keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

Kirjoja ulapalta – merellinen lukuhaaste 2020


Merellinen lukuhaaste Kirjoja ulapalta on jälleen täällä! Haasteen on tarkoitus inspiroida osallistujia tarttumaan meriaiheisiin kirjoihin. Haaste käynnistyy nyt kolmatta kertaa, ja edellisten vuosien perusteella veikkaan, että luvassa on sukelluksia synkkiin syvyyksiin ja leppoisaa kelluntaa kepeiden kertomusten aalloilla. Ja kaikkea siltä väliltä, sillä meritarinoista on moneksi.

Haasteaika kestää keväästä syksyyn ja mukailee veneily- ja mökkeilykautta. Haaste alkaa tänään 1.4. ja päättyy 31.10.2020.

Haasteeseen voi osallistua lukemalla kirjan tai kirjoja, joissa meri on keskeisessä roolissa. Mukaan voi tulla lukemalla romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia, sarjakuvateoksia, näytelmiä tai tietokirjoja. Määrän voi valita itse: yhdellä kirjalla voi osallistua, eikä ylärajaa ole.

Tässä postauksessa olevaa haastelogoa saa käyttää vapaasti.

Haasteen päätyttyä arvon yllätyspalkinnon kaikkien osallistujien kesken seuraavasti: yhdestä luetusta ja blogatusta tai muuten sometetusta kirjasta saa yhden arvan, kahdesta kaksi ja niin edelleen. Jo siis yhdellä kirjalla pääsee mukaan arvontaan.

Tässä tarkemmat osallistumisohjeet:

  1. Ilmoita osallistumisestasi tämän tekstin kommenttilaatikossa. Ilmoittautumiselle ei ole takarajaa.
  2. Lue sinulle sopiva määrä haasteeseen soveltuvia kirjoja ja kirjoita niistä blogiisi 31.10.2020 mennessä. Voit käyttää postauksissasi haasteen kuvaa ja somessa tunnistetta #kirjojaulapalta.
  3. Jos sinulla ei ole omaa blogia, voit osallistua haasteeseen somessa. Silloin korvaat bloggaamisen somepäivityksellä eli kirjoittamalla kirjasta ja lukukokemuksestasi haluamallasi tavalla Instagramissa, Twitterissä tai Facebookissa haasteen tunnistetta #kirjojaulapalta käyttäen 31.10.2020 mennessä.
  4. Julkaisen haasteen koontipostauksen 31.10.2020. Osallistujilla on 3.11. saakka aikaa kuitata haasteen suoritus tuon tekstin kommenttilaatikossa. Ilmoita, kuinka monta kirjaa olet haasteeseen lukenut, jotta tiedän, ketkä ovat saaneet haasteen valmiiksi. Bloggaajat voivat halutessaan tehdä koostepostauksen haastekirjoista ja ilmoittaa linkin.
  5. Keskiviikkona 4.11. julkaisen yhteenvedon haasteesta ja arvonnan voittajan.

Tervetuloa mukaan – tutustutaan yhdessä merikirjoihin! 

Alla on päivittyvä lista haasteeseen sopivia kirjoja. Listalla on kaikki aiempien vuosien osallistujien haastekirjat ja muita lukuvinkkejä.

Meriaiheisia kirjoja


Dekkareita

Ann Cleeves: Mykkä vesi
Clive Cussler: Merenpinta nousee
Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri
Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla
Elly Griffiths: Risteyskohdat
Otto Hyyrynen: Murtumispiste
M. J. McGrath: Jään muisti
Ann Rosman: Majakkamestarin tytär
Ann Rosman: Sukellus Syvyyksiin
Pauliina Susi: Seireeni
Lone Theils: Kohtalokas merimatka

Kauhukirjoja

Mats Strandberg: Risteily


Romaaneja, novelleja

Johan Bargum: Syyspurjehdus
Anni Blomqvist: Myrskyluodon Maija (sis. 5 kirjaa)
John Boyne: Kapina laivalla
Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
Johanna Holmström: Sielujen saari
Khaled Hosseini: Meren rukous
Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
Olli Jalonen: Merenpeitto
Olli Jalonen: Taivaanpallo
Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Milla Keränen: Kapteeni
Volter Kilpi: Alastalon salissa
Tapio Koivukari: Luodetuulen maa (Saaristolaistrilogia #1)
Tapio Koivukari: Missä aallot murtuvat (Saaristolaistrilogia #2)
Tapio Koivukari: Sumun lokikirja (Saaristolaistrilogia #3)
Marianna Kurtto: Tristania
Leena Lander: Tummien perhosten koti
Nam Le: Merimatka
Ursula Le Guin: Maameren tarinat 1–3
Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus
Ulla-Lena Lundberg: Jää
Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna
Ulla-Lena Lundberg: Kökarin Anna
Ulla-Lena Lundberg: Leo
Ulla-Lena Lundberg: Mitä sydän halajaa
Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan
Maja Lunde: Sininen
Henning Mankell: Syvyys
Yann Martel: Piin elämä
Pirjo Mellanen: Hemskäriin, verkot on laskettava
Herman Melville: Billy Budd
Herman Melville: Moby Dick eli valkoinen valas
Helen Moster: Hylky
Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus
Iris Murdoch: Meri, meri
Inka Nousiainen: Mustarastas
Marjo Pajunen: Todellista matematiikkaa 
Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Annie Proulx: Laivauutisia
Eira Pättikangas: Meri sininen kuin taivas
Pirkko Saisio: Lokikirja
Sally Salminen: Katrina
Sjón: Argon lastu
Joni Skiftesvik: Perämies Jokelan kotiinpaluu
Nicholas Sparks: Viesti mereltä
Pete Suhonen: Myrskyn ratsastaja. Romaani seikkailja Seppo Murajasta
Pete Suhonen: Poikani ja meri
Lars Sund: Onnellinen pieni saari
Petri Tamminen: Meriromaani
Katja Törmänen: Karhun morsian
Ina Westman: Henkien saari
Jarkko Volanen: Hiekankantajat
Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa
Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille : novelleja merestä ja rakkaudesta
Janina Örtendahl: Under glittrande yta

