Taiteella ja rakkaudella väkivaltaa vastaan – Salman Rushdie: Veitsi

27 sekuntia voi muuttaa elämän, päättää elämän. Niin kauan kesti veitsihyökkäys, jonka kohteeksi kirjailija Salman Rushdie joutui elokuussa 2022 New Yorkin osavaltiossa sijaitsevassa Chautauquassa.

Rushdie oli elänyt uhan alla kauan. 1989 Iranin uskonnollinen johtaja langetti hänelle fatwan ja lupasi rahaa murhasta. Syynä oli romaani Saatanalliset säkeet ja sen islaminvastainen tulkinta. Kirjailija eli vuosia piileskellen Englannissa, mutta ei ollut enää vuosituhannen vaihteen ja Yhdysvaltoihin muuton jälkeen kulkenut varjoissa.

Kaikki meni hyvin, kunnes koitti elokuu 2022 ja julkinen esiintyminen. Hyökkääjä ehti silpoa Rushdien kasvoja ja ruhjoa muutakin vartaloa.

Veitsessä Rushdie kuvaa iskua ja elämäänsä toipilaana. Kehoa tutkitaan, piikitetään ja tyhjennetään. Hengitysputken poisto tuntuu siltä kuin vyötiäisen häntää kiskottaisiin kurkusta.

Tunteet vaihtelevat uupumuksesta hämmästykseen ja tokkuraisuuteen. Vihaa hän ei muista tunteneensa. Suurta kiitollisuutta ja syvää rakkautta huokuvat kirjailijan kuvaukset vaimostaan Elizasta, joka rientää miehensä vierelle tapahtuneen jälkeen.

Kirjassa Rushdie kutsuu hyökkääjää A:ksi, ja kirjailija käy hänen kanssaan kuvitteellisia keskusteluja. Hän ei anna A:lle anteeksi, koska ei halua antaa tälle mitään.

Pöyristyttävää on lukea, että A ei edes ole lukenut Saatanallisia säkeitä paria sivua enempää, vaan oli innoittunut iskuun nettivideoista.

Veitsi ei pelkisty kuntoutusraportiksi, vaan kirjallaan Rushdie käy väkivaltaa vastaan taiteen keinoin. Hänen sanansa ovat veitsenteräviä.

     Taide ei ole ylellisyyttä. Se on ihmisyytemme ytimessä, eikä se vaadi mitään erityistä suojelua, vain oikeuden olla olemassa.
     Se ottaa vastaan vastaväitteet, kritiikin, jopa kieltämisen. Väkivaltaa se ei hyväksy.

Rushdie aikoo jatkaa rakkauden täyteistä elämäänsä, kirjoittaakin, toinen silmä sokeutuneena ja toinen käsi vammautuneena.

76-vuotiaalla Rushdiella on seuraavankin romaanin aihio jo mielessään, mutta sitä ennen hänen oli pakko kirjoittaa pois alta Veitsi eli kaikki mikä hyökkäykseen liittyy.

Kiinnostavien kirjojen listani paisui Veistä lukiessani. Nobelisti Naquib Mahfouz, Martin Amis…Ja onhan noita Paul Austereitakin vielä lukematta, tuorein suomennos ilmestyi juuri. Rushdien Saatanalliset säkeet ja Keskiyön lapset löytyvät omasta hyllystä, ehkä kesällä olisi ainakin toisen vuoro? Piilossa eletyistä vuosistaan Rushdie raportoi muistelmassaa Joseph Anton, joka sekin houkuttaisi kovasti.

Ja ensi syksynä ilmestyy Rushdien Voiton kaupunki, jonka kirjailija sai valmiiksi juuri ennen hyökkäystä. Luettava ei siis lopu!

Helmet 2024: 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja.

Salman Rushdie: Veitsi: Mietteitä murhayrityksen jälkeen. Alkuteos Knife: Meditations After an Attempted Murder. 266 s. WSOY 2024. Suom. Maria Lyytinen.

Tunteella ruoasta ja syömisestä – Karolina Ramqvist: Leipää ja maitoa

Kansi: Sara R. Acedo.

Karolina Ramqvistin Karhunainen oli kirjallinen iloni joulunaikaan, ja nyt kevään tehdessä tuloaan nautiskelin reilut parisataa sivua Leipää ja maitoa. Se on helppolukuinen, rehelliseltä maistuva kuvaus niin arkisesta ja samalla monelle niin vaikeasta aiheesta, ruoasta ja syömisestä.

