sunnuntai 14. marraskuuta 2021

Isänpäivän iltaan isistä – Anja Snellman: Kaikki minun isäni

Kansi: Martti Ruokonen.


WSOY 2021. 238 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: ostin omaksi.


Anja Snellmanin uutuuskirja Kaikki minun isäni juhlistaa kirjailijan 40-vuotista taiteilijauraa, jolle vauhdikkaan sysäyksen antoi vuonna 1981 ilmestynyt esikoisromaani Sonja O. kävi täällä. Uutuusteoksessa on samaa säpäkkyyttä ja suoruutta kuin Sonjassa, vaikka tällä kertaa sukelletaankin keski-ikäisen kirjailijanaisen Aman mielenmaisemaan ja hänen isäsuhteisiinsa.

Snellman on kirjoittanut romaaneja monista läheisistään, tällä kertaa huomiota saavat isät. Kyllä, isät monikossa, sillä päähenkilö Ama kokee biologisen isänsä lisäksi monet muut henkilöt isikseen. On lihalliset isät, kirjalliset isät, taiteilijaisät, äiti-isät, homoisät, fiktioisät, eläinisät, mustat ruskeat valkoiset ja läpinäkyvät isät, maaisät ja kaupunki-isät ja niin edelleen.

Isät tuovat parhaimmillaan tukea ja turvaa tai taustaa, josta ponnistaa omaksi itsekseen. Isät voivat olla esimerkiksi kumppaneita tai julkkiksia – sekä myös naisia, kuten Karen Blixen.

Aman biologinen isä on väkivaltainen alkoholisti Ensio, sodassa haavoittunut evakko, epärehellinen vakuutusvirkailija, salakuljettaja, öinen runoilija. Raivohullu, jurrinen sika, jota ei saa rakastettua raittiiksi ja jolle oman isän puuttuminen oli elämänmittainen suru. Aman isän tarina ei ole mitenkään ainutkertainen, sillä saman sukupolven miehissä on monia sodan särkemiä. On etäisiä isiä, lyöviä isiä, isiä jotka juovat. Virtahepoja.

Ama käy läpi elämänsä isiä ja ismejä, jotka molemmat ovat vuosikymmenten kuluessa vaihtuneet mutta jättäneet kirjailijaan jälkensä. Vaikka hänet tunnetaan räväkkyydestään, ei hänkään ole täysin vapaa muiden ihmisten mielipiteiden vaikutuksista tai häpeästä. Keskeiseen rooliin nousee verivalalla veljeksi tullut Jan, jonka tarinan kautta kirjailija kommentoi metoo-liikettä. Ymmärrystä ei heru tuomitsevuudelle eikä historiattomuudelle. 

Kertoja puhuu sinä-muodossa, mikä on huomiota herättävä ratkaisu. Helsingin kirjamessujen lukupiirissä nousi esiin, että kertojaratkaisu toisaalta etäännyttää vaikeaa aihetta ja toisaalta tuo tekstiin uhmakkuutta ja poljentoa. Snellman kertoi, että hän aina kokeilee eri kertojia, sitä oikealta kuulostavaa pitää etsiä.

Kaikki minun isäni on paikoitellen Sonjasta tuttua verbaalista tykitystä ja vimmaisaa rytmiä. Tähän ei ehdi turtua, sillä välissä on pohdiskelevampia jaksoja. Intensiivisyys kuitenkin säilyy läpi kirjan.

Snellmanin uraa ja henkilöhistoriaa tunteva voi löytää sivulta paljon tunnistettavaa. Vaikka tämä(kin) Snellmanin romaani on omaelämäkerrallinen ja pohjana on oman isän tarina, kyseessä on romaani. Ja kun kyse on romaanitaiteesta, faktan ja fiktion sekoitussuhdetta ei tiedä kuin kirjailija.Tätä Snellman alleviivasi kirjamessujen lukupiirissä, kuten myös sitä, että kirjoittaja ei saa pelätä kirjoittaessaan, muissa ulostuloissaan voi olla varovaisempi.

maanantai 8. marraskuuta 2021

Maailmaa avartava koulutus – Tara Westover: Opintiellä



Tammi 2018. 435 s.
Alkuteos: Educated (2018).
Suom. Tero Valkonen.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin naapurilta.