Runoja

Jenni Haukio: Sinä kuulet sen soiton
Viljo Kajava: Hyvä on meri
Helena Kallio: Kalarakastaja
Anna-Mari Kaskinen: Meren laulua kuuntelen
Anna-Mari Kaskinen: Runomeri: runoja suuresta merestä ja maailman rannoilta
Jaan Kaplinski: Sama meri kaikissa meissä
Hannu Mäkelä: Musta on meri
Pablo Neruda: Maremoto
Amos Oz: Meri on sama
Kirsti Simonsuuri: Meri, ei mikään maa
Göran Sonnevi: Valtameri
Elina Vaara: Lokikirja: laivan ja meren poljennoin

Sarjakuvia

Hergé: Rakham Punaisen aarre
Hergé: Seikkailu punaisella merellä
Hergé: Yksisarvisen salaisuus

Tietokirjoja

Daniel Besace: Valtameri
Eskil Engdal & Kjetil Sæter: Salakalastajien jäljillä
Pamela Eriksson & Ulla-Lena Lundberg: Herttuatar ja kapteenin vaimo: purjealuksen tarina
Monika Fagerholm: Meri: neljä lyyristä esseetä
Thor Heyerdahl: Kon-Tiki: lautalla yli Tyynenmeren
Tove Jansson: Haru, eräs saari
Liisa Kallio: Liisan meri: purjevene kesäasuntona
Göran Schildt: Daphnen lokikirja: läntisellä Välimerellä 1949
Morten A. Strøksnes: Merikirja
Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti
Taina Tervonen & Anna Autio: Hukkuneet
Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja
Kyllikki Villa & Saara Villa: Äidin lokikirja
Ingrid & Joachim Wall: Kun sanat loppuvat
Voldemar Veedam & Carl B. Wall: Purjehdus vapauteen


Lastenkirjoja, nuortenkirjoja

Henry Aho: Paluu Uppelukseen
Henry Aho: Tutkimattomilla vesillä
Enid Blyton: Seikkailujen meri
Enid Blyton: Seikkailujen saari
Jenni Erkintalo: Mato ja meri
Karin Erlandsson: Helmenkalastaja
Kat Falls: Vastavirta
Kat Falls: Veden alla
Filippi - Gamboni: Mikki ja hukkunut meri
Lena Frölander-Ulf: Isä, minä ja meri
Satu Heinola: Mirkka ja meri
Tove Jansson: Muumipappa ja meri
Nina LaCour: Välimatkoja
Astrid Lindgren: Saariston lapset
J. S. Meresmaa: Mifongin perintö
Charlotte Milner: Ihmeellinen meri
Rick Riordan: Salamavaras
Laura Ruohonen: Merimonsterit : kun maailma oli litteä ja meri kuhisi hirviöitä
Annika Thor: Näckrosdammen
Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella
Jules Verne: Kahden vuoden loma-aika

maanantai 30. maaliskuuta 2020

Arkisen elämän suuruus – Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Kansi: Laura Lyytinen.


Tammi 2020. 380 s.
Alkuteos: Olive Kitteridge (2008).
Suom. Kristiina Rikman.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: sain lahjaksi.


Miten huikeaa oli saada kevään odotetuin kirja käteen suoraan sen ilmestymispäivänä! Pienen vihjailun tuloksena mieheni yllätti tulemalla töistä kotiin kirjakaupan kautta. Tuosta aurinkoisesta ilon päivästä on nyt kulunut reilu kuukausi, ja maailma on tänään hyvin erilainen kuin tuolloin. Korona on teljennyt meidät neljän seinän sisään, etätöistä on tullut miehellenikin pakon edessä arkea, eikä kotoa poistuta kuin kauppaan ja koiralenkeille. Mökille ei ole asiaa.

