maanantai 19. huhtikuuta 2021

Korpikirjailijan testamentti – Hanna Hauru: Viimeinen vuosi

Kansi: Tuomo Parikka.


Like 2021. 175 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


1950-luvun Pohjois-Pohjanmaasta piirtyy karu kuva Hanna Haurun uusimmassa pienoisromaanissa Viimeinen vuosi. Nälkä ajaa minäkertojana toimivan kirjailijan kerjuulle talven pitkinä kuukausina. Köyhyys painaa miehen kumaraan ja häpeä jäytää, jopa enemmän kuin nälkä. 

Kynäilijän ammatille ei löydy ymmärrystä. Nuorempana isä kummeksui poikansa ammatinvalintaa, eikä ympäröivä kyläyhteisökään suhtaudu suopeasti kuin sen hetken, kun uutuusromaanista puhutaan lehtien palstoilla. Helsinki on kaukana, niin myös lähin kaupunki.

Kirjan rakenne mukailee vuodenkiertoa. Nälkätalven jälkeen koittaa kirjan valmistumisen kevät. Kirjan hyväksymisellä julkaistavaksi on suuri merkitys kirjailijan toimeentulolle, koska novellien rustaaminen paikalliseen sanomalehteen on vain satunnaista tuloa. Mies odottaa kiivaasti kustantajan ja lehtitalon rahakuoria. Rahoista ison osan mies varaa aina kotipolttoiseen, ruokaan jää mitä jää. 

Pitkä kirjoitusurakka on vieraannuttanut miehen muista ihmisistä. Hän viihtyy yksikseen mökissään ja vetää verhoja tiukemmin kiinni, jos joku eksyy pihapiiriin. Kauppareissuilla juoruilevat kyläläiset saavat hien virtaamaan selkää pitkin. Seurana miehellä on vain muistoissa elävä Liisa, nuoruuden rakastettu, joka lähti vuosikymmeniä sitten bussilla kohti sihteeriopistoa ja toisenlaista elämää. Kesällä morsiamensa kanssa kylään paukkaava serkku muistuttaa ihmisseuran mukavista puolista. 

Sivuja pienoisromaanissa on vähän, mutta maailma on runsas. Erityisesti kirjailijanluonteen ja kirjoittamisen kuvaukset saivat napsimaan sitaatteja talteen.

Juon aamukahvit ja päätän jäädä kirjoituskoneen ääneen niin kauaksi aikaa, että minun ajatuksistani tirisee enää viimeinen piste.

– – 
Sormet tekevät fyysisen työn, kun minusta alkaisi virrata kömpelöiden sanojen jälkeen kokonaisia virkkeitä. Jossain vaiheessa virta ehtyisi ja tuntuisi kuin olisin pinonnut satojen kilojen painoisia tukkeja koko sen ajan, mitä kirjoittaminen minulta vei. Tai mitä se minulle antoi. Kuin olisin rakastanut niin kiihkeästi, että minusta ei tulisi enää valumaan mahlaa.
– –
Kirjailija kuolee, kun sormet eivät enää näpytä itseä miellyttävää tekstiä.

Kirjailija poimii materiaalia kirjoittamiseensa ympäröivästä maailmasta ja ihmisistä. Salaisuudet, keskustelunpätkät ja tarinat päätyvät ensin muistiinpanoihin, sitten kirjaan:

Kirjailija pitää lupauksensa olla kertomatta kenellekään, mutta julkaisee sen kaikille. Jurottava kirjailija on vaarallinen, koska hän on kuin säikky eläin valmiina mihin tahansa. Vaarallisimmillaan kynätyöläinen on, kun häntä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti. Kynä on ilkeä kostonväline.

Hauru kirjoittaa selkeästi ja varmoin ottein. Kuvallinen kieli on täynnä meheviä ja osuvia vertauksia. Tunnelma on melankolinen, vihjaahan kirjan nimikin siihen, että tässä kuvataan elämän ehtoota.

Koin Haurun kirjan äärellä samankaltaisia tuntemuksia kuin Raija Siekkistä lukiessani. Miten joku osaakaan sanoa näin paljon näin vähällä? 



