tiistai 26. lokakuuta 2021

Pala julmaa historiaa – Doris Lessing: Ruoho laulaa

Kansi: Markko Taina.


Tammi 2007 (1. p. Kirjayhtymä 1978). 281 s.
Alkuteos: The Grass Is Singing (1950).
Suom. Eva Siikarla.
Mistä minulle: ostin uutena.
Oma arvioni: 4/5.

Aivan kirjan alussa on uutinen, jossa kerrotaan, että rhodesialainen maanviljelijän vaimo Mary Turner on löydetty murhattuna kotinsa verannalta. Palveluspoika Moses on otettu kiinni, hän on tunnustanut, ja motiiviksi arvellaan ryöstöä. Alkaa taustoitus, jonka myötä lukija pikkuhiljaa voi muodostaa käsityksensä ihmisistä ja tapahtumista. Miksi näin kävi, menikö kaikki kuten alussa kerrotaan?

Kirjallisuuden Nobelin vuonna 2007 saanut Doris Lessing varttui etelärhodesialaisella farmilla, ja myös hänen esikoiskirjansa Ruoho laulaa sijoittuu pääosin maatilalle Etelä-Rhodesiassa, joka nykyisin tunnetaan Zimbabwena. Maa oli kirjan tapahtuma-aikaan eli 1940-luvulla brittiläisten siirtomaa. 

Brittiläistaustainen Mary elää onnettoman lapsuuden jälkeen huoletonta nuoruutta. Kun Marya alkavat ahdistaa vihjailut naimattomuudesta, hän avioituu maanviljelijä Dickin kanssa. Hiljalleen Marylle paljastuu, että Dickin farmi on hoidettu vähän niin ja näin. Eikä kotitalossa ole edes kuumuutta helpottavaa sisäkattoa. Dick kokeilee viljelyssä kaikenlaista, mutta pitkäjänteisyys puuttuu. Velat painavat.

Dick yrittää kehittää elämäntyötään eli farmia, Mary haluaisi vain saada kokoon sen verran rahaa, että he voisivat muuttaa pois. Toiveet eivät kohtaa. Maryn ja Dickin avioliitto on kahden yksinäisen liitto. Maryn on vaikea suhtautua maatilan mustiin peltotyöntekijöihin, ja hän purkaa heihin patoutunutta vihaansa. Taloudenhoitajatkin saavat lähteä lyhyellä varoitusajalla, kunnes taloon saapuu Moses, joka jää.

Avioliiton myötä Marystä tulee köyhä, ja siitä koettu häpeä saa hänet eristäytymään. Hän yrittää pitää miehensäkin etäällä. Tarinaa voi lukea Maryn syöksykierteenä ja kuvauksena siitä, miten farmielämä näivettää naisen. Muutos Maryssa on hurja: naiivista ja hyväntahtoisesta tytöstä tulee ruoskalla sivaltava piiskuri.

Ruoho laulaa on nopealukuinen, mutta ei nopeasti sulatettava. Rotuerottelu ja rasistinen kieli rehottavat kirjan sivuilla niin, että herkempää lukijaa ahdistaa. 

Tämä Doris Lessingin vuonna 1950 ilmestynyt esikoisteos sai kunnian olla ensimmäinen lukupiirikirjamme, kun käynnistelimme kirjaston lukupiiriä pitkän remontti- ja koronatauon jälkeen. Työkaverini kanssa valitsimme syksyn ja kevään kirjoiksi eri kirjallisuuspalkintoja voittaneita teoksia eri vuosikymmeniltä – sellaisia, jotka meitä houkuttavat ja joita emme olleet vielä lukeneet.

Lukupiirimme totesi, että aiheesta on tärkeä lukea, jotta kipeätkään vaiheet historiassa eivät unohtuisi, jotta niitä ei toistettaisi. Kirja on aikansa kuvaus, mutta samalla se koettiin moderniksi kerronnaltaan. Kirjassa kuvatun rasismin analysoitiin korostavan Lessingin apartheid-vastaisuutta. Keskustelua herättivät esimerkiksi Moseksen motiivit ja se, miten Mary kieltää luonnon itsessään.