Uutiset ja arki ovat kuin dystopia-romaanista: ihmiset kulkevat maskit kasvoillaan, alueita eristetään, rajoja valvotaan, valtaosa ihmisistä on sulkeutunut koteihinsa vapaaehtoiseen tai pakolliseen karanteeniin. Vastassa on yhteinen vihollinen, jota ei voi paljain silmin nähdä.

Alkuvuoden olen etsinyt uutta työtä, mutta tässä maailmantilanteessa se on alkanut näyttää mahdottomalta. Poikkeusolot ja epävarmuus omasta työtulevaisuudesta ovat vaikuttaneet minuun niin, että keskittymiskykyni on ollut viime viikkoina olematon. Kirjoittamisesta ei ole tullut mitään, koko ajan eksyn vain uutissivustoille. Lukeminen on onnistunut joinain päivinä, joten bloggausjonoa on päässyt kertymään.

Vähitellen poikkeustilasta on tullut uusi normaali ja työkuvioissakin näkyy toivoa. Vakituisen työn saaminen tässä tilanteessa tuntuu lottovoitolta, mutta toki en huokaise ennen kuin nimet ovat paperissa. Maaginen paperi on jo postissa, joten lähellä ollaan.

Yritän saada purettua bloggausjonoa nyt kevään mittaan. Tämä Strout-teksti jää maaliskuun ainoaksi bloggaukseksi, huhtikuussa yritän saada useamman tekstin aikaan. Onhan pian myös aika käynnistää perinteinen merikirjahaaste!

Mutta nyt otsikon kirjaan.

Intoilin tästä tuoreesta Strout-suomennoksesta, koska hänen edelliset kirjansa Nimeni on Lucy Barton ja Kaikki on mahdollista olivat minulle ilmestymisvuosinaan käännöskirjojen huippuja. Pari vuotta sitten luin myös Stroutin esikoisromaanin Pikkukaupungin tyttö, joka sekin miellytti. Uuden suomennoksen nimihenkilö Olive Kitteridge on monille tuttu hahmo HBO:n minisarjasta. En ole sarjaa katsonut, joten pääsin lukemaan kirjaa ilman ennakko-odotuksia. Välttelin myös kirja-arvioita parhaani mukaan ennen kirjan lukemista.

Kirjassa on kahdesta edellisestä suomennoksesta tuttu novellikokoelman kaltainen rakenne. Tällä kertaa yhdistävä tekijä ei ole Lucy Barton vaan kipakka Olive Kitteridge. Olive asuu Crosbyn pikkukaupungissa Mainessa ja on eläkkeelle jäänyt matematiikan opettaja. Työvuosinaan hän oli koulun pelätyimpiä opettajia. Olive on tiukka, piikikäs ja häijykin. Suorasukainen nainen puhuu suunsa puhtaaksi ja laukoo totuuksia.

Olive ei ole kaikissa novelleissa päähenkilö, mutta jokaisessa on jokin linkki Oliveen tai hänen perheeseensä. Jokainen luku avaa jonkin uuden puolen Olivesta tai perustelee hänen käytöstään. Esimerkiksi avaustarina Apteekki kertoo tarkemmin Oliven miehestä Henrystä, joka teki uran lähikaupungin apteekkarina. Minkälaista on olla sapekkaan Oliven puoliso? 

Olivella ja Henryllä on poika Christopher, jolla on ollut omat haasteensa äitinsä kanssa. Luku nimeltä Pieni säväys kertoo Christopherin ja hänen vaimonsa hääpäivästä, joka meinaa olla Olivelle liikaa: vieraat, juhlavaatteet, se että pitää luopua pojasta. Hääjuhlan aikaan Olive livahtaa piiloon poikansa makuuhuoneeseen, pakoon juhlahumua.

Olive on iso nainen. Hän tietää sen itsekin, mutta ei hän ole aina ollut iso, eikä hän ole vieläkään oikein tottunut siihen. Pitkä hän on toki aina ollut ja tuntenut itsensä usein kömpelöksi, mutta isoksi hän muuttui vasta ikääntyessään. Hänen nilkkansa ovat turvoksissa, hartiat pyöristyneet, niska paksu, ja ranteet ja kädet näyttävät muuttuneen miehisiksi. Muutos vaivaa Olivea – totta kai se vaivaa, joskus kun hän on yksin, se vaivaa erityisen paljon. Mutta ei hän enää elämän tässä vaiheessa aio luopua ruoan suomasta lohdusta, ja juuri nyt se tarkoittaa että hän näyttää lihavalta, nukkuvalta hylkeeltä, joka on kiedottu jonkinlaiseen harsovaippaan.

Strout kuvailee tarkasti henkilöhahmojen luonteita ja piirteitä. Arkiset valinnat ja rutiinit ovat paljastavia. Kirjan teemoiksi hahmottuvat perhe, avioliitto, ihmissuhteet ja ikääntyminen. Erityisen herkullista on pikkukaupunkielämän kuvaus, se miten ihmisten suhteet kietoutuvat toisiinsa. Opettajalla on ollut vuosikymmenien ajan mahdollisuus havainnoida lukuisten perheiden elämää oppilaidensa kautta. Mitä kaikkea yhdessä pikkukaupungissa tapahtuukaan kulissien takana? Oliven asema kaupungissa osoittaa, että opettaja on auktoriteetti, jonka sanoilla ja teoilla on kauaskantoisia vaikutuksia.

