maanantai 19. huhtikuuta 2021

Korpikirjailijan testamentti – Hanna Hauru: Viimeinen vuosi

Kansi: Tuomo Parikka.


Like 2021. 175 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


1950-luvun Pohjois-Pohjanmaasta piirtyy karu kuva Hanna Haurun uusimmassa pienoisromaanissa Viimeinen vuosi. Nälkä ajaa minäkertojana toimivan kirjailijan kerjuulle talven pitkinä kuukausina. Köyhyys painaa miehen kumaraan ja häpeä jäytää, jopa enemmän kuin nälkä. 

Kynäilijän ammatille ei löydy ymmärrystä. Nuorempana isä kummeksui poikansa ammatinvalintaa, eikä ympäröivä kyläyhteisökään suhtaudu suopeasti kuin sen hetken, kun uutuusromaanista puhutaan lehtien palstoilla. Helsinki on kaukana, niin myös lähin kaupunki.

Kirjan rakenne mukailee vuodenkiertoa. Nälkätalven jälkeen koittaa kirjan valmistumisen kevät. Kirjan hyväksymisellä julkaistavaksi on suuri merkitys kirjailijan toimeentulolle, koska novellien rustaaminen paikalliseen sanomalehteen on vain satunnaista tuloa. Mies odottaa kiivaasti kustantajan ja lehtitalon rahakuoria. Rahoista ison osan mies varaa aina kotipolttoiseen, ruokaan jää mitä jää. 

Pitkä kirjoitusurakka on vieraannuttanut miehen muista ihmisistä. Hän viihtyy yksikseen mökissään ja vetää verhoja tiukemmin kiinni, jos joku eksyy pihapiiriin. Kauppareissuilla juoruilevat kyläläiset saavat hien virtaamaan selkää pitkin. Seurana miehellä on vain muistoissa elävä Liisa, nuoruuden rakastettu, joka lähti vuosikymmeniä sitten bussilla kohti sihteeriopistoa ja toisenlaista elämää. Kesällä morsiamensa kanssa kylään paukkaava serkku muistuttaa ihmisseuran mukavista puolista. 

Sivuja pienoisromaanissa on vähän, mutta maailma on runsas. Erityisesti kirjailijanluonteen ja kirjoittamisen kuvaukset saivat napsimaan sitaatteja talteen.

Juon aamukahvit ja päätän jäädä kirjoituskoneen ääneen niin kauaksi aikaa, että minun ajatuksistani tirisee enää viimeinen piste.

– – 
Sormet tekevät fyysisen työn, kun minusta alkaisi virrata kömpelöiden sanojen jälkeen kokonaisia virkkeitä. Jossain vaiheessa virta ehtyisi ja tuntuisi kuin olisin pinonnut satojen kilojen painoisia tukkeja koko sen ajan, mitä kirjoittaminen minulta vei. Tai mitä se minulle antoi. Kuin olisin rakastanut niin kiihkeästi, että minusta ei tulisi enää valumaan mahlaa.
– –
Kirjailija kuolee, kun sormet eivät enää näpytä itseä miellyttävää tekstiä.

Kirjailija poimii materiaalia kirjoittamiseensa ympäröivästä maailmasta ja ihmisistä. Salaisuudet, keskustelunpätkät ja tarinat päätyvät ensin muistiinpanoihin, sitten kirjaan:

Kirjailija pitää lupauksensa olla kertomatta kenellekään, mutta julkaisee sen kaikille. Jurottava kirjailija on vaarallinen, koska hän on kuin säikky eläin valmiina mihin tahansa. Vaarallisimmillaan kynätyöläinen on, kun häntä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti. Kynä on ilkeä kostonväline.

Hauru kirjoittaa selkeästi ja varmoin ottein. Kuvallinen kieli on täynnä meheviä ja osuvia vertauksia. Tunnelma on melankolinen, vihjaahan kirjan nimikin siihen, että tässä kuvataan elämän ehtoota.

Koin Haurun kirjan äärellä samankaltaisia tuntemuksia kuin Raija Siekkistä lukiessani. Miten joku osaakaan sanoa näin paljon näin vähällä? 



Töissä kävin hyllyillä hiplailemassa Haurun aiempia teoksia, ja vaikka vankasti olen päättänyt, etten enää kanna kotiin kirjoja ennen parin viikon päästä alkavaa opintovapaatani, oli tämä yksi pienoisromaani niin houkutteleva, että poikkeus oli tehtävä. Lisää Haurua siis luvassa lähiaikoina. 

Helmet: 9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella.

torstai 8. huhtikuuta 2021

Rappiolla nykyajassa – Emma Cline: Daddy

Kannen suunnittelu: Penguin Random House UK.

 

Otava 2021. 222 s.
Alkuteos: Daddy. Suom. Kaijamari Sivill.
Mistä minulle: arvostelukappale.
Oma arvioni: 4/5.

Sain yllätyksekseni jo näin huhtikuun alussa kuitattua Helmet-haasteessa kohdan 23. Kirja, jota luet ulkona. Kirkkaassa kevätauringossa en voinut olla huomaamatta kontrastia, joka sään ja Emma Clinen vastikään suomennetun novellikokoelman välille syntyy. Daddyn kymmenen kertomusta pureutuvat amerikkalaisen nykyihmisen rappiokokemuksiin ja hetkiin, jolloin elämä jollakin tapaa nyrjähtää. Päivänpaistetta sivuilta ei löydy, mutta pahaenteistä tunnelmaa sitäkin enemmän.

Cline rakentaa henkilöhahmonsa kutkuttavan tarkasti ja laittaa heidät kohtaamaan vastoinkäymisiä ja ristiriitoja. He pettävät, kietoutuvat valheisiin ja salaisuuksiin sekä tuottavat toisilleen (ja itselleen) pettymyksiä. Lääkkeistä ja huumeista haetaan milloin vauhtia,  milloin turrutusta. Hahmot ovat todella inhimillisiä, samalla ihmiskuva on raadollinen. Monissa tarinoissa keskiössä on ihmissuhteen rakoileminen tai muutokset perheen dynamiikassa. 

Esimerkiksi kokoelman avausnovellissa Kuin valkeata joulua aikuiset lapset kerääntyvät vanhempiensa kotiin viettämään joulunpyhiä. Vanhempien koiralla on sydämentahdistin ja isä ostaa kaikille joululahjaksi DNA-testit. Perheen kipukohdat nousevat esiin, kun kudelmaan lisätään vielä vanhempien lapsiinsa kohdistamat odotukset ja kotivideoiden nostattamat muistot. Eivätkö kaikki pidäkään persimonipikkuleivistä? Minkälaista on huomata, että kaikki lapset eivät haluaisikaan viettää aikaa vanhempiensa luona?

Novelleissa on tyypillisesti jokin lukijaa vavahduttava yksityiskohta tai juonenkäänne, joka jää vaivaamaan. On näyttelijän urasta haaveileva nuori nainen, joka päätyy rahapulassa myymään käytettyjä alushousujaan. On raskaana oleva aviovaimo, jonka jäljiltä auto haisee tupakalta. Kymmenen jännitteistä ja tummasävyistä novellia perätysten luettuna kieltämättä hieman turruttaa. Aloin loppua kohden pitää tekstien väleissä päivienkin taukoja, jotta ne erottuisivat paremmin toisistaan. 

Luen harvoin novellikokoelmia, ja Clinen kirjan äärellä kyllä muistin hyvin, miksi. Aina kun novellissa ehtii tutustua mielenkiintoisiin henkilöihin, se loppuu. Uteliasta lukijaa korventaa! Daddyssäkin on lukuisia taidokkaasti rakennettuja henkilöhahmoja, joiden elämänvaiheista ja eriskummallisista tavoista olisin mieluusti lukenut pidempään. Samalla arvostan Clinen taitoa luoda syvyyttä ja jännitteitä lyhyessä muodossa. 