Töissä kävin hyllyillä hiplailemassa Haurun aiempia teoksia, ja vaikka vankasti olen päättänyt, etten enää kanna kotiin kirjoja ennen parin viikon päästä alkavaa opintovapaatani, oli tämä yksi pienoisromaani niin houkutteleva, että poikkeus oli tehtävä. Lisää Haurua siis luvassa lähiaikoina. 

Helmet: 9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella.

torstai 8. huhtikuuta 2021

Rappiolla nykyajassa – Emma Cline: Daddy

Kannen suunnittelu: Penguin Random House UK.

 

Otava 2021. 222 s.
Alkuteos: Daddy. Suom. Kaijamari Sivill.
Mistä minulle: arvostelukappale.
Oma arvioni: 4/5.

Sain yllätyksekseni jo näin huhtikuun alussa kuitattua Helmet-haasteessa kohdan 23. Kirja, jota luet ulkona. Kirkkaassa kevätauringossa en voinut olla huomaamatta kontrastia, joka sään ja Emma Clinen vastikään suomennetun novellikokoelman välille syntyy. Daddyn kymmenen kertomusta pureutuvat amerikkalaisen nykyihmisen rappiokokemuksiin ja hetkiin, jolloin elämä jollakin tapaa nyrjähtää. Päivänpaistetta sivuilta ei löydy, mutta pahaenteistä tunnelmaa sitäkin enemmän.

Cline rakentaa henkilöhahmonsa kutkuttavan tarkasti ja laittaa heidät kohtaamaan vastoinkäymisiä ja ristiriitoja. He pettävät, kietoutuvat valheisiin ja salaisuuksiin sekä tuottavat toisilleen (ja itselleen) pettymyksiä. Lääkkeistä ja huumeista haetaan milloin vauhtia,  milloin turrutusta. Hahmot ovat todella inhimillisiä, samalla ihmiskuva on raadollinen. Monissa tarinoissa keskiössä on ihmissuhteen rakoileminen tai muutokset perheen dynamiikassa. 

Esimerkiksi kokoelman avausnovellissa Kuin valkeata joulua aikuiset lapset kerääntyvät vanhempiensa kotiin viettämään joulunpyhiä. Vanhempien koiralla on sydämentahdistin ja isä ostaa kaikille joululahjaksi DNA-testit. Perheen kipukohdat nousevat esiin, kun kudelmaan lisätään vielä vanhempien lapsiinsa kohdistamat odotukset ja kotivideoiden nostattamat muistot. Eivätkö kaikki pidäkään persimonipikkuleivistä? Minkälaista on huomata, että kaikki lapset eivät haluaisikaan viettää aikaa vanhempiensa luona?

Novelleissa on tyypillisesti jokin lukijaa vavahduttava yksityiskohta tai juonenkäänne, joka jää vaivaamaan. On näyttelijän urasta haaveileva nuori nainen, joka päätyy rahapulassa myymään käytettyjä alushousujaan. On raskaana oleva aviovaimo, jonka jäljiltä auto haisee tupakalta. Kymmenen jännitteistä ja tummasävyistä novellia perätysten luettuna kieltämättä hieman turruttaa. Aloin loppua kohden pitää tekstien väleissä päivienkin taukoja, jotta ne erottuisivat paremmin toisistaan. 

Luen harvoin novellikokoelmia, ja Clinen kirjan äärellä kyllä muistin hyvin, miksi. Aina kun novellissa ehtii tutustua mielenkiintoisiin henkilöihin, se loppuu. Uteliasta lukijaa korventaa! Daddyssäkin on lukuisia taidokkaasti rakennettuja henkilöhahmoja, joiden elämänvaiheista ja eriskummallisista tavoista olisin mieluusti lukenut pidempään. Samalla arvostan Clinen taitoa luoda syvyyttä ja jännitteitä lyhyessä muodossa. 

Clinen tapa kuvata henkilöitään teki vaikutuksen, joten esikoisromaani Tytöt menee kesän lukulistalle!

