesto: 5 t 58 min.
Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: ostin uutena.


Roxane Gay on yhdysvaltalainen feministi, professori ja kirjailija, jonka esseekokoelmasta Bad feminist bloggasin pari päivää sitten. Vaikutuin esseitä lukiessani Gayn kirjoitustyylistä ja innostuin, kun huomasin tämän uusimman teoksen olevan saatavilla äänikirjana ja vielä kirjailijan itsensä lukemana. Niinpä aloin kuunnella Hunger: a memoir of my body -teosta heti sopivan hetken tullen. 

Ensimmäisistä minuuteista lähtien Gay sai vangittua huomioni täysin. Jo Bad feminist -kokoelman esseissään Gay kertoi paljon itsestään, mutta Hunger menee henkilökohtaisuudessa syvemmälle. Tässä muistelmassaan kirjailija kertoo kokemuksista ylipainoisena mustana naisena Yhdysvalloissa. Gay on painoindeksillä mitattuna sairaalloisen lihava: hän painaa niin paljon, että useimmissa vaaoissa ei asteikko riitä. Hän kertoo kehonsa historian, sen kokemat raakuudet ja rääkit. Gay kirjoittaa niin suoraan ja niin kipeistä asioista, että kuuntelin pala kurkussa.

Paikoittain Gayn elämäntarina on todella karua kuunneltavaa. Hän oli 12-vuotias, kun hänen silloinen poikakaverinsa ja joukko poikia raiskasivat hänet autiotalossa metsässä. Joukkoraiskaus muutti nuoren tytön elämän, ja nyt Gay kertookin, että hänen elämänsä jakautuu kahteen ajanjaksoon, aikaan ennen raiskausta ja aikaan sen jälkeen. Tuolloin hän ei pystynyt sanallistamaan tapahtunutta tai ymmärtämään, että hän on uhri. Niinpä hän ei kertonut tapahtuneesta kenellekään. Hän kantoi salaisuuttaan vuosikausia yksin.

Teini-ikäinen Roxane yritti ratkaista tilanteen syömällä. Hän alkoi syödä aina vain enemmän ja enemmän ja luonnollisesti lihoa sen seurauksena. Näin hän tunsi olevansa turvassa: miehet jättävät lihavat naiset rauhaan. Vuosien kuluessa hän rakensi kehostaan linnakkeen, turvamuurin. Perhe ja yhteiskunta ovat ajan myötä painostaneet häntä laihduttamaan, mutta painon laskiessa turvattomuus on aina kasvanut. Pelon ja turvattomuuden tunteet ovat jälleen kaikonneet, kun paino on lähtenyt nousuun.

Lihottuaan Gay tunsi olevansa turvassa, kun hän vapautui olemasta seksuaalisen katseen kohde. Hän ei kuitenkaan vapautunut muiden huomiosta, vaan päinvastoin. Lihavan ihmisen keho ja vaakalukema kirvoittavat monenlaisia kommentteja: ystävällisiä neuvoja, ilkeämielisiä nimityksiä ja huolestuneita ohjeita. Lapsuuden traumaattinen kokemus on vaikuttanut hänen kehonsa lisäksi esimerkiksi hänen myöhempiin ihmissuhteisiinsa ja omanarvontuntoonsa.

Ylipainoon liittyy paljon häpeää, ja vallalla olevat kauneusihanteet vieroksuvat lihavuutta. Gay kertoo, minkälaista on olla ihminen, jota ei haluttaisi nähdä, mutta jota ei osata olla tuijottamatta. Gay ei kuitenkaan suostu jäämään varjoihin, vaikka joskus hänelläkin on päiviä, jolloin hän ei pysty poistumaan kotoa. Kirjailijana, feministinä ja yliopisto-opettajana hän esiintyy ja tuo mielipiteitään julki aktiivisesti.

Hunger on äärimmäisen suorapuheinen ja koskettava. Kuuntelin äänikirjaa lumottuna lähes yhteen kyytiin alusta loppuun, yöunet maltoin kyllä puolivälissä nukkua. Tekstiä oli helppo seurata kompaktien lauseiden ja lyhyiden lukujen ansiosta. Äänikirjan loputtua oloni oli pakahtunut. Kirjailijan itsensä lukemana muistot, kokemukset ja havainnot tulevat todella lähelle.