Clinen tapa kuvata henkilöitään teki vaikutuksen, joten esikoisromaani Tytöt menee kesän lukulistalle!

Helmet 2021: 23. Kirja, jota luet ulkona.

torstai 1. huhtikuuta 2021

Kirjoja ulapalta – merellinen lukuhaaste 2021


Pitkä ja pimeä talvi on taittunut kevääseen, ja saaristostakin jäät lähtevät näinä päivinä. Huhtikuun alku tarkoittaa myös sitä, että on aika käynnistää merellinen lukuhaaste Kirjoja ulapalta – jo neljättä kertaa

Haasteella haluan kannustaa lukijoita tarttumaan meriaiheisiin kirjoihin. Mukaan voi tulla lukemalla romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia, sarjakuvateoksia, näytelmiä tai tietokirjoja, joissa meri on keskeisessä roolissa. Määrän voi valita itse: osallistua voi jo yhdellä kirjalla, eikä ylärajaa ole. 

Lukuvinkkejä löydät tämän postauksen lopusta. Listalla on kaikki aiempien vuosien osallistujien haasteeseen lukemat kirjat ja joukko muita merikirjoja. Lukuvinkeistä ei todella ole pulaa, sillä vuosien mittaan listalle on kertynyt reilusti yli sata teosta. Jatkuvasti myös ilmestyy uusia meriaiheisia kirjoja.

Aiempien vuosien tapaan haasteaika kestää keväästä syksyyn ja mukailee veneily- ja mökkeilykautta. Haaste alkaa tänään 1.4. ja päättyy 31.10.2021. Tässä postauksessa olevaa haastelogoa saa käyttää vapaasti.

Haasteen päätyttyä arvon yllätyspalkinnon kaikkien osallistujien kesken seuraavasti: yhdestä luetusta ja blogatusta tai muuten sometetusta kirjasta saa yhden arvan, kahdesta kaksi ja niin edelleen. Jo yhdellä kirjalla pääsee siis mukaan arvontaan.

Tässä tarkemmat osallistumisohjeet:
  1. Ilmoittaudu. Tee se tämän tekstin kommenttilaatikossa. Ilmoittautumiselle ei ole takarajaa. 
  2. Lue ja kerro lukemastasi muille. Lue sinulle sopiva määrä haasteeseen soveltuvia kirjoja ja kirjoita niistä blogiisi 31.10.2021 mennessä. Voit käyttää postauksissasi haasteen kuvaa ja somessa tunnistetta #kirjojaulapalta. Jos sinulla ei ole omaa blogia, voit korvata bloggaamisen somepäivityksellä eli kirjoittamalla kirjasta ja lukukokemuksestasi haluamallasi tavalla Instagramissa, Twitterissä tai Facebookissa haasteen tunnistetta #kirjojaulapalta käyttäen 31.10.2021 mennessä.
  3. Kuittaa osallistumisesi minulle. Julkaisen haasteen koontipostauksen 31.10.2021 täällä blogissa. Sinulla on 3.11. saakka aikaa kuitata suorituksesi tuon tekstin kommenttilaatikossa. Ilmoita, kuinka monta kirjaa olet haasteeseen lukenut, jotta tiedän, ketkä ovat saaneet haasteen valmiiksi (ja arpalippujen määrän). Bloggaajat voivat halutessaan tehdä koostepostauksen haastekirjoista ja ilmoittaa linkin.

Torstaina 4.11. julkaisen yhteenvedon haasteesta ja arvonnan voittajan täällä Nannan kirjakimarassa. 

Tervetuloa mukaan – tutustutaan yhdessä merikirjoihin!


Meriaiheisia kirjoja



Dekkareita ja kauhua


Ann Cleeves: Mykkä vesi
Clive Cussler: Merenpinta nousee
Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri
Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla
Elly Griffiths: Risteyskohdat
Otto Hyyrynen: Murtumispiste
Arnaldur Indriðason: Petsamo
M. J. McGrath: Jään muisti
Ann Rosman: Majakkamestarin tytär
Ann Rosman: Sukellus Syvyyksiin
Mats Strandberg: Risteily
Pauliina Susi: Seireeni
Lone Theils: Kohtalokas merimatka


Romaaneja, novellikokoelmia


Johan Bargum: Syyspurjehdus
Anni Blomqvist: Myrskyluodon Maija (sis. 5 kirjaa)
John Boyne: Kapina laivalla
Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
Johanna Holmström: Sielujen saari
Khaled Hosseini: Meren rukous
Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
Olli Jalonen: Merenpeitto
Olli Jalonen: Taivaanpallo
Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Milla Keränen: Kapteeni
Volter Kilpi: Alastalon salissa
Tapio Koivukari: Luodetuulen maa (Saaristolaistrilogia #1)
Tapio Koivukari: Missä aallot murtuvat (Saaristolaistrilogia #2)
Tapio Koivukari: Sumun lokikirja (Saaristolaistrilogia #3)
Jenna Kostet: Linnunluisia
Marianna Kurtto: Tristania
Leena Lander: Tummien perhosten koti
Nam Le: Merimatka
Ursula Le Guin: Maameren tarinat 1–3
Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus
Ulla-Lena Lundberg: Jää
Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna
Ulla-Lena Lundberg: Kökarin Anna
Ulla-Lena Lundberg: Leo
Ulla-Lena Lundberg: Mitä sydän halajaa
Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan
Maja Lunde: Sininen
Henning Mankell: Syvyys
Yann Martel: Piin elämä
Pirjo Mellanen: Hemskäriin, verkot on laskettava
Herman Melville: Billy Budd
Herman Melville: Moby Dick eli valkoinen valas
Kassandra Montag: Tulvan jälkeen
Helen Moster: Hylky
Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus
Iris Murdoch: Meri, meri
Inka Nousiainen: Mustarastas
Delia Owens: Suon villi laulu
Marjo Pajunen: Todellista matematiikkaa
Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Annie Proulx: Laivauutisia
Eira Pättikangas: Meri sininen kuin taivas
Pirkko Saisio: Lokikirja
Sally Salminen: Katrina
Sjón: Argon lastu
Joni Skiftesvik: Perämies Jokelan kotiinpaluu
Nicholas Sparks: Viesti mereltä
Pete Suhonen: Myrskyn ratsastaja. Romaani seikkailja Seppo Murajasta
Pete Suhonen: Poikani ja meri
Lars Sund: Onnellinen pieni saari
Petri Tamminen: Meriromaani
Katja Törmänen: Karhun morsian
Ina Westman: Henkien saari
Jarkko Volanen: Hiekankantajat
Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa
Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille : novelleja merestä ja rakkaudesta
Janina Örtendahl: Under glittrande yta


Runoja


Jenni Haukio: Sinä kuulet sen soiton
Viljo Kajava: Hyvä on meri
Helena Kallio: Kalarakastaja
Anna-Mari Kaskinen: Meren laulua kuuntelen
Anna-Mari Kaskinen: Runomeri: runoja suuresta merestä ja maailman rannoilta
Jaan Kaplinski: Sama meri kaikissa meissä
Hannu Mäkelä: Musta on meri
Pablo Neruda: Maremoto
Amos Oz: Meri on sama
Kirsti Simonsuuri: Meri, ei mikään maa
Göran Sonnevi: Valtameri
Elina Vaara: Lokikirja: laivan ja meren poljennoin


Sarjakuvia


Jean-Michel Charlier & Viktor Hubinon: Punaparta: Kapteeni vailla nimeä
Hergé: Rakham Punaisen aarre
Hergé: Seikkailu punaisella merellä
Hergé: Yksisarvisen salaisuus
Hugo Pratt: Corto Maltese: Suolaisen meren balladi
Janne Toriseva: Valas