Kirja on kirjastossa luokiteltu romaaniksi, mutta kustantajan luettelossa kirjailijan omaan elämään pohjautuva teos löytyy tietokirjoista. Muistelmaksi tämän lukiessani koko ajan mielsin. 

Minäkertoja on kirjailijanainen, joka ruotii omaa ruokasuhdettaan aina lapsuudesta nuoruuteen ja edelleen yksinhuoltajaksi ja sitten monilapsisen perheen äidiksi. Kertojalla on läpi elämänsä ollut ambivalentti suhde ruokaan ja syömiseen. Ja mitä kaikkea ruoka onkaan? Se on paitsi ravitsemusta, se on huolenpitoa, se on sosiaalisten suhteiden hoitoa, estetiikkaa, nautinto, opettelua. Ruoka voi olla rakkaudenosoitus, ja romaani alkaakin virkkeellä "Ruoka on rakkautta."

Ruoan rinnalla toinen vahva teema on äiti-lapsisuhde. Ensin kertoja on ollut suhteessa lapsiosapuoli, sittemmin äiti. Yksinhuoltajan ainokaisena kertoja oli lapsena paljon yksin, ja noihin yksinolon hetkiin littyi usein syöminen. Hän sulatti mummon pakastimeen varaamaa pullaa tai valmisti hyvin nuorena toimeliaasti itse aterioita. Lettupino lohdutti, kun äiti oli poissa.

Lapsuudessa pitkät kesät isovanhempien hoteissa jättivät monia ruokamuistoja, joista keskeisin liittyy riisivanukkaaseen. Mutta miten käy, kun kertoja valmistaa perinneherkkua lapselleen? Maistuuko se omassakaan suussa enää samalta kuin mummon valmistama?

Ramqvist kirjoittaa elävästi lapsen näkökulmasta, kehollisista tuntemuksista. Nälkään ja syömiseen kiertyy vaikeita tunteita ja kokemuksia. Mikä on tarpeeksi, milloin on syönyt liikaa? Lukija ei ylläty, että kertojan ruokamuistoista ja tunteiden vuoristoradasta seuraa syömishäiriökäyttäytymistä. 

Kertojan kokemuksissa on paljon samastuttavaa. Hankalia ja tunteikkaita ruokamuistoja on varmasti lähes jokaisella, ainakin omaan mieleeni alkoi piirtyä muistoja lapsuudesta ja myöhemmistä vaiheista. 

Merkitsin muistiin virkkeen, joka on kuin oman päättyvän talveni kuvaus:

Ryhdyin usein leipomaan, kun en saanut mitään aikaiseksi tai kun sisimpäni valtasi tyhjyys, jonka halusin saada täytettyä.

Kun elämässä myllertää, taikinan kohoamisessa ja käsillä muovaamisessa on jotakin tuttua ja turvallista. Työnhaun tulos on täynnä tyhjää, mutta taikinaterapian seurauksena pakastin on täynnä pullaa. 

Helmet 2024: 44. Tietokirja, jonka on kirjoittanut nainen.

Karolina Ramqvist: Leipää ja maitoa. Alkuteos: Bröd och mjölk. (2022). Suom. Laura Kulmala. Gummeurs 2024. 267 s. 

Kolmesti perhesuhteista ja vanhemmuudesta – Salmenniemi, Nutti & Hashemzadeh Bonde

Alkuvuoden luetuista kirjoista hahmottui tämä perhesuhteisiin ja vanhemmuuteen sukeltava kolmikko.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä

Harvoin itken kirjan äärellä, mutta Harry Salmenniemen Sydänhämärää lukiessa hanat aukesivat sivulla 35 ja aika monta kertaa sen jälkeenkin. Niinpä sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita.

Sydänhämärä jatkaa samoilla kerrontakeinoilla kuin viime vuonna ilmestynyt Varjotajunta. Autofiktiivisen romaanin päähenkilö on kirjailijan kaltainen mies, joka raportoi lakonisesti omaa elämäänsä. Kertoja on välillä minä, mutta vaihtuu tuon tuosta häneksi.

