tiistai 26. lokakuuta 2021

Pala julmaa historiaa – Doris Lessing: Ruoho laulaa

Kansi: Markko Taina.


Tammi 2007 (1. p. Kirjayhtymä 1978). 281 s.
Alkuteos: The Grass Is Singing (1950).
Suom. Eva Siikarla.
Mistä minulle: ostin uutena.
Oma arvioni: 4/5.

Aivan kirjan alussa on uutinen, jossa kerrotaan, että rhodesialainen maanviljelijän vaimo Mary Turner on löydetty murhattuna kotinsa verannalta. Palveluspoika Moses on otettu kiinni, hän on tunnustanut, ja motiiviksi arvellaan ryöstöä. Alkaa taustoitus, jonka myötä lukija pikkuhiljaa voi muodostaa käsityksensä ihmisistä ja tapahtumista. Miksi näin kävi, menikö kaikki kuten alussa kerrotaan?

Kirjallisuuden Nobelin vuonna 2007 saanut Doris Lessing varttui etelärhodesialaisella farmilla, ja myös hänen esikoiskirjansa Ruoho laulaa sijoittuu pääosin maatilalle Etelä-Rhodesiassa, joka nykyisin tunnetaan Zimbabwena. Maa oli kirjan tapahtuma-aikaan eli 1940-luvulla brittiläisten siirtomaa. 

Brittiläistaustainen Mary elää onnettoman lapsuuden jälkeen huoletonta nuoruutta. Kun Marya alkavat ahdistaa vihjailut naimattomuudesta, hän avioituu maanviljelijä Dickin kanssa. Hiljalleen Marylle paljastuu, että Dickin farmi on hoidettu vähän niin ja näin. Eikä kotitalossa ole edes kuumuutta helpottavaa sisäkattoa. Dick kokeilee viljelyssä kaikenlaista, mutta pitkäjänteisyys puuttuu. Velat painavat.

Dick yrittää kehittää elämäntyötään eli farmia, Mary haluaisi vain saada kokoon sen verran rahaa, että he voisivat muuttaa pois. Toiveet eivät kohtaa. Maryn ja Dickin avioliitto on kahden yksinäisen liitto. Maryn on vaikea suhtautua maatilan mustiin peltotyöntekijöihin, ja hän purkaa heihin patoutunutta vihaansa. Taloudenhoitajatkin saavat lähteä lyhyellä varoitusajalla, kunnes taloon saapuu Moses, joka jää.

Avioliiton myötä Marystä tulee köyhä, ja siitä koettu häpeä saa hänet eristäytymään. Hän yrittää pitää miehensäkin etäällä. Tarinaa voi lukea Maryn syöksykierteenä ja kuvauksena siitä, miten farmielämä näivettää naisen. Muutos Maryssa on hurja: naiivista ja hyväntahtoisesta tytöstä tulee ruoskalla sivaltava piiskuri.

Ruoho laulaa on nopealukuinen, mutta ei nopeasti sulatettava. Rotuerottelu ja rasistinen kieli rehottavat kirjan sivuilla niin, että herkempää lukijaa ahdistaa. 

Tämä Doris Lessingin vuonna 1950 ilmestynyt esikoisteos sai kunnian olla ensimmäinen lukupiirikirjamme, kun käynnistelimme kirjaston lukupiiriä pitkän remontti- ja koronatauon jälkeen. Työkaverini kanssa valitsimme syksyn ja kevään kirjoiksi eri kirjallisuuspalkintoja voittaneita teoksia eri vuosikymmeniltä – sellaisia, jotka meitä houkuttavat ja joita emme olleet vielä lukeneet.

Lukupiirimme totesi, että aiheesta on tärkeä lukea, jotta kipeätkään vaiheet historiassa eivät unohtuisi, jotta niitä ei toistettaisi. Kirja on aikansa kuvaus, mutta samalla se koettiin moderniksi kerronnaltaan. Kirjassa kuvatun rasismin analysoitiin korostavan Lessingin apartheid-vastaisuutta. Keskustelua herättivät esimerkiksi Moseksen motiivit ja se, miten Mary kieltää luonnon itsessään.

Paljon lukeneet lukupiiriläisemme suosittelivat Lessingin tuotannosta Vanhan päällikön maa -teosta, ja aiheeseen syvemmälle haluavia kehotettiin tarttumaan Andre Brinkiin. Lessingin elämänvaiheita ja tuotantoa kartoittaessani kiinnostuin myös Lessingin omaelämäkerrallisista teoksista Varjoissa vaeltaja ja Ihon alla. Jälleen siis yhden kirjan lukeminen poiki monia uusia lukuvinkkejä!

Kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Keltainen kirjasto -kirjablogi, Tarukirja ja Suketus.

Helmet 2021: 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä.

torstai 14. lokakuuta 2021

Jaettujen lukukokemusten riemu – Kirsi Ranin: Lukupiiri


 

Nemo 2021. 220 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Kirsi Ranin perusti lukupiirin itselleen syntymäpäivälahjaksi, kun täytti 50 vuotta. Tuo lahja on ilahduttanut Kirsiä ja muita lukupiiriläisiä siitä lähtien: Kirsin Book Club on kokoontunut kuukausittain jo yli kymmenen vuoden ajan. Tapaamisia ja luettuja kirjoja on siis kertynyt yli sata, ja lukupiiri on kokenut yhdessä monenlaista. Tätä taustaa vasten ei ole mikään yllätys, että kustantaja pyysi Kirsiä kirjoittamaan aiheesta kirjan, jonka koko lumoava nimi on Lukupiiri: kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika.

Myöhemmin Kirsin Book Clubin ympärille syntyi samanniminen kirjablogi ja podcast. Blogin kautta olen tutustunut Kirsiin ja ilahduin suuresti, kun hän tarjosi kanssabloggaajalle luettavaksi upouutta kirjaansa. Kirja ilmestyi minun kannaltani hyvään saumaan: samoihin aikoihin kun sain kirjan luettavakseni, valmistauduimme työkaverini kanssa käynnistämään kirjaston lukupiirin remontti- ja koronataukojen jälkeen. Kirjasta saimme kaivattua tukea, sillä tauon jälkeen uudelleen aloittaminen hieman jännitti. 

Lukupiirissä Kirsi käy napakasti läpi lukupiirien historiaa ja kertoo myös oman piirinsä tarinan sekä itsestään lukijana. Kirjan vinkeillä kuka tahansa pystyy perustamaan oman lukupiirin. Kirjasta saa neuvot ryhmän kokoamiseen, paikkaan, tarjoiluihin ja kirjavalintaan. Lukupiirinsä avulla Kirsi on koonnut kirjaan myös houkuttelevia teemoittain järjestettyjä lukuvinkkilistoja. Lopussa on vielä runsaasti tilaa omille muistiinpanoille, jotta luettuihin lukupiirikirjoihin olisi helpompi palata.

Kirjassa on listattu kattava joukko kysymyksiä keskustelua herättelemään ja kuljettamaan. Työkaverini kanssa hyödynsimme näitä kysymyksiä (tai osaa niistä) ja esiteltyä lukupiiri-illan kulkua – ja kokoontumisessamme toissa päivänä testasimme rungon toimivaksi. Toki meillä on ennenkin ollut erilaisia runkoja, mutta nyt ilta oli helppo rakentaa valmiiksi ajatellun suunnitelman ympärille. 

Nappasimme kirjasta myös idean peukuttaa luettu kirja tapaamisen lopuksi. Osallistujat saavat arvioida kirjan näyttämällä peukkua ylös, alas tai jättämällä sen välimuotoon semi. Peukutus toimii tapaamisen päättävänä rituaalina. Meillä toissaillan kirjana oli Doris Lessingin Ruoho laulaa, jolle peukku nousi ylös 12 kertaa ja semi-arvioita tuli neljä. Ei siis yhtään peukkua alas Lessingin esikoiselle! 

Lukupiiri sai minut muistelemaan lukupiirejä, joihin olen kuulunut tai joita olen vetänyt. Kavereiden kanssa opiskeluaikana pidetty lukupiiri sammui elämäntilanteiden muuttuessa, mutta sittemmin olen ilokseni päässyt työssäni kirjastossa pyörittämään monenlaisia lukupiirejä. 

Eräässä lukupiirissä meillä oli aina puolen vuoden ajan jokin teemamaa, joka määritteli kirjavalintoja. Seikkailimme ainakin Espanjassa, Ranskassa, Venäjällä ja Isossa-Britanniassa. Haastavan lukemisen lukupiirissä selätimme yhteistuumin James Joycen Ulysseksen vuodessa, Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä vei puolitoista vuotta. Raskaiden klassikoiden lukemisessa lukupiirin vetoapu oli korvaamatonta, ja keskusteluista on jäänyt ihania muistoja. Ulysses-urakasta kirjoitin tässä blogijutussa.

Tämänhetkinen lukupiirimme kokoontuu kirjastotalo Fyyrissä, ja luemme erilaisia kirjallisuuspalkintoja saaneita teoksia eri vuosikymmeniltä. Aloitimme siis Lessingillä, ja seuraavassa tapaamisessamme keskustelemme Anne Tylerin Pulitzer-palkitusta romaanista Hengitysharjoituksia. Samalla teemalla jatkamme syys- ja kevätkauden, sitten on taas aika hautoa uutta. 

Kirjaston lukupiirit poikkeavat hieman kaveriporukoiden piireistä, koska työntekijät toimivat selkeästi järjestäjinä ja aikatauluttajina. Tapaamisten myötä sielläkin tullaan tutuiksi, ja korostamme sitä, että me vetäjät emme ole opettajia tai asiantuntijoita, vaan kanssalukijoita. Kokoontumisissa oppii aina jotakin uutta ja saa uusia näkökulmia käsiteltyyn kirjaan.

Kirsin Book Club tapaa valita kirjansa demokraattisesti. Kirjaston lukupiireissäkin kirjavalinnoista voidaan keskustella yhdessä, mutta vetämissäni lukupiireissä osallistujat ovat tykänneet siitä, että ovat saaneet valmiin kirjalistan. Sen tekeminen onkin yksi hauskimpia työtehtäviä! Luettaviksi kirjoiksi meillä valikoituu usein vähän vanhempia teoksia, koska uutuuksissa on melkoiset varausjonot. Periaatteena kun on, että kirjaston lukupiirin kirja täytyy saada kirjastosta.

Kirsin Book Club kokoontuu vuoroin jäsentensä kotona, jolloin emännöintivuorokin vaihtuu. Kirsi korostaa, että tarkoitus ei ole pröystäillä tarjoiluilla, sillä kirja ja keskustelu ovat keskiössä. Kirjaston lukupiirien kohdalla tarjoilut rajoittuvat yleensä kahvi- tai teekupposeen. Kirjastossakin poikkeus vahvistaa säännön, sillä olihan Proust-taivalta juhlistettava lehmuksenkukkateellä ja Madeleine-leivoksilla – kun Joycen Ulysses oli luettu, järjestimme nyyttikestit.