Tietokirjoja


Daniel Besace: Valtameri
Eskil Engdal & Kjetil Sæter: Salakalastajien jäljillä
Pamela Eriksson & Ulla-Lena Lundberg: Herttuatar ja kapteenin vaimo: purjealuksen tarina
Monika Fagerholm: Meri: neljä lyyristä esseetä
Thor Heyerdahl: Kon-Tiki: lautalla yli Tyynenmeren
Tove Jansson: Haru, eräs saari
Liisa Kallio: Liisan meri: purjevene kesäasuntona
Merete Mazzarella: Varovainen matkailija
Göran Schildt: Daphnen lokikirja: läntisellä Välimerellä 1949
Anya Seton: Jumalan oma maa
Morten A. Strøksnes: Merikirja
Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti
Taina Tervonen & Anna Autio: Hukkuneet
Kyllikki Villa: Myrskyssä: kolmas lokikirja
Kyllikki Villa: Pakomatkalla: toinen lokikirja
Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja
Kyllikki Villa & Saara Villa: Äidin lokikirja
Ingrid & Joachim Wall: Kun sanat loppuvat
Voldemar Veedam & Carl B. Wall: Purjehdus vapauteen


Lastenkirjoja, nuortenkirjoja


Henry Aho: Paluu Uppelukseen
Henry Aho: Tutkimattomilla vesillä
Christopher Beck: Meripartiolaisia
Enid Blyton: Seikkailujen meri
Enid Blyton: Seikkailujen saari
Jenni Erkintalo: Mato ja meri
Karin Erlandsson: Helmenkalastaja
Kat Falls: Vastavirta
Kat Falls: Veden alla
Filippi - Gamboni: Mikki ja hukkunut meri
Lena Frölander-Ulf: Isä, minä ja meri
Satu Heinola: Mirkka ja meri
Tove Jansson: Muumipappa ja meri
Nina LaCour: Välimatkoja
Astrid Lindgren: Saariston lapsetJ. S. Meresmaa: Mifongin perintö
Charlotte Milner: Ihmeellinen meri
Rick Riordan: Salamavaras
Laura Ruohonen: Merimonsterit : kun maailma oli litteä ja meri kuhisi hirviöitä
Annika Thor: Näckrosdammen
Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella
Jules Verne: Kahden vuoden loma-aika

perjantai 26. maaliskuuta 2021

Vapauden tuntua etsimässä – Aino Huilaja: Pakumatkalla

Kansi: Jerry Ylkänen.


Otava 2021. 191 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat/lainasin kirjastosta.

Maikkarin uutisankkurin irtisanoutuminen ja muutto pakettiautoon nousivat otsikoihin toissa vuonna, joten olen ollut tietoinen Aino Huilajan ja hänen puolisonsa pakumatkasta jo hyvän aikaa ennen tätä kirjaa. Irtautuminen tavallisesta kellokorttiarjesta on aiheena mielenkiintoinen, niinpä otin Huilajan matkakirjan kuunteluun. Kirjassa on paljon Huilajan puolison Jerry Ylkäsen valokuvia, joten lainasin kirjan vielä painettuna kirjastosta nähdäkseni kuvat.

Kun arki tympäännyttää, eikä edes unelmaduuni tunnu enää miltään, päätös hahmottuu pikkuhiljaa. Oravanpyörästä on hypättävä pois. Aino ja hänen miehensä Jerry hankkivat pakettiauton, josta he alkavat kunnostaa reissukotia. Sen nimeksi tulee Ranssi. Samalla käynnistyvät matkakassan kerrytys ja Jerryn autokoulu. 

Huilajan, puolison ja Arska-koiran matka alkaa syksyllä 2019. He kääntävät Ranssin keulan kohti eteläistä Eurooppaa, sillä talveksi on tarkoitus päästä lämpimään. He eivät tee tarkkoja suunnitelmia, vaan etenevät fiiliksen mukaan. Tie vie Fuengirolaan, josta matka jatkuu lautalla Kanarialle. Määränpäänä siellä on La Gomera eli sama saari, jolla ajatus pakumatkasta alunperin syntyi. Kanarialta he suuntaavat takaisin Manner-Eurooppaan. Vapaus on muisto vain, kun seurue jumiutuu Ranskan maaseudulle ulkonaliikkumiskiellon vuoksi.

Mediat kiinnostuvat uutisankkurin irtisanoutumisesta, ja Huilaja myös raportoi matkasta Instagramissa. Hesarin juttu otsikoidaan Huilaaja, mikä pöyristyttää Huilajaa. Hänestä tulee valtakunnan huilaaja, vaikka hän ei missään vaiheessa jättänyt työntekoa kokonaan. Huilaja oikeastaan korostaa työntekoa, se on osa reissun oikeutusta: takana on tiukka työputki ja reilu kymmenen vuotta MTV:ssä. Myös Ranssista käsin hän tekee toimittajan ja kirjoittajan hommia. 

Huilaja kuvaa elävästi elämää Ranssissa. Arki ilman vessaa ja suihkua edellyttää kekseliäisyyttä ja tuo mukanaan kommelluksia. Pakettiautolla matkaaminen on mielenkiintoisia kohtaamisia ja huikeita luontoelämyksiä, mutta myös riitoja, vaarallisia tilanteita rotkon reunalla ja autohuolia. 

Huilajan ja hänen puolisonsa reissu osuu taitekohtaan, jonka jälkeen matkailu on muuttunut ainakin tilapäisesti, jos ei pysyvästi. He eivät ehdi viettää Ranssi-elämää maailmalla kuin joitakin kuukausia, kun korona pakottaa seurueen palaamaan Suomeen, kiireellä.

Kirjan kuvateksti: Tenojoen suisto.
Pakumatka jatkui Suomessa ja Norjassa kesällä 2020.


Reissukokemuksista ja ihmisten suhtautumisesta elämänmuutokseen oli mielenkiintoista lukea, Huilajan tekstissä oli mukana sopiva annos kepeyttä ja huumoria. Esikoiskirjailija lukee äänikirjan itse, mikä tuo kirjaan viehättävän lisäsävyn: aivan kuin hän kertoisi kokemuksistaan juuri minulle.

Kuunnellessani mieleeni pulpahteli muistoja omalta pienimuotoisemmalta irtiotoltani reilun vuoden takaa. Junamatka Euroopan halki ja kuukausi Espanjassa ovat kuin kaukainen unikuva tai utopia, niin paljon maailma on lyhyessä ajassa muuttunut. Nyt kun matkustaminen on tauolla, voi reissuun päästä onneksi haaveissaan, muistoissaan – ja näin kirjan sivuilla.

Helmet 2021: 8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa.

sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

Kauniisti surusta – Han Kang: Valkoinen kirja




Gummerus 2021. 111 s.
Suom. Taru Salminen.
Alkuteos: koreankielinen kirjoitusmerkki.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Han Kangin omaelämäkerrallinen Valkoinen kirja on kaunis ja kuulas pienoisromaani surusta ja valkoisesta väristä. Kertojan isosisko kuoli vastasyntyneenä, ja vanhempien kertomus siskon lyhyestä elämästä on kulkenut kertojan matkassa tiiviisti. Hän kertaa siskon lyhyen elämän vaiheet, miksi se päättyi niin pian.