Olive onnistuu melko varmasti ärsyttämään lukijaa, ja usein hänen käytöksensä hämmentää. Kolmentoista tarinan aikana Olive kuitenkin muuttuu ja lukijan mielikuva naisesta siinä mukana. Lukiessa oli mielenkiintoista tarkkailla oman suhtautumisen muutosta pitkin matkaa, miettiä mistä empatia kumpuaa.

Englanniksi on jo ilmestynyt jatko-osa Olive Again, joten on hyvin todennäköistä, että pääsemme nauttimaan Oliven seurasta lisää suomeksi lähiaikoina.

Helmet 2020: 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2019 -ehdokkaani


Blogistania-palkintoäänestyksen aika on jälleen koittanut!

Kirjabloggaajat ja -vloggaajat äänestävät edellisen vuoden parhaista kirjoista neljässä eri kategoriassa. Nyt äänestetään vuoden 2019 parasta kaunokirjaa, käännösromaania, tietokirjaa ja lasten- ja nuortenkirjaa. Jokaista kategoriaa emännöi yksi kirjablogi, joka laskee muiden antamat äänet ja julistaa voittajan.

Äänestykseen osallistuvat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan tänään sunnuntaina 1.3.2020 klo 10. Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa maanantaina 2.3.2020 klo 10.

Äänestän tänä vuonna parhaita kirjoja kolmessa kategoriassa. En ole lukenut ja blogannut yhtäkään viime vuonna julkaistua lasten- ja nuortenkirjaa, joten joudun jättämään sen kategorian väliin.

Tässä alla omat ääneni kategorioittain. En tähän postaukseen enää kirjaa perusteluja pisteilleni, vaan ajatuksiani kirjoista voi käydä katsomassa kirjasta kirjoitetusta blogitekstistä.

Kirjailijan ja kirjan nimi ovat linkki alkuperäiseen arviooni.



Blogistanian Finlandia



Blogistanian Finlandia -palkinto nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Kategoriaa emännöi tänä vuonna Amman lukuhetki -blogi. Mielestäni viime vuoden parhaat kotimaiset romaanit olivat:


1. sija eli 3 pistettä: Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

2. sija eli 2 pistettä: JP Koskinen: Tulisiipi

3. sija eli 1 piste: Pajtim Statovci: Bolla



* * *

Blogistanian Globalia



Blogistanian Globalia -palkinnon saa bloggaajien mielestä vuoden paras käännöskirja. Kategorian ääntenlaskusta vastaa tänä vuonna Todella vaiheessa -blogi. Annan tässä kategoriassa pisteitä seuraavasti:


1. sija eli 3 pistettä: Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

2. sija eli 2 pistettä: Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

3. sija eli 1 piste: Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen

* * *

Blogistanian Tieto




Blogistanian Tieto -palkinto jaetaan kirjabloggaajien parhaaksi äänestämälle tietokirjalle. Kategorian ääntenlaskun hoitaa tänä vuonna Kirjamies-blogi. Tässä kärkikolmikkoni:



2. sija eli 2 pistettä: Astrid Swan: Viimeinen kirjani

3. sija eli 1 piste: Beata & Malena Ernman, Greta & Svante Thunberg: Sydämen asioita


* * *


Olipa hauskaa palata viime vuoden lukukokemuksiin! Kirjat tuovat mieleen muistoja senhetkisestä elämästä ja paikoista, joissa olen lukenut. Sain taas huomata, että aina kolmen kärjen valitseminen ei ole helppoa, ja järjestystä tekee mieli muutella ihan viime minuuteille.

Nyt vain jännittämään huomisia äänestyksen tuloksia. Voittajien nimet ovat selvillä huomisaamuna kello 10, ja tiedon löytää emäntäblogeista. Mielenkiintoista nähdä, mitä muut bloggaajat ovat nostaneet vuoden kohokohdiksi.

perjantai 28. helmikuuta 2020

Trauman sokaisema – Tiina Katriina Tikkanen: Toinen silmä kiinni


Kansi: Jussi Karjalainen.
Atena 2020. 195 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Kahden lapsen äiti Minttu menettää yhtäkkiä näön toisesta silmästään, ja vaaran merkki saa anopin lähettämään hänet sairaalaan. Ambulanssissa tunteet ja muistot alkavat vyöryä päälle. Välähdykset lapsuudesta saavat hänet ymmärtämään, että jotakin kamalaa on tapahtunut – ja siihen liittyy isä.

Näköhäiriön ja sairaalareissun jälkeen mikään ei ole kuin ennen. Mennyt on kohdattava, eikä se päästä helpolla. Työssä keskittyminen on vaikeaa, pienet lapset vaativat äitinsä huomiota. Onneksi tukena on ymmärtävä mies.