Kirjaston maskotti Veikko-pöllö
vieraili viimeisessä Proust-tapaamisessamme.

Lukupiiri kuuluu jokaisen lukupiiriä vetävän tai lukupiiriä suunnittelevan kirjahyllyyn. Toki kirja kannattaa lukea, vaikka ei halajaisi lukupiirin vetäjäksi – se avaa innostavasti sitä kirjoista keskustelemisen elämää muuttavaa taikaa, jonka perässä kannattaa suunnata vaikka kirjaston avoimeen lukupiiriin!

Helmet 2021: 15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi.

maanantai 11. lokakuuta 2021

Kirjoittajan matka minuuteen – Hanna Brotherus: Ainoa kotini

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2021. 329 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: ostin uutena.


Jälleen elin todeksi kirjamessut porttina kirjallisuuteen -teorian. Kuuntelin reilu viikko sitten Turun kirjamessuilla Hanna Brotheruksen haastattelua, vaikutuin kuulemastani ja poikkesin haastattelun jälkeen ostoksille Brotheruksen kustantajan osastolle. Nyt ei ollut aikaa odotella kirjastovarausta, halusin kirjan omakseni. Pian kirja jo keikkui paperikassissa käsivarrellani, ja illalla hotellissa pääsin nauttimaan ostoksestani. Ainoa kotini veti puoleensa viimeiseen sivuun saakka.

Brotherus kuvaa esikoisteoksessaan avoimesti äitien ja tyttärien suhteita ja naiseuden kipupisteitä minäkertojan elämäntarinan kautta. Kirja on erilaisten tekstilajien yhdistelmä: proosajaksojen lomasta löytyy otteita päiväkirjasta, aforisminkaltaisia ajatuksia, listauksia ja perheenjäsenten kirjeitä toisilleen.

Kertojanainen on keski-ikäinen neljän lapsen äiti, joka kertaa siihenastista elämäänsä lapsuudesta tähän hetkeen. Tanssijana ja koreografina työskentelevä kertoja on hyvin esikoiskirjailija Brotheruksen kaltainen. Messuhaastattelun perusteella tiedän, että kirja on omakohtainen, mutta tietenkin vain tiettyyn rajaan saakka.

Tiedän, että muisti on epäluotettava kertoja. Jokainen on oman elämänsä päähenkilö, ja jonkun toisen näkökulma tarinaani on toinen. Näistä huolimatta haluan lisätä, että jos joku toivoo, että kirjoittaisin hänestä lämpimämmin, hänen olisi pitänyt miettiä sitä jo kauan sitten.

Lapsuuden rakkaasta tanssiharrastuksesta tulee naiselle ammatti, vaikka vanhemmat eivät annakaan hänen aloittaa balettikoulua. Perfektionismi ja itsensä kanssa kilvoittelu ovat kaikessa läsnä, myös äitiydessä. Lasten kipuilu on rankkaa, kun nainen eroaa lastensa isästä. Lapset aikuistuvat ja muuttavat omilleen, mutta tukeutuvat edelleen vahvasti äitiinsä. Onni on uusi rakas ja oma aika toukokuisessa Pariisissa.

Ruumiillisuus ja kehoyhteyden pohtiminen läpäisevät kirjaa. Kirjan nimi viittaa kertojan kehoon, se on hänen ainoa kotinsa. Jokainen elää vain kerran ja jokaisella on vain yksi keho, jonka kanssa pitäisi tulla toimeen koko matka. 

Oma ja muiden kehot sekä niiden painot ovat aina olleet naisen elämässä huomion kohteena. Lapsuudenperheessä isä tapasi kommentoida ihmisten painoa, ja naisen sisko sairastui vakavaan syömishäiriöön. Keho on tanssijalle työväline, joten nainen havainnoi kaikki muutokset tarkasti ja syömisen rajoittamisella hän pyrkii pitämään kehon hallussaan. 

Myöhemmin kun myös naisen oma tytär sairastuu anoreksiaan, alkaa herätä epämiellyttäviä kysymyksiä. Onko naisen kehosuhde sittenkään terve? Missä menee sairauden ja terveyden raja, mikä on normaalia?

Kertoja kuvaa sisällään kasvavaa juurakkoa, joka on eräänlainen kaikkien ikävien asioiden möykky. Se sai alkunsa lapsuudenkodissa istutetusta tavasta tuntea häpeää tekemisistään, olemisestaan. Kirjoittaminen ja asioiden halki puhuminen on kertojan yritys riuhtaista itsensä vapaaksi tuosta juurakosta. Kertoja reflektoi kirjoittamistaan ja liittää myös siihen fyysisyyden:

Minulle ajatus on kirjoittamisessa tärkeämpää kuin muoto. En elä enkä koe asioita määrämittaisina vaan enemmän jatkuvana virtana. Siksi ajattelen kirjoittamisen usein liikkeen kautta.

Ja toisaalla: 

Minulle kirjoittaminen on ollut aina myös osa kehollista olemassaoloa. 
       Olen kirjoittanut peukalollani etusormen kylkeen, kielellä kitalakeen, tussilla kämmeneen ja jalkaterällä hiekkaan. Nyt kirjoitan ensimmäistä kertaa tietoisena siitä, että sanat jäävät muiden luettavaksi.
Brotherus on löytänyt kirjoittajana oman äänensä, joka on konstailematon. Teksti etenee suoraviivaisesti, siinä on vaivattomuuden tuntua. Toistoa tehokeinona on hyödynnetty juuri sopivasti. Lukija voi löytää kirjasta samastuttavaa ja tunnistettavaa, vaikka omalla elämänpolulla olisi ollut hyvin erinäköisiä mutkia ja risteyksiä kuin kertojalla.

Julkisuudenhenkilöiden kirjoittamat esikoisromaanit ovat päässeet yllättämään minut positiivisesti tänä syksynä. Laura Malmivaaran Vaiti oli hieno lukukokemus, samoin tämä Brotheruksen romaani oli ajatuksia herättävä lukunautinto.

Helmet 2021: 1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa.

perjantai 24. syyskuuta 2021

Kuohut hiljaisuuden takana – Laura Malmivaara: Vaiti

Kansi: Elina Warsta.


Otava 2021. 243 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Laura Malmivaaran esikoisteos Vaiti kertoo ex-vaimon näkökulmasta, miltä tuntuu, kun entinen puoliso ja lasten isä joutuu julkisen lynkkauksen kohteeksi. Romaani pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin: hänen entinen miehensä Aku Louhimies oli Suomessa ensimmäisiä metoo-liikkeen hampaisiin joutuneita miehiä. 

Vaiti kertoo kesästä, jonka aikana kirjailijan kaltainen päähenkilö kertaa ja käsittelee kohun vaiheita ja jälkimaininkeja. Ryöpytys alkaa siitä, kun lukuisat näyttelijänaiset asettuvat rintamaksi syyttämään ohjaajana työskentelevää ex-miestä, kirjassa Attea, huonosta ja ala-arvoisesta kohtelusta kuvauksissa. Nainen jättäytyy julkisen keskustelun ulkopuolelle. Hän kyllä hahmottelee vastineita ja kipakoita puheenvuoroja, mutta ei tuo niitä julki.

Päähenkilön ja miehen erosta on jo kymmenen vuotta, yhtä kauan kesti yhteinen liitto. Yhteishuoltajuus on pakottanut pitämään säännöllistä yhteyttä, yhteisiä työprojektejakin on ollut. Nyt nainen joutuu punnitsemaan heidän suhdettaan ja omaa suhtautumistaan mieheen uudesta näkökulmasta, kun tämä leimataan piruksi yhdessä yössä.

Päähenkilö on kahden tulen välissä, miehen ja naisjoukon. Atte on kuitenkin hänen lastensa isä, osa perhettä. Toisaalta hän itse on nainen, jolla on kaksi tytärtä. Heidän kaikkien etuahan tässä kampanjassa ajetaan. Tietenkin hän on naisena ja äitinä sitä mieltä, ettei yhtäkään tyttöä eikä naista saisi kohdella huonosti. Samalla hän tietää miehen vaativuuden, kohtuuttomuuden. Mutta onko siltikään oikein demonisoida yhtä ihmistä? 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 7. Kirjassa on kaveriporukka, koska Vaiti kuvaa myös kohun vaikutusta ystävyyssuhteisiin. Kaikesta on tullut ehdotonta, ja yhtäkkiä rakas ystävä seisookin kuilun toisella puolella. Päähenkilö kokee myös etääntyvänsä näyttelijäpiireistä, ja hän tuntee, että kohu on sysännyt hänet ulkokehälle. 

Nainen hakee turvaa saarimökiltä Kotkan Emäsalosta, kesäpaikasta, jonka hän ja ex-mies hommasivat naisen vanhempien kanssa. Nyt läsnä ovat ikääntyneet vanhemmat, välillä kohua omalla tavallaan käsittelevät tyttäretkin. Lohtua tuo myös Sumu-koira. 

Malmivaara kuvaa lämpimästi perheen dynamiikkaa, miten äidin ruokapöydän ääressä on turvapaikka, miten isä pakenee painostavia tilanteita tiskien ääreen. Lapsuudenkodista kumpuaa naisen ajatus siitä, ettei ihminen muutu hylkäämällä, vaan rakastamalla. 

Vaiti sopii Kirjoja ulapalta -merikirjahaasteeseen kesäpaikan kuvauksineen. Meri on jotakin, mikä pysyy, mutta sillä on myös arvaamaton puolensa. Kesään meren äärellä kuuluu uimista ja souturetkiä – muistissa on myös hurja myrsky, joka katkaisi tien saareen. 

Sain kirjan kustantajalta pyytämättä arvostelukappaleena, mistä lämmin kiitos! Ilman postilaatikkooni kolahtanutta yllätystä en luultavasti olisi tarttunut kirjaan, en ainakaan ennen kuin joku toinen lukija olisi murtanut ennakkoluuloni. Kirjoittaja ja aihe saivat nimittäin odottamaan jonkinlaista paljastuskirjaa, mitä Vaiti ei todellakaan ole. 

Malmivaaran esikoinen on taitavasti ja soljuvasti kirjoitettu omakohtainen kuvaus tapahtumista ja niiden vaikutuksista perheeseen. Se tarjoaa oivalluksia ihmisen ristiriitaisuuksista, vanhenemisesta, perhesuhteista, elämän jatkuvuudesta. Mikään ei ole mustavalkoista, ja lopulta kohukin on vain yksi osa elämää.

lauantai 18. syyskuuta 2021

Lehmien kanssa evakkomatkalla – Rosa Liksom: Väylä



Like 2021. 266 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Eletään syyskuuta 1944, ja sota ajaa ihmisiä kodeistaan evakkoon. Suuntana on turvaa lupaava länsi, jonne päästäkseen on ylitettävä lautalla suuri joki, kirjan nimeksikin päätynyt väylä. Paikkoja ei nimetä, mutta kyse on Lapin sodasta ja Tornionjokilaakson asukkaiden matkasta kohti Ruotsia. 

