tiistai 12. tammikuuta 2021

Kurkistus kevään uutuuksiin

Tammikuu on hyvässä vauhdissa, ja kevään ensimmäiset uutuuskirjat ilmestyvät näinä päivinä. Alla on muutamia nostoja kevään kirjoista, hieman käännöspainotteisesti tällä kertaa. Otin mukaan suosikkikirjailijoitani sekä uusia tuttavuuksia.


Kotimainen kauno


Marianna Kurtto: Seitsemäs piste (helmikuu/WSOY)
Vihdoin uusi romaani Marianna Kurtolta! Tätä olen odottanut, sillä Tristania oli minulle vuoden 2017 paras kotimainen romaani. Mieleenpainuvan miljöön lisäksi Tristania hurmasi kielellään. Seitsemäs piste kertoo yllättävästä luonnonilmiöstä, taivaan täyttävästä leppäkerttujen pilvestä, ja miten sen aiheuttama katastrofi vaikuttaa erään perheen elämään.


Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema (helmikuu/Gummerus)
Silvia Hosseinin esikoisteos Pölyn ylistys teki vaikutuksen, vaikka se ei koskaan päätynyt tänne blogiin asti. Uusi esseekokoelma pohtii elämää ja kuolemaa, ruumiillisuutta, feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta. Esikoisen perusteella odotan monipuolisia ja pelkäämättömiä esseitä.


Niillas Holmberg: Halla Helle (helmikuu/Gummerus)
Runoilijana kirjailijauransa aloittaneen Holmbergin esikoisromaani kertoo Samusta, joka muuttaa Saamenmaalle etelästä. Samua vetää puoleensa tunnettu saamelainen Elle Hallala, jonka taiteilijanimi on Halle Helle. Tunturiin erakoituva Elle lähettää Samulle runomuotoisia unia. Asetelma on mielenkiintoinen: kulttuurikysymysten rinnalla teos käsittelee unien tulkintaa apunaan Freud ja Jung.


Saara Turunen: Järjettömiä asioita (maaliskuu/Tammi)
Rakkausromaani Saara Turuselta! Sivuhenkilö herätti paljon ajatuksia pari vuotta sitten, joten odotan innolla, miten hän ottaa järjen ja tunteen ristivedon käsittelyyn.


Antti Tuuri: Elämä on ihanaa Pohjanmaalla: kirjoituksia kuudelta 
vuosikymmeneltä (huhtikuu/ Otava)
Ikisuosikkini Antti Tuuri on tehnyt mittavan kirjailijanuran, ja vuosikymmenien aikana on romaanien ohella syntynyt monenlaisia muitakin kirjoituksia. Kolumneja ja muita tekstejä sisältävä kokoelma lupaa ajankuvaa, muistelmia ja mietelmiä.


Eva Frantz: Suvisaari (toukokuu/S&S)
Anna Glad -dekkarisarjalla minut koukuttaneen Frantzin esikoisromaani saadaan vihdoin suomeksi. Tapahtumat sijoittuvat Porkkalan edustalla sijaitsevalle saarelle, jolla on vakuutusyhtiön työntekijöiden lomakeskus. Iloisen lomanvieton katkaisee rajuilma, joka tuo tullessaan sumun ja pahaenteisen tunnelman. Saarelta olisi päästävä pois, mutta miten, kun puhelimetkaan eivät enää toimi...



Käännetty kauno


Han Kang: Valkoinen kirja (tammikuu/Gummerus)
Vegetaristi ja Ihmisen teot -romaanit jättivät aikanaan niin vahvat muistijäljet, että Han Kangin pian ilmestyvä suomennos kiilaa odotetuimpien käännösuutuuksien joukkoon. Valkoinen kirja on tutkielma valkoisesta väristä ja surusta, siinä pikkusisko osoittaa sanansa vastasyntyneenä kuolleelle sisarelleen. Mielenkiintoista, että surun väri on tässä valkoinen perinteisen mustan sijaan.


Richard Powers: Ikipuut (tammikuu/Gummerus)
Powersin Pulitzer-palkittu suurromaani puista ja ihmisistä vetää puoleensa. Ikipuut sisältää yhdeksän toisiinsa nivoutuvaa tarinaa. Powersia olen aikonut lukea jo monesti, ehkä tässä olisi hyvä tilaisuus aloittaa.


Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi (helmikuu/Like)
Linda Boström Knausgårdilta aiemmin suomennetut teokset Helioskatastrofi ja Tervetuloa Amerikkaan ovat pienoisromaaneja, joissa keskeinen teema on nuoren naisen tai tytön mielen järkkyminen. Samoilla urilla jatkaa Lokakuun lapsi, tällä kertaa entistä omakohtaisempana. Kirjailija on ollut useaan otteeseen hoidettavana psykiatrisessa sairaalassa ja saanut muun muassa sähköhoitoja. Miten hoidot vaikuttavat kirjailijan persoonallisuuteen ja muistoihin?


Elif Shafak: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa (helmikuu/Gummerus)
Prostituoitu Tequila-Leila on jätetty kuolemaan Istanbulin laitamilla sijaitsevaan roskikseen. Ennen tietoisuuden hiipumista nainen käy läpi elämäänsä ja Turkin lähihistoriaa. Shafakin Booker-ehdokkaaksi nousseen teoksen kuvaus tuo mieleen Sara Stridsbergin Rakkauden antarktiksen – jota en tosin ole lukenut, mutta jonka raju asetelma on jäänyt mieleen.