Hungerista ovat kirjoittaneet ainakin Omppu, Marjatta ja Sirri, ja myös viimeisimmässä Sivumennen-kirjapodcastissa puhutaan kirjasta.

maanantai 14. elokuuta 2017

Roxane Gay: Bad feminist (2014)



Alkuteos: Bad Feminist.
Suomentaja: Koko Hubara ja Anu Partanen (2017).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 331.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: Arvostelukappale.

Roxane Gay on yhdysvaltalainen kirjailija, mielipidevaikuttaja ja professori, jonka feministinen esseekokoelma nousi myyntimenestykseksi kirjailijan kotimaassa. Kirjaa on myös käännetty ahkerasti. Esseekokoelmassaan Gay ruotii paitsi feminismiä myös rotua, seksuaalisuutta, sukupuolta ja popkulttuuria. Monesti Gayn tarkastelussa nämä linkittyvät yhteen. Kirja on jaoteltu osioihin aiheittain: kokoavina otsikoina ovat "Minä", "Sukupuoli ja seksuaalisuus", "Rotu ja viihde" ja "Politiikka, sukupuoli ja rotu" ja "Takaisin minuun".

Gay kutsuu itseään huonoksi feministiksi, koska hänen suhtautumisensa feministiliikkeeseen on hänen omien sanojensa mukaan epäjohdonmukaista:
Otan vastaan huonon feministin leiman koska olen ihminen. Olen ristiriitainen. En yritä toimia esimerkkinä. En yritä olla täydellinen. En väitä, että minulla olisi vastaus kaikkeen. En yritä väittää olevani oikeassa. - - Olen huono feministi, koska en halua ikinä tulla nostetuksi Feminismin jalustalle. Jalustalle nostettujen ihmisten odotetaan poseeraavan täydellisinä, ja kun he sitten munaavat, heidät tönäistään alas. Minä munaan koko ajan. Minuun kannattaakin suhtautua jo valmiiksi jalustalta suistettuna.
Feminismillään ja kirjoittamisellaan Gay haluaa kiinnittää huomion tasa-arvoon liittyviin ongelmiin ja nostaa epäkohtia keskusteluun. Gayn luupin alle pääsevät niin raiskaushuumori, naisten lisääntymisoikeudet kuin homovihan ilmentymät nyky-Amerikassa.

Gay kirjoittaa persoonallisella tyylillä ja tuo teksteihin myös paljon omakohtaisia kokemuksiaan mustana, naisena, maahanmuuttajien lapsena, queerina, feministinä ja ylipainoisena. Gay on samaan aikaan suora, räväkkä ja pohjattoman kärsivällinen.

Gay käsittelee aihepiiriään usein monimuotoisten pop-kulttuurista poimittujen esimerkkien avulla. Silloin kun esimerkkien kulttuurituotteet ovat lukijalle tuttuja, saa lukija kirjoittajan ajatuksista enemmän irti. Pysyn ajatuskuluissa hyvin mukana, kun Gay kirjoittaa esimerkiksi Sweet Valley High -teinikirjasarjasta, joka alleviivaa ahtaita kauneusihanteita ja pitää yllä illuusiota periamerikkalaisesta ihanneyhteiskunnasta. Enpä ollut pitkään aikaan muistellut Jessicaa, Elizabethia ja cheerleader-elämää! Minäkin ahmin kirjoja esiteininä, vaikka niiden epäaitouden tunnisti lapsikin.