Yhdysvaltalaisen Tara Westoverin Opintiellä on muistelmateos, jossa kirjoittaja käy läpi lapsuutensa ja nuoruutensa vaiheita Idahon vuoristoseudulla. Kun lukee Westoverin tarinaa, ei aina uskoisi, että tässä kerrotaan vuonna 1986 syntyneen nuoren naisen elämästä, siis nykyajasta.

Taran perhe elää yhteiskunnan ulkokehällä. Perheessä on seitsemän lasta, joista neljällä ei ole syntymätodistusta. Tara saa omansa 9-vuotiaana – sitä ennen häntä ei virallisesti ole olemassa, eikä hän ikinä saa tietää tarkkaa syntymäpäiväänsä. 

Perheen lapset eivät käy koulua, sitä ei sallita. Syynä on isä, perheen pää, joka pelkää monia asioita: aivopesua, liittovaltion miehiä, sosialismia, illuminatia. Laittomana kätilönä toimiva äiti myötäilee.

Taran perhe uskoo mormonismiin, joka on alueella suosittu uskonto, mutta Taran perheen suhde uskontoon on erilainen kuin muilla. Heidän uskonsa on totisempaa, kirjaimellisempaa. Muut esimerkiksi uskovat jumalalliseen parantumiseen, kun taas Taran kotona oppia toteutetaan konkreettisesti. Äiti luonnonrohtoineen yrittää parantaa kaikki vaivat ja sairaalaa vältellään. 

Kaikki hoidetaan itse, koska tavoitteena on omavaraisuus, riippumattomuus muista. Lopun ajan voivat olla käsillä koska tahansa, joten vuorillepakenemisreput pidetään pakattuina. 

Olin varttunut valmistautumalla lopun aikoihin, odottanut milloin aurinko tummuisi ja kuu näyttäisi verenkarvaalta. Kesäisin minä säilöin persikoita ja talvisin pidin ruokavarastoa kunnossa. Kun ihmisten maailma romahtaisi, minun perheeni jatkaisi ongelmitta.

Yhteiskunta kuitenkin jatkaa pyörimistään, ja perheen elämä on kaikkea muuta kuin ongelmatonta. Se on rankkaa työtä perheen romuttamolla ja isän mielenterveyden ehdoilla taiteilua. Sattuu onnettomuuksia, ja ilmassa leijuu jatkuva väkivallan uhka. Isän mielialaa ja mielipiteitä pitää haistella koko ajan, milloin vain voi räjähtää. Myöhemmin Tara joutuu myös veljensä silmätikuksi, ja raakuudet alkavat. 

Kirja on nimensä mukaisesti kertomus Taran opintiestä ja miten hän sille päätyy. Tuo tie on puutteineen kovin kuoppainen ja mutkikas, ja se meinaa katketa monta kertaa. Äiti kyllä opettaa perheen lapsia jonkin verran kotikoulussa, mutta sittemmin opetus jää, kun perheen elatus ajaa opin ohi. Pitkät päivät romuttamolla ovat tärkeämpiä kuin opiskelu.

Tara kuitenkin päättää opiskella omatoimisesti tasokokeisiin ja pääsee yliopistoon. Siellä hän kohtaa maailman, josta ei tiennyt mitään. Kukaan luentosalissa ei voi uskoa, ettei Tara tunnista sanaa holokausti saati ymmärrä sen merkitystä. Kestää aikansa, että Tara oppii, ettei Eurooppa ole valtio vaan manner. 

Tiedonjano ja sinnikkyys ajavat Taran lopulta väittelemään tohtoriksi historian alalta. Koulutus avartaa Taran maailmaa, ja tapahtuu väistämätön: Tara etääntyy perheestään ja sen epäilevästä, eristäytyneestä ilmapiiristä. 

Tara on kirjassa minäkertoja ja tekee usein selväksi, että hän on kirjoittanut kirjan muistikuviensa pohjalta. Vaikka kaikki yksityiskohdat eivät vastaisikaan todellisia tapahtumia tai vaikka tapahtumien järjestys olisi ollut toinen, se ei vähennä Westoverin tarinan arvoa. Hänen kotiolonsa ovat olleet niin uskomattomat, että on ihme, että hän on selvinnyt ylipäätään hengissä. 