Colson Whitehead: Maanalainen rautatie (maaliskuu/Otava)
Kahdesti Pulitzer-palkittu Whitehead käsittelee teoksissaan Yhdysvaltojen synkkää historiaa teemoinaan rasismi ja rotusorto. Nickelin pojat oli viime vuonna pysäyttävä lukukokemus, enkä usko Maanalaisen rautatien kalpenevan sen rinnalla. Päähenkilö on puuvillaplantaasilla työskentelevä Cora, joka kuulee orjien pakoreitistä, jota kutsutaan maanalaiseksi rautatieksi. Herää toivo vapaudesta. 


Elizabeth Strout: Olive, taas (maaliskuu/Tammi)
Kevään valopilkkuja on uusi Strout-suomennos! Viime keväänä tutustuin kipakkaan ja piikikkääseen Olive Kitteridgeen. Uusi kirja kertoo Oliven vanhuusvuosista kolmentoista tarinan verran, ja luvassa on jälleen elämän epävarmuuden ja epäreiluuden pohdintaa koomisin sävyin maustettuna.


Alex Schulman: Eloonjääneet (maaliskuu/Otava)
Ruotsalainen Alex Schulman perkaa romaaneissaan omia perhesuhteitaan ja sukunsa historiaa. Tällä kertaan käsittelyyn pääsevät veljien väliset suhteet ja lapsuuden kokeminen uudelleen aikuisina. 


Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme (huhtikuu/S&S)
Amerikanvietnamilaisen Vuongin esikoisteos on pojan kirje lukutaidottomalle yksihuoltajaäidilleen. Poika nimeltä Little Dog kuvailee Vietnamista kotoisin olevan perheen vaiheita ja sopeutumista Yhdysvaltoihin sekä avaa oman elämänsä kipukohtia. Samalla hän tulee kuvanneeksi amerikkalaisen yhteiskunnan ongelmia, kuten rasismia, väkivaltaa, huumeongelmia.


Pascal Mercier: Sanojen paino (huhtikuu/Tammi)
Sveitsiläinen Mercier on minulle toistaiseksi tuntematon Keltaisen kirjaston kirjailija. Yöjuna Lissaboniin -teoksesta tunnetuksi tulleen Mercierin uutuudessa pohditaan kieltä ja oman äänen löytämistä kääntäjä-päähenkilön vaiheiden kautta.


Mariana Enriquez: Mitä liekit meiltä veivät (toukokuu/WSOY)
Buenos Airesiin sijoittuvien trillerimäisten kertomusten kokoelma tutustuttaa argentiinalaiseen ajattelutapaan, pop-kulttuuriin ja poliittiseen historiaan.




Tietokirjat


Vanessa Springora: Suostumus (tammikuu/WSOY)
Vanessa Springora oli teini-ikäinen, kun hän ajautui suhteeseen keski-ikäisen kirjailijamiehen kanssa. Vasta paljon myöhemmin hän ymmärsi, että tapahtunut ei ollut hänen vikansa, että mies ja tapahtumilta silmänsä sulkeneet läheiset tekivät väärin. Nykyisin kustannusjohtajana työskentelevän Springoran omaelämäkerta on noussut myyntimenestykseksi kirjailijan kotimaassa Ranskassa, ja se on saanut Suomessakin huomiota jo ennen ilmestymistään.


Olli Löytty: Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle (helmikuu/Teos)
Kirjallisuusaiheisille esseille on aina tilaa lukulistalla, varsinkin jos kokoelmalla on näin mahtipohtinen nimi! Löytty kysyy esseissään, mikä tekee kotimaisesta kirjallisuudesta kotimaista, mikä on vierasta ja mikä läheistä.


Aino Huilaja: Pakumatkalla (helmikuu/Otava)
Uutistenlukijana tunnetuksi tullut Huilaja kyllästyi oravanpyörään, pakkasi elämänsä pakuun ja lähti miehensä ja koiransa kanssa kohti Keski-Eurooppaa. Pakuelämää Huilaja on rahoittanut kirjoitustöillä ja podcastia tekemällä. Korona pakotti kääntämään pakun keulan takaisin kohti koti-Suomea, mutta pakuelämää porukka ei ole hylännyt.


Deborah Levy: Mitä en halua tietää (huhtikuu/S&S)
Levyn omaelämäkertasarjan ensimmäinen osa. Levy käy läpi omaa taustaansa, sitä miten on kasvanut kirjoittavaksi naiseksi. Mahtavaa, että kirjoittamista ja naiseutta käsittelevä trilogia saadaan nyt lukea myös suomeksi!


* * *

Ihanaa olla menossa kohti kevättä, valoa, uusia kirjahoukutuksia!

torstai 31. joulukuuta 2020

Katsaus vuoteen 2020

Koronavuoden vuosikatsauksessa en pääse muistelemaan kirjamessuja tai muita kulttuuririentoja – toivottavasti nämä ihanuudet ovat osa arkea taas ensi vuonna. 

Tämän erikoisen vuoden vuosikooste poikkeaa muutenkin hieman aiemmista. Vuoden lopussa olen tavannut käydä läpi tilastoja, mutta nyt keskityn fiiliksiin, se tuntuu tärkeämmältä.