Mintun menneisyyttä käydään läpi takaumin. Alkaa valjeta, miksi hän muistaa niin hyvin isän laahaavat askeleet, mikä merkitys on kylpyhuoneen oransseilla kaakeleilla, miksi isän kuolema toi vihdoin hymyn vakavan tytön kasvoille.

Minttu oli pienenä isän tyttö, vaikka isä vaati paljon, liikaa. Minttu piti tiukasti kiinni kulisseista ja teki, mitä pyydettiin.
Joskus ihmettelin, mikä minussa oli vialla, mutta vuosi toisensa jälkeen kouluterveydenhoitaja kirjoitti kotiin vietävään lappuun reipas terve tyttö, juteltu koulusta ja harrastuksista
Kulisseja kannattelee myös lähipiiri, mutta kun ne lopulta kaatuvat, käy ilmi, että epäilyksiä oli.

Toinen silmä kiinni kuvaa hyvin sitä, että menneisyyttään ei pääse pakoon ja että piilotetut traumat voivat sairastuttaa. Mintun ne johdattavat myös railakkaisiin irtiottoihin ja aiheuttavat vaikeuden kestää läheisyyttä.

Tiina Katriina Tikkasen esikoisromaani asettuu viime aikoina luettavakseni osuneiden traumakirjojen jatkumoon. Kayo Mpoyin kirjassa pahantekijä on naapurissa osuva Monsieur Éléphant, Vigdis Hjorthin kirjassa isä. Näissä aiemmin bloggaamissani teoksissa pahat teot jäävät ainakin osin viitteellisiksi. Mpoyilla kertoja on niin nuori, ettei hän osaa sanoittaa tapahtunutta, Hjortilla kaukaiset muistot ovat epätarkkoja.

Tikkanen sen sijaan ei jätä mitään arvailujen tai tulkinnan varaan. Kun päähenkilö alkaa muistaa, isän teot tulevat iholle, aivan kuten kansikuva vihjaa. Tikkanen käsittelee hurjaa aihetta lukijan onneksi niin ilmavasti, ettei kirjan äärellä joudu kokemaan pakokauhua tai ahdistusta. Tämä on Mintun selviytymistarina.

Kustantajan esittelytekstin mukaan Tikkasen romaani perustuu osittain hänen omaan elämäänsä, joten en voi kuin ihailla, miten kuulaasti ja varmasti hän kirjoittaa raskaasta aiheesta.

Helmet 2020: 7. Kirjassa rikotaan lakia.

torstai 27. helmikuuta 2020

Kuulluksi tulemisen tarpeesta – Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Kansi: Elina Warsta.


Kustantamo S&S 2020. 379 s.
Alkuteos: Arv og miljø (2016).
Suom. Katriina Huttunen.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Mieti, jos sinulla olisi tärkeä ja vakava asia, jonka haluaisit läheistesi tietävän. Yrität kertoa sen, mutta tarinasi sivuutettaisiin toistuvasti. Vaikka kuinka yrittäisit, muut vain vaihtaisivat puheenaihetta tai olisivat kuin et olisi sanonut mitään. Tässä musertavassa tilanteessa on päähenkilö Bergljot norjalaisen Vigdis Hjorthin romaanissa Perintötekijät.

Parikymmentä vuotta sitten Bergljot päätyi laittamaan välit poikki lapsuudenperheeseensä suojellakseen itseään jatkuvalta mitätöinniltä. Ajan kulumisesta huolimatta lapsuuden trauma, se mistä hän olisi halunnut puhua, ei ole jättänyt kuusikymppistä naista rauhaan. Nyt se nousee jälleen pulpahtaen pintaan kuin kelluva koho, kun perheen isä kuolee ja pitäisi jakaa perintöä. Bergljotilla on kaksi pikkusiskoa ja yksi isoveli, joista vain veli pitää hänen puoliaan. Äiti ja siskot ovat "toisella puolella".

Kiistakapulaksi nousee kaksi mökkiä, jotka vanhemmat ovat suunnitelleet antavansa pikkusiskoille. Bergljot ja veli saisivat mökeistä rahallisen korvauksen. Korvaus tuntuu kohtuuttoman pieneltä, varsinkin kun Bergljot ja veli ovat ne, joille on tapahtunut kotona pahoja asioita. Selvää on, että pelkistä mökeistä ei ole kyse.

Bergljot on työstänyt traumojaan vuosien psykoanalyysissa, joten mukana on vahva psykologinen näkökulma. Bergljot pohtii paljon ihmisten motiiveja, luonnetta, persoonallisuuksia. Mitä trauma tekee ihmiselle?

Kun ihmiseen sattuu, hänestä ei tule kilttiä. Kun ihmiseen sattuu, yleensä hänestä tulee ilkeä. On lapsellista riidellä siitä kehen sattuu eniten. Alistetut ihmiset näivettyvät ja heidän tunne-elämänsä tuhoutuu, alistetut ihmiset omaksuvat alistajan ajatuksenjuoksun ja menetelmät, se on alistamisen räikein seuraus, se että alistaminen tuhoaa alistetut ja tekee heistä entistä kyvyttömämpiä vapautua.