Vaikka kertoja ei koskaan tavannut sisartaan, tämän kuolema, tai tarina siitä, on jättänyt haavoja kertojaan. Kirjoittaminen on hänelle haavavoide, sideharsoa haavan päälle

Tekstistä huokuu ennen kaikkea rakkaus sisarta kohtaan. Rakkauteen ja suruun sekoittuu muitakin tunteita, kuten kiitollisuutta ja hämmennystä. Sisaren jälkeen myös perheen toinen lapsi, poika, oli syntynyt kuolleena. Jos nämä sisarukset olisivat eläneet, ei kertojaa olisi. Isosisarusten kuolema mahdollisti hänen elämänsä.

Kertoja panee merkille valkoisia asioita, ja assosioi ne usein sisareen. Esimerkiksi luvut Vastasyntyneen vaate, Käärinliina ja Rintamaito kertovat sisaresta, mutta valkoinen väri ja suru laajenevat muihinkin aiheisiin. Esimerkiksi luvussa Räntä on suomalaiselle lukijalle paljon tuttua: 

Elämä ei ole kenellekään erityisen suosiollinen. Kun hän oivaltaa sen, sataa räntää. Räntää, joka kastelee otsan, kulmakarvat ja posket. Kaikki päättyy aikanaan. Sataa räntää, kun hän kävelee tätä tietoa kantaen. Sataa räntää, kun hän ymmärtää, että kaikki, mihin on takertunut kaikin voimin, lopulta katoaa. Se ei ole sadetta eikä lunta. Se ei ole jäätä eikä vettä. Räntä kastelee otsan ja kulmakarvat riippumatta siitä, pitääkö silmät auki vai kiinni, riippumatta siitä, pysähtyykö vai kiiruhtaako. 

Lyhyet luvut ovat tyypillisesti sivun mittaisia. Ne ovat kuin proosarunoja, paikoin aforismin omaisia huomioita elämästä.

Valkoinen kirja näytti minulle uudenlaisen puolen eteläkorealaisesta Han Kangista kirjoittajana. Aiemmat suomennokset Vegetaristi ja Ihmisen teot ovat olleet tummanpuhuvia ja synkkiä. Toki nytkin kirjan aihe on raskas, mutta valittu muoto ei tee siitä ahdistavaa luettavaa, vaan lukukokemus on pikemminkin puhdistava. 

Valkoinen kirja poikkeaa aiemmista Han Kangin suomennoksista myös siinä, että Taru Salminen on suomentanut Valkoisen kirjan suoraan koreasta, aiemmat suomentajat ovat kääntäneet englanninnoksista. 

Helmet 2021: 6. Kirja kertoo rakkaudesta.

tiistai 2. maaliskuuta 2021

Kirjailijan vallassa – Vanessa Springora: Suostumus

Kansi: Anna Makkonen.


WSOY 2021. 175 s.
Alkuteos: Le Consentement.
Suom. Lotta Toivanen.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Pariisissa asuva tyttö nimeltä V. on 13-vuotias, kun hän tutustuu keski-ikäiseen kirjailijaan. 14-vuotiaana hänestä tulee miehen rakastajatar. Miehen huomio imartelee; tällaista on kylpeä rakkaudessa. Tytön vanhemmat tietävät suhteesta, mutta alkujärkytyksen jälkeen he sopeutuvat tilanteeseen. Liian helposti.

Suhde on julkinen salaisuus. Lopulta joku ilmiantaa miehen poliisille, mutta mies ratkaisee ongelman vuokraamalle tapaamisille hotellihuoneen. Suhde jatkuu. Mies kontrolloi tytön tekemisiä ja esimerkiksi kieltää V.:tä lukemasta hänen kirjoittamiaan kirjoja. 

Kerran houkutus käy V.:lle liian suureksi, ja miehen kirjan lukeminen on lopun alku. V.:lle selviää, että miehen himolle on muitakin nuoria kohteita, kuten teinipoikia Manilassa. Hän alkaa irrottautua miehestä, mikä ei ole helppoa.

Miten suhde sai alkunsa, miksi tyttö hullaantui niin paljon vanhempaan mieheen? Syitä haetaan isän lähtemisestä, seksuaalisesta varhaiskypsyydestä, tarpeesta tulla nähdyksi. V. on pienestä pitäen ollut kova lukija, mikä tietenkin edesauttaa kiinnostumista kirjailijamiehestä:

Jotkut lapset viettävät päivänsä puissa. Minä vietän omani kirjoissa. Hukutan niihin sen lohduttoman surun, johon olen vaipunut isän hylättyä minut. Intohimo täyttää mielikuvitukseni. Luen liian varhain romaaneja, joista en ymmärrä paljon muuta kuin sen, että rakkaus tekee kipeää. Miksi ihminen haluaa jo niin varhain tulla ahmituksi?

Miehen vallankäyttö jatkuu pitkään varsinaisen suhteen päättymisen jälkeen. Kirjailija kun on, ja häikäilemätön sellainen, mies kirjoittaa tytöstä ja heidän suhteestaan useissa teoksissaan:

Luettuani hänen päiväkirjansa minusta tuntuu, että elämäni on pilalla jo ennen kuin olen ehtinyt elää sitä. Oma tarinani on tuolla tekstillä yliviivattu ja huolellisesti pois pyyhitty. Se on kirjoitettu uusiksi paperille, ja sitä on painettu tuhansina kappaleina.  – –  G. on tehnyt minusta fiktiivisen hahmon, vaikka aikuiselämäni ei ole vielä edes muotoutunut, siten hän estää minua levittämästä siipiäni ja sulkee minut sanojen vankilaan.

V. joutuu sietämään ahdistelun jatkumista vuodesta toiseen uusien teosten ilmestyessä kauppojen hyllyille. Hän on voimaton, eikä kukaan opasta, miten hän voisi penätä oikeuksiaan. Lopulta V. eli Vanessa Springora alkaa kirjoittaa ajatuksiaan muistikirjaan – ja vastaa miehelle samalla mitalla, kirjan muodossa.

Springoran kirjan päähenkilö on nimeltään V. ja mies G. Tämä on Springoran näpäytys kirjailijamiehelle, joka on kirjoittanut lukuisia kirjoja hänestä V.:nä. Nimen mainitsematta jättäminen ei paljon auta, kun kaikki tietävät, kenestä on kyse. 

Nykyisin kustannusjohtajana työskentelevän Vanessa Springoran esikoisteos on varmaotteinen ja pysäyttävä omaelämäkerta. Se on vahva todistajanlausunto ja myös aikuisten vastuuta painottava kannanotto.


Helmet 2021: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2021.

keskiviikko 24. helmikuuta 2021

Kohteensa näköinen elämäkerta – Jonni Roos: Rosa Liksom: Niinku taidetta

Kansi: Tuomo Parikka.


Like 2020. 207 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Rosa Liksom kuvailee olevansa puoliksi kirjailija ja puoliksi kuvataiteilija – aikansa hän jakaa tasan molempien ammattien kesken. Taidehistorioitsija ja kulttuuritoimittaja Jonni Roosin kirjoittama elämäkerta Rosa Liksom: Niinku taidetta on kohteensa tapaan värikäs ja leikkisä. Kirja valottaa monipuolisen taiteilijan elämää ja urakehitystä painottaen kuvataiteilijuutta. 

Kirjan alussa on lyhyehkö biografia, johon on tiivistetty Liksomin elämänvaiheet syntymästä tähän päivään. Vuonna 1958 Ylitorniolla syntyneen Anni Ylävaaran nuoruuteen liittyvät kiinnostus kulttuuriin, matkustamiseen ja Neuvostoliittoon, ympäristöliike, erilaiset opinnot ja hanttihommat. Vuonna 1979 hän ottaa käyttöön taiteilijanimen Rosa Liksom. 1980-luvulla Liksom julkaisee esikoisteoksensa Yhden yön pysäkki ja osallistuu ensimmäisiin taidenäyttelyihin.