Helmet 2021: 23. Kirja, jota luet ulkona.

torstai 1. huhtikuuta 2021

Kirjoja ulapalta – merellinen lukuhaaste 2021


Pitkä ja pimeä talvi on taittunut kevääseen, ja saaristostakin jäät lähtevät näinä päivinä. Huhtikuun alku tarkoittaa myös sitä, että on aika käynnistää merellinen lukuhaaste Kirjoja ulapalta – jo neljättä kertaa

Haasteella haluan kannustaa lukijoita tarttumaan meriaiheisiin kirjoihin. Mukaan voi tulla lukemalla romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia, sarjakuvateoksia, näytelmiä tai tietokirjoja, joissa meri on keskeisessä roolissa. Määrän voi valita itse: osallistua voi jo yhdellä kirjalla, eikä ylärajaa ole. 

Lukuvinkkejä löydät tämän postauksen lopusta. Listalla on kaikki aiempien vuosien osallistujien haasteeseen lukemat kirjat ja joukko muita merikirjoja. Lukuvinkeistä ei todella ole pulaa, sillä vuosien mittaan listalle on kertynyt reilusti yli sata teosta. Jatkuvasti myös ilmestyy uusia meriaiheisia kirjoja.

Aiempien vuosien tapaan haasteaika kestää keväästä syksyyn ja mukailee veneily- ja mökkeilykautta. Haaste alkaa tänään 1.4. ja päättyy 31.10.2021. Tässä postauksessa olevaa haastelogoa saa käyttää vapaasti.

Haasteen päätyttyä arvon yllätyspalkinnon kaikkien osallistujien kesken seuraavasti: yhdestä luetusta ja blogatusta tai muuten sometetusta kirjasta saa yhden arvan, kahdesta kaksi ja niin edelleen. Jo yhdellä kirjalla pääsee siis mukaan arvontaan.

Tässä tarkemmat osallistumisohjeet:
  1. Ilmoittaudu. Tee se tämän tekstin kommenttilaatikossa. Ilmoittautumiselle ei ole takarajaa. 
  2. Lue ja kerro lukemastasi muille. Lue sinulle sopiva määrä haasteeseen soveltuvia kirjoja ja kirjoita niistä blogiisi 31.10.2021 mennessä. Voit käyttää postauksissasi haasteen kuvaa ja somessa tunnistetta #kirjojaulapalta. Jos sinulla ei ole omaa blogia, voit korvata bloggaamisen somepäivityksellä eli kirjoittamalla kirjasta ja lukukokemuksestasi haluamallasi tavalla Instagramissa, Twitterissä tai Facebookissa haasteen tunnistetta #kirjojaulapalta käyttäen 31.10.2021 mennessä.
  3. Kuittaa osallistumisesi minulle. Julkaisen haasteen koontipostauksen 31.10.2021 täällä blogissa. Sinulla on 3.11. saakka aikaa kuitata suorituksesi tuon tekstin kommenttilaatikossa. Ilmoita, kuinka monta kirjaa olet haasteeseen lukenut, jotta tiedän, ketkä ovat saaneet haasteen valmiiksi (ja arpalippujen määrän). Bloggaajat voivat halutessaan tehdä koostepostauksen haastekirjoista ja ilmoittaa linkin.

Torstaina 4.11. julkaisen yhteenvedon haasteesta ja arvonnan voittajan täällä Nannan kirjakimarassa. 

Tervetuloa mukaan – tutustutaan yhdessä merikirjoihin!


Meriaiheisia kirjoja



Dekkareita ja kauhua


Ann Cleeves: Mykkä vesi
Clive Cussler: Merenpinta nousee
Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri
Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla
Elly Griffiths: Risteyskohdat
Otto Hyyrynen: Murtumispiste
Arnaldur Indriðason: Petsamo
M. J. McGrath: Jään muisti
Ann Rosman: Majakkamestarin tytär
Ann Rosman: Sukellus Syvyyksiin
Mats Strandberg: Risteily
Pauliina Susi: Seireeni
Lone Theils: Kohtalokas merimatka