Päähenkilö on 13-vuotias tyttö, joka lähtee matkaan ilman vanhempiaan: isä on sotimassa, veljet jääneet rintamalle, raskaana oleva äiti ehkä jo jossakin siellä, mihin matkaa tehdään. Matka on tytölle evakkomatka, mutta yhtä tärkeää kuin päästä sodan jaloista, on löytää äiti.

Läheskään aina kirjan luomisprosessi ei ala ensimmäisestä virkkeestä, mutta Väylän kanssa Rosa Liksomille kävi niin – tämän kuulin kirjan Facebook-julkistustilaisuudessa pari viikkoa sitten. Näin alkaa kirja:

Ko mie ja Katri olima koalla urakalla saahneet kyörättyä karjan maantiele, taivas peitty syksysseen utuharssoon ja kohta alko tihuutahmaan jäähilheistä vettä.


On siis syksy, kun kertoja on lähdössä karjan ja Katrin kanssa matkaan. Jatko esittelee muut matkakumppanit:

Kaikki muut lehmät paitti Ilona pölästyit teräviä hiutahleita ja haijaannuit. Sisko, Pirkko ja Liina rynnit ojjaa pitkin, Kerttu reistasi paeta methään, Siskon eeliskuussa synnyttämä Sokkeri-vasikka tanssi paikahlaan, Soma kiipesi Kielon sölkhään ja molemat rääyit.

Liksom nostaa lehmät romaanihenkilöiksi ihmisten rinnalle. Lehmillä on nimet, niiden luonteet ja tavat tulevat lukijalle tutuiksi, samoin niiden kivut, tuskat, riemut. Poikimiset, sairastumiset ja uudelleen kohtaamiset. Lukija jännittää lehmien selviytymistä evakkomatkasta yhtä lailla kuin ihmisten. Helmet-lukuhaasteessa kirja sopiikin kohtaan 40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista.

Tyttö ja muut kyläläiset kulkevat karjan kanssa pitkän ja raskaan matkan. Vaellusromaanin lisäksi Väylä on tytön kasvukertomus ja kuvaus pakolaisleiristä, joka perillä odottaa. Kuvattuun vuoteen mahtuu paljon surua, huolta ja vastuuta sodan vuoksi, mutta myös filosofisia pohdintoja maailmasta ja elämästä. Pohdintoihin nousevat esimerkiksi avaruus, toiset mantereet, ihmisen historia. Arki pakolaisleirillä on kylmiä parakkeja, kuolemaa ja epätietoisuutta. 

Väylä näyttää, miten sota vaikuttaa siviiliväestöön, aivan tavallisiin ihmisiin. Kirjan julkistustilaisuudessa Liksom painotti sitä, miten sota aina yllättää siviilit. Väylä nojaa todellisiin Lapin sodan aikaisiin tapahtumiin, ja silloinkin lähtökäsky tuli nopeasti: mukaan saattoi ottaa vain tärkeimmän omaisuuden eli lehmät, lähestulkoon kaikki muu karja piti teurastaa. 

Samaisessa tilaisuudessa Liksom totesi, että evakkous erityisesti Karjalasta muualle Suomeen on tunnettu ilmiö, mutta suomalaisten pako Ruotsiin päin on vähemmän käsitelty aihe. Suomesta lähti evakkoon Ruotsiin lähes 60 000 ihmistä, lehmiä tuplamäärä. Väylä kertoo fiktiivisestä evakkomatkasta, joka sijoittuu tiettyyn hetkeen Suomen historiassa, mutta samalla tarinassa on jotakin paikasta ja ajasta riippumatonta. Evakkous on ihmiskunnan historiaa, nykyaikaa ja valitettavan todennäköisesti myös tulevaisuutta.

Väylä on kirjoitettu tornionjokilaakson murteella eli meänkielellä, kuten Liksomin edellinen romaani Everstinna. Kieli on rehevää ja elävää, ja se vaatii murteeseen tottumattomalta lukijalta aluksi hieman makustelua. Voisi ajatella, että kokonaisen romaanin lukeminen murteella olisi raskasta, mutta ainakaan minua Liksom ei saa väsytettyä, vaan päinvastoin Väylää lukiessani janosin sivu sivulta lisää. 

perjantai 27. elokuuta 2021

Toden ja illuusion rajamailla – Taina Latvala: Torinon enkeli

Kansi: Emma Virtasalo.


Otava 2021. 330 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Taina Latvalan Torinon enkeli kuljettaa lukijan Torinon kaduille ja (naisen) elämän suurten kysymysten äärelle. Minkälaista elämää haluan elää? Mitä saan tai mistä jään paitsi, jos teen nämä valinnat?

Nimettömäksi jäävä naispäähenkilö on kirjailija, joka lähtee Torinoon kirjailijaresidenssiin työstämään näytelmää. Oikeastaan residenssimatka on hyvä tekosyy olla viettämättä joulua kotimaassa. Takanaan naisella on pitkä, eroon päättynyt suhde, jonka kipupisteitä valotetaan takaumin. Keskeiseksi on noussut lapsikysymys, johon nainen ei vieläkään tiedä vastausta.

Jouluisessa Torinossa riittää nähtävää ja residenssiasunnossa kummasteltavaa. Netti ei toimi, puhelimen laturikin reistaa. Residenssissä aiemmin majailleet kirjailijat ovat kuvailleet kohtaamiaan outouksia vieraskirjaan, jota nainen vuokraisännän kielloista huolimatta lukee. Yksi aiemmista asukeista on Karl Ove Knausgård, naisen syvästi ihailema kirjailija. Nukkuapa samassa sängyssä kuin Knausgård!

Kun nainen eräänä päivänä Torinon kadulla kohtaa yksinäisen lapsen ja ottaa tämän luokseen turvaan, alkaa kaikki kieppua kohti tuhoa. Lapsi ei puhu ja tuntuu hajoavan käsiin. Kaiken hoivan ja hellyyden rinnalla kulkevat kauhun elementit. Ei ihme, sillä Torino tunnetaan hyvän ja pahan risteyskohtana, naiselle kerrotaan. 

Torinosta tulee Knausgårdia mukaillen naisen taistelu, vastavoiminaan hänellä ovat kaupungin maagiset voimat ja neljääkymmentä ikävuotta lähestyvään naiseen kohdistuvat paineet. Latvala rakentaa romaaniin moniulotteisen tarinan, joka leikittelee jossakin toden ja illuusion välimaastossa. Jää lukijan tulkittavaksi, mikä on faktaa, mikä fiktiota, mikä naisen mielikuvitusta, mikä todellista.

Torinon enkelissä yhdistyvät vaivattomasti eri tekstilajit ja genret. Mukana on otteita residenssi-isäntä Lorenzon teoksesta Hyvän ja pahan voiman kaupunki ja huoneiston vieraskirjasta. Päähenkilö hakee neuvoa tilanteeseensa Sheila Hetin romaanista Motherhood ja Raamatusta, jota hän käyttää kuin kaikki vastaukset tuntevaa Taskuoraakkelia.

Löysin kirjasta samastuttavaa: kertoja on samanikäinen kuin minä, eivätkä hänen pyörittelemänsä kysymykset ole aivan vieraita. Aluksi mietin, onko kirja jollakin tasolla autofiktiivinen, mutta Latvala onkin kirjoittanut itsensä tarinaan hauskasti entisenä residenssivieraana. Eräänlainen kirjallinen cameorooli! 

Aiemmin olen lukenut Latvalalta romaanit Venetsialaiset ja Välimatka, ja pidän hänen kerrontatyylistään kirja kirjalta enemmän.  

Torinon enkelistä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Hemulin kirjahyllyn Henna, Tuijatan Tuija ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. 

Helmet 2021: 43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä.

sunnuntai 22. elokuuta 2021

Siirtolaispojan tie preerian tuntijaksi –JP Koskinen: Haukansilmä

Kansi: Tommi Tukiainen.


Like 2021. 467 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Joskus lukijalle käy niin onnekkaasti, että kirjan tarina imaisee maailmaansa pyörteisellä voimalla. Silloin siirtymät fiktiomaailmasta arkielämään vaativat pyristelyä, ja autossa harmittaa, ettei voi lukea pelkääjän paikalla matkapahoinvoinnin vuoksi. Illalla on haikein mielin sammutettava valot, jotta seuraava päivä ei menisi aivan sumussa. Töissä odottaa joka hetki, että pääsisi jo kotiin lukemaan kirjan loppuun. Tällainen lukutornado oli JP Koskisen Haukansilmä

Nuori Yrjö-poika muuttaa perheineen Suomen suuriruhtinaskunnasta Amerikkaan, New Yorkiin. Eletään 1860-lukua ja uudessa kotimaassa möyryää sisällissota. Yrjöstä tulee George, isoveli Veikosta William ja perheen sukunimikin vaihtuu Kuurasta Frostiksi. Uusi kotikaupunki Nyy Joork opettaa tulokkaille nopeasti, että tärkeää olisi kehittää oma pisnes, pieniä jobeja on tarjolla myös lapsille. 

Vastoinkäymisiäkin sattuu, mutta maailma on avoinna ja kaikki on mahdollista. Niinpä perhe lähtee kokeilemaan onneaan uudisraivaajina länteen halpojen maaeekkereiden perässä. Perheen ja Georgen elämä mullistuu jälleen, kun intiaanit hyökkäävät perheen tilalle ja vievät Georgen mukanaan. 

Tasangoista tulee Georgen koti, pitkistä taipaleista ratsailla arkea. Hän oppii lukemaan maisemaa, puhumaan intiaanien kieltä ja hiipimään äänettä. Koti-Suomessa opitusta ampumataidosta on hyötyä ja pian intiaanit huomaavat, että pojalla on ilmiömäinen näkö. Hänestä tulee Haukansilmä, myöhemmin myös Mies Jota Hevoset Kuuntelevat. Hevosille George puhuu suomea. 

Myöhemmistä juonenkäänteistä ei parane paljastaa kuin sen verran, että niitä riittää. Koskinen punoo juonta ilkikurisesti: aina kun lukija erehtyy kuvittelemaan, että vuorossa on seesteistä eloa, niin pian jo räsähtää. Taas mennään. 

Haukansilmä on seikkailuromaani, jossa vauhtia ja välienselvittelyjä riittää. Se on myös Georgen kasvutarina – nuori mies selviytyy hämmästyttävistä paikoista, mutta ei ilman kolhuja ja suruja. Vuodet intiaanien parissa muuttavat paitsi häntä itseään, myös perheen suhtautumista poikaansa.