Biografian jälkeen kronologia heitetään syrjään, ja kirjan luvut etenevät välähdyksenomaisesti aiheesta ja jutusta toiseen. 

Kirjan alaotsikko Niinku taidetta leikittelee Liksom-taiteilijanimen kanssa  – niinku on ruotsiksi liksom. Niinku taidetta viittaa myös Liksomin omaan vaatimattomaan luonnehdintaan taiteestaan. Liksomin taidetta voisi kuvata myös ITE-taiteeksi (itse tehty elämä), joka on kouluttamattomien tekijöiden tuottamaa nykykansantaidetta.

Kirja konkretisoi Liksomin tuotannon laajuuden ja taiteellisen muuntautumiskyvyn. Tämän on mahdollistanut taiteellinen vapaus, hän ei ole suostunut lokeroitavaksi ja on suhtautunut kaikkeen uuteen uteliaasti.

 – Voin tehdä mitä vaan. Se on täydellistä vapautta. 

Ja hän todella on tehnyt vaikka ja mitä! Vuosikymmenten aikana on syntynyt tuhansia töitä: piirustuksia, maalauksia, elokuvia, dokumentteja, performansseja, ristipistotöitä. Liksom on käyttänyt materiaaleja villisti ja tekniikatkin hän on usein opetellut tekemällä. Aina taidepiireissä ei ole katsottu hyvällä sitä, miten taidekouluja käymätön luonnonlapsi on noussut merkittäväksi taiteilijaksi.

Suuri käänne Liksomin uralla oli kirjallisuuden Finlandia-palkinto. Kun Hytti nro 6 voitti, alkoi Liksom esiintyä ja kiertää yleisötilaisuuksissa. Sitä ennen hänet oli saattanut nähdä lähinnä poseerausvalokuvissa ja rooliasuihin puettuna.

Moniäänisessä taide-elämäkerrassa on jutusteleva sävy, ja kirja onkin syntynyt pitkälti Roosin tekemien haastattelujen pohjalta. Sivuilla raikuu Liksomin nauru, joka on monille tuttu televisiosta tai elävästä elämästä. Myös ystävien ja kollegoiden äänet ovat läsnä tekstissä. Lisäväriä tuovat vielä Roosin poimimat otteet taidekritiikeistä. 

Liksomin kekseliäisyys ja leikkisyys sekä monet performanssitempaukset saavat hetkittäin epäilemään, mikä kirjassa on totta ja mikä performanssia. Toisaalta Roos ankkuroi tarinat lähdeviittein ja sitaatein, mikä lisää uskottavuutta. Pieni pilke silmäkulmassa säilyy silti. 

Liksomin kirjailijuutta melko hyvin tuntevalle kirja oli mielenkiintoinen sukellus taiteilijan toiseen puoleen. Mikä virkistävä värikylpy! 

Helmet 2021: 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu.

lauantai 13. helmikuuta 2021

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2020 -ehdokkaani

On jälleen aika perinteisen Blogistania-palkintoäänestyksen!

Kirjabloggaajat, -grammaajat ja -vloggaajat äänestävät edellisen vuoden parhaista kirjoista neljässä eri kategoriassa. Nyt äänestetään vuoden 2020 parasta kaunokirjaa, käännösromaania, tietokirjaa ja lasten- ja nuortenkirjaa. Jokaista kategoriaa emännöi yksi kirjablogi, joka laskee muiden antamat äänet ja julistaa voittajan.

Blogistanian valinnoilla on juhlavuosi: parhaat kirjat valitaan nyt kymmenettä kertaa. Ensimmäinen Blogistania-äänestys toteutettiin vuonna 2012 vuoden 2011 kotimaisista ja käännöskirjoista. Blogistanian Kuopus valitaan nyt yhdeksättä, Blogistanian Tieto kahdeksatta kertaa.

Äänestykseen osallistuvat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan tänään lauantaina 13.2.2021 klo 10. Tulokset julkaistaan ääntenkeräysblogeissa huomenna sunnuntaina 14.2.2021 klo 10.

Äänestän tänä vuonna parhaita kirjoja kolmessa kategoriassa. En ole lukenut ja blogannut yhtäkään viime vuonna julkaistua lasten- ja nuortenkirjaa, joten joudun jättämään sen kategorian väliin.

Tässä alla omat ääneni kategorioittain. Kirjailijan ja kirjan nimi ovat linkki alkuperäiseen arviooni, sieltä voi käydä lukemassa ajatuksiani kirjasta.


Blogistanian Finlandia



Blogistanian Finlandia nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Kategoriaa emännöi tänä vuonna Kirsin Book Club -blogi. Mielestäni viime vuoden parhaat kotimaiset romaanit olivat:


1. sija eli 3 pistettä: Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa


3. sija eli 1 piste: Ritva Hellsten: Raija



* * *

Blogistanian Globalia


Blogistanian Globalia -palkinnon saa bloggaajien mielestä vuoden paras käännöskirja. Kategorian ääntenlaskusta vastaa tänä vuonna Kirjamies-blogi. Annan tässä kategoriassa pisteitä seuraavasti:


1. sija eli 3 pistettä: Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

2. sija eli 2 pistettä: Colson Whitehead: Nickelin pojat


* * *

Blogistanian Tieto




Blogistanian Tieto -palkinto jaetaan kirjabloggaajien parhaaksi äänestämälle tietokirjalle. Kategorian ääntenlaskun hoitaa tänä vuonna Todella vaiheessa -blogi. Äänestän vain kahta kirjaa, vaikka olen lukenut  ja blogannut monista muistakin hyvistä tietokirjoista – kirjastoluokituksen mukaan. Tässä äänestyksessä kuitenkin pitäydytään kustantajan määrittelemässä luokittelussa. Tässä pisteeni:


1. sija eli 3 pistettä: Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

2. sija eli 2 pistettä: Adam Kay: Kolme yövuoroa jouluun on



Onneksi äänestyksen tuloksia ei tarvitse jännittää kuin yksi yö! Voittajat ovat selvillä huomenna ystävänpäivänä klo 10, tulokset voi tarkistaa ääntenkeräysblogeista. Mikä ihana juhlapäivä tiedossa kaikille kirjojen ystäville! 

perjantai 5. helmikuuta 2021

Kirjoittamisen ilo ja oikeutus – Merete Mazzarella: Elämä sanoiksi


 
Tammi 2013. 219 s.
Alkuteos: Att berätta sig själv
Suom. Raija Rintamäki.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Merete Mazzarellan teos Elämä sanoiksi päätyi luettavakseni opintojen myötä. Sain joulukuussa valmiiksi kirjoittamisen perusopinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa, ja viimeisenä tehtävänä kirjoitin luovuuselämäkerran, jonka taustamateriaalina käytin Mazzarellan kirjaa.

Niin sanottu pakollinen luettava ei aina tarjoa suuria lukuelämyksiä, mutta Elämä sanoiksi teki poikkeuksen. Mazzarella kirjoittaa vetävästi ja ajatuksia herättävästi oman elämänhistorian käyttämisestä kirjoittamisen materiaalina. Mazzarella on tehnyt pitkän uran kirjallisuudentutkijana, opettajana ja elämäkerrallisena kirjailijana, joten kokemusta aiheesta ja oman elämän anekdootteja riittää. 

Sain kirjasta paljon ideoita omaan luovuuselämäkertaani, vaikka kyseessä oli sivumäärältään melko lyhyt tehtävä. Oli rohkaisevaa lukea kokeneen kirjoittajan mietteitä siitä, että jokaisella on oikeutus kirjoittaa, kirjoittaa elämästään. Ei myöskään tarvitse elää erikoista elämää voidakseen kirjoittaa siitä:

Me kaikki olemme jotain ja meillä on oikeus kertoa mitä olemme.