Romaaneja, novellikokoelmia


Johan Bargum: Syyspurjehdus
Anni Blomqvist: Myrskyluodon Maija (sis. 5 kirjaa)
John Boyne: Kapina laivalla
Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
Johanna Holmström: Sielujen saari
Khaled Hosseini: Meren rukous
Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
Olli Jalonen: Merenpeitto
Olli Jalonen: Taivaanpallo
Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Milla Keränen: Kapteeni
Volter Kilpi: Alastalon salissa
Tapio Koivukari: Luodetuulen maa (Saaristolaistrilogia #1)
Tapio Koivukari: Missä aallot murtuvat (Saaristolaistrilogia #2)
Tapio Koivukari: Sumun lokikirja (Saaristolaistrilogia #3)
Jenna Kostet: Linnunluisia
Marianna Kurtto: Tristania
Leena Lander: Tummien perhosten koti
Nam Le: Merimatka
Ursula Le Guin: Maameren tarinat 1–3
Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus
Ulla-Lena Lundberg: Jää
Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna
Ulla-Lena Lundberg: Kökarin Anna
Ulla-Lena Lundberg: Leo
Ulla-Lena Lundberg: Mitä sydän halajaa
Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan
Maja Lunde: Sininen
Henning Mankell: Syvyys
Yann Martel: Piin elämä
Pirjo Mellanen: Hemskäriin, verkot on laskettava
Herman Melville: Billy Budd
Herman Melville: Moby Dick eli valkoinen valas
Kassandra Montag: Tulvan jälkeen
Helen Moster: Hylky
Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus
Iris Murdoch: Meri, meri
Inka Nousiainen: Mustarastas
Delia Owens: Suon villi laulu
Marjo Pajunen: Todellista matematiikkaa
Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Annie Proulx: Laivauutisia
Eira Pättikangas: Meri sininen kuin taivas
Pirkko Saisio: Lokikirja
Sally Salminen: Katrina
Sjón: Argon lastu
Joni Skiftesvik: Perämies Jokelan kotiinpaluu
Nicholas Sparks: Viesti mereltä
Pete Suhonen: Myrskyn ratsastaja. Romaani seikkailja Seppo Murajasta
Pete Suhonen: Poikani ja meri
Lars Sund: Onnellinen pieni saari
Petri Tamminen: Meriromaani
Katja Törmänen: Karhun morsian
Ina Westman: Henkien saari
Jarkko Volanen: Hiekankantajat
Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa
Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille : novelleja merestä ja rakkaudesta
Janina Örtendahl: Under glittrande yta


Runoja


Jenni Haukio: Sinä kuulet sen soiton
Viljo Kajava: Hyvä on meri
Helena Kallio: Kalarakastaja
Anna-Mari Kaskinen: Meren laulua kuuntelen
Anna-Mari Kaskinen: Runomeri: runoja suuresta merestä ja maailman rannoilta
Jaan Kaplinski: Sama meri kaikissa meissä
Hannu Mäkelä: Musta on meri
Pablo Neruda: Maremoto
Amos Oz: Meri on sama
Kirsti Simonsuuri: Meri, ei mikään maa
Göran Sonnevi: Valtameri
Elina Vaara: Lokikirja: laivan ja meren poljennoin


Sarjakuvia


Jean-Michel Charlier & Viktor Hubinon: Punaparta: Kapteeni vailla nimeä
Hergé: Rakham Punaisen aarre
Hergé: Seikkailu punaisella merellä
Hergé: Yksisarvisen salaisuus
Hugo Pratt: Corto Maltese: Suolaisen meren balladi
Janne Toriseva: Valas

Tietokirjoja


Daniel Besace: Valtameri
Eskil Engdal & Kjetil Sæter: Salakalastajien jäljillä
Pamela Eriksson & Ulla-Lena Lundberg: Herttuatar ja kapteenin vaimo: purjealuksen tarina
Monika Fagerholm: Meri: neljä lyyristä esseetä
Thor Heyerdahl: Kon-Tiki: lautalla yli Tyynenmeren
Tove Jansson: Haru, eräs saari
Liisa Kallio: Liisan meri: purjevene kesäasuntona
Merete Mazzarella: Varovainen matkailija
Göran Schildt: Daphnen lokikirja: läntisellä Välimerellä 1949
Anya Seton: Jumalan oma maa
Morten A. Strøksnes: Merikirja
Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti
Taina Tervonen & Anna Autio: Hukkuneet
Kyllikki Villa: Myrskyssä: kolmas lokikirja
Kyllikki Villa: Pakomatkalla: toinen lokikirja
Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja
Kyllikki Villa & Saara Villa: Äidin lokikirja
Ingrid & Joachim Wall: Kun sanat loppuvat
Voldemar Veedam & Carl B. Wall: Purjehdus vapauteen