Helmet 2021 -lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 38. Kirja on käännetty hyvin. Kiitos Tero Valkoselle sujuvasta suomennoksesta!

torstai 4. marraskuuta 2021

Kirjoja ulapalta – yhteenvetoa vuoden 2021 lukuhaasteesta

Kun lokakuu vaihtui marraskuuksi, tuli aika paketoida huhtikuussa käynnistynyt merellinen Kirjoja ulapalta -lukuhaaste. Haasteaika mukaili edellisten vuosien tapaan veneilykautta tai saarikautta, miten kukakin jäättömän ajanjakson mieltää. Joka tapauksessa osallistujilla oli alkukeväästä loppusyksyyn aikaa lukea mereen liittyviä kirjoja ja kertoa niistä haluamallaan tavalla somessa.

Merikirjat houkuttelivat tänä vuonna mukaan seitsemän osallistujaa. Lämmin kiitos Aino, Tuija, Tiina, Maria, Aila-Riitta, Riitta ja Suketus osallistumisesta!

Ihastelin merikirjojen moninaisuutta osallistujien haastelistauksia selaillessani. Meri on inspiroinut kirjailijoita aina, ja haastekirjoihinkin mahtuu lajien kirjoa lastenkirjoista selkokirjoihin ja klassikoista vastikään ilmestyneisiin uutuuksiin. Tämä aihe ei tyhjene, koko ajan ilmestyy kiehtovaa luettavaa!

Omat lukemiseni mukaan laskettuna keräsimme haasteaikana yhteensä 38 meriaiheista lukukokemusta. Tämäkin oli pakko tarkistaa: neljä haastekierrosta on kerryttänyt neljässä vuodessa 128 luettua haastekirjaa.

Tänä vuonna haasteen luetuimmaksi kirjaksi nousi Maisku Myllymäen esikoisromaani Holly, jonka luki seitsemästä osallistujasta peräti viisi. Kun minun lukukertani vielä ynnätään mukaan, niin se sai peräti kuusi osumaa. Suosituksi osoittautui myös Johanna Venhon Syyskirja yhteensä viidellä lukukerralla, ja kolmannelle sijalle ylsi Laura Malmivaaran Vaiti kolmella lukijalla.  

Alta löydät haastekirjojen listan ja linkit kirjoista kirjoitettuihin blogijuttuihin. Kirjalistan jälkeen kerron haastearvonnan voittajan ja suunnittelen jatkoa.



Haasteeseen osallistuneet ja luetut kirjat


Sheferijm-blogin aino (koontipostaukseen tästä linkistä)

MacKay Margaret: Poika delfiinin selässä
Enid Blyton: The Adventurous Four
Johanna Venho: Syyskirja
Emma Puikkonen: Musta peili
Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula

Kirja vieköön! -blogin Riitta

Emma Puikkonen: Musta peili
Johanna Venho: Syyskirja
Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula
Laura Malmivaara: Vaiti
Satu Rämö: Talo maailman reunalla
Maisku Myllymäki: Holly
Håkan Nesser: Koston jumalatar


Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus

Judith Schalansky: Kaukaisten saarten atlas (Instagram)
Jukka Itkonen: Terveiset ulapalta. Runoja vesiltä
Maisku Myllymäki: Holly


Omat haastekirjani

Eva Frantz: Suvisaari
Maisku Myllymäki: Holly
Laura Malmivaara: Vaiti
Johanna Venho: Syyskirja (Instagram)



Haastearvonta


Osallistujat saivat lukemiaan kirjoja vastaavan määrän arpalippuja loppuarvontaan. Arpaonni suosi Kirjamuuri-blogin Aila-Riittaa, jota muistan pienellä yllätyspalkinnolla. Onnea! Laitan sinulle sähköpostia vielä tänään!

Jatkoa seuraa?


Lukulistallani on monia kiehtovia merikirjoja odottamassa vuoroaan, ja ensi kevään ensimmäiset kirjakatalogit lupailevat joukkoa uusia merikirjoja. Kunhan talven pimeys väistyy, alkaa saaristokin taas vetää puoleensa. Miksei siis myös haaste saisi jatkoa? 