Siinä missä Varjotajunta kommentoi kirjailijan työtä ja siihen kuuluvaa esillä oloa, Sydänhämärä vie aivan toisenlaiseen aiheistoon kotiin ja perheen piiriin. Päähenkilö ei juuri ehdi kirjoittaa, sillä hänen kaikki aikansa ja energiansa menevät lapsen sairastumiseen.

 
Perheen taapero Joel sairastuu diabetekseen, ja edessä ovat raskaat viikot sairaalassa. Isä roijaa reppujaan päivystyksestä shokkihuoneeseen, sitten lastenosastolle. Hän yrittää pitää itsensä koossa ja langat käsissään, sillä vaimo Marian laskettu aika on käsillä. Kriisin keskelle olisi syntymässä vielä toinen lapsi. 

Elämänpiiri kapenee, keskiössä ovat vain läheisten ihmisten selviäminen ja paraneminen. On sairaala ja on koti. Väsymys ja huoli aiheuttavat paitsi fyysistä pahaa oloa, myös mieli ja ajatukset hämärtyvät, siitä varmasti juontuu kirjan nimi Sydänhämärä.

Salmenniemeä lukiessa mieleeni nousee lukumuistoja. Muistelen, että Juha Itkosen Ihmettä kaikki ja Knausgårdin Kevät kuvaavat kirjailijaisän huolta perheestään ja lapsistaan, sairastumisista ja syntymistä samankaltaisesti. Vaikka kirjat ovat fiktiota, ne pohjaavat oman elämän tositapahtumiin jollakin tavalla.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä. Siltala 2024. 215 s. Lainasin kirjastosta. Graafinen suunnittelu: Mikko Branders.

* * *

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana

Ella-Maria Nutin esikoisteoksesta Pohjoisessa kahvi on juotu mustana vahvimpana mieleen jää painostava tunnelma. Kirjassa kuvataan äidin ja tyttären suhdetta ja kohtaamista yhden viikon aikana. Äiti Agneta on sairastunut vakavasti, eikä saa kerrottua sitä tyttärelleen Tildalle, joka rakentaa elämäänsä eteläisessä kaupungissa.

Äiti ajattelee, että kun ei puhelimessa saa asiaansa kerrottua, hän matkustaa Tildan luo. Tildan pienessä opiskelukämpässä äiti sitten salailee lääkkeitään ja huonoa oloa. Lukija saa jännittää koko pitkän viikon kuvauksen ajan, miten tilanne purkautuu. Saako Tilda tietää? Jos totuus paljastuu, miten se tapahtuu?

Nutti rakentaa taitavasti tunnelmaa ja jännitettä. Äidin ja tyttären suhteessa hiertää, mutta eroja on myös pohjoisen ja etelän elämän välillä. Nutin sanoma tuntuu olevan, että teot eivät heijastele sitä, mitä ajattelee. Ja koska toisen ihmisen päähän ei voi nähdä, pitää puhua. Puhukaa ihmiset, Nutti tuntuu alleviivaavan, eikä ole huonon sanoman kanssa aloittamassa kirjailijanuraansa.

Helmet 2024: 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä.

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana. Alkuteos: Kaffe med mjölk. Suom. Jaana Nikula. Johnny Kniga 2023. 206 s. Kansi: Sara R. Acedo.

* * *

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös

Yhden illan lukukokemus jättää pitkän jäljen. Pari vuotta sitten luin Golnaz Hashemzadeh Bonden edellisen suomennoksen Olimme kerran, ja tämä uutuus peittoaa edeltäjänsä väkevyydellään, jos mahdollista.

Kun Lily saa oman lapsen, hän ei voi enää paeta vaikeaa äitisuhdettaan. Hän on kertonut kaikille, että hänen äitinsä on kuollut kauan sitten, mutta totuus on toinen.

Vuoroluvuissa seurataan Lilyn ensimmäisiä hetkiä äitinä ja palataan Lilyn turvattomaan lapsuuteen.
Molemmat kerrokset ovat vahvoja. Lapsuuden kuvauksesta minulle tulee lukijana todella paha olo. Äiti jättää pienen Lilyn selviämään yksin ja syyllistää tätä työssä käynnistään. Pieni tyttö on yksinäinen, hän kokee liikaa, näkee liikaa. Ja lähes aina ilman turvallista aikuista.