Läheskään kaikki populaarikulttuuriviittaukset eivät minulle aivan auenneet, koska en ole seurannut Girlsiä tai nähnyt Gayn mainitsemia elokuvia 12 Years a SlaveDjango Unchained ja Piiat. Mikään suuri ongelma tämä ei ollut, sillä Gay selostaa aina analyysinsa kohdetta. Erityisen silmiä avaavaa oli lukea Gayn ajatuksia Kathryn Stockettin Piiat-kirjasta ja siitä tehdystä elokuvasta, vaikka ne eivät olekaan minulle tuttuja. Piiat-romaani kertoo mustista piioista, ja sen on kirjoittanut valkoinen kirjailija - ja elokuvan kirjasta on ohjannut valkoinen ohjaaja. Gay perustelee, miksi tämä yhtälö ei toimi, vaan lopputulos on rasistinen ja stereotypioita pönkittävä, paikoin jopa loukkaava. Erilaisuudesta voi Gaynkin mukaan toki kirjoittaa, mutta se pitää tehdä taiten.

Gayn kirja on hyvä muistutus siitä, että ei ole olemassa vain yhdenlaista feminismiä tai yhdenlaista oikeaa tapaa olla feministi. Epätäydelliset ihmiset voivat ajaa feminismin asiaa. Ei ole väliä, ajeleeko karvojaan tai mikä on kenenkin lempiväri, sillä kaikkien panosta tarvitaan tasa-arvon eteen työskentelyyn.

Kirjan luettuani jäin pohtimaan, miksi kirjan nimeä ei ole suomennettu. Varmaan alkuteoksen nimen säilyttämistä on perusteltu sillä, että "bad feminist" on käsite ja raflaavan kuuloinen. Tai enhän voi tietää, mutta yritän ymmärtää kummallista ratkaisua. Sillä mitään vikaa ei mielestäni olisi nimessä "Huono feministi". Pikaisen Goodreads-vilkaisun perusteella eri maissa on tehty erilaisia ratkaisuja: esimerkiksi Ruotsissa nimi on säilytetty englanninkielisenä, Espanjassa nimi on käännetty ("Mala feminista").

Kirjan teksteissä käsite on kuitenkin suomennettu: esseissä puhutaan huonosta feminististä. Olen sitä mieltä, että suomea pitäisi käyttää aina kun voidaan. Tässä olisi ollut tuhannen taalan paikka tehdä termityötä, kääntää mahdollisesti elämään jäävä käsite suomeksi. Erikoista on myös se, ettei englanninkielistä nimeä perustella esipuheessa, jossa suomentajat kyllä perustelevat muita tekemiään suomennosvalintoja. Toinen nurinan kohteeni on kirjan kieliasu. Gayn tyyli on toki jutusteleva, mutta silti kaipasin pilkkuja ja hiotumpia lauserakenteita.

Sivumennen-podcastia on kiittäminen siitä, että löysin Roxane Gayn. Tietyt kirjailijat toistuvat kirjallisuusohjelmassa jaksosta toiseen, ja yksi usein mainituista kirjailijoista on Roxane Gay, josta on puhuttu todella mielenkiintoisesti. Eikä tämä teksti jää Kirjakimarankaan ainoaksi Gay-maininnaksi, sillä Bad feministin lukemisen jälkeen olen kuunnellut Gayn tuoreen muistelman Hunger, josta kirjoitan lähiaikoina.

Bad feminististä ovat hienosti kirjoittaneet Erja Kirjamuistikirjassaan ja Omppu.

tiistai 8. elokuuta 2017

Irja Virtanen: Kenttäharmaita naisia (1956)




Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 281.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Irja Virtasen omaelämäkerrallinen romaani Kenttäharmaita naisia kertoo jatkosodasta nuoren lotan näkökulmasta. Tarina alkaa kesästä 1942. Ulla Rantala on tuore ylioppilas ja vasta radiosähköttäjäkurssinsa käynyt, kun komennus vie hänet Itä-Karjalaan. Siellä hän toimii muun muassa radistilottana esikunnassa. Asemapaikoissaan Ulla joutuu tottumaan ahtaisiin ja tuholaisia viliseviin majoitustiloihin, laihoihin ruoka-annoksiin ja katkeamattomaan vuorotyöhön. Sodan arkeen kuuluu, että heroiinia käytetään lääkkeenä ja yskä voikin olla hengenvaarallinen keuhkotauti.
Ensimmäisen painoksen ulkoasu.
Alkuperäispäällys: Martti Mykkänen.