Näin marraskuussa tuntuu, että aurinkoisista, huolettomista
ja lukemisen täyteisistä kesäpäivistä meren äärellä olisi ikuisuus.

Jos viides haastekierros tulee, niin haastekäytäntöjä täytyisi varmaankin uudistaa niin, että osallistua voisi pelkästään Instagramissa, siellä kun tuntuu olevan aina vain eläväisempi kirjagrammaajien joukko, jolle blogissa ilmoittautuminen ja raportointi ovat vieraita. Täytyy haudutella suunnitelmia pimeimmän vuodenajan yli. Palaan asiaan taas kevään tullen!

Kiitos vielä kaikille osallistujille ja muuten haastetta seuranneille!

sunnuntai 31. lokakuuta 2021

Kirjoja ulapalta 2021 -lukuhaasteen koontipostaus

Huhtikuun alussa käynnistin Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen. Tänään päättyvä merellinen lukuhaaste on järjestyksessään neljäs. Haasteella haluan innostaa lukemaan meriaiheisia kirjoja matalalla kynnyksellä - jo yhdellä luetulla kirjalla on päässyt osallistumaan. Niin vain seitsemän kuukautta on hurahtanut, ja on haastekoonnin aika!




Jos olit mukana haasteessa, kerro tämän postauksen kommenttilaatikossa, millä tavalla osallistuit.

Bloggaajat voivat tehdä koostepostauksen ja ilmoittaa linkin, mutta koostepostaus ei ole pakollinen ‒ teosten listaaminen tuonne kommentteihin riittää. Jos osallistuit Twitterissä, Facebookissa tai Instagramissa, kerro kommentissa, mitä luit. Jokaisesta luetusta ja blogatusta tai muuten sometetusta kirjasta saa loppuarvontaan yhden arvan. Eli kahdesta kirjasta saa kaksi arpaa, kolmesta kolme ja niin edelleen.

Omasta haasteosallistumisestaan ehtii kertoa kommenteissa keskiviikkoon 3.11. asti. Torstaina 4.11. julkaisen yhteenvetopostauksen, johon listaan kaikki tietooni tulleet haasteosallistumiset ja ilmoitan pienen yllätyspalkinnon voittajan.

keskiviikko 27. lokakuuta 2021

Kohti Helsingin kirjamessuja – Kallio, Kekkonen & Valkama

Helsingin kirjamessut alkavat huomenna! Miten ihanaa, että suuri kirjamessutapahtuma on jälleen välivuoden jälkeen mahdollinen. Olen menossa messuille ainakin torstaina, ja jos vain jaksamista riittää, niin piipahdan kirjakuplassa useampana päivänä. Tällä kertaa en akkreditoitunut messubloggaajaksi, vaan menen ihan tavan tallaajana hyörimään.

Alle koostin kolme lyhytarviota uutuuskirjoista – samainen kolmikko toimii myös tärppilistana messuille, koska näistä kiehtovista kirjoista syntyy varmasti meheviä keskusteluja messulavoilla! 


Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän


Otava 2021. 267 s. Arvostelukappale.


Alkuvuodesta 1942 Beata palaa perheensä kanssa neuvostomiehityksen päätyttyä Hangon-kotiinsa, jossa näkyvät valloittajien jäljet. Irvokkaina. Mukanaan Beatalla on myös avioton lapsi, eikä nainen muutenkaan piittaa ajan normeista. Beata tekee kuten sydän sanoo, myös silloin kun sotavangin katse vie huomion. 

Beatan ja neuvostovangin välissä on vankileirin aita ja kielimuuri, mutta rakkaushan ei tunne rajoja. Mustikanvarvut rahisevat korvissa, ja loppukesän tummenevat illat ovat rakastavaisten puolella. Salaiset tapaamiset tarkoittavat hengenvaaraa, mutta intohimo vie voiton järjestä. Kielletty rakkaus on kaunista, lihallista, epävarmaa.