Bergljotin pohdiskelu saa miettimään selviytymistä. Bergljotilla on koulutus, ammatti, asiat näennäisen hyvin. Hän on pärjännyt kokemuksistaan huolimatta hyvin elämässä, joten voidaanko sanoa hänen selviytyneen? Sisällä vielä myllertää. Viiniä kuluu, yöt ovat unettomia, kertojan ajatukset kiertävät kehää. Mikä vika minussa on, kun minua ei uskota? Miten vanhemmat saattoivat toimia niin kuin toimivat?

Hjorth rakentaa romaaninsa taidolla. Kerrokset avautuvat pikkuhiljaa, kun päähenkilön sisäinen puhe käy läpi asioita uudelleen ja uudelleen. Toistoa hyödyntävä ja vimmalla etenevä kerronta imitoi sitä, miten ihminen käsittelee vaikeita asioita puhumalla tapahtuneesta usein ja monille ihmisille. Asian voi sisäistää ja ymmärtää vasta, kun sen on käynyt läpi riittävän monta kertaa. Toisto on vahva kerronnan tehokeino: muistan vielä parin vuoden takaa hyvin Naja Marie Aidtin surutyöstä kertovan Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin -romaanin, jossa toisto niin ikään kuvaa trauman käsittelyä.

Hjorthin Perintötekijät ilmestyi Norjassa vuonna 2016 ja nostatti kohun siitä, mitä saa sanoa ja mitä ei. Hjorthin romaanilla on ilmeisesti vahvoja yhtymäkohtia todellisiin tapahtumiin, ja esimerkiksi kirjailijan sisko vastasi tähän ulostuloon kirjoittamalla aiheesta oman romaanin.

Heräsin kirjan omaelämäkerralliseen luonteeseen vasta luettuani sen, joten "sain" lukea kirjan pohtimatta, mikä on totta ja mikä sepitettä. Kieltämättä tarinan autofiktiivinen puoli herättää uteliaisuuteni, joten jälleen on yksi syy lisää odottaa toukokuuta –  Hjorth on yksi Helsinki Lit -festivaalin kirjailijavieraista.

Helmet 2020: 9. Kirjassa kohdataan pelkoja.

Perintötekijöistä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Tuija, Kirjaluotsin Tiina ja Omppu.

torstai 20. helmikuuta 2020

Uskomusten ja tarinoiden pyörteissä – Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua



Atena 2020. 252 s.
Alkuteos: Mai betyder vatten (2019).
Suom. Ulla Lempinen.
Oma arvioni: 3½/4.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Kayo Mpoyin esikoisromaanin päähenkilö ja minäkertoja on pikkutyttö Adi, perheensä seitsemäs lapsi. Eletään 1980-luvun loppua Dar es-Salaamissa Tansaniassa. Perhe on kotoisin Zairesta, isä on töissä suurlähetystössä.

Adi on 6-vuotias, kun pikkusisko Mai syntyy. Mai on syntymästään lähtien sairaalloinen, joten äiti on jatkuvasti kiinni hoivaa ja huomiota vaativassa Maissa. Isosisko Dina on jo murrosiän kynnyksellä, eikä pikkusisko pysy jutuissa mukana. Diplomaatti-isä hallitsee perhettään väkivallalla ja pelolla, mikä lopulta ajaa Adin isosisarukset karkuun.

Adi yrittää ymmärtää ympärillään tapahtuvia asioita, mutta usein hänellä ei ole siihen sanoja eikä ketään, keneltä kysyä. Miksi naapurinmies Monsieur Éléphant taluttaa makuuhuoneeseen, mitä siellä tapahtuu? Miksi siitä ei saa puhua? Jos äiti alkoi odottaa siskoa, kun nielaisi pähkinän, niin voiko niin käydä muillekin? Mitä omassa kehossani tapahtuu? Yksi on kuitenkin selvä asia: väärin käyttäytymistä pitää välttää, muuten tulee tuomituksi menetetyksi naiseksi.

Kolonialismin varjojen lisäksi Adin tarinan taustalla on villisti versova sukupuu ja suvun vaiheista kertovien anekdoottien loputon tarinavyyhti. Lapsen mielessä opettavaiset ja uhkaavat tarinat sekoittuvat kaikkea hallitsevaan taikauskoon. Lopputulos on mielikuvituksellinen pyörre, joka selittää kaiken ja samalla ei mitään. Aina voi keksiä oman tarinan ja selityksen.

Adin näkökulmasta kerrotussa tarinassa lukija tietää ja ymmärtää enemmän kuin Adi itse. Lasta ymmärryksen rajat tavallaan suojaavat, mutta samalla myös ajavat uusiin vaaroihin. Kun liian moni kysymys jää vaille vastausta, lapsi tekee herkästi omia päätelmiään omalla logiikallaan.