Viehätyin erityisesti Mazzarellan esittelemästä elämänsymbolin käsitteestä. Elämänsymbolit ovat merkittäviä tilanteita, jotka muokkaavat ihmisen elämän suuntaa tai ihmisen luonnetta. Kun ajattelin omaa kirjoittajan taivaltani, tunnistin ensimmäiset hetket oman päiväkirjani äärellä merkittäviksi. Siitä alkoi taipaleeni kirjoittajana. Tässä pari otetta luovuuselämäkerrastani:


Kun täytin seitsemän vuotta, sain syntymäpäivälahjaksi ensimmäisen päiväkirjani. Siinä oli lukko ja avain tuli mukana. Katselin lukollista kirjaa hämilläni. Mitä päiväkirjan kirjoittaminen tarkoittaa? Äitini selvensi, että voisin vaikka kirjoittaa, miten olin tehnyt sinä päivänä tai keitä olin tavannut. Mistä tykkään, mitä haluaisin tehdä. Kirjaan saisin kirjoittaa vapaasti, mitä halusin, kukaan ei sitä lukisi. Hain lyijykynän huoneestani ja aloitin.

– – kirjoitin lapsuudenkotini terassilla, jolla oli valkoiset muovikalusteet ja reunasta rispaantunut aurinkovarjo. Pöydällä oli kirjani lisäksi flamencotanssijafiguuri, jonka olin saanut aiemmin päivällä naapureilta lahjaksi. He viettivät talvet Aurinkorannikolla, nukke oli sieltä ostettu. Tanssijanaisen mekossa oli vaaleanpunainen pohjaväri ja mustia koristeita, ja sen pitsikangas värähteli heiluvan pöydän tahtiin, kun kirjoitin ensimmäisiä rivejäni.

Mazzarellan mukaan elämästään voi paikallistaa elämänsymbolien lisäksi myös käännekohtia, jotka joko sattumalta tai olosuhteiden seurauksena luotsaavat elämää tiettyyn suuntaan. Kodin kirjahyllyistä huolimatta käännekohta minulle oli kirjaston löytäminen, se johdatti lukuharrastuksen pariin – ja ohjasi lopulta ammatinvalintaani. 

Kansi: Tieto tekijästä kirjaston tarran alla.
Koen olevani ensisijaisesti lukija, mutta blogi ja kirjoittamisen opinnot ovat vahvistaneet kirjoittajaidentiteettiäni. Luku- ja kirjoitusharrastukset tukevat toisiaan, sillä kirjoittamista harrastavalle kirjat ovat elintärkeää polttoainetta. Mazzarella mukailee Stephen Kingin oppeja ja toteaa, että kirjoittajan täytyy lukea, sillä lukeminen antaa kirjoittajalle työkaluja ja näyttää mahdollisuuksia. Nimenomaan täytyy, sillä lukemattomuus ei ole vaihtoehto.

Moni on kysynyt minulta, miksi opiskelen kirjoittamista. Kiemurrellen yleensä vastaan, että kirjoittamisen ilon vuoksi. Siksi, että haluan kehittyä kirjoittajana. Usein kysyjä haluaa tietää, onko minulla oman kirjan käsikirjoitus tekeillä. Ei ole, vastaan. Ehkä jonakin päivänä, jos siltä tuntuu. Kiitän Mazzarellaa siitä, että hän antaa luvan pysytellä kirjoittamisessa amatöörinä ja tehdä sitä mistä nauttii: ”Kirjoittaakseen ei tarvitse tulla kirjailijaksi.”

Lukeminen poikii herkästi lisää luettavaa, ja nyt kalenterissani lukee vahvasti alleviivattuna "Lue Mazzarellaa!!" Ensin myytiin piano ainakin alkoi kiinnostaa ja aikoinaan lukemani Tähtien väliset viivat tekisi mieli ottaa uusintakierrokselle. 

Elämä sanoiksi antoi paljon aineksia luovuuselämäkertaani, jonka kirjoittaminen oli osuva lopetus kirjoittamisen perusopinnoille, nyt jatkan intoa täynnä aineopintoihin. Kirjoittaminen ja sen pohtiminen ovat antoisa harrastus, vaikka kieltämättä opiskelu työn ohella on ajoittain raskasta. Oivallukset ja inspiroituminen kuitenkin kuittaavat kaikki kärsimykset.

sunnuntai 31. tammikuuta 2021

Klassikkohaaste #12 – Veijo Meri: Yhden yön tarinat

Kansipapereita ei kirppislöydössä ole tallella.



Otava 1967. 158 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Kirjabloggaajien klassikkohaaste toistuu kahdesti vuodessa: aina tammikuun ja heinäkuun viimeisenä päivänä haasteeseen osallistuvat bloggaavat valitsemastaan klassikkoteoksesta. Tällä kertaa haastetta isännöi Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregorius. Haasteen koostepostauksessa löytyy linkkilista kaikkiin tänään julkaistuihin klassikkojuttuihin.



Pitkin syksyä suunnittelin lukevani tähän tammikuiseen haasteeseen Herman Hesseä, kunnes huomasin, että haastepäivä on ylihuomenna. Huh. Vaikeamaineiseen Hesseen en tällä aikataululla tohtinut tarttua, vaan valitsin omasta hyllystäni luettavaksi Veijo Meren Yhden yön tarinat. Paljon enempää kuin yhden yön verran lukuaikaa ei olisi.

Aiemmin Mereltä lukemani Manillaköysi ja Irralliset ovat jättäneet mielikuvan sutjakkaasta ja humoristisesta tarinankertojasta, joka ei pelkää kommentoida epäkohtia nostamalla niitä huumorin värittämään valokeilaan. Samalla linjalla jatkaa tämä Yhden yön tarinat, joka on kokoelma miesten kertomia vaiheikkaita ja paikoin ronskeja ja rasvaisiakin tarinoita. Eletään sodanjälkeistä rauhan aikaa, ja joukko miehiä on sotasairaalassa hoidettavina. Kertojavuoro vaihtuu mieheltä toiselle kuin ketjussa, välillä pysähdytään sairaala-arkeen. 

Saamme selvennystä tapahtumista, jotka johtivat nuoren alokkaan putoamiseen kolmannesta kerroksesta päälleen maahan. Eräs toinen taas selostaa vaiheikkaan loman tapahtumia, kun kiskot vievät ja mies hortoilee naisten ja viinan perässä. Miljöönä toimii esimerkiksi Riihimäki, jossa Meren perhe Kansallisbiografian mukaan asui kirjailijan lapsuusvuosina.  

Tarinoista piirtyvä sotamiehen maailma on miehinen. Hoitajien kopelointi on toipilaiden hupia. Kun seikkailuista kerrotaan jätkäporukassa, ei värikynää varmastikaan säästellä. Yhdet kohtelevat naisia kunnioittaen, jopa peläten, toiset yrittävät kammeta tyttöjä vaikka väkisin. 

Kertojien vaihtuminen ja sairaalaelämän kuvaukset rytmittävät kerrontaa. Toinen rytmin muutos syntyy, kun vauhdikkaasti etenevien seikkailutarinoiden lomassa pysähdytään kuvailemaan: 

Mammalla oli päällään punainen aamutakki, joka oli ommeltu vinoneliöihin. Siihen olisi ollut helppo johtaa tulta. Jalassa oli mustat sukat, joihin oli loihdittu keltaisia saniaisia ja punaiset tohvelit, niissä oli jalkapallon kokoiset valkoiset villalangasta tehdyt pallukat. Voi mikä nainen. Se nosti jalan polvelle, jolloin takin liepeet putosivat. Mä katselin sen reisiä. Joskus näkee sen ikäisillä naisilla niissä Suomen vesistökartan, mutta tällä ne olivat mallikelpoiset, sileät ja hyvin ruskettuneet.