Lisäksi Haukansilmä on historiallinen romaani, joka näyttää Georgen silmin Yhdysvaltojen huiman kehitysvauhdin ja intiaanien elämäntavan väkivaltaisen nujertamisen. George ei voi kuin lohduttomana seurata, miten biisoninmetsästyksellä elävät intiaanit pakotetaan reservaatteihin. Kun pyritään kasvuun ja rikastumiseen, aina joku jää jalkoihin. Tarinaan mahtuu pyrkyreitä, takinkääntäjiä, välistävetäjiä. 

Kirjan kannet suljettuani oloni oli pökertynyt, elin Georgen tarinassa niin vahvasti mukana. Ruudin katku ja epäilyttävästi värähtelevät heinikot saivat kääntämään sivun toisen jälkeen kuin transsissa. Vaikutuin, miten luontevasti Koskinen on nivonut fiktiivisen tarinansa historiallisiin kehyksiin.

Helmet 2021 -haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen. Georgen isä on ammatiltaan satulaseppä, joka ei enää nykyään ole kovin yleinen ammatti. Myös muita harvinaisia tai kadonneita ammatteja vilahtelee, kuten intiaaniasiamies ja sirkuksen ampuja. 

Haukansilmän tarina sijoittuu ajallisesti aikaan ennen pari vuotta sitten ilmestynyttä Tulisiipeä, mutta kirjat voi hyvin lukea itsenäisinä teoksina ja missä järjestyksessä haluaa. 

Haukansilmästä ovat kirjoittaneet ainakin Kirsi Kirsin kirjanurkassa ja toimittaja Kai Hirvasnoro Kirjoja hyllystäni -blogissa.

keskiviikko 18. elokuuta 2021

Muutosten viikko lintusaarella – Maisku Myllymäki: Holly

Kansi: Anna Makkonen.


WSOY 2021. 255 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Kirjasyksyn uutuuksista tartuin ensimmäisenä Maisku Myllymäen esikoisromaaniin Holly. Siinä luontotoimittaja Eva matkustaa kaukaiselle saarelle tapaamaan Hollya, saarta asuttavaa naista, joka on havainnut saarellaan harvinaisen linnun, vihermehiläissyöjän. Eva viipyy saarella viikon ja tarkoituksena on saada aikaan lehtijuttu: lukijoita kiinnostaa toimittajaäidin ohjeiden mukaisesti jopa enemmän Hollyn tarina kuin lintu.

Eva katselee ympäristöään biologin silmin. Hänen  silmissään Holly kukoistaa kuin pallohortensia. Teksti vilisee erityisesti lintusanastoa, ja Hollyn talossa, jossa Evakin majoittuu, on jotakin viidakkomaista. Mutta missä luuraa se lintu, joka toi Evan saarelle?

Holly ja Eva ovat kaksi erilaista naista suljetussa miljöössä. Holly on viisissäkymmenissä, Eva 35. Toinen on vaalea, ulottuvainen kuin haikara, toinen taas tumma ja fasaanimaisen pyöreä. Holly on koko ajan jotenkin valtoimenaan, kaftaani liehuu ja kainaloissa on tuuheat pöheiköt. Hollyn nauru on rehevää, häpeilemätöntä, se on yhtä aikaa kaiken paljastavaa ja torjuvaa. Eva on sulkeutuneempi ja varautunut asiallisesti leikatussa polkkatukassaan, kompleksinenkin.

Hollyn aviomies on kuollut nuorena, minkä jälkeen hän erakoitui saarelleen seikkailuvaiheen jälkeen. Evan vierailun aikana saaressa piipahtaa Hollyn entisestä elämästä Roberto, joka avaa Evalle Hollyn taustoja. 

Hollyn tähti teatteritaivaalla on himmennyt, mutta nyt hän työstää artikkelia ohjaajan ja näyttelijän välisestä dynamiikasta. Hollyn suulla kommentoidaan kirjoittamista:

Olen kirjoittanut jo sivutolkulla, kuten näet, mutta en ole löytänyt vielä ydintä, sitä mitä oikeasti haluan sanoa. Minä kirjoitan aina näin, järkyttäviä määriä, kokonaisia romaaneja, ennen kuin tajuan, mistä minun pitäisi oikeasti kirjoittaa, ja ehkä juuri siksi minä vihaan kirjoittamista, se on niin laajaa ja avaraa, se vaatii koko maailman haltuun ottamista, vaikka lopullisessa tekstissä olisikin vain pieni viipale siitä kaikesta.

Saari muuttaa Evaa, jolle himo ja halu olivat saarelle tultaessa vieraita. Tai oikeastaan se on Holly, joka häntä muuttaa, ja osansa on myös jokailtaisilla viinipulloilla. Viikon aikana Evan muodonmuutos etenee ja samalla tunnelma tihenee. 

Myllymäen kirjalliset esikuvat vilahtelevat näkyvinä ja rivien väleissä. Omalaatuinen nainen lintujen keskellä – täytettyjen, elävien, printeissä kukertavien – tuo mieleen Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut. Teoksen motto ”Minusta on vastenmielistä ajatella että minä olen syyllinen ja olen varma että en ole" on peräisin Iris Murdochin Meri, meri -romaanista. Murdochin kirjan kohdalle Holly myös asettaa viinipullon kirjahyllyssä naisten ensimmäisenä iltana. Murdochin romaani nousee myöhemmin keskeiseksi, se on Hollylle eräänlainen peili elämään.

Holly on joka sivullaan nautinnollista ja palkitsevaa luettavaa, siinä ei ole mitään ylimääräistä ja samalla siinä on kaikki, mitä tarvitaan. Kirjassa yhdistyvät monet minua kiehtovat elementit: on meri, saari, värikästä henkilökuvausta, kirjallisia viittauksia ja arvoituksellinen tunnelma. Kerronta on yhtä aikaa täyteläistä ja kuulasta, lukijan havaittavaksi on jätetty tasoja ja koukkuja. 

Kirjan lopussa on kirjailijaa inspiroineen kirjallisuuden lähdeluettelo – rakastan tällaisia listauksia, on ihana antaa kirjojen johdattaa toisten kirjojen luo!

Meri on niin vahvasti läsnä, että kirja sopii Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. Helmet-haasteessa ujutan Hollyn kohtaan 17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi, vaikka keskeisiä henkilöitä on kaksi.

perjantai 6. elokuuta 2021

Poimintoja syksyn uutuuksista

Tykkään venyttää syysuutuuksien esittelyä tänne alkusyksyyn, vaikka kustantajien katalogit ovat olleet saatavilla jo useita kuukausia. Kesäkirjat on nyt luettu, kevätuutuudet sulateltu ja arki aluillaan – nyt tuntuu olevan otollinen aika orientoitua alkavaan kirjasesonkiin. Ja sehän on oikeastaan jo alkanut: muutamat tässä jutussa mainitut kirjat ovat ilmestyneet tällä viikolla. 

Voisin helposti koostaa viidenkymmenen kiinnostavan uutuuden listan, mutta pidin käsijarrua päällä ja karsin, karsin, karsin... Jäljelle jäi tällä kertaa 16 kirjaa: 6 kotimaista romaania, 7 käännösromaania, 3 tietokirjaa.

Poimi alta kiinnostavimmat teokset syksyn lukulistallesi! Esittelyni pohjautuvat kustantajien katalogitietoihin.


Kotimainen kauno


JP Koskinen: Haukansilmä (elokuu/Like)
Jo ilmestynyt jatko-osa huikean hienolle Tulisiipi-romaanille, joka ylsi Finlandia-ehdokkaaksi. Haukansilmä kertoo ajasta ennen Tulisiiven tapahtumia, kun Kuuran perhe muuttaa Suomesta Amerikkaan ja yrittää löytää paikkansa sisällissodan jakamassa maassa.


Taina Latvala: Torinon enkeli (elokuu/Otava)
Viehätyin Latvalan edellisen Venetsialaiset-romaanin pahaenteisestä tunnelmasta, joten huomioni oli taattu, kun esittelyteksti lupailee uutuudelle vangitsevaa, intensiivistä tunnelmaa. Kirjailija lähtee Torinoon kirjailijaresidenssiin, takana on ero ja kipeitä äitiyteen liittyviä kysymyksiä. Kirjailija löytää kadulta eksyneen lapsen, mistä alkava tapahtumaketju pakottaa hänet kohtaamaan oman menneisyytensä.


Maisku Myllymäki: Holly (elokuu/WSOY)
Olen seurannut Maiskun matkaa esikoiskirjailijaksi Instagramissa, ja aiemmin hän piti myös mainiota kirjablogia, joten Holly lukeutuu minulla syksyn odotetuimpiin kirjoihin. Hollyssa luontotoimittaja Eva saapuu saarelle harvinaisen lintuhavainnon tehneen Hollyn vieraaksi. Saaressa vietetyn viikon aikana Eva tekee havaintoja linnuista ja luonnosta, mutta myös itsestään.


Matti Rönkä: Surutalo (syyskuu/Gummerus)
Rönkä piti mieleenpainuvan esityksen Masalan kirjaston Dekkariviikoilla pari vuotta sitten, ja siitä lähtien olen halunnut lukea häneltä jotakin. Dekkareita saan harvoin luetuksi, joten iloitsin, kun Rönkä kertoi syysuutuudestaan Gummeruksen etäpressitilaisuudessa. Jukka perii rintamamiestalon ja palaa kotiseudulleen. Talon mukana tulevat remonttivaateet ja muistot. Mies joutuu kohtaamaan oman menneisyytensä ja ylisukupolvisen häpeän.


Rosa Liksom: Väylä (syyskuu/Like)
Tarina sijoittuu vuoteen 1944 ja Pohjois-Suomeen. Pienen kylän tyttö pakenee Lapin sodan kauhuja mukanaan kotitilansa karja. Perhe on hajonnut, äiti hukassa, elämän ja kuoleman rajalinjana on joki. Vuoden mittaiselta kasvukertomukselta odotan liksomilaista suoruutta, verevää kieltä ja elävää pohjoisen kuvausta. 


Johanna Venho: Syyskirja (syyskuu/WSOY)
Jos minun pitäisi valita syysuutuuksista vain yksi, se olisi Syyskirja. Rakastin Venhon Finlandia-ehdokkaaksikin noussutta romaania Ensimmäinen nainen, joka nosti Sylvi Kekkosen miehensä varjosta eläväksi romaanihenkilöksi. Nyt päähenkilö on Tove Jansson, joten uskallan odottaa suuria! Myös Venhon kirjan syntyä on voinut seurata Instassa.


Käännetty kauno



Lydia Davis: Kafka valmistaa päivällistä (elokuu/Siltala)
Romaanien vyöryn keskellä kaipaa välillä jotakin napakkaa. Amerikkalaisen Davisin novellit ovat vähäeleisiä ja niukkojakin, jotkin vain muutaman virkkeen mittaisia. Tarinoita värittävät musta huumori ja surrealismi, ja ne usein paljastavat jotakin ihmisyydestä.