Pahoja asioita tapahtuu ja tunnelma on paikoin painostava, mutta Mpoyin romaani ei silti ole ylitsepääsemättömän raskasta luettavaa. Adin rohkeus ja uteliaisuus kannattelevat. Lapsinäkökulma on taitavasti toteutettu, ja mukana on lukijalle tärkeää toivoa.

Kustantajan esittelyn mukaan Kayo Mpoyin esikoisromaanin taustalla vaikuttavat hänen sukunsa tarinat Tansaniasta. Luin kirjaa täysin fiktiivisenä romaanina, mutta loppua kohden en voinut välttyä pohtimasta, kuinka paljon tarinassa on omaelämäkerrallisia aineksia. Epäilykseni saivat vahvistusta, kun viimeisellä sivulla kirjailija omistaa teoksen kuusivuotiaalle itselleen. Mielenkiinnolla odotan toukokuista Helsinki Litiä, jonne nykyään Ruotsissa asuva Mpoyi saapuu vieraaksi – ehkä kirjailija festivaalilla raottaa teoksen taustoja.

Mpoyin kirja näytti elämää sellaisella alueella Afrikassa, jolla en ole lukemalla aiemmin käynyt. Lukien olen päässyt tutustumaan Ayòbámi Adébáyòn ja Chimamanda Ngozi Adichien tarinoiden matkassa Nigeriaan ja Nadifa Mohamedin kirjan myötä Somaliaan. Petina Gappahin novellit veivät Zimbabween.

Aloitin Lukemalla maailman ympäri -lukuhaasteeni kuusi vuotta sitten, ja aluksi maita kertyikin ripeään tahtiin. Matkanteko on hidastunut alkuhuuman jälkeen, mutta nyt Mpoyin kirjalla saan pitkästä aikaa haasteeseen osuman. Romaanin tapahtumat sijoittuvat Tansaniaan, mutta kirjallinen maailmanmatkani etenee kirjailijan synnyinmaan mukaan, joten Mpoyin kirjalla kuittaan Kongon demokraattisen tasavallan käydyksi.

Helmet 2020: 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja.

Tänään ilmestyvästä kirjasta on ehtinyt kirjoittaa ainakin Omppu.

perjantai 14. helmikuuta 2020

Rakkaudella, kirjailija – Juha Itkonen & Kjell Westö: 7 + 7

Kansi: Johanna Bruun.


Otava 2019. 332 s.
Kjell Westön kirjeiden suom. Laura Beck.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Viime syksynä ilmestynyt Juha Itkosen ja Kjell Westön kirjeenvaihtokirja 7 + 7: levottoman ajan kirjeitä on kulkenut mukanani pidempään kuin kirjat yleensä, syyskuusta tähän päivään. Aloin lukea kirjaa eräänä unettomana yönä mökillä pian sen ilmestymisen jälkeen ja suunnittelin lukevani ajatuksia herättävän teoksen loppuun, kunhan minulla olisi aikaa oikeasti uppoutua. Kiire ei sovi tällaisen pohdiskelevan teoksen lukukaveriksi. Pimenevä syksy vaihtui lumettomaksi talveksi ja vuosikymmenkin seuraavaksi. Työni kirjastossa loppuivat, ja matkustin Espanjaan tammikuuksi. Vihdoin oli aikaa.

Syksyn messuilla en ehtinyt kuuntelemaan kirjailijakaksikkoa ja tähän kirjaan liittyviä haastatteluja, mutta pääsin paikkaamaan tilannetta keskiviikkoiltana Ison Omenan kirjastossa, jossa kirjailijat olivat Magnus Weckströmin haastateltavina. Kirjailijoilla on takanaan pitkä yhteiskiertue, ja he ovat selvästi hitsautuneet yhteen esiintyjinä. Keskustelu eteni vaivattomasti kahdella kielellä.

Kustantajan aloitteesta käynnistyneen kirjeenvaihdon aikana kahden eri sukupolven kirjailijat lähenevät ja lopulta ystävystyvät. Kirjeet ovat aluksi tutustumista ja sävyltään tunnustelevia, pikkuhiljaa he uskaltavat haastaakin toisiaan. Kirjeet ovat melko pitkiä, jos vertaa vaikka vastikään ilmestyneeseen Röngän ja Tammisen kirjeenvaihtokirjaan. Ehkä on ollut helpompi varata harvempia ja pidempiä kirjoitussessioita kuin kirjoittaa useammin ja lyhyesti, molemmilla kun on tietysti omat kiireensä.

Yhdessä kirjeessä siirrytään jouhevasti aiheesta toiseen, ja aiheiden kirjo tosiaan on melkoinen. Pienen mittakaavan asioista hypätään pelotta maailmaa syleileviin teemoihin, eikä vaikeista aiheista vaieta. Pohdittavaa riittää isyydestä ilmastonmuutokseen ja mökkeilystä metoohon. Muistojen ja muistamisen tematiikkaa kiehtoo molempia, samoin heitä yhdistää rakkaus kieliimme, suomeen ja ruotsiin.