Lastenkirjoja, nuortenkirjoja


Henry Aho: Paluu Uppelukseen
Henry Aho: Tutkimattomilla vesillä
Christopher Beck: Meripartiolaisia
Enid Blyton: Seikkailujen meri
Enid Blyton: Seikkailujen saari
Jenni Erkintalo: Mato ja meri
Karin Erlandsson: Helmenkalastaja
Kat Falls: Vastavirta
Kat Falls: Veden alla
Filippi - Gamboni: Mikki ja hukkunut meri
Lena Frölander-Ulf: Isä, minä ja meri
Satu Heinola: Mirkka ja meri
Tove Jansson: Muumipappa ja meri
Nina LaCour: Välimatkoja
Astrid Lindgren: Saariston lapsetJ. S. Meresmaa: Mifongin perintö
Charlotte Milner: Ihmeellinen meri
Rick Riordan: Salamavaras
Laura Ruohonen: Merimonsterit : kun maailma oli litteä ja meri kuhisi hirviöitä
Annika Thor: Näckrosdammen
Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella
Jules Verne: Kahden vuoden loma-aika

perjantai 26. maaliskuuta 2021

Vapauden tuntua etsimässä – Aino Huilaja: Pakumatkalla

Kansi: Jerry Ylkänen.


Otava 2021. 191 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat/lainasin kirjastosta.

Maikkarin uutisankkurin irtisanoutuminen ja muutto pakettiautoon nousivat otsikoihin toissa vuonna, joten olen ollut tietoinen Aino Huilajan ja hänen puolisonsa pakumatkasta jo hyvän aikaa ennen tätä kirjaa. Irtautuminen tavallisesta kellokorttiarjesta on aiheena mielenkiintoinen, niinpä otin Huilajan matkakirjan kuunteluun. Kirjassa on paljon Huilajan puolison Jerry Ylkäsen valokuvia, joten lainasin kirjan vielä painettuna kirjastosta nähdäkseni kuvat.

Kun arki tympäännyttää, eikä edes unelmaduuni tunnu enää miltään, päätös hahmottuu pikkuhiljaa. Oravanpyörästä on hypättävä pois. Aino ja hänen miehensä Jerry hankkivat pakettiauton, josta he alkavat kunnostaa reissukotia. Sen nimeksi tulee Ranssi. Samalla käynnistyvät matkakassan kerrytys ja Jerryn autokoulu. 

Huilajan, puolison ja Arska-koiran matka alkaa syksyllä 2019. He kääntävät Ranssin keulan kohti eteläistä Eurooppaa, sillä talveksi on tarkoitus päästä lämpimään. He eivät tee tarkkoja suunnitelmia, vaan etenevät fiiliksen mukaan. Tie vie Fuengirolaan, josta matka jatkuu lautalla Kanarialle. Määränpäänä siellä on La Gomera eli sama saari, jolla ajatus pakumatkasta alunperin syntyi. Kanarialta he suuntaavat takaisin Manner-Eurooppaan. Vapaus on muisto vain, kun seurue jumiutuu Ranskan maaseudulle ulkonaliikkumiskiellon vuoksi.

Mediat kiinnostuvat uutisankkurin irtisanoutumisesta, ja Huilaja myös raportoi matkasta Instagramissa. Hesarin juttu otsikoidaan Huilaaja, mikä pöyristyttää Huilajaa. Hänestä tulee valtakunnan huilaaja, vaikka hän ei missään vaiheessa jättänyt työntekoa kokonaan. Huilaja oikeastaan korostaa työntekoa, se on osa reissun oikeutusta: takana on tiukka työputki ja reilu kymmenen vuotta MTV:ssä. Myös Ranssista käsin hän tekee toimittajan ja kirjoittajan hommia. 

Huilaja kuvaa elävästi elämää Ranssissa. Arki ilman vessaa ja suihkua edellyttää kekseliäisyyttä ja tuo mukanaan kommelluksia. Pakettiautolla matkaaminen on mielenkiintoisia kohtaamisia ja huikeita luontoelämyksiä, mutta myös riitoja, vaarallisia tilanteita rotkon reunalla ja autohuolia. 