Katja Kallion uutuuskirjassa yhdistyvät sodan karuus ja kaihoisa rakkaus. Runollinen kieli ja herkät luontokuvaukset luovat kontrastia sota-ajan rumuuksille. Kirja teki suuren vaikutuksen, joten Kallion aiempi Hanko-romaani Säkenöivät hetket on lisättävä lukulistalle. Se kertoo Beatan perheen vaiheista 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Helmet 2021: 12. Kirjassa ollaan metsässä.

Katja Kallio kertoo kirjastaan torstaina 28.10. klo 16.30–17 Töölö-lavalla, ja lisäksi hän vetää Venla Hiidensalon kanssa samana päivänä samalla lavalla Faktaa fiktiossa fiktiota faktassa -keskustelua klo 18–18.30.


* * *


Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä


Kansi: Elina Warsta.
Siltala 2021. 211 s. Lainasin kirjastosta.


Helena on teini-ikäinen, kun hänen äitinsä kuolee. Helena pukeutuu hautajaisissa punaiseen mekkoon, joka huutaa julki sitä vääryyttä, että tytär joutuu varttumaan aikuiseksi ilman äitiään. Äidin muistoa ja surua ei saa siivottua pois, vaikka kaikki äidin tavarat olisivatkin jo poissa näkösältä.

Minäkertoja-Helena pysähtyy elämänsä merkittäviin kohtiin. Nykyhetken lomassa käydään lapsuusmuistoissa, joissa äiti lepäsi paljon ja käyttäytyi eri tavalla kuin toiset äidit. Äidillä on sairaus, mutta äiti ei ole sairas. Äidin mielenterveysongelmat värittävät lapsuusmuistoja, ja vaikuttavat siihen, millainen Helenasta kasvaa, millaisia suhteita solmii, millaiseen ammattiin hakeutuu.

Helenan elämäntarina on samalla eheä ja aukkoinen. Lapsuuden muistikuvat ovat fragmentteja, niissä jokaisessa on jotakin sellaista, mikä on saanut juuri kyseisen kohtauksen painumaan muistin sopukoihin. Elämän varrella koetut asiat muodostavat jatkumon, vaikka ne olisivat kuinka satunnaisia tai ajallisesti etäisiä. Helenan tarinassa muistot keskustelevat nykyhetken kanssa.

Kekkonen kirjoittaa ilmavasti ja hiotusti painavista asioista. Turun kirjamessujen haastattelussa Kekkonen totesi loppukaneettina, ettei ole mikään lörpöttelyn ystävä – tämä napakkaa ilmaisua arvostava lukija kiittää hymyillen!

Helmet 2021: 36. Kirjassa liikutaan ajassa.

Helmi Kekkonen esiintyy Töölö-lavalla perjantaina 29.10. klo 15–15.30.


* * *


Meri Valkama: Sinun, Margot


Kansi: Martti Ruokonen.
WSOY 2021. 556 s. Lainasin kirjastosta.


 
Vilja ajautuu selvittelemään perheensä menneisyyttä ja salaisuuksia, kun hän löytää isänsä jäämistöstä pinon kirjeitä, jotka on allekirjoittanut salaperäinen Margot. Viljan perhe asui isän työn vuoksi useita vuosia DDR:ssä Itä-Berliinissä 1980-luvulla, ja vanhemmat erosivat Suomeen palaamisen jälkeen. 

Miksi perhe hajosi? Miksi asiasta ei puhuta? Miten Margot kytkeytyy tähän kaikkeen? Vilja janoaa vastauksia, vaikka alkaa vaikuttaa siltä, että ne paljastavat jotakin ikävää isästä. Vilja kun oli aina isän tyttö. Tukenaan Viljalla on puoliso Saga, jonka tytär Hertta herättää Viljan pohtimaan omaa äitisuhdettaan.

Maailmanhistorian vaiheet heijastuvat romaanihenkilöiden elämään. Viljan vanhempien parisuhde vertautuu reaalisosialismiin: kulissit pysyvät pitkään kasassa, vaikka taustalla kuohuu. Lopulta ei tarvita  kuin yksi lausunto televisiossa ja yksi näky puistossa, niin rakennelmat romahtavat. Ihmisten välillä on muureja, joista jotkin tuntuvat olevan yhtä vahvaa tekoa kuin Berliinin muuri. 