Päättynyt vuosi on ollut minulle, kuten monille muillekin, tunteiden vuoristorataa. Vuosi alkoi junareissulla Espanjaan ja ihanalla kuukaudella etelän auringossa. 


Espanjan arkeen kuuluivat piipahdukset pesulassa.
Kirjan kanssa tietenkin.

Reissun jälkeen oli vuorossa helmikuu sitkeän flunssan kourissa (koronaa, ehkä, kukaan ei enää jälkikäteen voi tietää). Maaliskuussa alkoi mökkikausi, kevään koronarajoitukset ja miehen tähän päivään saakka jatkunut etätyö. 

Etsin töitä, mutta eihän kukaan pandemian jyllätessä palkkaa ketään. Vihdoin Kirkkonummen kirjastossa aukesi kahdeksan vuotta odottamani kirjastonhoitajan vakipaikka, jonka onnekseni myös sain.

Työn alkua odotellessa puutarha rönsysi, rehotti ja tarjosi satoa. 




Oli ihanat kevät ja kesä saaressa, aikaa. Kirjoja, joogaa ulkona, aurinkoa. 


Uskollinen kaveri, myös joogassa.



Elokuussa huolettomat kesäpäivät saaressa unohtuivat silmänräpäyksessä, kun hyppäsin suoraan kirjaston muuttoarkeen.



Melkoinen rypistys töissä vaati vastapainoksi viikonloppuisin löysäilyä. Ja lukemista. 




Syksyn edetessä sain vielä viettää yhden kokonaisen viikon saaressa Elli-koiran kanssa. Tein kirjoittamisen opintoja, kävelin metsässä, luin. Kokeilin myös metsässä lukemista ja kirjoittamista, siihen aurinkoisen loppusyksyn päivät olivat ihania. 




Kirjasto saatiin muutettua. Hieno, uljas kirjastotalo Fyyri avattiin lokakuun alussa. Päivystän Fyyrissä lähinnä aikuisten osastolla, joka on niin ylväs ja kaunis, että asiakkaiden kanssa kuorossa ihastelimme sitä pitkin syksyä.



 


Menoa ja meininkiä Fyyrissä riitti, kunnes korona sulki talon asiakkailta lähes kokonaan. 

Viimeisin vaihe on ollut vähentää asiakkaiden liikkumista kirjastossa, kun vain varausten nouto ja ripeä asiointi ovat olleet mahdollisia. 

Lastenosaston maskotti Lokke Måsartkin joutuu viettämään pimeitä talvi-iltoja yksin hiljaisessa ja pimeässä kirjastotalon kahvila Messissä. 




Kuvat päättyvän vuoden varrelta olisivat vielä vuosi sitten tuntuneet scifiltä. Ensin tuli töissä käyttöön visiiri, sitten maski. 



Turvaväleistä ollaan tarkkoja, käsidesiä kuluu, asiakkaat kohdataan pleksin läpi. Poissa ovat spontaanit kohtaamiset, yhteiset tutkimusretket hyllyjen väleissä, lukupiirit. 



Ensi vuodesta toivon parempaa ja energisempää, myös blogin suhteen. Jatkan kirjoittamisen opintoja Jyväskylän avoimessa yliopistossa aineopintoihin, joten hieman varauksella suunnittelen blogin tulevaisuutta. Toisaalta kirjoittaminen ruokkii kirjoittamista. 

Vuosi sitten pääsin vaihtamaan vuotta muutoksen tunnelmissa, kun tein matkaa Espanjaan. Muutoksen tuulet kutittelevat nytkin, sillä edessä on muutto työpaikkakunnalle. Kerrostalo Espoossa vaihtuu maaseudun rauhaan Kirkkonummella. 

Pikkuhiljaa käynnistelemme miehen kanssa muuttopuuhia, uuteen kotiin olisi tarkoitus päästä tammikuun lopussa. Kirjaston muutto on sen verran tuoreessa muistissa, että tämä ei tunnu missään. Nyt on kyse kymmenistä laatikoista, ei tuhansista. 

Uusi vuosi tuo jälleen eräänlaisen uuden alun  – ja toivottavasti tavallisemman arjen.

Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoilleni!

keskiviikko 30. joulukuuta 2020

Helmet-lukuhaasteen 2020 loppukiri



Helmet-lukuhaaste ensi vuodelle on jo julkaistu, ja mieleni jo eksyy suunnittelemaan haastekohtiin sopivaa luettavaa. Kuinka monta osumaa saisin oman hyllyni kirjoilla? Entä mihin kohtiin eniten odottamani kevään uutuudet mahtaisivat sopia?

Vielä ennen kuin syvennyn vuoden 2021 haasteeseen otin loppukirin tämän vuoden haasteen kanssa ja sain kuin sainkin kaikki 50 haastekohtaa täyteen ihan loppumetreillä. 

Alla on muutaman virkkeen esittelyt vielä toistaiseksi bloggaamattomista haastekirjoista. Kaikki kirjat eivät näy yllä olevassa kuvassa, koska osan olen jo palauttanut kirjastoon enkä oikein osaa kuvata e-kirjoja. Halusin kirjata muistiin näitä yllättäviäkin lukukokemuksia, vaikka sitten lyhyesti ja vähin kuvin.