Paljon lukeneet lukupiiriläisemme suosittelivat Lessingin tuotannosta Vanhan päällikön maa -teosta, ja aiheeseen syvemmälle haluavia kehotettiin tarttumaan Andre Brinkiin. Lessingin elämänvaiheita ja tuotantoa kartoittaessani kiinnostuin myös Lessingin omaelämäkerrallisista teoksista Varjoissa vaeltaja ja Ihon alla. Jälleen siis yhden kirjan lukeminen poiki monia uusia lukuvinkkejä!

Kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Keltainen kirjasto -kirjablogi, Tarukirja ja Suketus.

Helmet 2021: 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä.

torstai 14. lokakuuta 2021

Jaettujen lukukokemusten riemu – Kirsi Ranin: Lukupiiri


 

Nemo 2021. 220 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Kirsi Ranin perusti lukupiirin itselleen syntymäpäivälahjaksi, kun täytti 50 vuotta. Tuo lahja on ilahduttanut Kirsiä ja muita lukupiiriläisiä siitä lähtien: Kirsin Book Club on kokoontunut kuukausittain jo yli kymmenen vuoden ajan. Tapaamisia ja luettuja kirjoja on siis kertynyt yli sata, ja lukupiiri on kokenut yhdessä monenlaista. Tätä taustaa vasten ei ole mikään yllätys, että kustantaja pyysi Kirsiä kirjoittamaan aiheesta kirjan, jonka koko lumoava nimi on Lukupiiri: kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika.

Myöhemmin Kirsin Book Clubin ympärille syntyi samanniminen kirjablogi ja podcast. Blogin kautta olen tutustunut Kirsiin ja ilahduin suuresti, kun hän tarjosi kanssabloggaajalle luettavaksi upouutta kirjaansa. Kirja ilmestyi minun kannaltani hyvään saumaan: samoihin aikoihin kun sain kirjan luettavakseni, valmistauduimme työkaverini kanssa käynnistämään kirjaston lukupiirin remontti- ja koronataukojen jälkeen. Kirjasta saimme kaivattua tukea, sillä tauon jälkeen uudelleen aloittaminen hieman jännitti. 

Lukupiirissä Kirsi käy napakasti läpi lukupiirien historiaa ja kertoo myös oman piirinsä tarinan sekä itsestään lukijana. Kirjan vinkeillä kuka tahansa pystyy perustamaan oman lukupiirin. Kirjasta saa neuvot ryhmän kokoamiseen, paikkaan, tarjoiluihin ja kirjavalintaan. Lukupiirinsä avulla Kirsi on koonnut kirjaan myös houkuttelevia teemoittain järjestettyjä lukuvinkkilistoja. Lopussa on vielä runsaasti tilaa omille muistiinpanoille, jotta luettuihin lukupiirikirjoihin olisi helpompi palata.

Kirjassa on listattu kattava joukko kysymyksiä keskustelua herättelemään ja kuljettamaan. Työkaverini kanssa hyödynsimme näitä kysymyksiä (tai osaa niistä) ja esiteltyä lukupiiri-illan kulkua – ja kokoontumisessamme toissa päivänä testasimme rungon toimivaksi. Toki meillä on ennenkin ollut erilaisia runkoja, mutta nyt ilta oli helppo rakentaa valmiiksi ajatellun suunnitelman ympärille. 

Nappasimme kirjasta myös idean peukuttaa luettu kirja tapaamisen lopuksi. Osallistujat saavat arvioida kirjan näyttämällä peukkua ylös, alas tai jättämällä sen välimuotoon semi. Peukutus toimii tapaamisen päättävänä rituaalina. Meillä toissaillan kirjana oli Doris Lessingin Ruoho laulaa, jolle peukku nousi ylös 12 kertaa ja semi-arvioita tuli neljä. Ei siis yhtään peukkua alas Lessingin esikoiselle! 

Lukupiiri sai minut muistelemaan lukupiirejä, joihin olen kuulunut tai joita olen vetänyt. Kavereiden kanssa opiskeluaikana pidetty lukupiiri sammui elämäntilanteiden muuttuessa, mutta sittemmin olen ilokseni päässyt työssäni kirjastossa pyörittämään monenlaisia lukupiirejä. 