Iris Hanika: Menneisyydenhallintalaitos (elokuu/Siltala)
Saksalainen Hans Frambach työskentelee holokaustin historiaa tallentavassa Menneisyydenhallintalaitoksessa. Mies kantaa harteillaan holokaustin kollektiivista syyllisyyttä, vaikka hän itse ei ole millään tavoin osallinen hirmutekoihin. Voiko menneisyyden kahleista koskaan päästä vapaaksi? Kiinnostuin Hanikan kirjasta, koska sen lupaillaan käsittelevän tuttua ja raskasta aihetta lempeällä ironialla ja huumorilla.


Maria Broberg: Veden varjot (syyskuu/Atena)
Kaikki luulevat, että Nilas-poika on hukkunut Vindeljokeen. Kuluu vuosikymmeniä ennen kuin totuus huuhtoutuu esiin kevättulvaan myötä. 1960-luvulla tapahtunut Nilaksen katoaminen on nykyaikaan kurottavia tarinalinjoja yhdistävä tekijä. Pohjois-Ruotsi, menneisyyden salaisuudet ja jopa kirjan kansi tuovat mieleen alkuvuodesta lukemani Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo, joka on toistaiseksi ollut kirjavuoteni kohokohtia (ja josta en silti vielä ihme kyllä ole blogannut).


Miriam Toews: Naiset puhuvat (syyskuu/S&S)
Tositapahtumista inspiraationsa saanut tarina kertoo kahdeksasta naisesta, jotka kokoontuvat öisin keskustelemaan. He kuuluvat uskonnolliseen yhteisöön, ja nyt on tapahtunut jotakin kauheaa, josta ei voi päästä yli, jota on pakko käsitellä. Miten käy yhteisöelämän? Keskeisiksi teemoiksi nousevat rohkeus ja naisten välinen lojaalius.


Haruki Murakami: Vieterilintukronikka (lokakuu/Tammi)
Mystinen ja koukuttava Murakami ei sivuja säästele! Vieterilintukronikassa on hurjat tuhat sivua, ja se on kustantajan mukaan kirjailijan puhutuin teos. Päähenkilö Toru ajautuu kissan katoamisen vuoksi yliluonnollisia sävyjä saavalle matkalle.


David Foster Wallace: Tennisesseet (lokakuu/Siltala)
Hauskaa, mutta ei koskaan enää hurmasi minut kahdeksan vuotta sitten enkä voi käsittää, miksi en ole lukenut Wallacen sittemmin ilmestyneitä suomennoksia. Korjausliike on paikallaan! Kustantaja lupaa uuden kirjoituskokoelman olevan lukijalle herkkua, vaikka ei tennistä lajina läpikotaisin tuntisikaan.


José Luis Peixoto: Saramago & José (lokakuu/Aviador)
Portugalilaisen Peixoton romaanin idea on kutkuttava: nuori kirjailija José saa tehtäväkseen kirjoittaa elämäkerran kirjailija José Saramagosta, joka on kirjoittanut romaanin José-nimisestä toimistoapulaisesta. Suuren kirjailijan kohtaaminen arveluttaa nuorta Joséta. Mitä jos hän saakaan tehtävänantoa täytettyä, entä jos lopputulos onkin romaani?


Tietokirjat


Annie Ernaux: Vuodet (elokuu/Gummerus)
Ranskalaisen Ernaux'n muistelmateos punoo yhteen hänen omat muistonsa ja ajatuksensa populäärikulttuurin ja historiallisten tapahtumien kanssa. Sotienjälkeistä eurooppalaista elämäntapaa tarkastelevaa ja kritisoivaa teosta on kutsuttu moderniksi klassikoksi, vaikka se ilmestyi vain 13 vuotta sitten.


David Sedaris: Calypso (syyskuu/Art House)
Sedaris on yhdysvaltalainen kirjailija ja toimittaja, jolta saamme vihdoin ensimmäisen tekstikokoelman suomeksi. Omaelämäkerrallisten tekstien aihevalikoima on laaja, mutta niitä yhdistää hauska ja koskettava käsittelytapa.


Helen Macdonald: Iltalentoja (lokakuu/Gummerus)
Viisi vuotta sitten Macdonald raivasi tiensä kiinnostavien kirjailijoiden listalleni Helsinki Lit -esiintymisellään ja kirjallaan H niin kuin haukka. Iltalentoja käsittelee ihmisen luontosuhdetta, ilmastonmuutosta ja lajikatoa – luotan, että hän tekee sen tutulla, lämpimän viisaalla äänellään.




* * *
Hyvää kirjasyksyä! Toivotan antoisia lukuhetkiä lempikirjailijoidesi ja uusien tuttavuuksien parissa!

lauantai 31. heinäkuuta 2021

Klassikkohaaste #13 – Jean Rhys: Huomenta, keskiyö




Otava 2002. 254 s.
Alkuteos: Good Morning, Midnight (1939)
Suom. Hanna Tarkka.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Heinäkuun viimeisen päivän ratoksi kirjasome täyttyy klassikkojutuista. Haastetta koordinoi tällä kertaa Kirjakaapin kummitus, jonka blogista löytyy linkit muiden osallistujien klassikkopostauksiin.




Ajattelin valita tämänkertaisen klassikkohaasteen kirjan kirjastoreissulla, mutta kiehtova klassikko osuikin käteeni lempiantikvariaatissani Kojanissa. Rhysin kirja on ollut lukulistallani vuosia, joten odotukset olivat korkealla, vaikka en etukäteen tiennyt, mistä kirja edes kertoo.

Kotoisa Kojan Taalintehtaalla.


Päähenkilö Sasha vaeltelee 1930-luvun öisessä Pariisissa. Englantilaiselle Sashalle kaupunki on tuttu nuoruudesta, silloin elämässä oli onnellisiakin vaiheita, rakkautta, vaikka myös paljon surua. Alakuloinen ja epävakaa nainen tuntuu etsivän kaupungista jotakin – ehkä itseään, kadotettua nuoruuttaan.

Sasha on vaihtanut nimeä, koska arveli uuden nimen kääntävän onnen. Mutta ei, hänellä on vain muistonsa, ajatuksensa, pelit miesten kanssa. Nykyhetki ja muistot lomittuvat ja sekoittuvat, sillä Pernod'ta kuluu. Yksi lasillinen harvoin riittää, ja maistuvat hänelle myös viini, viski ja konjakki. Ne ja Luminal auttavat unohtamaan pimeät kadut, tummat virrat, kärsimyksen, kamppailun ja hukkumisen... Eritoten kekkulissa ranskan kielikin soljuu sujuvasti. 

Sashan ajatukset pyörivät paljon rahan ympärillä. Varat matkaansa hän on saanut lainaksi ystävältään, ja Pariisissa rahaa säästyy, kun grogin saa helposti tarjottuna. Usein häntä luullaan varakkaaksi ulkomuotonsa vuoksi, ja seuraan hakeutuu milloin minkäkinlaisia gigoloita. Sashalla on tapana esittää olevansa vähissä varoissa, mutta silti hän asuu hotellissa, syö ja juo ravintoloissa, käy kampaajalla. Tietyt ihmiset tuntuvat näkevän hänen lävitseen, kuten viereisen huoneen kauppamatkustaja valkoisessa kylpytakissaan. 

On turha odottaa Sashan ryhdistäytyvän. Hän vain kieppuu rappiossaan eikä tunnu haluavan ulospääsyä – ei, vain uuden lasillisen. Sashassa yhdistyvät turhamaisuus ja traagisuus, joita Rhys kuvaa raa'asti ja kaunistelematta. Sasha on kuorrutettu katkeruudella: miten elämä on kehdannutkin kohdella häntä kuten on.

Huomenta, keskiyö on ilmestynyt alkujaan vuonna 1939 eli yli 80 vuotta sitten. Rhysin kerronnassa on jotakin niin ajatonta, että tätä on vaikea uskoa. Tässä siis klassikko, joka ei ole murentunut vuosien painon alla.

Hanna Tarkan taitava suomennos on ilmestynyt Otavan Seitsentähdet-julkaisusarjassa, ja kirjaan saatesanat on kirjoittanut Raija Siekkinen. Siekkinen kuvailee Sashaa hyvin samankaltaiseksi romaanihahmoksi kuin päähenkilöt Rhysin teoksissa Kvartetti ja Herra Mackenzien jälkeen. Rhys, joka Sashan tavoin vaihtoi nimeään, on kuulemma kirjoittanut itsensä kirjoihinsa. Se selittää tarkkanäköisyyttä ja suoruutta, mutta tekee Sashan hahmosta entistä surullisemman. 

Opiskeluaikana luin Rhysin teoksen Siintää Sargassomeri, mutta muistikuvat ovat siitä harmillisen hatarat. Nyt kun löysin tämän yhden Rhysin omaan hyllyyni, heräsi halu palata Sargassomeren kajastukseen ja tutustua muihinkin kirjailijan suomennoksiin ja niiden vastentahtoisiin naishahmoihin.

Helmet 2021: 38. Kirja on käännetty hyvin.

torstai 22. heinäkuuta 2021

Rakkautta historiallisessa Turussa – Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa


Gummerus 2021. 335 s.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Jenny Malmström on nuori papinleski 1800-luvun Turussa. Jenny on suurten menetysten jälkeen muuttanut takaisin rovasti-isänsä luo Kaarinan pappilaan ja huolehtii nyt isänsä taloudesta taloudenhoitaja apunaan.

Jenny on aktiivisesti mukana seurapiireissä ja yhdistystoiminnassa. Sivistyskerhon luennolla kuullaan egyptologiasta, rouvainyhdistyksessä järjestetään tempauksia erilaisten hyväntekeväisyyskohteiden tukemiseksi. On rusettiluistelua ja naamiaisia, jotka luonnollisesti ovat oivia kohtaamispaikkoja.

Jenny on ajassaan poikkeuksellinen nainen, sillä hän on sellaisessa asemassa, että voi vaatia ja toimia. Hän on pelkäämätön ja omatoiminen nainen, jota kaihertaa, etteivät naiset voi opiskella yliopistossa ja ovat miehensä holhouksen alaisia. 

Vastinpariksi asettuu Barkerin puuvillatehtaan tehtaanjohtajan poika Fredrik Barker, jonka intressit ovat toisensuuntaiset. Fredrik kuitenkin iskee silmänsä määrätietoiseen Jennyyn, mistä ei ainakaan ole haittaa yhdistyksen asioiden ajamisessa. Kolmanneksi pyöräksi kuvioon tulee Kosti Vanhanen, jonka ajatuksia naisen asemasta Jennyn on vaikea sulattaa.

Vaikutuin Antellin historiallisen miljöön ja entisaikojen tapojen kuvauksesta, ne tuntuivat uskottavilta. Tekstistä paistoi läpi tarkkaan tehty taustatyö, ja tarkoitan hyvällä, luontevalla tavalla. Lukija saa nähdä, minkälaiset olivat olot tuon ajan puuvillatehtaassa, miten joulua vietettiin, miten tärkeää leskenkin oli mennä uudelleen avioon kuten rasittava Loviisa-täti jaksaa muistuttaa. Ja miten tuon ajan kirjaharrastaja luki tietenkin Ibseniä ja Canthia.