2. Iloinen kirja: Jarmo Lehtinen: Keskusteluja Gottfried-koiran kanssa


Maagis-realistinen ajatusleikki tuo hymyn huulille. Gottfried-koira päättää ottaa itselleen ihmisen ja löytääkin sopivan miehen puiston penkiltä. Gottfried kysyy ja kyseenalaistaa ja saa miehen katsomaan elämäänsä ja maailmaa eri kulmista. Keskustelua syntyy niin snookerista kuin perhosvaikutuksesta. Harmi vain, ettei Gottfried näyttäydy kuin miehelle.


5. Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Niillas Holmberg: Jalkapohja


Kauniisti ja omaleimaisesti taitettu runokokoelma muistuttaa runojen lukemisen ihanuudesta ja vaikeudesta. Luonto ja vuodenajat ovat läsnä, kai, tuntuvat jalkapohjan alla, ehkä. Ajatukseni eivät pysyneet kasassa, mutta aloin odottaa Holmbergin alkuvuodesta ilmestyvää esikoisromaania. 


10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa: Steinunn Sigurðardóttir: Heida: lammaspaimen maailman laidalta


Islantilainen Heida on entinen malli, joka teki täydellisen elämänmuutoksen ja ryhtyi jatkamaan sukunsa lammasfarmia. Arki eläintilalla on täynnä sattumuksia, ja lisäksi nainen ehtii häärimään kunnallispolitiikassa. Heidan elämästä kirjoittanut kirjailija on islantilainen runoilija ja toimittaja, joka on pyrkinyt vangitsemaan tekstiinsä kohteensa eli Heidan äänen. En aivan pitänyt töksähtelevästä ja lapsekkaasta tyylistä, vaikka Heidan tarina onkin inspiroiva.


14. Urheiluun liittyvä kirja: Jean Echenoz: Pitkä juoksu


Nopealukuisessa kirjassa päähenkilönä on todellinen historiallinen juoksija, Emil Zátopek. Moninkertaisen olympiavoittajan vaiheisiin kietoutuu hänen kotimaansa Tšekkoslovakian historia. Miehen harjoittelutahti on ennennäkemätön – ennätyksiä rikkoutuu ja vauhti kiihtyy, kunnes on aika antaa tilaa seuraaville juoksijasukupolville. 


18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja: Kristina Carlson: Eunukki


Eletään 1100-luvun Kiinassa, missä Wang Wein vanhemmat ovat myyneet poikansa 9-vuotiaana hoviin eunukiksi. Nyt virkavuodet ovat takana ja hänellä on aikaa perata ajatuksiaan, kaikkea sitä, mitä näki ja koki palveluksen aikana. Vuoden 1986 Finlandia-voittajalta en ole aiemmin lukenut mitään, mutta jatkan ehdottomasti Carlsonin pienoisromaaneihin tutustumista.


19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa: Miten kirjani ovat syntyneet 4

Kirjoittamisen perusopinnoissa tutustuin tähän viehättävään kirjasarjaan, jossa tunnetut kirjailijat kertovat teostensa taustoista. Erityisesti faktan ja fiktion vuoropuheluun keskittyvällä kurssilla luimme tätä kirjaa ja pohdimme eri tapoja yhdistää faktan ja fiktion keinoja. Tutuimpia kirjailijoita tässä kokoelmassa minulle ovat Pirkko Saisio ja Anja Snellman, joten heidän pohdinnoistaan sain eniten irti. 


21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta: Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä


Tässä hieman venytän haastekohdan kuvausta, sillä en varsinaisesti voi sanoa pitäneeni kirjan ensimmäisestä lauseesta, mutta se mykisti ja vangitsi minut: 12-vuotias päähenkilö Giovanna kuulee isänsä luonnehtivan tytärtään rumaksi. (Tarkkaa sitaattia en saanut talteen, koska äänikirja.) Alkaa irtaantuminen vanhempien taikapiiristä ja aikuisten valheelliseen maailmaan tutustuminen. Mukana on paljon Napoli-sarjasta tuttua luokkaerojen, tyttöjen ystävyyden ja seksuaalisuuden etsimisen kuvausta. 


23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä: Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa


Hullunkuriseen satumaailmaan sukeltaminen oli vapauttavaa melko raskaan joulukuun lukemiston keskellä. Nonsensen klassikko pyörittää sanoja ja etenee omalla logiikallaan. Kaninkolosta ihmemaahan putoavan Liisan tarina on tuttu ainakin elokuvasta, mutta en muistaakseni ole lukenut kirjaa aiemmin. 


26. Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö: Gösta Ågren: Tämä elämä


Vuoden 1988 voittaja Gösta Ågren on toinen Finlandia-palkittu, johon tutustuin ensimmäistä kertaa tämän haasteen myötä. Ågren tunnetaan erityisesti runoilijana, satuin nappaamaan kirjastosta esseenkaltaisia tekstejä sisältävän kokoelman. Kirjoituskokoelma osittain viehätti, osittain vieraannutti. Eniten kiinnostuin Ågrenin omia koulu- ja kirjoitusmuistoja käsittelevistä osioista, tieteenfilosofiset mietinnöt puuduttivat. Ehkä seuraavaksi Ågrenilta niitä palkittuja runoja?