Eräässä lukupiirissä meillä oli aina puolen vuoden ajan jokin teemamaa, joka määritteli kirjavalintoja. Seikkailimme ainakin Espanjassa, Ranskassa, Venäjällä ja Isossa-Britanniassa. Haastavan lukemisen lukupiirissä selätimme yhteistuumin James Joycen Ulysseksen vuodessa, Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä vei puolitoista vuotta. Raskaiden klassikoiden lukemisessa lukupiirin vetoapu oli korvaamatonta, ja keskusteluista on jäänyt ihania muistoja. Ulysses-urakasta kirjoitin tässä blogijutussa.

Tämänhetkinen lukupiirimme kokoontuu kirjastotalo Fyyrissä, ja luemme erilaisia kirjallisuuspalkintoja saaneita teoksia eri vuosikymmeniltä. Aloitimme siis Lessingillä, ja seuraavassa tapaamisessamme keskustelemme Anne Tylerin Pulitzer-palkitusta romaanista Hengitysharjoituksia. Samalla teemalla jatkamme syys- ja kevätkauden, sitten on taas aika hautoa uutta. 

Kirjaston lukupiirit poikkeavat hieman kaveriporukoiden piireistä, koska työntekijät toimivat selkeästi järjestäjinä ja aikatauluttajina. Tapaamisten myötä sielläkin tullaan tutuiksi, ja korostamme sitä, että me vetäjät emme ole opettajia tai asiantuntijoita, vaan kanssalukijoita. Kokoontumisissa oppii aina jotakin uutta ja saa uusia näkökulmia käsiteltyyn kirjaan.

Kirsin Book Club tapaa valita kirjansa demokraattisesti. Kirjaston lukupiireissäkin kirjavalinnoista voidaan keskustella yhdessä, mutta vetämissäni lukupiireissä osallistujat ovat tykänneet siitä, että ovat saaneet valmiin kirjalistan. Sen tekeminen onkin yksi hauskimpia työtehtäviä! Luettaviksi kirjoiksi meillä valikoituu usein vähän vanhempia teoksia, koska uutuuksissa on melkoiset varausjonot. Periaatteena kun on, että kirjaston lukupiirin kirja täytyy saada kirjastosta.

Kirsin Book Club kokoontuu vuoroin jäsentensä kotona, jolloin emännöintivuorokin vaihtuu. Kirsi korostaa, että tarkoitus ei ole pröystäillä tarjoiluilla, sillä kirja ja keskustelu ovat keskiössä. Kirjaston lukupiirien kohdalla tarjoilut rajoittuvat yleensä kahvi- tai teekupposeen. Kirjastossakin poikkeus vahvistaa säännön, sillä olihan Proust-taivalta juhlistettava lehmuksenkukkateellä ja Madeleine-leivoksilla – kun Joycen Ulysses oli luettu, järjestimme nyyttikestit.

Kirjaston maskotti Veikko-pöllö
vieraili viimeisessä Proust-tapaamisessamme.

Lukupiiri kuuluu jokaisen lukupiiriä vetävän tai lukupiiriä suunnittelevan kirjahyllyyn. Toki kirja kannattaa lukea, vaikka ei halajaisi lukupiirin vetäjäksi – se avaa innostavasti sitä kirjoista keskustelemisen elämää muuttavaa taikaa, jonka perässä kannattaa suunnata vaikka kirjaston avoimeen lukupiiriin!

Helmet 2021: 15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi.

maanantai 11. lokakuuta 2021

Kirjoittajan matka minuuteen – Hanna Brotherus: Ainoa kotini

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2021. 329 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: ostin uutena.


Jälleen elin todeksi kirjamessut porttina kirjallisuuteen -teorian. Kuuntelin reilu viikko sitten Turun kirjamessuilla Hanna Brotheruksen haastattelua, vaikutuin kuulemastani ja poikkesin haastattelun jälkeen ostoksille Brotheruksen kustantajan osastolle. Nyt ei ollut aikaa odotella kirjastovarausta, halusin kirjan omakseni. Pian kirja jo keikkui paperikassissa käsivarrellani, ja illalla hotellissa pääsin nauttimaan ostoksestani. Ainoa kotini veti puoleensa viimeiseen sivuun saakka.

Brotherus kuvaa esikoisteoksessaan avoimesti äitien ja tyttärien suhteita ja naiseuden kipupisteitä minäkertojan elämäntarinan kautta. Kirja on erilaisten tekstilajien yhdistelmä: proosajaksojen lomasta löytyy otteita päiväkirjasta, aforisminkaltaisia ajatuksia, listauksia ja perheenjäsenten kirjeitä toisilleen.