Nykyhetken Lily puolestaan yrittää pakonomaisesti pitää huolta vastasyntyneestä. Jopa vaunut ovat liikaa, rintarepussa vauva on tarpeeksi lähellä. Puoliso Michael on jotenkin avuton tilanteessa, anoppi sen sijaan saa muuria murrettua. 

Turvattoman lapsuuden jälkeen Lilyn käyttäytyminen on luontaista. Ihmiselle ja muille eläimille luontainen käytös ei aina ole kaunista, jälkikasvua tukevaa tai rakastavaa.

 
Helmet 2024: 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös. Alkuteos: Naturliga beteenden (2022). Suom. Jaana Nikula. Otava 2024. 168 s. Lainasin kirjastosta.

Vastakohtien sukusaaga jatkuu – Leila Slimani: Katsokaa kun tanssimme

Kansi: Martti Ruokonen.

Etälukupiirimme vaikuttui Leila Slimanin Toisten maa -romaanista helmikuussa niin, että päätimme jatkaa heti maaliskuussa trilogian toiseen osaan. Katsokaa kun tanssimme ilmestyi viime vuonna Sampsa Peltosen suomentamana ja keskustelimme siitä eilen. Postauksen kuvassa loikoilee lukupiiriä iltanokosten lomassa salakuunnellut Minttu. 

Tuttujen henkilöhahmojen eli Belhajin perheenjäsenten seuraan Marokon Meknesiin oli luontevaa palata. Kirjan alun henkilöluettelosta olisi saanut apua, jos tauko osien lukemisen välillä olisi ollut pidempi.

Alussa ollaan vuodessa 1968, ja Marokon itsenäistyminen on lähihistoriaa. Poliittinen kuohunta ulottuu myös perheen elämään. 

Ykkösosasta tutulla kerrontatekniikallaan Slimani vaihtaa näkökulmahenkilöä tuon tuosta. Elsassista kotoisin oleva äiti Mathilde jatkaa terveyssisarena paikallisten auttamista ja saa pihalleen kauan haaveilemansa uima-altaan. Isä Amine kehittää perheen maatilaa sinnikkäästi, palkollisia on iso liuta. Hän yrittää vakuuttaa itselleen, että on saavuttanut rikkaudet omalla kovalla työllään, mutta ei pysty pakenemaan totuutta:

Amine ei voisi koskaan olla onnellinen, koska oli tullut varastaneeksi onnen toisilta. - - Hän oli myrkyn syövyttämä, poroporvarillisen omahyväisyyden pöhöttämä. Hän tunsi olevansa kuin veltoksi mehustunut hedelmä.

Mathilde ja Amine jäävät hieman sivuun, sillä huomio on heidän aikuistuvissa lapsissaan. Perheen poika Selim tuntee ulkopuolisuutta eikä koe hänelle pedattua tulevaisuutta omakseen. Hän ajautuu ensin hakemaan rakkautta kielletyltä taholta ja karkaa lopulta hippien luo Essaouiran kaupunkiin ja vielä kauemmas. 

Kiinnostavimmaksi nousevat mielestäni Aichan vaiheet, niistä olisin voinut lukea enemmänkin. Älykkötytär opiskelee lääkäriksi Strasbourgissa ja palaa kotiseudulleen valmistumisen jälkeen. Kulttuurista toiseen hyppääminen ei käy kivuttomasti. Nainen lääkärinä, vieläpä gynekologina on ennenkuulumatonta Marokossa.

Belhajien sukutarinassa syntyy jännitteitä monien vastinparien vuoksi. On islamilainen kulttuuri ja kristinusko, on köyhä maalaisväestö ja rikas eliitti, naisten ja miesten roolit, Eurooppa ja Afrikka. On se puoli elämästä, mikä näytetään ulospäin ja kulissien takaiset tapahtumat. On salaisuuksia ja yhteisesti kerrottuja tarinoita, joiden todenperäisyys on mitä on.

Jotenkin tämän kakkososan lukeminen oli takkuisempaa kuin Toisten maan. Pienessä lukupiirissämme olimme tästä yksimielisiä ja arvelimme vahvan poliittisuuden vaikuttaneen lukukokemukseen. Silti haluamme lukea trilogian päätösosan, kunhan Slimani sen julkaisee ja se suomennetaan. Slimani viljelee kirjan loppupuolella sellaisia täkyjä, ettei tätä trilogiaa keskenkään voi jättää!