Tykästyin kipakkaan Jennyyn, josta toivottavasti löytyy myös uusia puolia kirjasarjan edetessä. Puuvillatehtaan varjossa nimittäin avaa Puuvillatehdas-sarjan – kustantajan tietojen mukaan saamme lukea lisää Jennyn vaiheista 1900-luvun alussa keväällä 2022!

Turkulainen Ann-Christin Antell on ammatiltaan kirjastonhoitaja, mikä sai tarttumaan minulle vähän vieraamman genren edustajaan. Sain huomata, että välillä tekee hyvää hypätä pois omalta mukavuusalueeltaan lukijana. Tosin toistuvat punastelut ja lukuisat kosinnat hieman huvittivat rakkausromaaneihin tottumatonta lukijaa. Viihdyin kuitenkin Antellin tarinan parissa, se sopi kepeäksi kesäpäivän kirjaksi.

Kirjan päähenkilön nimen puolesta tämä postaus olisi voinut ilmestyä eilen, sillä ruotsinkielisessä kalenterissa 21.7. on Jennyn nimipäivä. Päivä oli kuitenkin jo varattu Johanna Venholle, mutta onneksi Antellin kirja sopii muutenkin mainiosti Naistenviikko-haasteeseen.




Helmet 2021: 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija.

keskiviikko 21. heinäkuuta 2021

Johtajan elämänpolku – Johanna Venho & Anne Brunila: Kuka olisi uskonut

Kansi: Markko Taina.



Tammi 2020. Äänikirjan kesto 8 t 44 min.
Lukija: Hannamaija Nikander.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Tutustuin äänikirjaa kuunnellen minulle aiemmin vieraaseen johtajanaiseen, Anne Brunilaan. Nimen olin toki kuullut, mutta tarkempaa käsitystä hänen urastaan tai elämänvaiheistaan minulla ei ollut. Kirjan valintaan vaikutti paljon se, että Brunilan kirjoituskumppanina on ollut Johanna Venho, yksi lempikirjailijoistani. 

Venhon vuoksi kirja ilmestyy tänään Johannan nimipäivänä. Suurempi syy, miksi ajoitin tämän tekstin nimenomaan naistenviikolle, on Brunilan edelläkävijyys suomalaisena naisjohtajana, hän on ollut ensimmäinen nainen monessa paikassa.  




Anne Brunila on ekonomisti ja yritysjohtaja, joka on istunut monien pörssiyhtiöiden hallituksissa. Johtajana hän on työskennellyt esimerkiksi Fortumilla ja Metsäteollisuus ry:sä, hallitustyötä hän on tehnyt muun muassa Sammossa ja Koneella. 

Kirjassa käydään läpi, minkälainen on ollut Brunilan tie kankaanpääläisestä työläisperheestä Suomen vaikutusvaltaisimmaksi päättäjänaiseksi. Kirjassa on useita mielenkiintoisia anekdootteja uran varrelta muun muassa siitä, miten naisia kohdeltiin bisnesneuvotteluissa Venäjällä.

Brunilasta piirtyy työteliäs ja peräänantamaton kuva. Hän suhtautuu kaikkeen ja kaikkiin ymmärtäen ja lempeydellä, jota voi vain ihmetellä. Voimansa hän ammentaa buddhalaisuudesta, jonka tekstit ja meditaatio muodostavat hänen maailmankatsomuksensa perustan. Välillä mietiskelylle on ollut enemmän aikaa, toisinaan vähemmän. 

Tyyneys on auttanut Brunilaa luovimaan väkivaltaisessa parisuhteessa, selviämään erityislapsen yksinhuoltajana ja menestymään miehisissä työyhteisöissä.

Välillä ihmettelin, miksi väkivaltaiselle ex-miehelle annettiin niin paljon tilaa, etenkin omaäänisissä kirjeissä. Toisaalta mies on keskeinen osa Annen elämää, heillä on yhteinen lapsi ja monia yhteisiä vuosia. Anteeksianto kuvastaa Brunilan ajatusmaailmaa.

Helmet 2021: 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan.

tiistai 20. heinäkuuta 2021

Kadonneiden muistojen jäljillä – Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi





Like 2021. 190 s.
Alkuteos: Oktoberbarn. Suom. Petri Stenman.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Linda Boström Knausgårdin Lokakuun lapsi oli minulle yksi viime kevään odotetuimmista kirjoista. Sain kirjan kustantajalta ja luin sen heti. Kirjan sulatteleminen sitten onkin vienyt useamman kuukauden. Kirja on ahdistava ja rankka, siitä tuli synkkä olo, jossa en halunnut velloa niin kauaa, että olisin saanut bloggauksen valmiiksi.

Naistenviikko sai vihdoin viimeistelemään tämän luonnoksissa maanneen tekstin, sillä kirja on kaikessa kauheudessaan niin taidokas, että se ansaitsee juttunsa. Boström Knausgård kuvaa perheenäidin, aviopuolison ja kirjailijan elämää sairastumisen keskellä niin riipaisevasti, että edelleen kirjan selailu kuristaa kurkkua.




Linda Boström Knausgård on tullut tunnetuksi paitsi kirjailijana, myös norjalaisen kohukirjailija Karl Ove Knausgårdin vaimona. Karl Ove teki vaimostaan romaanihahmon autofiktiivisessä Taisteluni-sarjassaan, ja tämä oman ja läheisten elämän perkaaminen kirjan sivuille on luonnollisesti vaikuttanut koko Knausgårdien perheeseen. Jo aiemmin mielenterveysongelmista kärsinyt Linda joutui psykiatriseen hoitoon useamman kerran 2010-luvulla, ja sittemmin neljän lapsen vanhemmat ovat eronneet.

Lokakuun lapsi on tavallaan Linda Boström Knausgårdin vastine miehensä kirjoituksille. Ote on omaelämäkerrallinen. On lapset ja kirjailijamies, joka jättää kertojan, kertojalla masennusta ja ahdistusta, jotka vaativat sairaalahoitoa.
Masennuksen jähmeä pimeys, sen tyhjyys ja valveilla oleva kuolema, se minua odottaa kun vajoan yhä syvemmälle. Sinne missä ei ole sanoja, ei omaatuntoa, vain jähmeää unta aamulla, keskellä päivää, illalla, ja ahdistus joka sulkee sisäänsä joka solun.
      Joka aamu kun heräät, kauhu kun viimein löydät kaikki osat itsestäsi ja kaikki ajatukset. Olet hereillä. 
Boström Knausgård on kirjoittanut mielen järkkymisestä myös aiemmissa teoksissaan Helioskatastrofi ja Tervetuloa Amerikkaan, mutta niissä on ollut selkeästi fiktiiviset henkilöhahmot Anna ja Ellen. Vaikka kirjailija kai aina kirjoittaa itsensä jollakin tapaa hahmoihinsa, niin nyt hahmoilla on selvemmin yhteys todelliseen maailmaan.

Tulee sairaalajaksoja, joilla kertoja saa sähköhoitoa. On musertavaa lukea kokemuksia siitä, millaista on olla tahdosta riippumattomassa hoidossa. Miten potilaita viedään tehtaaseen saamaan sähköhoitoja, miten lääkärit luottavat hoitoon, joka antaa euforiaa ja välitöntä lievitystä ilman lääkkeitä. Sähköhoidot vaikuttavat muistiin, sitä ei kukaan kiistä, vaikka koko hoitoa voidaan muuten pitää kyseenalaisena.

Muistojen palasista alkaa kuitenkin rakentua elämänhistoria. Minäkertoja käy läpi lapsuudenmuistojaan, suhdettaan näyttelijä-äitiin, varhaisia poikaystäviään, eroon päättynyttä avioliittoaan. Miten kirjoittaminen on aina ollut se, missä hän on tiennyt olevansa hyvä, vaikka hän on aina kantanut mukanaan huonommuudentunnetta. Välillä kertoja osoittaa sanansa suoraan ex-miehelleen.

Boström Knausgård kirjoittaa vimmaisesti, itseään ja lukijaa säästelemättä. Kaiken synkkyyden ja mustan keskellä pilkahtelevat kuitenkin kauneus, elämän hyvät hetket, rakkaus. 

Helmet: 35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut.

maanantai 19. heinäkuuta 2021

Äideistä ja tyttäristä – Koko Hubara: Bechi

Kansi: Tuuli Juusela.



Otava 2021. 208 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Koko Hubara tunnetaan Ruskeat tytöt -median perustajana, ja pari vuotta sitten häneltä ilmestyi samanniminen esseekokoelma alaotsikolla tunne-esseitä. Bechi on Hubaran esikoisromaani, jossa äidin ja tyttären suhde sekä eri sukupolvien kokemusmaailmat joutuvat törmäyskurssille.

Kolmikymppisen Bechin opinnot yliopistossa ovat gradua vaille valmiit. Bechin äiti Shoshana on kirjailija ja frankofiili, joka mieluummin asuisi Pariisissa kuin Helsingissä. Äiti on tullut Suomeen 1970-luvulla ja tehnyt pesäeron jemeninjuutalaiseen sukuunsa. Bechi tulkitsee äitinsä Ranska-manian pakokeinoksi jatkuvasta maahanmuuttajan roolista.

Kun Bechi tulee raskaaksi, nousevat omat lapsuusmuistot ja hankaluudet äidin kanssa pintaan. Tytär ja äiti kyllä tapaavat, mutta eivät aina kohtaa. Bechi kutsuu äitinsä tiukkoja rutiineja systeemeiksi, ne ovat omiaan pitämään etäisyyttä yllä. 

Kohtaamattomuus näkyy myös siinä, että tytär ei ole koskaan lukenut äitinsä autofiktiivistä romaania, joka nostatti aikanaan kohun. Kirjan nimi on Shoshana Ayin. kävi täällä – tämän viittauksen lisäksi kirjassa on paljon muitakin linkkejä kirjallisuuteen. Tutkiva lukija kiittää lopusta löytyvää lähdeluetteloa, kirjat vievät kirjojen luo!

Syöminen ja ruoka sekä niihin liittyvät ongelmat ovat paljon läsnä kirjassa. Bechi kärsii raskauspahoinvoinnista, mikä on pakottanut tottumaan oksentamiseen. Äidillä puolestaan on aina ollut ongelmallinen suhde ruokaan, ja hän sairastaa bulimiaa. Bechi kertoo suuren uutisen äidilleen kahvilassa, jossa tyttären tilaama samppanjakorkkileivos herättää äidissä paheksuntaa. Eräs toinen keskeinen kohtaus on Bechin ja hänen ystävänsä tapaaminen pitseriassa. Kirja solahtaakin helposti Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 46. Kirjassa syödään herkkuja.

Pidin erityisesti kirjan rakenteesta, siitä miten Bechin puhekielisten osuuksien rinnalla kuljetetaan katkelmia hänen äitinsä kirjasta.