Huilajan ja hänen puolisonsa reissu osuu taitekohtaan, jonka jälkeen matkailu on muuttunut ainakin tilapäisesti, jos ei pysyvästi. He eivät ehdi viettää Ranssi-elämää maailmalla kuin joitakin kuukausia, kun korona pakottaa seurueen palaamaan Suomeen, kiireellä.

Kirjan kuvateksti: Tenojoen suisto.
Pakumatka jatkui Suomessa ja Norjassa kesällä 2020.


Reissukokemuksista ja ihmisten suhtautumisesta elämänmuutokseen oli mielenkiintoista lukea, Huilajan tekstissä oli mukana sopiva annos kepeyttä ja huumoria. Esikoiskirjailija lukee äänikirjan itse, mikä tuo kirjaan viehättävän lisäsävyn: aivan kuin hän kertoisi kokemuksistaan juuri minulle.

Kuunnellessani mieleeni pulpahteli muistoja omalta pienimuotoisemmalta irtiotoltani reilun vuoden takaa. Junamatka Euroopan halki ja kuukausi Espanjassa ovat kuin kaukainen unikuva tai utopia, niin paljon maailma on lyhyessä ajassa muuttunut. Nyt kun matkustaminen on tauolla, voi reissuun päästä onneksi haaveissaan, muistoissaan – ja näin kirjan sivuilla.

Helmet 2021: 8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa.

sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

Kauniisti surusta – Han Kang: Valkoinen kirja




Gummerus 2021. 111 s.
Suom. Taru Salminen.
Alkuteos: koreankielinen kirjoitusmerkki.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Han Kangin omaelämäkerrallinen Valkoinen kirja on kaunis ja kuulas pienoisromaani surusta ja valkoisesta väristä. Kertojan isosisko kuoli vastasyntyneenä, ja vanhempien kertomus siskon lyhyestä elämästä on kulkenut kertojan matkassa tiiviisti. Hän kertaa siskon lyhyen elämän vaiheet, miksi se päättyi niin pian.

Vaikka kertoja ei koskaan tavannut sisartaan, tämän kuolema, tai tarina siitä, on jättänyt haavoja kertojaan. Kirjoittaminen on hänelle haavavoide, sideharsoa haavan päälle

Tekstistä huokuu ennen kaikkea rakkaus sisarta kohtaan. Rakkauteen ja suruun sekoittuu muitakin tunteita, kuten kiitollisuutta ja hämmennystä. Sisaren jälkeen myös perheen toinen lapsi, poika, oli syntynyt kuolleena. Jos nämä sisarukset olisivat eläneet, ei kertojaa olisi. Isosisarusten kuolema mahdollisti hänen elämänsä.

Kertoja panee merkille valkoisia asioita, ja assosioi ne usein sisareen. Esimerkiksi luvut Vastasyntyneen vaate, Käärinliina ja Rintamaito kertovat sisaresta, mutta valkoinen väri ja suru laajenevat muihinkin aiheisiin. Esimerkiksi luvussa Räntä on suomalaiselle lukijalle paljon tuttua: 

Elämä ei ole kenellekään erityisen suosiollinen. Kun hän oivaltaa sen, sataa räntää. Räntää, joka kastelee otsan, kulmakarvat ja posket. Kaikki päättyy aikanaan. Sataa räntää, kun hän kävelee tätä tietoa kantaen. Sataa räntää, kun hän ymmärtää, että kaikki, mihin on takertunut kaikin voimin, lopulta katoaa. Se ei ole sadetta eikä lunta. Se ei ole jäätä eikä vettä. Räntä kastelee otsan ja kulmakarvat riippumatta siitä, pitääkö silmät auki vai kiinni, riippumatta siitä, pysähtyykö vai kiiruhtaako. 

Lyhyet luvut ovat tyypillisesti sivun mittaisia. Ne ovat kuin proosarunoja, paikoin aforismin omaisia huomioita elämästä.

Valkoinen kirja näytti minulle uudenlaisen puolen eteläkorealaisesta Han Kangista kirjoittajana. Aiemmat suomennokset Vegetaristi ja Ihmisen teot ovat olleet tummanpuhuvia ja synkkiä. Toki nytkin kirjan aihe on raskas, mutta valittu muoto ei tee siitä ahdistavaa luettavaa, vaan lukukokemus on pikemminkin puhdistava. 