Nautin Valkaman kerronnasta, se on eläväistä ja kuvailevaa. Jonkin verran tallusteluja ja tassutteluja olisi voinut karsia, sillä ne pistivät silmään, kun kirjaa luki yhtä soittoa. Mutta muuten en olisi ottanut muhkeasta lukupaketista mitään pois, vaikka ranteet olivatkin kovilla. Toivotan kirjalle ja kirjailijalle menestystä syksyn esikoiskirjakisassa!

Helmet 2021: 18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä.

Valkamaa pääsee kuulemaan messuilla torstaina 28.10. klo 12–12.30 Töölö-lavalla ja lauantaina klo 13.30–14 Esplanadi-lavalla.

tiistai 26. lokakuuta 2021

Pala julmaa historiaa – Doris Lessing: Ruoho laulaa

Kansi: Markko Taina.


Tammi 2007 (1. p. Kirjayhtymä 1978). 281 s.
Alkuteos: The Grass Is Singing (1950).
Suom. Eva Siikarla.
Mistä minulle: ostin uutena.
Oma arvioni: 4/5.

Aivan kirjan alussa on uutinen, jossa kerrotaan, että rhodesialainen maanviljelijän vaimo Mary Turner on löydetty murhattuna kotinsa verannalta. Palveluspoika Moses on otettu kiinni, hän on tunnustanut, ja motiiviksi arvellaan ryöstöä. Alkaa taustoitus, jonka myötä lukija pikkuhiljaa voi muodostaa käsityksensä ihmisistä ja tapahtumista. Miksi näin kävi, menikö kaikki kuten alussa kerrotaan?

Kirjallisuuden Nobelin vuonna 2007 saanut Doris Lessing varttui etelärhodesialaisella farmilla, ja myös hänen esikoiskirjansa Ruoho laulaa sijoittuu pääosin maatilalle Etelä-Rhodesiassa, joka nykyisin tunnetaan Zimbabwena. Maa oli kirjan tapahtuma-aikaan eli 1940-luvulla brittiläisten siirtomaa. 

Brittiläistaustainen Mary elää onnettoman lapsuuden jälkeen huoletonta nuoruutta. Kun Marya alkavat ahdistaa vihjailut naimattomuudesta, hän avioituu maanviljelijä Dickin kanssa. Hiljalleen Marylle paljastuu, että Dickin farmi on hoidettu vähän niin ja näin. Eikä kotitalossa ole edes kuumuutta helpottavaa sisäkattoa. Dick kokeilee viljelyssä kaikenlaista, mutta pitkäjänteisyys puuttuu. Velat painavat.

Dick yrittää kehittää elämäntyötään eli farmia, Mary haluaisi vain saada kokoon sen verran rahaa, että he voisivat muuttaa pois. Toiveet eivät kohtaa. Maryn ja Dickin avioliitto on kahden yksinäisen liitto. Maryn on vaikea suhtautua maatilan mustiin peltotyöntekijöihin, ja hän purkaa heihin patoutunutta vihaansa. Taloudenhoitajatkin saavat lähteä lyhyellä varoitusajalla, kunnes taloon saapuu Moses, joka jää.

Avioliiton myötä Marystä tulee köyhä, ja siitä koettu häpeä saa hänet eristäytymään. Hän yrittää pitää miehensäkin etäällä. Tarinaa voi lukea Maryn syöksykierteenä ja kuvauksena siitä, miten farmielämä näivettää naisen. Muutos Maryssa on hurja: naiivista ja hyväntahtoisesta tytöstä tulee ruoskalla sivaltava piiskuri.

Ruoho laulaa on nopealukuinen, mutta ei nopeasti sulatettava. Rotuerottelu ja rasistinen kieli rehottavat kirjan sivuilla niin, että herkempää lukijaa ahdistaa. 

Tämä Doris Lessingin vuonna 1950 ilmestynyt esikoisteos sai kunnian olla ensimmäinen lukupiirikirjamme, kun käynnistelimme kirjaston lukupiiriä pitkän remontti- ja koronatauon jälkeen. Työkaverini kanssa valitsimme syksyn ja kevään kirjoiksi eri kirjallisuuspalkintoja voittaneita teoksia eri vuosikymmeniltä – sellaisia, jotka meitä houkuttavat ja joita emme olleet vielä lukeneet.