Hubaran Bechillä osallistun Tuijatan Naistenviikko-lukuhaasteeseen, koska kirjassa pohditaan monipuolisesti naiseutta, naisen roolia ja naisten keskinäisiä suhteita.


sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

Taiteilija edellä aikaansa – Rakel Liehu: Helene

Kansi: Marjaana Virta.


WSOY 2003. 513 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Rakel Liehun taiteilijaromaani Helene: romaani Helene Schjerfbeckistä on nautinnollinen sekoitus faktaa ja fiktiota, täydellisesti hellekelin uppoutuvaan lukemiseen sopiva kirja. Lyyrinen kerronta soljuu tajunnanvirtana, joka puikkelehtii, muistelee ja assosioi. Lukijaa ei yllätä Helenen rakkaus Proustiin, kirjailijan aistivoimaan ja todellisuudentuntoon.  

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, jotka valottavat taiteilijan vaiheita ja ajatuksia eri ikäkausina. Lukija pääsee taideopiskelija-Helenan kanssa kokemaan alkeelliset ja kalseat Pariisin-kämpät, nimen vaihtamisen Heleneksi sekä mesenaatti-Stenmanin painostavat käynnit. Tutuksi tulevat niin oikean värisävyn löytämisen vaikeus, taiteilijaystävien merkitys kuin äidin varjossa elämisen tuska. Ilot, koettelemukset, arki. 

Vammani oli erottava minut toisista.
Olkoon niin. Muut voivat kätkeä heikkoutensa, minä en. 
Mutta onko taide säälimättömämpi kuin elämä, sitä en uskalla ajatella.

Lapsuuden tarkimpia muistoja on onnettomuus, jonka seurauksena Helene ontuu lopun ikäänsä. Onnea tapauksessa oli se, että tyttö löysi piirtämisen sairasvuoteella. Terveys sanelee taiteilijan elämää myöhemminkin. Keuhkosairaus patistaa hänet muuttamaan äitinsä kanssa Hyvinkäälle paremman ilmanalan perässä, pois Helsingin kosteudesta. Elämän päätepiste piirretään sotaevakossa kylpylässä Ruotsin Mariefredissä.

Samalla aukeamalla saatetaan olla useassa ajassa ja paikassa: Mariefred 1944, Hyvinkää 1908, Hyvinkää 1909 ja taas seuraavalla aukeamalla sama juttu. Mukana ovat myös 1800-luvun Helsinki, Firenze ja Pariisi; taiteilijalle merkityksellisiä paikkoja oli lukuisia. 

Aluksi välähdyksin etenevä kerronta tuntui olevan liikaa helteen sumentamalle päälleni, mutta loppua kohden mieleni muuttui. Kronologia olisi ollut tylsä ratkaisu. Nyt sain kieppua ajoissa ja paikoissa, nähdä Helenen eri vaiheiden hahmottuvan rinnakkain.

Kokonaiskuvan rakentumista taiteilijan elämästä helpotti toki se, että Helenen elämänvaiheet olivat minulle melko tuttuja, vaikka en taideharrastaja olekaan. Muutama vuosi sitten vaikutuin Mila Teräksen romaanista Jäljet: Romaani Helene Schjerfbeckistä. Vuonna 2020 ilmestynyt Antti J. Jokisen Helene-elokuva perustuu tähän Liehun kirjaan.

Osallistun tällä bloggauksellani Tuijata-blogin Naistenviikko-haasteeseen, koska Helene oli nainen edellä aikaansa. Nykyään hänet luetaan yhdeksi merkittävimmistä taidemaalareistamme, mutta kirjassa kuvataan, miten hänen töitään ei pitkiin aikoihin kelpuuteta varsinaisiin taidenäyttelyihin – arpajaispalkinnoiksi ne kyllä otetaan. Rahan arvo on toki muuttunut, mutta silti kuulostaa hurjalta, miten Helene saa jossakin vaiheessa tauluistaan muutamia kymmeniä markkoja. Ehtii hän onneksi elinaikanaan nauttia arvostuksestakin.



 
Helmet 2021: 3. Historiallinen romaani.

torstai 24. kesäkuuta 2021

Sukellus kipuun – Pasi Virtanen: Mr. Pain: keskusteluja kivun kanssa

Kansi: Kalervo Sammalvehrä.


Toimittanut Petri Tamminen.
Enostone 2021. 97 s.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Pasi Virtanen on kolmen lapsen isä, joka joutui jättämään päivätyönsä terveyshuolien vuoksi vuonna 1999. Virtaselle tehtiin lyhyen ajan sisällä useita selkäleikkauksia, joiden seurauksena hänen selän hermot vaurioituivat ja jäivät puristuksiin. Elämään tuli kroonistunut kipu.

Kipu on Virtasen elämässä läsnä koko ajan ja kaikkialla, välillä se vie jalat alta. Lääkearsenaali on melkoinen, lisätukena ovat kipuhypnoosi, leikkauksessa asetettu kipustimulaattori ja säännölliset, hermojuureen osoitetut radiofrekvenssihoidot kipuklinikalla.

Virtasen elämänasenne hämmentää. Hän kuvaa saaneensa paljon kivulta.

Ei niin, että olisin onnellinen kivusta huolimatta, vaan niin että olen onnellinen kivun takia

Miten jatkuvasta kärsimyksestä voi seurata onnellista elämää, elämäniloa?

Keskeinen selviytymiskeino on se, että Virtanen on luonut kivustaan hahmon, Mr. Painin. Mr. Painilla on pitkä musta takki, lierihattu, kalpeat kasvot. Virtanen ja Mr. Pain käyvät kipakkaa dialogia, koska mitä muuta kivun ilmentymä voisi kuin kuittailla ja sättiä. Välillä taistelut ovat kovia. Virtanen pistää öykkärille kampoihin, ei anna tämän voittaa. 

Mr. Pain on tosiaan sanonut suoraan, että hän ei poistu viereltäni koskaan. Se on minulle helpottava tieto. Vapaus alkaa hyväksymisestä.

Virtaselle voimia tuovat myös omat pojat. Isän pyyteetön rakkaus kolmea poikaansa kohtaan välittyvät sivuilta. Heille kaikille musiikki on voimanlähde, yhteiset kiertuereissut ja keskeiset voimabiisit kantavat. Virtaselle tietyt kappaleet ovat oikeastaan enemmän kuin voimabiisejä, ne lievittävät kipua. Onpa lääkäri määrännyt hänelle tietyn kappaleen kuuntelemista ihan reseptillä.


Kansipaperin alla painettu kansi on kivunpunainen.


Kirjailija Petri Tamminen on toimittanut kirjan lukuisten keskusteluiden pohjalta. Tammisen esipuhe pohjustaa tulevaa, ja muutenkin rakenne toimii. Tekstissä on paikoin jäljellä puhekielimäisyyttä, mikä pisti silmään. Toinen asia, johon kiinnitin huomiota, on Virtasen kipuhahmon nimi, Mr. Pain. Miksei Herra Kipu? Mutta ehkä nimi ei ollut Virtasen tai Tammisen päätettävissä.

Teos on nopealukuinen kurkistus sellaiseen maailmaan, josta odotin löytäväni katkeruutta ja kyynisyyttä. Niitä ei kuitenkaan Virtasen tarina heijastele. Ei kroonistunutta kipua toki kaunistellakaan, se rajoittaa elämää, se pistää ajoittain vihaksi. 

Kirja toimii varmasti vertaistukena muille kroonikoille, ja kaltaisiani kipua vain satunnaisesti tunteneita se auttaa ymmärtämään kipukroonikon kokemusmaailmaa. Krooninen kipu ei ole maailmanloppu, siitä voi löytää myös hyvää. Sitä on mahdollista hallita, se voi olla mahdollisuus. 

Helmet 2021: 39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia.

torstai 17. kesäkuuta 2021

#joenpelto100 – Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Kansi: Raimo Raatikainen.



SSKK 1975. 289 s. 
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Eurolla kirpparilta hankittu Eeva Joenpellon Lohja-sarjan avausosa on odottanut lukuvuoroaan hyllyssäni vuosikaudet. Kun muutimme tammikuussa ja järjestelin hyllyjäni, kiinnitin huomiota lukemattomiin Joenpeltoihin ja ajattelin, että saa nähdä, tuleeko koskaan luettua. Eipä mennyt näistä ajatuksista kuin jokunen viikko, kun Tuijata-blogin Tuija avasi #joenpelto100-lukuhaasteen. Nyt oli syy tarttua Joenpeltoon, kirjailijaan, jonka olen äidinkin kirjahyllystä tiennyt "aina". 

Eeva Joenpellon syntymästä on tänään kulunut tasan sata vuotta. Näitä pyöreitä vuosia hän ei päässyt viettämään, vaan kuoli 82-vuotiaana vuonna 2004. Sammatissa syntynyt ja Lohjalla varttunut Joenpelto testamenttasi Sammatissa sijaitsevan talonsa kirjallisuussäätiölle, ja nykyisin talo toimii kirjailijaresidenssinä. Joenpelto kirjoitti urallaan lähes kolmekymmentä teosta, joista Tuomari Müller, hieno mies toi Finlandia-palkinnon vuonna 1994. Neliosainen Lohja-sarja ilmestyi vuosina 1974–1980. 

Vetää kaikista ovista tutustuttaa lukijan Hännisten kauppiasperheeseen. Isä Oskari ja äiti Salme yrittävät saada tyttärensä Anjan ja Inkerin hyviin naimisiin. Isä huseeraa pitkiä päiviä kaupalla ja vähän muunkinlaisissa afääreissä, äiti kantaa oman perheen lisäksi huolta serkustaan Tildasta, jota myös Gröönrooskaksi kutsutaan edesmenneen miehensä mukaan. Anjalle puolisoksi on katsottu mahtisuku Julinin poika, sillä tämä naimakauppa edistäisi myös isän bisneksiä. Inkeri ei vanhempiensa mielipiteistä piittaa, vaan sydän sykkii kauppamatkustajalle.

Paikkakuntaa ei kirjassa mainita, mutta kirjakerhopainoksen alkusanoissa sen kerrotaan olevan Lohja. Näin kirjailija on asian teoksen ulkopuolella määritellyt. Kovin ihannoivaa kuvaa ei kirjailija entisestä kotipaikkakunnastaan anna:

Synnynnäiset kyläläiset ovat pöyhkeitä, itsetietoisia ja eristäytyviä. Kalkkipitoista vettä sukupolvesta toiseen juotuaan heistä oli kasvanut pitkiä, honteloita mutta sitkeitä ihmisiä. Serkut naivat serkkuja sillä mitä sitä verta ja omaisuutta meni sekoittamaan. Ja selluloosan mätä haju viho viimeiksi nousi kai näille suoraan aivoihin.