Ulla saa kotoa kirjeitä tyttärestään huolissaan olevalta isältä, joka ei ole mielissään tyttären sotahommista. Isällä on tuoreessa muistissa vuoden 1918 tapahtumat, joihin hän osallistui punaisten puolella. Lotta-järjestö Lotta Svärd kun on selkeästi valkoinen järjestö, johon vasta sodan pitkittyessä on otettu mukaan myös työläistaustaisia.

Ullan suurimman kaipauksen ja ikävän kohde on Kannaksella oleva poikaystävä tumma komea Arvi, jolla oli tiukka katse ja sininen parransänki. Myöhemmin Ulla ja Arvi vihitään, ja isäkin saapuu Äänislinnaan nuorenparin häihin. Kuolemanpelko ja tietoisuus sotatilasta painuvat onnen hetkillä taka-alalle:

- - Ullan maailmaan ei nyt mahtunut muuta kuin oman elämän mullistus. Aivan kuin suuri sivellin olisi alkanut elävöittää hänen harmaata lottasotaansa väreillä, ja häntä huimasi niiden värien ylenpalttinen kirjo. Vain nykyhetki ja huominen olivat olemassa; niiden taakse hänen mielikuvituksensa ei vielä jaksanut kurkottaa.

Valtaosa tarinasta sijoittuu asemasotavaiheeseen, jolloin elämä asettuu jotenkuten uomiinsa, eletään arkea sodan keskellä. Elämään rintamalla mahtuu joidenkin lottien kohdalla irtosuhteita ja alkoholiakin, vaikka alkoholi on erottamisperuste. Lottien joukossa on tyttöjä monenlaisista taustoista. Virtanen kuvaa elävästi lottien välisiä suhteita: joistakin tulee läheisiäkin ystäviä, kun taas toisia sietää vain olosuhteiden pakosta. Myös motiivit toimia lottana vaihtelevat; joillekin se on vain keino hankkia aviomies.

Lotta-aatteen kulmakivet kuuliaisuus ja siveellisyys ovat kaikilla kirkkaasti tiedossa. Useimmat kuitenkin kaipaavat pientä piristystä harmaan sota-arjen keskelle illanistujaisista tai tansseista. Lotista vastuussa olevan vänrikki Kalamaan kierrokset nousevat, kun Ulla pyytää lottatoverinsa Tiinan kanssa lupaa poistua illalla tuvasta:
Ja kollit kiertää taloa heti kun hämärtää ja joka kulman takana on treffit. Ihan kuin Sodomassa. Jos radistitkin alkavat riijata, ei minun auta muu kuin lyödä kintaan pöytään Jänösen edessä ja sanoa, että minä luovun ja pitäkää itse naislaumanne kurissa. Onkohan Suomen armeijassa kurjempaa ammattia kuin minulla: suojella neljäntoista tyttölapsen kunniaa, likkojen joista jokainen on valmis lahjoittamaan sen ensimmäiselle vastaantulijalle heti kun silmäni välttää. Ja tätä sanotaan sotimiseksi. 

Uudempi kansi.
Kannessa kirjailijan kuva.
Ulla joutuu huomaamaan, että vaikka lotat ovat näennäisesti tasa-arvoisia, niin esimerkiksi
varustetäydennyksissä kaikki eivät ole samalla viivalla. Onneksi isä onnistuu hankkimaan ja lähettämään sopivat saappaat talvipakkasia varten ja lottatoveri lainaa siistimpää asua vihkimisen ajaksi, jottei Ullan tarvitse astella avioon kauhtuneessa puvussa.

