maanantai 4. toukokuuta 2020

Totuus vie yksinäisyyteen – Joyce Carol Oates: Elämäni rottana

Kansi: Rebecca Lown.

HarperCollins Nordic 2020. 413 s.
Alkuteos: My Life as a Rat (2019).
Suom. Kira Poutanen.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Violet Rue on Kerriganin perheen 12-vuotias kuopus. Eletään vuotta 1991 Niagaran alueella Yhdysvalloissa. Seitsenlapsisen perheen isä on Vietnamin sodan veteraani, joka ei kaihda ruumiillista kuritusta. Pojista kasvatetaan nyrkkeilijöitä, tyttöjen tehtävä on olla hyvännäköisiä ja tottelevaisia. Irlantilaistaustainen perhe pitää tiukasti yhtä. Kunnes tapahtuu jotakin kamalaa.

Kaksi Violetin isoveljeä osallistuu mustaihoisen pojan pahoinpitelyyn, ja uhri kuolee. Tämä ei vielä ole perheen harmoniaa rikkova tapaus, vaan se, että Violet sattumoisin näkee yöllä veljien siivoavan rikoksen jälkiä – ja kertoo näkemästään viranomaisille. Sinä hetkenä hänestä tulee petturi, rotta.

Yleensä painotetaan sitä, miten totuuden puhuminen on hyve ja kannatettava asia. Violetin tarinassa asia on päinvastoin. Veljet toki tuomitaan oikeudessa vankilaan, mutta perheen silmissä Violet on pahantekijä, veljet hänen tekonsa uhreja. Kukaan perheestä ei halua tietää kuopuksesta enää, eivät siedä nähdä häntä. Violet lähetetään asumaan tädin ja tämän miehen luo.

Violetin elämässä aikuiset eivät ole luotettavia: eivät omat vanhemmat, ei kasvattiperhe, ei opettaja, ei työnantaja. Haavoittuvassa asemassa olevan nuori tyttö ja myöhemmin nuori nainen on helppo hyväksikäytön uhri.

Violetin tragediasta toiseen liukuva tarina on monilta osin lohduton. Kun vasta 12-vuotias viedään pois perheensä luota, raastava koti-ikävä vaivaa. Tyttö on usein yksin vaikeissa tilanteissa, eikä hänellä ole yhtäkään liittolaista, ei ketään kehen tukeutua. Koko ajan kasvaa myös pelko kostosta, sillä joskushan taposta tuomitut veljet vapautuvat.

Tapahtumia käydään läpi aikuisen Violetin näkökulmasta. Vaikeita ja kipeitä asioita kokenut nainen on jälkikäteen tapahtumia kelatessaan selkeä, jopa analyyttinen. Miten elämä olisikaan mennyt, jos hän olisi pitänyt salaisuuden?

Elämäni rottana katkaisee monien vuosien mittaisen tauon Oatesin suomentamisessa. Nyt 81-vuotias kirjailija on julkaissut teoksia jopa usean kirjan vuosivauhtia, joten tuotanto on mittava. Suomennoksia on ilmestynyt "vain" tusinan verran, edellinen ilmestyi vuonna 2012.

Oatesilta olen lukenut aiemmin romaanit Kosto ja Blondi, joista ensin mainittu on alle 200-sivuinen lyhytromaani ja Blondi puolestaan lähes tuhatsivuinen järkäle. Elämäni rottana asettuu pituutensa puolesta näiden puoliväliin.

Oli sivuja sitten minkä verran hyvänsä, Oates saa kiedottua lukijan pauloihinsa. Kaikki tähän mennessä Oatesilta lukemani kirjan ovat olleet riipaisevia, koskettavia, teräviä ja sujuvasti eteneviä. Kaikissa kolmessa tarinassa keskiössä on nainen, joka joutuu jonkinlaisen miehisen vallankäytön uhriksi ja joka tuomitaan syylliseksi. Uhrista syntipukkia leipovat milloin perhe, milloin ympäröivä yhteisö tai koko yhteiskunta.

Helmet 2020 -lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 47.–48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet. Kunhan kirjastot taas avautuvat, etsin tälle kirjalle parin, sillä Elämäni jonakin -nimisiä kirjoja on tuntumani mukaan useita.

Elämäni rottana muissa blogeissa: Kirjaluotsi, Kirjarouvan elämää.

1 kommentti:

  1. Oates on taitava. Ihailen hänen kirjojaan tosi paljon. Tämä on varauslistalla. Peukut pystyyn, että kirjastot aukeavat.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...