Leila Slimani: Katsokaa kun tanssimme. Toisten maa 2. WSOY 2023. 335 s. Suom. Sampsa Peltonen. Alkuteos: Regardez-nous danser (2022). 

Helmet 2024: 9. Kirjassa joku karkaa.

Täyteläinen sukutarinan avaus – Leila Slimani: Toisten maa

Kansi: Martti Ruokonen.

Leila Slimanin Toisten maa aloittaa samannimisen trilogian ja perustuu löyhästi kirjailijan isovanhempien tarinaan. Tämän ensimmäisen osan alaotsikko on Sotaa, sotaa, sotaa.

Kiinnostuin tästä 1940- ja 1950-lukujen Marokkoon sijoittuvasta kirjasta muutama vuosi sitten, kun suomennos ilmestyi, mutta kirjan hengästyttävä alku ei tuolloin innostanut jatkamaan paria sivua pidemmälle. Tiesin, että vielä joskus haluan tähän uppoutua, ja nyt vihdoin oli oikea aika. Valitsimme kirjan etälukupiirimme helmikuun kirjaksi, mikä lisäsi lukuhalujani entisestään.

Päähenkilöksi hahmottuu ranskalaisnainen Mathilde, joka avioituu marokkolaisen Aminen kanssa 19-vuotiaana toisen maailmansodan loppuvaiheissa. Pariskunta muuttaa miehen isältä peritylle maatilalle Marokon Meknesiin.

Pian Marokkoon muuton jälkeen Mathildelle selviävät uuden kotimaan tavat ja mikä hänen asemansa perheessä ja yhteiskunnassa naisena on. 

Sillä hetkellä hän ymmärsi olevansa muukalainen, vaimo, puoliso, olento muiden armoilla. Amine oli nyt omalla maaperällä, hän saneli säännöt, selitti toimintatavat, piirsi siveyden, häpeän ja soveliaisuuden rajat.

Pettymys on suuri, ja Mathilde ikävöi kotiseuduilleen Elsassiin. Sisarelleen hän sepittää kirjeissään ja vieraillessaan kotiseuduillaan, että Amide on moderni mies ja nerokas maanviljelijä. 

Slimani kuvaa vallankäyttöä raadollisesti. Mies alistaa vaimoaan ja sisartaan, perhe taloudenhoitajaansa. Kertoja valottaa vuorotellen kaikkien henkilöiden ajatuksia ja tunteita. Eräs lukupiiriläisemme oivallisesti summasi, että tämä kerrontaratkaisu tekee kaikista hahmoista ihmisiä.

Toisten maata lukiessa herää väistämättä monenlaisia tunteita ärtymyksestä turhautumiseen ja jännitykseen. Nauraakin saa.  Kuin varkain opin lukiessani lisää Marokon historiasta ja kolonialismista. Uutta tietoa minulle oli esimerkiksi se, että kaupungissa on eurooppalainen kaupunginosa ja vanhaa kaupunkia kutsutaan medinaksi. Medina-niminen kaupunki oli Mekan tavoin tuttu ennestään, mutta yleisnimeksi en sitä aiemmin ollut yhdistänyt.

Toisten maa on runsas ja täyteläinen perhetarinan avaus. Lukupiirimme päätti yksissä tuumin jatkaa maaliskuussa kakkososan Katsokaa kun tanssimme parissa, koska haluamme tietää, miten henkilöiden elämäntarinat jatkuvat. Minkälaisen polun kulkee perheen viisas tytär Aicha, jota perhetaustansa vuoksi kiusataan koulussa? Jatkaako Mathilde terveyssisaren hommiaan maaseudun naisten ja lasten eduksi? Entä mikä on Aminen sisaren Selman kohtalo?

Jos leppoisa ja lukukokemusta syventävä kirjakeskustelu kiinnostaa, tule mukaan etälukupiiriimme! Helmikuun treffeillä meitä aktiivisia oli mukana neljä, joten joukkoon mahtuu hyvin. Laita minulle viestiä, jos kiinnostuit! Tapaamme kolmen viikon kuluttua, joten lukuaikaa on vielä hyvin.

Helmet 2024: 17. Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo.

Leila Slimani: Toisten maa. WSOY 2021. 325 s. Alkuteos: Le pays des autres. Suom. Lotta Toivanen.