Valkoinen kirja poikkeaa aiemmista Han Kangin suomennoksista myös siinä, että Taru Salminen on suomentanut Valkoisen kirjan suoraan koreasta, aiemmat suomentajat ovat kääntäneet englanninnoksista. 

Helmet 2021: 6. Kirja kertoo rakkaudesta.

tiistai 2. maaliskuuta 2021

Kirjailijan vallassa – Vanessa Springora: Suostumus

Kansi: Anna Makkonen.


WSOY 2021. 175 s.
Alkuteos: Le Consentement.
Suom. Lotta Toivanen.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Pariisissa asuva tyttö nimeltä V. on 13-vuotias, kun hän tutustuu keski-ikäiseen kirjailijaan. 14-vuotiaana hänestä tulee miehen rakastajatar. Miehen huomio imartelee; tällaista on kylpeä rakkaudessa. Tytön vanhemmat tietävät suhteesta, mutta alkujärkytyksen jälkeen he sopeutuvat tilanteeseen. Liian helposti.

Suhde on julkinen salaisuus. Lopulta joku ilmiantaa miehen poliisille, mutta mies ratkaisee ongelman vuokraamalle tapaamisille hotellihuoneen. Suhde jatkuu. Mies kontrolloi tytön tekemisiä ja esimerkiksi kieltää V.:tä lukemasta hänen kirjoittamiaan kirjoja. 

Kerran houkutus käy V.:lle liian suureksi, ja miehen kirjan lukeminen on lopun alku. V.:lle selviää, että miehen himolle on muitakin nuoria kohteita, kuten teinipoikia Manilassa. Hän alkaa irrottautua miehestä, mikä ei ole helppoa.

Miten suhde sai alkunsa, miksi tyttö hullaantui niin paljon vanhempaan mieheen? Syitä haetaan isän lähtemisestä, seksuaalisesta varhaiskypsyydestä, tarpeesta tulla nähdyksi. V. on pienestä pitäen ollut kova lukija, mikä tietenkin edesauttaa kiinnostumista kirjailijamiehestä:

Jotkut lapset viettävät päivänsä puissa. Minä vietän omani kirjoissa. Hukutan niihin sen lohduttoman surun, johon olen vaipunut isän hylättyä minut. Intohimo täyttää mielikuvitukseni. Luen liian varhain romaaneja, joista en ymmärrä paljon muuta kuin sen, että rakkaus tekee kipeää. Miksi ihminen haluaa jo niin varhain tulla ahmituksi?

Miehen vallankäyttö jatkuu pitkään varsinaisen suhteen päättymisen jälkeen. Kirjailija kun on, ja häikäilemätön sellainen, mies kirjoittaa tytöstä ja heidän suhteestaan useissa teoksissaan:

Luettuani hänen päiväkirjansa minusta tuntuu, että elämäni on pilalla jo ennen kuin olen ehtinyt elää sitä. Oma tarinani on tuolla tekstillä yliviivattu ja huolellisesti pois pyyhitty. Se on kirjoitettu uusiksi paperille, ja sitä on painettu tuhansina kappaleina.  – –  G. on tehnyt minusta fiktiivisen hahmon, vaikka aikuiselämäni ei ole vielä edes muotoutunut, siten hän estää minua levittämästä siipiäni ja sulkee minut sanojen vankilaan.

V. joutuu sietämään ahdistelun jatkumista vuodesta toiseen uusien teosten ilmestyessä kauppojen hyllyille. Hän on voimaton, eikä kukaan opasta, miten hän voisi penätä oikeuksiaan. Lopulta V. eli Vanessa Springora alkaa kirjoittaa ajatuksiaan muistikirjaan – ja vastaa miehelle samalla mitalla, kirjan muodossa.

Springoran kirjan päähenkilö on nimeltään V. ja mies G. Tämä on Springoran näpäytys kirjailijamiehelle, joka on kirjoittanut lukuisia kirjoja hänestä V.:nä. Nimen mainitsematta jättäminen ei paljon auta, kun kaikki tietävät, kenestä on kyse. 

Nykyisin kustannusjohtajana työskentelevän Vanessa Springoran esikoisteos on varmaotteinen ja pysäyttävä omaelämäkerta. Se on vahva todistajanlausunto ja myös aikuisten vastuuta painottava kannanotto.