Tarinoissa riittää käänteitä, ja ne kiertyvät välillä farssimaisiksi kieputuksiksi. Lukiessani Meren yötarinoita tunnistin kerronnassa Antti Tuurin tekstien tapaista poljentoa ja nokkeluutta. Tuuri-fanille Meri siis uppoaa, vaikka naisten kohtelu ja räävittömyydet tökkisivätkin. Tarina-ajassa sota ja sen järjettömyydet ovat vielä lähimuistissa, joten ei ihme jos sotilaatkin käyttäytyvät järjettömästi. 

Helmet 2021: 41. Kirjassa matkustetaan junalla.

keskiviikko 27. tammikuuta 2021

Kirjat toivon herättäjinä – Antonio Iturbe: Auschwitzin kirjastonhoitaja

 

Kansi: ?


Like 2021. 446 s.
Suom. Einari Aaltonen.
Alkuteos: La bibliotecaria de Auschwitz (2019).
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Auschwitz on aiheena niin raskas, ettei siihen kovin usein tule tartuttua. Edellinen holokaustikirja, jonka luin lähes pari vuotta sitten, oli Heather Morrisin Auschwitzin tatuoija. Nyt kirjan nimi kuitenkin pakotti lukemaan – miten ihmeessä keskitysleirillä saattoi toimia oman ammattini edustaja, eihän siellä ollut kirjastoja?

Iturbe tutustuttaa minut 14-vuotiaaseen kollegaan, Ditaan. Dita on tullut Auschwitzin perheleirille vanhempiensa kanssa Terezínistä eli Theresienstadtin ghetosta. Perheleiri on natsien hämäysprojekti, jota ylläpidetään mahdollisten ulkomaisten tarkastajien varalta. Perheleirillä on lapsia, joita muuten ei tuhoamisleireillä näy. 

Leirin epäinhimillisten olojen kuvaukset ovat monista kirjoista tuttuja. Palava liha löyhkää. Krematorion piipuista lentävä tuhkaa leijailee mutaiseen maahan. Ruoka on laihaa lientä, ruumiita kannetaan joukkohautoihin. 

Iturben kirjan erottaa muista holokaustikirjoista salainen kirjasto, joka toimii perheleirin parakissa numero 31. Samassa parakissa on koulu, jonka toimintaa kirjasto luontevasti tukee. Vartijoiden silmissä koulu on laulua ja leikkiä, mutta kun vahtien silmät välttävät, otetaan kirjat esille.

Ditasta tulee kirjastonhoitaja, kun hän saa parakin johtajalta Alfred Hirschiltä luottotehtävän huolehtia parakin kirjastosta. Kirjasto tarkoittaa kahdeksaa repaleista nidettä. Auschwitzin oloissa tämä on ruhtinaallinen kirjasto, sillä kirjat on ankarasti kielletty. Jos tupatarkastuksessa löytyisi yksikin kirja, tietäisi se kuolemantuomiota. 

Historian saatossa kaikki diktaattorit, tyrannit ja sortajat – – heitä kaikkia on yhdistänyt yksi asia: he ovat etsineet vimmaisesti kätkettyjä kirjoja. Kirjat ovat vaarallisia, ne kun saavat ajattelemaan.

Muutaman kallisarvoisen painetun kirjan lisäksi kirjastoon kuuluu eläviä kirjoja. Parakin opettajat osaavat monia lapsia kiinnostavia kirjoja ulkoa, kuten Peukaloisen retket, joten Dita lisää heidät kirjakokoelmaan. Sopivan tilaisuuden tullen elävät kirjat kertovat tarinoita lapsijoukon kuunnellessa tarkkaavaisina.

Kirjat tuovat toivoa kurjuuden keskelle:

[Kirjat] ovat myös muistutus elämästä ilman piikkilanka-aitoja ja pelkoa. Nekin oppilaat, jotka olivat aikaisemmin avanneet kirjan vain hampaat irvessä, näkevät nyt tuossa paperisessa esineessä liittolaisen. Kirjat ovat heidän puolellaan, koska natsit ovat kieltäneet ne.

Kirjat ovat tarinassa läsnä koko ajan. Dita esimerkiksi lukee leirin käymälässä salaa yhtä kirjastonsa kirjaa, Kunnon sotamies Svejkin seikkailuja, ja muistelee ennen leiriä lukemaansa Thomas Mannin Taikavuorta.

Mielikuvitus on ainoa pakokeino tarkoin vartioidulta leiriltä– vai onko muitakin? Lisäjännitettä Ditan tarinaan tuovat parakinjohtaja Hirschin salaisuudet. Kuka on petturi, kuka kuuluu vastarintajoukkoihin? Entä miten käy Ditan perheen? Iturben kirja perustuu leiriltä hengissä selvinneen Ditan tarinaan, joten selvää on, että ainakin päähenkilö kestää kärsimykset. 

Todellisiin tapahtumiin perustuva tarina on kiinnostava ja koskettava. Täysin en kuitenkaan kirjasta lumoutunut, sillä jonkin tyylissä hieman tökki. Selittämistä ja faktoja taisi olla makuuni liikaa. Mukana on myös opettavaista sävyä, mikä vieraannutti lisää. Kunpa kirjailija olisi luottanut Ditan näkökulmaan enemmän. 

Helmet 2021: 37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa.

tiistai 12. tammikuuta 2021

Kurkistus kevään uutuuksiin

Tammikuu on hyvässä vauhdissa, ja kevään ensimmäiset uutuuskirjat ilmestyvät näinä päivinä. Alla on muutamia nostoja kevään kirjoista, hieman käännöspainotteisesti tällä kertaa. Otin mukaan suosikkikirjailijoitani sekä uusia tuttavuuksia.


Kotimainen kauno


Marianna Kurtto: Seitsemäs piste (helmikuu/WSOY)
Vihdoin uusi romaani Marianna Kurtolta! Tätä olen odottanut, sillä Tristania oli minulle vuoden 2017 paras kotimainen romaani. Mieleenpainuvan miljöön lisäksi Tristania hurmasi kielellään. Seitsemäs piste kertoo yllättävästä luonnonilmiöstä, taivaan täyttävästä leppäkerttujen pilvestä, ja miten sen aiheuttama katastrofi vaikuttaa erään perheen elämään.


Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema (helmikuu/Gummerus)
Silvia Hosseinin esikoisteos Pölyn ylistys teki vaikutuksen, vaikka se ei koskaan päätynyt tänne blogiin asti. Uusi esseekokoelma pohtii elämää ja kuolemaa, ruumiillisuutta, feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta. Esikoisen perusteella odotan monipuolisia ja pelkäämättömiä esseitä.


Niillas Holmberg: Halla Helle (helmikuu/Gummerus)
Runoilijana kirjailijauransa aloittaneen Holmbergin esikoisromaani kertoo Samusta, joka muuttaa Saamenmaalle etelästä. Samua vetää puoleensa tunnettu saamelainen Elle Hallala, jonka taiteilijanimi on Halle Helle. Tunturiin erakoituva Elle lähettää Samulle runomuotoisia unia. Asetelma on mielenkiintoinen: kulttuurikysymysten rinnalla teos käsittelee unien tulkintaa apunaan Freud ja Jung.


Saara Turunen: Järjettömiä asioita (maaliskuu/Tammi)
Rakkausromaani Saara Turuselta! Sivuhenkilö herätti paljon ajatuksia pari vuotta sitten, joten odotan innolla, miten hän ottaa järjen ja tunteen ristivedon käsittelyyn.