28. Tulevaisuudesta kertova kirja: Jan-Christer Wahlbeck: Ihmiskunnan tulevaisuus


Isoon aiheeseen tarttuvan runokokoelman runot tuovat esille esimerkiksi sen, miten eri tavoin eri-ikäiset ihmiset hahmottavat kolmijaon menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Jotta voi ymmärtää tulevaa, täytyy olla käsitys menneestä. Ajasta ei kuitenkaan saa kiinni, ja jo vuonna 2017 kirjoitettu esipuhe edustaa menneisyyttä. Kaksikielinen runokokoelma innostaa vertailemaan, tunnistamaan käännösratkaisuja ja oppimaan uusia sanoja.


32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa: Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin


Pienoisromaani on suunnanmuutos Lahirin kirjailijanuralla, enää hän ei kirjoita intialaistaustaisten maahanmuuttajien elämästä ja kirjoituskielikin on vaihtunut englannista italiaan. Uusin teos käsittelee naiseutta ja itsenäisyyttä sirpaleproosan keinoin. Lyhyet tuokiokuvat kuljettavat lukijaa nimettömäksi jäävän päähenkilönaisen rinnalla pitkin italialaisen kaupungin katuja ja kahviloita. Tyyli on riisuttu, mutta miljööt ja tunnelmat välittyvät runsaina.


40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja: Toni Morrison: Toiseuden synty


Rotua, rajoja ja kirjallisuutta pohtiva esseekokoelma saa janoamaan lisää Morrisonin romaaneja. Harvard-luentoihin perustuvat tekstit näyttävät, miten toiseutta luodaan ja pidetään yllä niin kirjallisuudessa kuin yhteiskunnassa muutenkin. 



41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan: Jhumpa Lahiri: Kaima


Lahirin esikoisromaani kertoo intialaistaustaisten maahanmuuttajien elämästä Yhdysvalloissa. Minkälaista on ikävöidä, yrittää sopeutua, tuntea vierautta. Ja miten tarkkaan vaalitut perinteet haalistuvat vuosien varrella. Gangulin perheen tarina on värikylläinen, runsas, koskettava.



48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet: Claire Dederer: Elämäni asennot



Joyce Carol Oatesin Elämäni rottana sai samankaltaisen nimen vuoksi haasteparikseen Claire Dedererin omaelämäkerrallisen Elämäni asennot. Dederer kirjoittaa vetävästi, ja kirja on erityisen osuvaa luettavaa joogaa harrastavalle. Claire käy läpi omaa joogapolkuaan asanoiden kautta, samalla tulee ruodittua perheenäidin osaa, parisuhdetta ja epävarmoja kirjoittajan töitä. Loppukolmannes kertoo perheen irtiotosta, kun he pakkaavat omaisuutensa pakettiautoon ja muuttavat vuorille. 


* * *


Osallistun Helmet-haasteeseen ensi vuonnakin, koska haaste saa etsimään luettavaa uudella tavalla ja lukeminen monipuolistuu. Tänäkin vuonna haaste innoitti tarttumaan kirjoihin uusin kriteerein, eksymään kirjastossa hyllyille, joille muuten harvemmin tulee mentyä. Haastekirjojen etsiminen on osa hauskuutta.



keskiviikko 23. joulukuuta 2020

Joulutervehdys kera ajankohtaisen joulukirjan – Adam Kay: Kolme yövuoroa jouluun on

Kansi: Samppa Ranta.



Art House 2020. 130 s.
Alkuteos: ´Twas The Nightshift Before Christmas.
Suom. Ari Jaatinen.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Vuosi sitten luin Adam Kayn esikoiskirjan Kohta voi vähän kirpaista. Sujuvasanainen Kay kirjoitti sairaalaelämän arjesta ja nurjasta puolesta niin hauskasti, että hänen tuore suomennoksensa Kolme yövuoroa jouluun on oli varattava kirjastosta joulunajan kirjaksi. 

Joulukirjassaan Kay jatkaa esikoisesta tutulla tyylillään. Hän kuvailee synnytyslääkärin työtä raivorehellisesti ja humoristisesti. Nyt keskiöön pääsevät joulunaikaan sijoittuvat sattumukset, ja Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa

Brittiläinen sairaanhoitojärjestelmä on tiukan hierarkkinen, ja nuorella lääkärillä vuorotyö vie ison osan elämästä. Se on raskasta, se rasittaa parisuhdetta ja sosiaalista elämää – etenkin jouluna. Lääkärit ja muu sairaalan henkilökunta ovat univelkaisina elämän ja kuoleman kysymysten äärellä, kun muut viettävät vapaitaan.

Ennen kuin Kay vaihtoi ammattia lääkäristä kirjoittavaksi koomikoksi, hän ehti työskennellä seitsemän vuotta lääkärinä. Seitsemän vuoden aikana hän oli kuutena jouluna töissä. Tilannetta selittää miehen vaihtuvat työpaikat: hän ei voinut vedota olleensa juuri viime joulun töissä, koska joka vuosi työpaikka ja kollegat olivat toiset. 