Helmet 2021: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2021.

keskiviikko 24. helmikuuta 2021

Kohteensa näköinen elämäkerta – Jonni Roos: Rosa Liksom: Niinku taidetta

Kansi: Tuomo Parikka.


Like 2020. 207 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Rosa Liksom kuvailee olevansa puoliksi kirjailija ja puoliksi kuvataiteilija – aikansa hän jakaa tasan molempien ammattien kesken. Taidehistorioitsija ja kulttuuritoimittaja Jonni Roosin kirjoittama elämäkerta Rosa Liksom: Niinku taidetta on kohteensa tapaan värikäs ja leikkisä. Kirja valottaa monipuolisen taiteilijan elämää ja urakehitystä painottaen kuvataiteilijuutta. 

Kirjan alussa on lyhyehkö biografia, johon on tiivistetty Liksomin elämänvaiheet syntymästä tähän päivään. Vuonna 1958 Ylitorniolla syntyneen Anni Ylävaaran nuoruuteen liittyvät kiinnostus kulttuuriin, matkustamiseen ja Neuvostoliittoon, ympäristöliike, erilaiset opinnot ja hanttihommat. Vuonna 1979 hän ottaa käyttöön taiteilijanimen Rosa Liksom. 1980-luvulla Liksom julkaisee esikoisteoksensa Yhden yön pysäkki ja osallistuu ensimmäisiin taidenäyttelyihin.

Biografian jälkeen kronologia heitetään syrjään, ja kirjan luvut etenevät välähdyksenomaisesti aiheesta ja jutusta toiseen. 

Kirjan alaotsikko Niinku taidetta leikittelee Liksom-taiteilijanimen kanssa  – niinku on ruotsiksi liksom. Niinku taidetta viittaa myös Liksomin omaan vaatimattomaan luonnehdintaan taiteestaan. Liksomin taidetta voisi kuvata myös ITE-taiteeksi (itse tehty elämä), joka on kouluttamattomien tekijöiden tuottamaa nykykansantaidetta.

Kirja konkretisoi Liksomin tuotannon laajuuden ja taiteellisen muuntautumiskyvyn. Tämän on mahdollistanut taiteellinen vapaus, hän ei ole suostunut lokeroitavaksi ja on suhtautunut kaikkeen uuteen uteliaasti.

 – Voin tehdä mitä vaan. Se on täydellistä vapautta. 

Ja hän todella on tehnyt vaikka ja mitä! Vuosikymmenten aikana on syntynyt tuhansia töitä: piirustuksia, maalauksia, elokuvia, dokumentteja, performansseja, ristipistotöitä. Liksom on käyttänyt materiaaleja villisti ja tekniikatkin hän on usein opetellut tekemällä. Aina taidepiireissä ei ole katsottu hyvällä sitä, miten taidekouluja käymätön luonnonlapsi on noussut merkittäväksi taiteilijaksi.

Suuri käänne Liksomin uralla oli kirjallisuuden Finlandia-palkinto. Kun Hytti nro 6 voitti, alkoi Liksom esiintyä ja kiertää yleisötilaisuuksissa. Sitä ennen hänet oli saattanut nähdä lähinnä poseerausvalokuvissa ja rooliasuihin puettuna.

Moniäänisessä taide-elämäkerrassa on jutusteleva sävy, ja kirja onkin syntynyt pitkälti Roosin tekemien haastattelujen pohjalta. Sivuilla raikuu Liksomin nauru, joka on monille tuttu televisiosta tai elävästä elämästä. Myös ystävien ja kollegoiden äänet ovat läsnä tekstissä. Lisäväriä tuovat vielä Roosin poimimat otteet taidekritiikeistä. 

Liksomin kekseliäisyys ja leikkisyys sekä monet performanssitempaukset saavat hetkittäin epäilemään, mikä kirjassa on totta ja mikä performanssia. Toisaalta Roos ankkuroi tarinat lähdeviittein ja sitaatein, mikä lisää uskottavuutta. Pieni pilke silmäkulmassa säilyy silti. 

Liksomin kirjailijuutta melko hyvin tuntevalle kirja oli mielenkiintoinen sukellus taiteilijan toiseen puoleen. Mikä virkistävä värikylpy! 

Helmet 2021: 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...