Antti Tuuri: Elämä on ihanaa Pohjanmaalla: kirjoituksia kuudelta 
vuosikymmeneltä (huhtikuu/ Otava)
Ikisuosikkini Antti Tuuri on tehnyt mittavan kirjailijanuran, ja vuosikymmenien aikana on romaanien ohella syntynyt monenlaisia muitakin kirjoituksia. Kolumneja ja muita tekstejä sisältävä kokoelma lupaa ajankuvaa, muistelmia ja mietelmiä.


Eva Frantz: Suvisaari (toukokuu/S&S)
Anna Glad -dekkarisarjalla minut koukuttaneen Frantzin esikoisromaani saadaan vihdoin suomeksi. Tapahtumat sijoittuvat Porkkalan edustalla sijaitsevalle saarelle, jolla on vakuutusyhtiön työntekijöiden lomakeskus. Iloisen lomanvieton katkaisee rajuilma, joka tuo tullessaan sumun ja pahaenteisen tunnelman. Saarelta olisi päästävä pois, mutta miten, kun puhelimetkaan eivät enää toimi...



Käännetty kauno


Han Kang: Valkoinen kirja (tammikuu/Gummerus)
Vegetaristi ja Ihmisen teot -romaanit jättivät aikanaan niin vahvat muistijäljet, että Han Kangin pian ilmestyvä suomennos kiilaa odotetuimpien käännösuutuuksien joukkoon. Valkoinen kirja on tutkielma valkoisesta väristä ja surusta, siinä pikkusisko osoittaa sanansa vastasyntyneenä kuolleelle sisarelleen. Mielenkiintoista, että surun väri on tässä valkoinen perinteisen mustan sijaan.


Richard Powers: Ikipuut (tammikuu/Gummerus)
Powersin Pulitzer-palkittu suurromaani puista ja ihmisistä vetää puoleensa. Ikipuut sisältää yhdeksän toisiinsa nivoutuvaa tarinaa. Powersia olen aikonut lukea jo monesti, ehkä tässä olisi hyvä tilaisuus aloittaa.


Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi (helmikuu/Like)
Linda Boström Knausgårdilta aiemmin suomennetut teokset Helioskatastrofi ja Tervetuloa Amerikkaan ovat pienoisromaaneja, joissa keskeinen teema on nuoren naisen tai tytön mielen järkkyminen. Samoilla urilla jatkaa Lokakuun lapsi, tällä kertaa entistä omakohtaisempana. Kirjailija on ollut useaan otteeseen hoidettavana psykiatrisessa sairaalassa ja saanut muun muassa sähköhoitoja. Miten hoidot vaikuttavat kirjailijan persoonallisuuteen ja muistoihin?


Elif Shafak: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa (helmikuu/Gummerus)
Prostituoitu Tequila-Leila on jätetty kuolemaan Istanbulin laitamilla sijaitsevaan roskikseen. Ennen tietoisuuden hiipumista nainen käy läpi elämäänsä ja Turkin lähihistoriaa. Shafakin Booker-ehdokkaaksi nousseen teoksen kuvaus tuo mieleen Sara Stridsbergin Rakkauden antarktiksen – jota en tosin ole lukenut, mutta jonka raju asetelma on jäänyt mieleen.


Colson Whitehead: Maanalainen rautatie (maaliskuu/Otava)
Kahdesti Pulitzer-palkittu Whitehead käsittelee teoksissaan Yhdysvaltojen synkkää historiaa teemoinaan rasismi ja rotusorto. Nickelin pojat oli viime vuonna pysäyttävä lukukokemus, enkä usko Maanalaisen rautatien kalpenevan sen rinnalla. Päähenkilö on puuvillaplantaasilla työskentelevä Cora, joka kuulee orjien pakoreitistä, jota kutsutaan maanalaiseksi rautatieksi. Herää toivo vapaudesta. 


Elizabeth Strout: Olive, taas (maaliskuu/Tammi)
Kevään valopilkkuja on uusi Strout-suomennos! Viime keväänä tutustuin kipakkaan ja piikikkääseen Olive Kitteridgeen. Uusi kirja kertoo Oliven vanhuusvuosista kolmentoista tarinan verran, ja luvassa on jälleen elämän epävarmuuden ja epäreiluuden pohdintaa koomisin sävyin maustettuna.


Alex Schulman: Eloonjääneet (maaliskuu/Otava)
Ruotsalainen Alex Schulman perkaa romaaneissaan omia perhesuhteitaan ja sukunsa historiaa. Tällä kertaan käsittelyyn pääsevät veljien väliset suhteet ja lapsuuden kokeminen uudelleen aikuisina. 


Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme (huhtikuu/S&S)
Amerikanvietnamilaisen Vuongin esikoisteos on pojan kirje lukutaidottomalle yksihuoltajaäidilleen. Poika nimeltä Little Dog kuvailee Vietnamista kotoisin olevan perheen vaiheita ja sopeutumista Yhdysvaltoihin sekä avaa oman elämänsä kipukohtia. Samalla hän tulee kuvanneeksi amerikkalaisen yhteiskunnan ongelmia, kuten rasismia, väkivaltaa, huumeongelmia.


Pascal Mercier: Sanojen paino (huhtikuu/Tammi)
Sveitsiläinen Mercier on minulle toistaiseksi tuntematon Keltaisen kirjaston kirjailija. Yöjuna Lissaboniin -teoksesta tunnetuksi tulleen Mercierin uutuudessa pohditaan kieltä ja oman äänen löytämistä kääntäjä-päähenkilön vaiheiden kautta.


Mariana Enriquez: Mitä liekit meiltä veivät (toukokuu/WSOY)
Buenos Airesiin sijoittuvien trillerimäisten kertomusten kokoelma tutustuttaa argentiinalaiseen ajattelutapaan, pop-kulttuuriin ja poliittiseen historiaan.




Tietokirjat


Vanessa Springora: Suostumus (tammikuu/WSOY)
Vanessa Springora oli teini-ikäinen, kun hän ajautui suhteeseen keski-ikäisen kirjailijamiehen kanssa. Vasta paljon myöhemmin hän ymmärsi, että tapahtunut ei ollut hänen vikansa, että mies ja tapahtumilta silmänsä sulkeneet läheiset tekivät väärin. Nykyisin kustannusjohtajana työskentelevän Springoran omaelämäkerta on noussut myyntimenestykseksi kirjailijan kotimaassa Ranskassa, ja se on saanut Suomessakin huomiota jo ennen ilmestymistään.


Olli Löytty: Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle (helmikuu/Teos)
Kirjallisuusaiheisille esseille on aina tilaa lukulistalla, varsinkin jos kokoelmalla on näin mahtipohtinen nimi! Löytty kysyy esseissään, mikä tekee kotimaisesta kirjallisuudesta kotimaista, mikä on vierasta ja mikä läheistä.


Aino Huilaja: Pakumatkalla (helmikuu/Otava)
Uutistenlukijana tunnetuksi tullut Huilaja kyllästyi oravanpyörään, pakkasi elämänsä pakuun ja lähti miehensä ja koiransa kanssa kohti Keski-Eurooppaa. Pakuelämää Huilaja on rahoittanut kirjoitustöillä ja podcastia tekemällä. Korona pakotti kääntämään pakun keulan takaisin kohti koti-Suomea, mutta pakuelämää porukka ei ole hylännyt.


Deborah Levy: Mitä en halua tietää (huhtikuu/S&S)
Levyn omaelämäkertasarjan ensimmäinen osa. Levy käy läpi omaa taustaansa, sitä miten on kasvanut kirjoittavaksi naiseksi. Mahtavaa, että kirjoittamista ja naiseutta käsittelevä trilogia saadaan nyt lukea myös suomeksi!


* * *

Ihanaa olla menossa kohti kevättä, valoa, uusia kirjahoukutuksia!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...