Monet asiat yhteiskunnassa hiljenevät joulunpyhiksi, myös sairaaloissa. Mutta synnytykset eivät odota, tietenkään. Kay kuvaa menoa sairaalassa vauhdikkaasti. Verta ja muita eritteitä suihkuaa niin, etteivät minkäänlaiset työvaatteet suojaa tarpeeksi.
On kiireisiä vuoroja, erittäin kiireisiä vuoroja ja sitten on apokalyptisen täyttä höyryä eteneviä vuoroja, joina mieluusti vaihtaisi paikkaa kalkkunan kanssa, joka hikoilee uunissa kahdessasadassa asteessa.

Synnytysten lisäksi Kay työskentelee naistentautien parissa. Joulunaikaankin ihmiset työntävät ruumiinaukkoihinsa mitä erikoisempia esineitä ja ovat vähän liian luovia siinä, millä keksivät korvata kondomin. Kokeiluista seuraa sairaalareissu. Ja hauska tarina lääkärin muistelmiin.

Viihdyin kirjan äärellä, koska Kaylla on sana hallussa. Hän näkee tilanteiden koomisuuden ja osaa välittää sen lukijalle. Pitkät päivystysvuorot, sairaalan naurettavat käytännöt ja hupsusti käyttäytyvät potilaat kirvoittavat mehevää tekstiä. Potilaita tuskin on monikaan kirjaan päätynyt tilanne naurattanut. 
 
Alkuteos on kirjoitettu ennen kuin koronasta oli tietoakaan, mutta meneillään oleva pandemia tekee kirjasta entistä ajankohtaisemman. Kayn kirja on mustaksikin kääntyvän huumorin ilotulitusta, mutta se on myös puheenvuoro hoitohenkilökunnan arvostuksen puolesta. Hoitohenkilökunta on kovilla pitkien työvuorojen ja riskialttiin työn vuoksi. Aina jotkut heistä ovat töissä, jotta meitä voitaisiin hoitaa, jos jotakin sattuu.

 
Kayn kirjan myötä toivotan kaikille rauhallista ja levollista joulunaikaa! 🌲

torstai 19. marraskuuta 2020

Syksyn esikoisia: Kokkonen, Soudakova, Rautiainen

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittaja selviää tänään illalla kello 18 alkavassa tilaisuudessa. Esikoiskirjapalkinnosta kisaa kymmenen finalistia, joista olen lukenut neljä. Milja Sarkolan Pääomani luin ja bloggasin keväällä, tähän blogijuttuun kokosin lyhytarviot kolmesta muusta ehdokkaasta. Moni kiinnostava finalisti pääsee luettavakseni varmasti myöhemmin. 


Terhi Kokkonen: Rajamaa

Otava 2020. 192 s. 
Lainasin kirjastosta.

Kansi: Joel Melasniemi.



Keski-ikäiset Karo ja Risto joutuvat auto-onnettomuuteen, kun he ovat paluumatkalla lomalta pohjoisesta. Lääkärin määräyksestä pariskunta jää toipumaan lumen saartamaan lomakeskukseen, jossa yksi yö maksaa 700 euroa ja josta on kaikkialle pitkä matka.

Karon ja Riston tilanteessa on monia epäilyttäviä asioita. Heidän keskinäinen suhteensa on yksi kysymysmerkki, Karon suhde jo aikuiseen poikaansa Johannekseen toinen. Entä mikä aiheutti onnettomuuden, mitä oikeastaan tapahtui talvisella tiellä? Karo muistaa lava-auton, mutta Riston mukaan sellaista ei ollut. 

Romaani pitää lukijaa otteessaan, ja mielenkiintoisesti tunnelma kiristyy ja synkkenee loppua kohden, vaikka kaiken päätepiste kerrotaan jo ensimmäisellä sivulla. Kokonaisuus hahmottuu lukijalle samalla kuin Karolle, jonka muistia ja mielenterveyttä kyseenalaistetaan koko ajan. Välillä lukija epäilee itseään ja kaikkea Karon tavoin, kunnes pikkuhiljaa palaset alkavat loksahdella paikoilleen. 

Helmet 2020: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.

* * *


Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Atena 2020. 300 s.
BookBeat.

Kansi: Laura Noponen.


Runollisen kauniisti nimetty esikoisromaani kätkee sisälleen sukutarinan, johon mahtuu traagisia vaiheita. Sukupolvien ketju ulottuu vuosikymmenistä aina seuraaviin, ja keskeiseksi nousee, miten Juri tähän ketjuun asettuu. 1930-luvulla Juri on leningradilainen pikkupoika, joka menettää vanhempansa Stalinin vainoissa. Juri ja Maria-sisko päätyvät isovanhempien hoiviin ja viettämään lapsuutta Uzbekistanissa. Vanhempien kohtalo isänmaan pettureina jarruttaa Jurin elämää, mutta sinnikkäästi hän opiskelee ja pääsee eteenpäin. 

Vuodet vierivät, Juri perustaa perheen ja tulee itsekin isoisäksi. Juri lähtee vaimonsa kanssa lastensa perheen perässä maahanmuuttajiksi Suomeen, turkulaiseen lähiöön. Suomi näyttäytyy ihmemaana, jossa marjametsä alkaa takapihalta eikä kaupoissa tarvitse jonottaa. Yliopistouralle Juri saa heittää hyvästit, sillä Dosentti muuttui hetkessä kielitaidottomaksi maahanmuuttajaksi ilman työllistymispotentiaalia. Uudessa maassa on aikaa keskittyä perheeseen. Neuvostoarki ahtaine asuntoineen jää taakse, mutta menneisyyden varjot joukkohautoineen eivät jätä rauhaan.