Naisten elämässä rintamalla on jatkuvasti läsnä seksuaalisen väkivallan pelko. Monet lotat joutuvat häirinnän kohteiksi, ja Ullakin kokee uhkaavia tilanteita. Sota-aikana tehdään äärimmäisen brutaaleja tekoja, eivätkä niihin sorru vain demonisoidut viholliset: kirjassa esimerkiksi kerrotaan, että suomalaissotilaat ovat raiskanneet kaatuneen naispuolisen venäläiskapteenin.
Ihminen on ihmiselle susi, niin se on. Sivistys on silannut ihmisiin jonkinmoisen pettävän inhimillisyyden kelmun, mutta heti kun joudutaan poikkeuksellisiin olosuhteisiin, kun tullaan rajoille, joilla ihmisten lait hetkeksi herpaantuvat, astuu esiin peto sen kelmun alta ja ryhtyy raatelemaan. Ja niitä petoja on meidän joukossamme enemmän kuin luullaankaan.
Virtasen realistinen kuvaus ei siis tee sen enempää lotista kuin sotilaistakaan sankareita, vaan kuvaa käyttäytymistä poikkeustilanteessa. Hyvässä ja pahassa.

Sota kokosi rintamalle suomalaisia eri puolilta maata, minkä Virtanen tekee näkyväksi puheessa. Murredialogia on kirjassa jonkin verran, ja se tuo lisäväriä tekstiin. Mukana on myös karjalankielisiä repliikkejä, koska lotat ja sotilaat olivat tekemisissä Äänislinnassa paikallisten kanssa. Näitä en aina ymmärtänyt, mutta se ei suuresti haitannut lukemista. Kaiken kaikkiaan nautin Virtasen räväkästä ja kuvailevasta kielestä. Aina en muistanut lukevani yli 60 vuotta sitten julkaistua kirjaa!

Kenttäharmaita naisia oli minulle merkittävä lukukokemus. Oikeastaan olisin halunnut lukea kirjan jo paljon nuorempana. Lotissa ja heidän kohtaloissaan on nimittäin aina ollut minusta jotakin mielenkiintoista. Muistan, että esimerkiksi lottien vaiheita kuvaava Kun taivas repeää -televisiosarja teki minuun syvän vaikutuksen teininä. Kiinnostukseni talvi- ja jatkosotaan ja lottiin kumpuaa lähipiirini historiasta: molemmat isoisäni olivat sodassa, mutta heidän sotakokemuksistaan ei perheessä ole juuri puhuttu.

Irja Virtasen realistinen romaani nostaa naisten sotakokemukset keskiöön, minkä vuoksi sitä onkin kutsuttu "naisten Tuntemattomaksi sotilaaksi". Kenttäharmaita naisia ilmestyi vuonna 1956 eli kaksi vuotta Väinö Linnan klassikoksi nousseen Tuntemattoman sotilaan jälkeen ja noin kymmenen vuotta sodan päätyttyä. Ensimmäinen painos myytiin nopeasti loppuun, mutta uutta painosta saatiin odottaa aina vuoteen 2006. Syynä oli ainakin se, että aikalaiskritiikki oli ankaraa ja Virtanen jäi Linnan jalkoihin. Kannattaa kuunnella Sirpa Kähkösen ja Sari Näreen mielenkiintoinen keskustelu, jossa he muun muassa toteavat Virtasen olleen aikaansa edellä historiankuvauksessaan.




Tämä bloggaus on osa Kirjablogit ja 101 kirjaa -projektia, jossa esitellään kuluvan juhlavuoden aikana yksi kirja jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Ylen kirjallisuustoimittajien valitsemat 101 kirjaa arvottiin kiinnostuneiden bloggareiden kesken, ja Kirjakimaralle osui arvonnassa vuosi 1956 ja Irja Virtasen kirja.

Olen iloinen, että osallistuin tähän projektiin ja sain vielä luettavakseni näin mielenkiintoisen kirjan, johon tuskin olisin osannut tarttua muuten. Toivon, että tämän kampanjan Virtasen kirjalle tuoma huomio saa useat tarttumaan tähän unohdettuun teokseen. Kenttäharmaita naisia on romaani, jota voisi hyvin lukea Linnan klassikon rinnalla kouluissa. Se on mielestäni helppolukuisempi kuin Tuntematon ja tuo kaivattua naisnäkökulmaa jatkosota-aiheeseen. (Ja mainittakoon, että se on lyhyempi, mikä taitaisi innostaa koululaisia.)

Lämmin suositus!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...