Yhteisestä ammatista on tietenkin paljon sanottavaa, siitä miten kirjoittamisen tavoissa ja urapoluissa on yhteneväisyyksiä ja eroja. Kirjeiden välityksellä kirjailijat myös keskustelevat saamastaan kritiikistä. Kirjaston tilaisuudessa kirjailijat hieman harmittelivat sitä, miten paljon kirjeissä käyty kritiikkikeskustelu on saanut sijaa kirjan arvosteluissa, vaikka kirjeissä se on vain yksi monista aiheista. Kriitikot ovat (ymmärrettävästi) halunneet puolustaa kantojaan. Taiteilija kun ei perinteisesti saisi kommentoida saamaansa kritiikkiä, se on tabu.


Bloggaajana kritiikkiaihe kiinnostaa, joten joudun tarttumaan siihen minäkin. Minulla ei ole tarvetta puolustella, vaan aiheen kiinnostava puoli on juuri se yleensä vaiennettu kirjailijan kokemus.

Suomessa kritiikin ääni on keskittynyt, ja viime aikoina on puhuttu paljon kritiikin määrästä ja laadusta. Kirjaston illassa Westö kommentoi aihetta muistuttamalla, että esimerkiksi Tukholmassa on neljä isoa lehteä, jotka julkaisevat painoarvoltaan merkittäviä kritiikkejä. Valta on hajaantuneempi kuin meillä, ja eri näkökannat pääsevät esiin. Yksi teilaus ei vielä tarkoita alamäkeä kirjamyynnille.

Molemmilla kirjailijoilla on laaja tuotanto – ja kokemuksia murska-arvioista lehtikritiikin muodossa. Itkonen kuvaa yhdessä kirjeessään tuntemuksiaan näin:

Mutta totuus on, että Perhosten vastaanotto veti aivoni solmuun, josta edelleen yritän niitä aukoa. Kun yritän edes miettiä mahdollista romaania, muistan tiettyjä arvosteluista mieleeni tarttuneita lauseita, ja nämä lauseet imevät minusta kaiken tarmon ja tulevat mielikuvitukseni tielle. Mitä vittua, minä ajattelen, miksi edes yrittää.

Kriitikon sanat jättävät jälkensä Itkosenkin kaltaiseen, pitkähkön uran tehneeseen kirjailijaan. Tylytyksestä ei välttämättä selviä pitkään aikaan, pahimmillaan se hankaloittaa työn jatkamista. Tuntuu epäreilulta, että kriitikon muutamassa tunnissa kirjoittama arvio voi lytätä kirjailijan monen vuoden työn. Ymmärrän turhautumisen, varsinkin jos kritiikki tuntuu hutaisten tehdyltä ja muusta kuin kirjan ansioista tai puutteista ponnistavalta.

Kritiikkikeskustelu koskettaa myös bloggaajaa, vaikka pienellä kirjablogilla ei ole kuin kourallinen lukijoita. Blogini alkuvuosina en ajatellut, että kukaan kirjailija ikinä eksyisi blogiini, enkä edes osannut ajatella kirjoittamiseni vaikutuksia. Nykyään olen blogien asemasta tietoinen ja harkitsen tarkemmin, mitä kirjoitan. Tätä nykyä jätän herkemmin kesken mielestäni huonot kirjat, mutta toisaalta pelkkä kehuminenkaan ei olisi uskottavaa. Välillä sanojen asetteleminen on vaikeaa. Yritän pitää ohjenuoranani sitä, että tehtäväni on innostaa ihmisiä lukemaan ja kirjoittaa erityisesti hyvistä kirjoista.

Tämä teksti tahtoo venyä jo nyt liian pitkäksi, silti vielä muutama sananen. Kirjeenvaihtokirja muistutti minua siitä, että kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta silti toisen kantaa voi ainakin yrittää ymmärtää. Kirjailijat eivät mitenkään myötäile toisiaan, vaan uskaltavat olla eri mieltä keskenään. Minäkään en aina ollut samaa mieltä kaikesta kirjoittajien kanssa, ja silti kirjaa oli mielenkiintoista lukea.

Kirjaston kirjailta huipentui yllätysohjelmanumeroon: haastattelija Weckstömin aloitteesta kirjailtaan yhdistettiin musiikkia! Kirjailijat ja muutama kirjaston henkilökunnan jäsen esittivät iltaa varten tehdyn kappaleen. Jos kuulin (ja muistan) oikein, sen tekemiseen olivat osallistuneet koko kolmikko Weckström, Westö ja Itkonen. Melankolinen musiikkinumero kokosi hyvin kirjan ja kirjakeskustelun langat yhteen, kaksikielisenä tietenkin. Kotimatkalla mietin, miten suuri ilo on, että omassa kotikaupungissa on maailman paras kirjasto!

Haastattelija Weckström, kirjastolainen rummuissa ja kirjailijat. Basisti on jossakin Westön selän takana.

Helmet 2020: 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...