Soudakova kuvaa rinnan neuvostojärjestelmän mielettömyyttä ja sukulaisuussuhteiden lämpöä. Samalla tutustuin moneen minulle vieraaseen käsitteeseen, kun vietetään kesiä datšalla ja kuullaan vanhempien rehabilitoinnista. Jurin tarinan äärellä saa kokea suuria tunteita, sillä epäoikeudenmukaisuus riipaisee ja yhdessäolon hetket luovat uskoa tulevaan ja liikuttavat.

Helmet 2020: 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana.


* * *

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa


Otava 2020. 298 s.
Lainasin kirjastosta.

Kansi: Tuomo Parikka.


Rautiaisen romaanissa on kaksi aikatasoa ja tapahtumapaikkaa, Inari vuonna 1944 ja Enontekiö vuonna 1947. Kahden aikatason lisäksi romaanissa on vahvoja aiheitakin kaksi: natsien vankileirit Lapissa ja saamelaisten suomalaistaminen. 

Inarin aika kertoo vankileiristä, sen epäinhimillisistä olosuhteista. Ihmisiä lajitellaan rodun mukaan, vankeja kuormataan kuin karjaa, he ulostavat pahimmillaan suolensa. Taudeitta eivät selviä vanginvartijatkaan. Tätä aikaa kirjaa ylös päiväkirjamuodossa Väinö Remes, leirillä tulkkina ja vartijana työskentelevä mies. Hänen lisäkseen leirillä on muutamia muitakin suomalaisia.

Enontekiö-osio puolestaan kertoo toimittajaksi Lappiin tulevasta Inkeristä kolme vuotta myöhemmin. Inkeri kirjoittaa ja valokuvaa lehteen, ja päätyy myös taideaineiden opettajaksi paikalliseen kouluun. Oikeastaan hän on tullut pohjoiseen selvitelläkseen sodassa kadonneen miehensä kohtaloa. Inkerin apulaisena ja oppilaana valokuvauksessa toimii Bigga-Marja, asuntolassa koulun vuoksi asuva saamelaistyttö. Inkerin kanssa samassa talossa asuu Olavi, yksi leirillä työskennelleistä suomalaisista. Vähitellen pienet ja suuret salaisuudet alkavat paljastua.

Rautiaisen kirja sulatti uutuussyksyn aiheuttamia lukujumeja. Luin kirjaa kuin jännäriä ja opin samalla paljon uutta vankileireistä ja saamelaisten historiasta. Molemmista aiheista tekisi mieli lukea lisää. Kirjassa kuvataan kauheuksia, mutta tyyli antaa lukijalle armoa. 

Rautiainen on väitöskirjaa kirjoittava historiantutkija, joten Helmet-haasteessa kuittaan kirjalla kohdan 17. Tutkijan kirjoittama kirja.

* * *

Minulle näistä esikoisista parhaimmaksi nousi Petra Rautiaisen Tuhkaan piirretty maa. Jokaisella kirjalla on omat vahvuutensa, nyt vain nämä aiheet ja käsittelytapa sykähdyttivät eniten. Toivotan tasapuolisesti onnea kaikille, illalla nähdään osuuko voitto tähän kolmikkoon!

tiistai 17. marraskuuta 2020

Jalkapatikassa halki poltetun Lapin – Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Kansi: Martti Ruokonen.



WSOY 2020. 351 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Tommi Kinnusen tuorein romaani Ei kertonut katuvansa on vaellusromaani, jossa eletään kesäksi kääntyvää kevättä 1945. Sodan päättyminen lähestyy. Saksalaisten joukot vetäytyvät Pohjois-Norjasta, eikä laivoissa enää ole tilaa apuna olleille suomalaisnaisille. Edessä on kuljetus vankileirille Hankoon, kun muutaman onnistuu paeta kuljetuksessa. He aloittavat matkan kohti kotia.

Matkaa Pohjois-Norjasta kohti Rovaniemeä ja edelleen Kuusamoa taittaa viisi naista, jotka eivät ennestään tunne toisiaan. Naisten päät on ajeltu häpeän merkiksi, mukanaan heillä on vain muutamia tavaroita. Määränpäänä heillä on koti, josta kukaan ei tiedä, onko sitä enää olemassa ja missä kunnossa se on. 

Naiset ovat palaamassa sodasta, johon osallistumista ei heidän kohdallaan katsota hyvällä. Miehillä on taustalla turvanaan komentoketju, ja he palaavat rintamalta sotasankareina. 

Sodassa miehistä oli aina joku vastuussa, mutta nainen oli kaikille saalis.

Vapaaehtoisina Suomen liittolaisten matkaan lähteneet naiset on leimattu saksalaisten huoriksi, vaikka useimmat heistä työskentelivät toisenlaisissa töissä, kuten konttoreissa ja kanttiineissa. 

Aikanaan Irene, Veera, Aili, Katri ja Siiri ovat jokainen tehneet lähtöpäätöksensä omista syistään. 
Olipa heidät johtanut pohjoisen meren rannalle velvollisuudentunne, aate, rakkaus tai mahdollisuus työhön, olivat ihanteet kuolleet jo ensimmäisten viikkojen aikana. Vaikka naisten ruumiisiin ei sota ollut iskenyt haavaa, olivat mielet silti niin riekaleina, että he häpesivät sitä. 