Kertojanainen on keski-ikäinen neljän lapsen äiti, joka kertaa siihenastista elämäänsä lapsuudesta tähän hetkeen. Tanssijana ja koreografina työskentelevä kertoja on hyvin esikoiskirjailija Brotheruksen kaltainen. Messuhaastattelun perusteella tiedän, että kirja on omakohtainen, mutta tietenkin vain tiettyyn rajaan saakka.

Tiedän, että muisti on epäluotettava kertoja. Jokainen on oman elämänsä päähenkilö, ja jonkun toisen näkökulma tarinaani on toinen. Näistä huolimatta haluan lisätä, että jos joku toivoo, että kirjoittaisin hänestä lämpimämmin, hänen olisi pitänyt miettiä sitä jo kauan sitten.

Lapsuuden rakkaasta tanssiharrastuksesta tulee naiselle ammatti, vaikka vanhemmat eivät annakaan hänen aloittaa balettikoulua. Perfektionismi ja itsensä kanssa kilvoittelu ovat kaikessa läsnä, myös äitiydessä. Lasten kipuilu on rankkaa, kun nainen eroaa lastensa isästä. Lapset aikuistuvat ja muuttavat omilleen, mutta tukeutuvat edelleen vahvasti äitiinsä. Onni on uusi rakas ja oma aika toukokuisessa Pariisissa.

Ruumiillisuus ja kehoyhteyden pohtiminen läpäisevät kirjaa. Kirjan nimi viittaa kertojan kehoon, se on hänen ainoa kotinsa. Jokainen elää vain kerran ja jokaisella on vain yksi keho, jonka kanssa pitäisi tulla toimeen koko matka. 

Oma ja muiden kehot sekä niiden painot ovat aina olleet naisen elämässä huomion kohteena. Lapsuudenperheessä isä tapasi kommentoida ihmisten painoa, ja naisen sisko sairastui vakavaan syömishäiriöön. Keho on tanssijalle työväline, joten nainen havainnoi kaikki muutokset tarkasti ja syömisen rajoittamisella hän pyrkii pitämään kehon hallussaan. 

Myöhemmin kun myös naisen oma tytär sairastuu anoreksiaan, alkaa herätä epämiellyttäviä kysymyksiä. Onko naisen kehosuhde sittenkään terve? Missä menee sairauden ja terveyden raja, mikä on normaalia?

Kertoja kuvaa sisällään kasvavaa juurakkoa, joka on eräänlainen kaikkien ikävien asioiden möykky. Se sai alkunsa lapsuudenkodissa istutetusta tavasta tuntea häpeää tekemisistään, olemisestaan. Kirjoittaminen ja asioiden halki puhuminen on kertojan yritys riuhtaista itsensä vapaaksi tuosta juurakosta. Kertoja reflektoi kirjoittamistaan ja liittää myös siihen fyysisyyden:

Minulle ajatus on kirjoittamisessa tärkeämpää kuin muoto. En elä enkä koe asioita määrämittaisina vaan enemmän jatkuvana virtana. Siksi ajattelen kirjoittamisen usein liikkeen kautta.

Ja toisaalla: 

Minulle kirjoittaminen on ollut aina myös osa kehollista olemassaoloa. 
       Olen kirjoittanut peukalollani etusormen kylkeen, kielellä kitalakeen, tussilla kämmeneen ja jalkaterällä hiekkaan. Nyt kirjoitan ensimmäistä kertaa tietoisena siitä, että sanat jäävät muiden luettavaksi.
Brotherus on löytänyt kirjoittajana oman äänensä, joka on konstailematon. Teksti etenee suoraviivaisesti, siinä on vaivattomuuden tuntua. Toistoa tehokeinona on hyödynnetty juuri sopivasti. Lukija voi löytää kirjasta samastuttavaa ja tunnistettavaa, vaikka omalla elämänpolulla olisi ollut hyvin erinäköisiä mutkia ja risteyksiä kuin kertojalla.

Julkisuudenhenkilöiden kirjoittamat esikoisromaanit ovat päässeet yllättämään minut positiivisesti tänä syksynä. Laura Malmivaaran Vaiti oli hieno lukukokemus, samoin tämä Brotheruksen romaani oli ajatuksia herättävä lukunautinto.

Helmet 2021: 1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...