torstai 15. maaliskuuta 2018

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Kansi: Timo Mänttäri.

Tammi 2018. 236 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Saara Turusen toinen romaani Sivuhenkilö on suora ja elämänmakuinen kertomus yhdestä vuodesta esikoiskirjailijan elämässä. Nimettömäksi jäävä päähenkilö tekee tarkkoja havaintoja ympäristöstään ja reflektoi kokemuksiaan ironialla maustetulla kertojanäänellä. Kirjan nimi Sivuhenkilö viittaa kertojan tuntoihin niin taidemaailman toimijana kuin sukupolvensa naispuolisena edustajana.

Kertoja kamppailee riittämättömyyden ja häpeän tunteiden kanssa. Hänellä on taidealan koulutus, eikä taiteilijuutta lueta kunnollisiin ammatteihin. Asunnossaan hänellä on vain viherkasveja, koukku katossa ja vihreä, kulahtanut patja. Asuntokin on isän ostama. Entinen rakastettu jäi ulkomaille, koska  kertoja kaipasi kotimaahan. Hänellä ei ole lapsia, mikä on vauhdilla perheellistyvässä tuttavapiirissä poikkeus.

Sivullisuuden lisäksi kirjassa pohditaan taidekritiikkiä ja tunnustuksen saamista. Miltä tuntuu, kun kauan hauduteltu esikoiskirja vihdoin lähtee maailmalle? Kirjailijan tekisi mieli huutaa asia koko maailmalle, mutta juuri ketään ei tunnu kiinnostavan. Arki on edelleen taloyhtiön kokouksia, pussinuudeleita ja polkupyörän putoilevia ketjuja. Kritiikkikin on mitä on, milloin se tuntuu vähättelevältä ja että teos on väärinymmärretty, milloin bloggari on keskittynyt arviossaan päähenkilön tyytymättömyyteen ja itsekkyyteen. Kertoja kysyy:
- - onko niin , että naiselta odotetaan miellyttävyyttä ja iloisuutta tosielämän lisäksi myös fiktiossa? Kyselläänkö Fjodor Dostojevskin tai Michel Houellebecqin yhteydessä usein sitä, mikseivät he vain voineet kirjoittaa hiukan pirteämpiä päähenkilöitä?
Kaikki muuttuu kuin yhdessä yössä, kun "maamme huomattavin sanomalehti" myöntää kirjalle merkittävän kirjallisuuspalkinnon. Niin äidin suhtautuminen kuin kirjablogiarvioidenkin sävy on voiton jälkeen toinen. Kertoja alkaa kirjata itselleen ylös niitä tunnelmia, joita muun muassa esikoiskirjan vastaanotto ja kritiikki hänessä herättävät. Näistä muistiinpanoista syntyy lopulta käsillä oleva teos.

Koska taidekoulutus tuntuu kertojan mielestä mädäntyneeltä ja uusilla opiskelijoilla luetetaan aina vain samoja mieskirjailijoiden teoksia, hän luonnosteleekin oman, pelkkiä naiskirjailijoita käsittävän klassikkolistansa. Vaihtoehtoinen kaanon sisältää teoksia muun muassa Minna Canthilta, Marja-Liisa Vartiolta, Jhumpa Lahirilta ja Doris Lessingiltä. Listalla on toki tuttuja teoksia, mutta lista inspiroi minua niin paljon, että vielä lukemattomien joukosta taidan poimia luettavaa Keskiviikkoklassikko-sarjaani ajatellen.

Viehätyin kertojan tavasta katsoa maailmaa. Rehellisyyden tuntu ja kaunistelematon arjen kuvaus tekivät vaikutuksen. Autofiktiiviset romaanit ovat kiehtoneet minua siitä lähtien, kun luin lukioikäisenä Pirkko Saision trilogian, joissa päähenkilö on fiktiivinen Pirkko Saisio. Sittemmin erityisesti Knausgård on pitänyt minua otteessaan omaelämäkerrallisilla teoksillaan. Turusen Sivuhenkilö ei ole niin avoimen autofiktiivinen kuin esimerkiksi Knausgårdin kirjat, mutta selviä yhtymäkohtia kertojan ja Turusen välillä löytyy.

Turusen romaani kommentoi mielestäni oivallisesti sitä, miten jyrkkiä oletuksia toisten ihmisten onnellisuudesta helposti tehdään. Jos naisella ei ole miestä, hän ei voi olla onnellinen. Varsinainen onnen täyttymys ovat omat lapset. Ja niin edelleen. Viime aikoina on onneksi alettu kriittisesti kirjoittaa siitä, miksi esimerkiksi sinkkuuteen usein suhtaudutaan välitilana, johonkin, josta pitäisi pyrkiä pois. Yksin tai ilman lapsia voi elää hyvää elämää. Näin tekee myös Sivuhenkilön kertojanainen.

Kirjan luettuani katsoin Turusen haastattelun Aamun kirja -ohjelmassa. Turunen kertoi, että kirjan kirjoittaminen on hänelle taiteilijana luonteva tapa ottaa kantaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kertojanaisen kyllästyminen länsimaiseen taidekaanoniin heijastelee siis Turusen ajatuksia aiheesta, mutta toisaalta kirjailija halusi myös luoda hyvän kaunokirjallisen teoksen taiteellisia arvoja unohtamatta.

Haastattelun katsominen oli mielenkiintoista paitsi aiheidensa takia, myös siksi, että se palautti mieleeni Sivuhenkilön kertojan kuvailun siitä, miltä tuntuu olla television aamulähetyksen vieraana ensimmäistä kertaa:
Kaiken jälkeen istun patjallani ja katselen järkyttyneenä yhä uudelleen videopätkää, jossa vahvasti meikattu nainen puhuu kirjahyllynsä sisällöstä televisiostudion sohvilla yllään mekko, jossa on kultaisia raitoja mustalla pohjalla, enkä saa mielestäni ajatusta, että kymmenet tai ehkä jopa sadat ihmiset ovat aamutoimiensa lomassa nähneet tuon naisen. Tuo en ole minä, tuo on joku toinen, mietin jälleen, enkä saa enää mitään aikaiseksi koko loppupäivänä, sillä outo hermostuneisuus täyttää mieleni. 

Jälleen mieleeni tulee kirjan autofiktiivisyys. Turunen on tehnyt elämästään fiktiota ja luonut itsestään fiktiivisen hahmon. Sivuhenkilössä kuvattu esikoiskirjailijan vuosi on koottu dokumentaarisista aineksista, mutta se on silti fiktiivinen teos. Vaikka lukija etsii yhtymäkohtia todellisuuteen, ei kirjoittava nainen, jolla on "kuuluisa ystävä" ole sama kuin kirjailija.

Sivuhenkilö sai minut pohtimaan omaa lukijuuttani ja rooliani kirjabloggaajana, vaikka en olekaan vielä Turusen esikoista lukenut enkä siten siitä blogannut. Kuinka paljon valta-asemassa olevien mielipiteet vaikuttavat minuun? Tietenkin haluaisin sanoa, etteivät ollenkaan, mutta se tuskin on totuus. Sivuhenkilö puhutteli minua niin monella tavalla, että aion ottaa Turusen voitokkaan esikoisen vihdoin lukuun.

Sivuhenkilö muualla: Tuijata.Kulttuuripohdintoja, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä ja Lukulamppu.

Osallistun Sivuhenkilöllä Taiteilijaromaanit-lukuhaasteeseen, Naisen tie -haasteeseen ja Helmet-lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...