Viiden naisen joukko hitsautuu yhteen karulla taipaleella, mutta he eivät ystävysty – vähäpuheiset naiset keskittyvät matkan etenemiseen. Kukaan naisista ei ole selkeästi päähenkilö, vaikka Ireneen lukija pääsee tutustumaan parhaiten. Loputtomalta tuntuvan jalkapatikan aikana jokainen viisikosta kantaa mukanaan sodan muistoja.

Tuntuu, että vihaan naisia kohtaan tiivistyvät kaikki sotavuosina kerääntyneet kaunat. Naisia pyritään hallitsemaan pelolla ja kauhutarinoilla. Myös hurja satojen kilometrien vaellus on vaaroja täynnä: on miinoja, rajavartijoita, naisiin penseästi suhtautuvia siiviilejä. Mutta on myös heitä, jotka lämmittävät ohikulkijoille saunan. 

En keskittynyt siihen, onko naisten taivaltama matka realistinen tai miten siitä oli vähäisillä ruokavarannoilla mahdollista selvitä. Kinnunen on ymmärtääkseni rakentanut fiktionsa taustatyön avulla, eivätkä uskottavuusseikat noussseet minulle merkitykselliseksi. Saatoin vain todeta, että poikkeustilanteet saavat ihmisen venymään uskomattomiin suorituksiin ja vaelsin mukana.

Tärkeimmäksi nousee askel askeleelta etenevän vaellusromaanin tunnelma. Se imaisee mukaansa. Naisten matka on kaikkea muuta kuin helppo, mutta kerronta etenee vaivatta. Vieläpä kun Kinnunen kertoo väkevän tarinansa tarkalla, hiotulla, mutta elävällä kielellä, niin lukeminen on pelkkää nautintoa.

Kinnusen aiemmat kirjat Neljäntienristeys, Lopotti ja Pintti ovat kaikki olleet taidokkaita teoksia, mutta nyt minusta tuntuu, että luin hänen parhaan kirjansa. Toivotan kirjalle menestystä Finlandia-mittelössä.

Helmet 2020 -lukuhaasteessa kirja osuu esimerkiksi kohtaan 46. Kirjassa on sauna

tiistai 10. marraskuuta 2020

Retki kirjalliseen seikkailupuistoon – Antti Tuomainen: Jäniskerroin

Kansi: Elina Warsta.


Otava 2020. 343 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Vakuutusmatemaatikko Henri on koko tähänastisen elämänsä luottanut matematiikan tuomaan turvaan. Vakaan elämän perustat alkavat heilua, kun työt vakuutusyhtiössä päättyvät ja Henrin veli kuolee. Yllättäen Henri perii veljeltään SunMunFun-nimisen seikkailupuiston. Se ei siis ole huvipuisto, vaan nimenomaan seikkailupuisto: paikka, jossa kävijät itse tuottavat elämykset itselleen eri vempaimissa.

Pian Henri huomaa perineensä veljeltään paljon muutakin kuin vain seikkailupuiston. Puisto kärsii taloudellisista vaikeuksista, ja niskaan hönkivät alamaailman gangsterit, jotka perivät veljen vanhoja velkoja. Henkilökunnan kanssa on epäselvyyksiä, on toiveita ylenemisestä ja toistuvia sairauslomia.

Totinen ja todennäköisyyslaskentaan turvaava mies on uuden edessä. Yhtäkkiä hän on usean ihmisen pomo, jonka pitäisi osata johtaa alaisiaan ja seikkailupuistoa. Enää ei auta uskoa pelkkään matematiikkaan, sillä ihmissuhteiden yhtälöihin ei miehellä ole ratkaisua.

Asperger-piirteinen Henri tokaisee usein asiat sen kummemmin kaunistelematta, koska niinhän ne ovat. Toden puhuminen on hänen käsityksensä mukaan 90-prosenttisesti kannattavaa. Ihmissuhteissa tämä aiheuttaa luonnollisesti ongelmia, joskin useat vain hymyilevät vienosti Henrin möläytyksille. 

Henri on tavallaan surullinen hahmo, joka tarinan edetessä uskaltaa jo heittäytyä. Hän ei enää antaudu toisten pompoteltavaksi, vaan ottaa kohtalon omiin käsiinsä. Paljon hurjista tilanteista selviämisessä auttaa toki sattuma – mutta hei, tarvitaanhan sitäkin, Henri tuumaa.

Tuomaisen Jäniskerroin on kutkuttava yhdistelmä jännitystä, farssia ja mustaa huumoria. Tuomainen yhdistelee hupia ja vakavuutta yllättävästi ja omalaatuisesti.

Tuomaisen kirja oli minulle kirjallinen seikkailupuisto, johon sain pääsylipun pyytämättä (kustantajalle kiitos kirjasta!). Heittäydyin varaanijunan kyytiin ja annoin liukumäen vauhdin tuntua vatsanpohjassa. Mielikuvitusta ruokkiva tarina tuli luettavakseni juuri oikeaan aikaan, kun arki on ollut hieman raskasta.

Helmet 2020: 8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...