Lukupiirimme totesi, että aiheesta on tärkeä lukea, jotta kipeätkään vaiheet historiassa eivät unohtuisi, jotta niitä ei toistettaisi. Kirja on aikansa kuvaus, mutta samalla se koettiin moderniksi kerronnaltaan. Kirjassa kuvatun rasismin analysoitiin korostavan Lessingin apartheid-vastaisuutta. Keskustelua herättivät esimerkiksi Moseksen motiivit ja se, miten Mary kieltää luonnon itsessään.

Paljon lukeneet lukupiiriläisemme suosittelivat Lessingin tuotannosta Vanhan päällikön maa -teosta, ja aiheeseen syvemmälle haluavia kehotettiin tarttumaan Andre Brinkiin. Lessingin elämänvaiheita ja tuotantoa kartoittaessani kiinnostuin myös Lessingin omaelämäkerrallisista teoksista Varjoissa vaeltaja ja Ihon alla. Jälleen siis yhden kirjan lukeminen poiki monia uusia lukuvinkkejä!

Kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Keltainen kirjasto -kirjablogi, Tarukirja ja Suketus.

Helmet 2021: 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä.

torstai 14. lokakuuta 2021

Jaettujen lukukokemusten riemu – Kirsi Ranin: Lukupiiri


 

Nemo 2021. 220 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Kirsi Ranin perusti lukupiirin itselleen syntymäpäivälahjaksi, kun täytti 50 vuotta. Tuo lahja on ilahduttanut Kirsiä ja muita lukupiiriläisiä siitä lähtien: Kirsin Book Club on kokoontunut kuukausittain jo yli kymmenen vuoden ajan. Tapaamisia ja luettuja kirjoja on siis kertynyt yli sata, ja lukupiiri on kokenut yhdessä monenlaista. Tätä taustaa vasten ei ole mikään yllätys, että kustantaja pyysi Kirsiä kirjoittamaan aiheesta kirjan, jonka koko lumoava nimi on Lukupiiri: kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika.

Myöhemmin Kirsin Book Clubin ympärille syntyi samanniminen kirjablogi ja podcast. Blogin kautta olen tutustunut Kirsiin ja ilahduin suuresti, kun hän tarjosi kanssabloggaajalle luettavaksi upouutta kirjaansa. Kirja ilmestyi minun kannaltani hyvään saumaan: samoihin aikoihin kun sain kirjan luettavakseni, valmistauduimme työkaverini kanssa käynnistämään kirjaston lukupiirin remontti- ja koronataukojen jälkeen. Kirjasta saimme kaivattua tukea, sillä tauon jälkeen uudelleen aloittaminen hieman jännitti. 

Lukupiirissä Kirsi käy napakasti läpi lukupiirien historiaa ja kertoo myös oman piirinsä tarinan sekä itsestään lukijana. Kirjan vinkeillä kuka tahansa pystyy perustamaan oman lukupiirin. Kirjasta saa neuvot ryhmän kokoamiseen, paikkaan, tarjoiluihin ja kirjavalintaan. Lukupiirinsä avulla Kirsi on koonnut kirjaan myös houkuttelevia teemoittain järjestettyjä lukuvinkkilistoja. Lopussa on vielä runsaasti tilaa omille muistiinpanoille, jotta luettuihin lukupiirikirjoihin olisi helpompi palata.

Kirjassa on listattu kattava joukko kysymyksiä keskustelua herättelemään ja kuljettamaan. Työkaverini kanssa hyödynsimme näitä kysymyksiä (tai osaa niistä) ja esiteltyä lukupiiri-illan kulkua – ja kokoontumisessamme toissa päivänä testasimme rungon toimivaksi. Toki meillä on ennenkin ollut erilaisia runkoja, mutta nyt ilta oli helppo rakentaa valmiiksi ajatellun suunnitelman ympärille. 