Eletään sisällissodan jälkimainingeissa ja kahtiajakautuneisuus on silmiinpistävää, on lahtareita ja punikkeja. Serkku-Tildakin on punaleski, jonka kanssa Salme ei saisi olla tekemisissä, ainakaan jos hänen mieheltään kysytään. Tildan mies kuoli vankileirillä ja poika Vieno palasi kotiin huonossa kunnossa. 

Kieltolaki on tehnyt viinakaupasta salaista, pirtun trokaus on monelle rahasampo. Autot alkavat pikkuhiljaa yleistyä, mikä helpottaa salakauppaa. Joenpellon maalaama ajankuva ja eläviksi loihtimat henkilöhahmot tekivät vaikutuksen. Todella haluan tietää, miten Hännisille ja muille lohjalasille käy!

Luin kirjakerhopainoksen, joka on taitettu melko tiiviisti – kirjan ensipainoksessa sivuja on yli sata enemmän. Aluksi lukeminen tuntui etenevän kovin hitaasti, mikä johtui tekstin tiheän asettelun lisäksi runsaasta murredialogista. Pikkuhiljaa länsiuusmaalainen puheenparsi alkoi soljua luettuna paremmin ja pääsin tarinan imuun. 

Trappuset, frouvat, flikat ja hopjaaluskat on murretta tuntemattoman helppo ymmärtää, mutta förkkelit ja prillaamiset jäivät arvoituksiksi. Ei sillä, että vieraat sanat siellä täällä olisivat haitanneet lukukokemusta. Ja aina sitä jotakin oppii, kuten sen, että usein toistuva lortti tarkoittaa lasta. 

Vietin monia ihania alkukesän päiviä Joenpellon seurassa, ja luin sarjan avausosan rinnalla myös Helena Ruuskan elämäkertaa Elämän kirjailija ja Suvi Aholan esseeteosta Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? Jatkan näiden mielenkiintoisten oheiskirjojen lukemista samalla, kun Lohjan-matkani etenee sarjan jatko-osien parissa. 

Lohja-sarjaa ei enempää omasta hyllystä löydy, mutta päätin korjata tilanteen nettiantikvariaatissa – Kuin kekäle kädessä, Sataa suolaista vettä sekä Eteisiin ja kynnyksille reissaavat jo postipakettina innokkaan lukijan luo. 

Helmet 2021: 14. Kirja on osa kirjasarjaa.

lauantai 12. kesäkuuta 2021

Lauantain lyhärit: Claes Anderssoniin tutustumassa



Claes Andersson on minulle lapsuusvuosien kulttuuriministeri ja samalla kadulla asunut herrasmies, joka kävelyillään askelsi mietteliäästi. Anderssonin ministerin pestin vuoksi luulin pitkään, että ministerillä tulee olla jonkinlainen kosketus oman ministeriönsä alaan. Nykypäivänä tuntuu utopialta, että meillä olisi kulttuuriministerinä kirjailija, runoilija ja jazzmuusikko. Todellisuus on jotakin muuta.

Andersson tunnetaan kirjoittajana ehkä parhaiten runoistaan, mutta mahtuu hänen laajaan kirjalliseen tuotantoonsa myös romaaneja ja tietokirjoja. Aloitin tutustumisen kirjoittamisoppaasta, joka johdatti eteenpäin. 


Luova mieli: kirjoittamisen vimma ja vastus


Kansi: Petri Kovács.
Kirjapaja 2002. 162 s. 
Lainasin kirjastosta. 


Kirjoittamisen opinnot avoimessa yliopistossa ovat vieneet monien kirjoittamisoppaiden äärelle, ja Anderssonin Luova mieli: kirjoittamisen vimma ja vastus on yksi näistä. Kirja oli ollut minulla lainassa kirjastosta jo luvattoman kauan, kunnes vihdoin päätin kokeilla sen lukemista ennen palautusta. Lukaisin sen yhdeltä istumalta.

Andersson osoittaa kirjansa vertaisilleen. Hän käy läpi hyvän tekstin ominaisuuksia ja kirjoitusvinkkejä paikoin omakohtaisten kokemusten kautta. Andersson kertoo, miten hänestä tuli kirjoittaja. Miten taivalta avittivat tädin lukemat Topeliuksen sadut  ja miten ratkaiseva oli André Giden romaani Ellei vehnänjyvä kuole. Ja monet muut seikat. Kirjoittajaksi ei ole yhtä ja selkeää polkua, mutta ympärillä olevat ihmiset esimerkiksi voivat sysätä kohti kirjoittajuutta. Kaikista keskeisintä on sisäinen motivaatio – pitää olla jotakin sanottavaa ja tarve sanoa se.

Kirjoittamisessa on sisäisen halun lisäksi opittavia asioita, joita Andersson myös perkaa. Esimerkiksi hän kehottaa menemään suoraan asiaan ja välttelemään turhia adjektiiveja ja adverbejä. Kirjoittajan olisi myös hyvä välttää tärkeilyä ja lukea paljon. Turhia sääntöjäkään ei kannata noudattaa! Mielikuvitus ja muistot ovat kirjoittajalle tärkeitä, samoin vaisto. Dialogin kirjoittajaa hän kehottaa muistamaan tauot ja hiljaisuudet sekä esimerkiksi ohipuhumisen tehon.

Kirjoittaja tunnistaa Anderssonin kuvailuista välttelyn ja lykkäämisen sekä tunteiden vuoristoradan, jotka usein liittyvät prosessiin:

Mieliala on korkealla, joskus hyvinkin kaukana arjen hankaluuksista ja vastoinkäymisistä. Sanat tulevat luokseni kuin uteliaat, värikkäät linnut ja lähtevät lentoon juuri niin kuin itse toivon tai käsken. Kokemus on sukua, paitsi rakastumiselle, myös uskonnollisen armon tai valaistuksen kokemukselle. Ehkä myös sille hypomanialle tai kiihkotilalle, joka vie ihmistä niin kauas todellisuudesta, että hän joutuu lennokkuutensa ja vilkkautensa vuoksi tahdonvastaiseen psykiatriseen hoitoon. 

Viehätyin Luovan mielen leikkimielisyydestä ja pilkahtelevasta huumorista. Miten inspiroiva alku kirjalliselle tuttavuudelle! Andersson luonnehtii runon ja lyhytproosan olevan hänelle läheisimmät lajit, mutta minua lukijana vetää puoleensa juuri hänen proosansa, joten sitä kohti siis seuraavaksi.

Helmet 2021: 28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä.


* * *


Oton elämä: aikalaisromaani


Alkuteos: Ottos liv. Suom. Liisa Ryömä.


Kansi: Anders Carpelan.
WSOY 2011. 240 s.
Lainasin kirjastosta.

Jatkoin Andersson-matkaani kirjoitusoppaasta omaelämäkerralliseen romaaniin. Miten hän noudattaa omia ohjeitaan kirjoittajana? 

Alku ainakin oli neuvojen mukainen ilman kiertelyitä ja kaarteluita: Miltä tuntuu kun saa luodin päähänsä? Ehtiikö lainkaan tuntea kipua? Ensimmäiset virkkeet hätkähdyttävät, ja lukijan täysi huomio on taattu. Muutenkin ensimmäinen sivu on varsinaista tykitystä, tältä näyttää toinen kappale: 

Otto on maaninen, Otto on yksin, Otto pelkää, Otto juoksee pakoon omaa itseään, Otto olisi mieluummin joku muu, Otto sukeltaa päänsä sisään, Otto on täällä ja jo poissa, Otto antaa periksi, Otto ei anna koskaan periksi, Otto elää ikuisesti, Otto on kuolemaisillaan, Otto on alushousuihin tarttunut takiainen, Otto on päämäärätietoinen ja eksynyt, Otto ei tiedä mitä tahtoo haluta. Mikä Otto on? Kuka? Kenen? Miksi?

Aivan kuin sormiharjoitus, jolla kirjoittaja tekee itsestään romaanihenkilön. Kirja (ja sen kaksi jatko-osaa) ovat vastauksia tässä esitettyihin kysymyksiin. Aivan näin intensiivisenä kerronta ei lukijan onneksi jatku, se voisi olla liian hengästyttävää.

Otolla on puoliso, jota hän kutsuu elämänkumppaniksi, ja paljon lapsia ja lapsenlapsia. On laaja tuttavapiiri ja meheviä muistoja. Meilahdessa on työhuone, jonka ikkunasta näkyy suuri koivu. Samassa kerroksessa pitää vastaanottoa terapeuttinainen, jonka kanssa Otto lähentyy helteisen kesän aikana.

Arkiseen kirjoitustyöhön sekoittuu muistelua ja assosiaatioita. Takana on niin runsas elämä, ettei uskoisi yhden miehen ehtineen kaikkea. Otto on nimittäin lääkäri, entinen poliitikko ja kansanedustaja, jazzpianisti ja runoilija. Yli 70-vuotiaalla Otolla on sydänvaivoja, diabetes ja muita terveyshuolia, joten ajatukset omasta kuolevaisuudesta ja vähenevästä ajasta eivät jätä rauhaan.

En päässyt kirjassa kovinkaan pitkälle, kun sen jatko-osat oli laitettava kirjastossa varaukseen.

Helmet 2021: 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta.


* * *


Jokainen sydämeni lyönti: Merkintöjä elämästäni


Alkuteos: Varje slag mitt hjärta slår. Suom. Liisa Ryömä.


Kansi: Maria Appelberg.
WSOY 2009. 175 s.
Lainasin kirjastosta.


Oton elämää lukiessani mietin, paljonko mukana on materiaalia kirjailijan omasta elämästä, mikä on mielikuvituksen osuus. Kolmas Andersson-matkani kirja on muistelma Jokainen sydämeni lyönti ja se paljastaa, että Otto on todella paljon Claesin kaltainen.

Oikeastaan tätä kirjaa lukiessani tuntui kuin olisin jo lukenut sen, mutta vain eri version. Alkujaan Jokainen sydämeni lyönti on ilmestynyt pari vuotta ennen Oton elämää. Ehkä tämä on ollut kimmoke romaanitrilogialle? Ehkä asioista on ollut helpompi kirjoittaa, kun ne on verhonnut fiktion kaapuun?

Se mikä muistan  s a a t t a a  ollakin tapahtunut, tai minä saatan kuvitella että se on tapahtunut. Mutta muistan myös paljon sellaista, mitä itse asiassa ei tapahtunutkaan. Minä olen muistin mytomaani, kenties tarkoituksella.

Jokainen sydämeni lyönti on tiivistelmä ja pintaraapaisu verrattuna Oton elämään. Samoja asioita ja muistoja käydään läpi, Oton elämässä ote on runollisempi ja pohdiskelevampi – kaunokirjallisempi. Onkin mielenkiintoista nähdä, miten Oton elämäntarina fiktion muodossa jatkuu. Tästä näyttää tulevan Andersson-kesä, sillä luettavien pinossa odottelevat jo Hiljaiseloa Meilahdessa ja Seuraavaksi Jätkäsaari.

Helmet 2021: 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...