Nappasimme kirjasta myös idean peukuttaa luettu kirja tapaamisen lopuksi. Osallistujat saavat arvioida kirjan näyttämällä peukkua ylös, alas tai jättämällä sen välimuotoon semi. Peukutus toimii tapaamisen päättävänä rituaalina. Meillä toissaillan kirjana oli Doris Lessingin Ruoho laulaa, jolle peukku nousi ylös 12 kertaa ja semi-arvioita tuli neljä. Ei siis yhtään peukkua alas Lessingin esikoiselle! 

Lukupiiri sai minut muistelemaan lukupiirejä, joihin olen kuulunut tai joita olen vetänyt. Kavereiden kanssa opiskeluaikana pidetty lukupiiri sammui elämäntilanteiden muuttuessa, mutta sittemmin olen ilokseni päässyt työssäni kirjastossa pyörittämään monenlaisia lukupiirejä. 

Eräässä lukupiirissä meillä oli aina puolen vuoden ajan jokin teemamaa, joka määritteli kirjavalintoja. Seikkailimme ainakin Espanjassa, Ranskassa, Venäjällä ja Isossa-Britanniassa. Haastavan lukemisen lukupiirissä selätimme yhteistuumin James Joycen Ulysseksen vuodessa, Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä vei puolitoista vuotta. Raskaiden klassikoiden lukemisessa lukupiirin vetoapu oli korvaamatonta, ja keskusteluista on jäänyt ihania muistoja. Ulysses-urakasta kirjoitin tässä blogijutussa.

Tämänhetkinen lukupiirimme kokoontuu kirjastotalo Fyyrissä, ja luemme erilaisia kirjallisuuspalkintoja saaneita teoksia eri vuosikymmeniltä. Aloitimme siis Lessingillä, ja seuraavassa tapaamisessamme keskustelemme Anne Tylerin Pulitzer-palkitusta romaanista Hengitysharjoituksia. Samalla teemalla jatkamme syys- ja kevätkauden, sitten on taas aika hautoa uutta. 

Kirjaston lukupiirit poikkeavat hieman kaveriporukoiden piireistä, koska työntekijät toimivat selkeästi järjestäjinä ja aikatauluttajina. Tapaamisten myötä sielläkin tullaan tutuiksi, ja korostamme sitä, että me vetäjät emme ole opettajia tai asiantuntijoita, vaan kanssalukijoita. Kokoontumisissa oppii aina jotakin uutta ja saa uusia näkökulmia käsiteltyyn kirjaan.

Kirsin Book Club tapaa valita kirjansa demokraattisesti. Kirjaston lukupiireissäkin kirjavalinnoista voidaan keskustella yhdessä, mutta vetämissäni lukupiireissä osallistujat ovat tykänneet siitä, että ovat saaneet valmiin kirjalistan. Sen tekeminen onkin yksi hauskimpia työtehtäviä! Luettaviksi kirjoiksi meillä valikoituu usein vähän vanhempia teoksia, koska uutuuksissa on melkoiset varausjonot. Periaatteena kun on, että kirjaston lukupiirin kirja täytyy saada kirjastosta.

Kirsin Book Club kokoontuu vuoroin jäsentensä kotona, jolloin emännöintivuorokin vaihtuu. Kirsi korostaa, että tarkoitus ei ole pröystäillä tarjoiluilla, sillä kirja ja keskustelu ovat keskiössä. Kirjaston lukupiirien kohdalla tarjoilut rajoittuvat yleensä kahvi- tai teekupposeen. Kirjastossakin poikkeus vahvistaa säännön, sillä olihan Proust-taivalta juhlistettava lehmuksenkukkateellä ja Madeleine-leivoksilla – kun Joycen Ulysses oli luettu, järjestimme nyyttikestit.

Kirjaston maskotti Veikko-pöllö
vieraili viimeisessä Proust-tapaamisessamme.

Lukupiiri kuuluu jokaisen lukupiiriä vetävän tai lukupiiriä suunnittelevan kirjahyllyyn. Toki kirja kannattaa lukea, vaikka ei halajaisi lukupiirin vetäjäksi – se avaa innostavasti sitä kirjoista keskustelemisen elämää muuttavaa taikaa, jonka perässä kannattaa suunnata vaikka kirjaston avoimeen lukupiiriin!

Helmet 2021: 15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...