tiistai 27. helmikuuta 2024

Täyteläinen sukutarinan avaus – Leila Slimani: Toisten maa

Kansi: Martti Ruokonen.

Leila Slimanin Toisten maa aloittaa samannimisen trilogian ja perustuu löyhästi kirjailijan isovanhempien tarinaan. Tämän ensimmäisen osan alaotsikko on Sotaa, sotaa, sotaa.

Kiinnostuin tästä 1940- ja 1950-lukujen Marokkoon sijoittuvasta kirjasta muutama vuosi sitten, kun suomennos ilmestyi, mutta kirjan hengästyttävä alku ei tuolloin innostanut jatkamaan paria sivua pidemmälle. Tiesin, että vielä joskus haluan tähän uppoutua, ja nyt vihdoin oli oikea aika. Valitsimme kirjan etälukupiirimme helmikuun kirjaksi, mikä lisäsi lukuhalujani entisestään.

Päähenkilöksi hahmottuu ranskalaisnainen Mathilde, joka avioituu marokkolaisen Aminen kanssa 19-vuotiaana toisen maailmansodan loppuvaiheissa. Pariskunta muuttaa miehen isältä peritylle maatilalle Marokon Meknesiin.

Pian Marokkoon muuton jälkeen Mathildelle selviävät uuden kotimaan tavat ja mikä hänen asemansa perheessä ja yhteiskunnassa naisena on. 

Sillä hetkellä hän ymmärsi olevansa muukalainen, vaimo, puoliso, olento muiden armoilla. Amine oli nyt omalla maaperällä, hän saneli säännöt, selitti toimintatavat, piirsi siveyden, häpeän ja soveliaisuuden rajat.

Pettymys on suuri, ja Mathilde ikävöi kotiseuduilleen Elsassiin. Sisarelleen hän sepittää kirjeissään ja vieraillessaan kotiseuduillaan, että Amide on moderni mies ja nerokas maanviljelijä. 

Slimani kuvaa vallankäyttöä raadollisesti. Mies alistaa vaimoaan ja sisartaan, perhe taloudenhoitajaansa. Kertoja valottaa vuorotellen kaikkien henkilöiden ajatuksia ja tunteita. Eräs lukupiiriläisemme oivallisesti summasi, että tämä kerrontaratkaisu tekee kaikista hahmoista ihmisiä.

Toisten maata lukiessa herää väistämättä monenlaisia tunteita ärtymyksestä turhautumiseen ja jännitykseen. Nauraakin saa.  Kuin varkain opin lukiessani lisää Marokon historiasta ja kolonialismista. Uutta tietoa minulle oli esimerkiksi se, että kaupungissa on eurooppalainen kaupunginosa ja vanhaa kaupunkia kutsutaan medinaksi. Medina-niminen kaupunki oli Mekan tavoin tuttu ennestään, mutta yleisnimeksi en sitä aiemmin ollut yhdistänyt.

Toisten maa on runsas ja täyteläinen perhetarinan avaus. Lukupiirimme päätti yksissä tuumin jatkaa maaliskuussa kakkososan Katsokaa kun tanssimme parissa, koska haluamme tietää, miten henkilöiden elämäntarinat jatkuvat. Minkälaisen polun kulkee perheen viisas tytär Aicha, jota perhetaustansa vuoksi kiusataan koulussa? Jatkaako Mathilde terveyssisaren hommiaan maaseudun naisten ja lasten eduksi? Entä mikä on Aminen sisaren Selman kohtalo?

Jos leppoisa ja lukukokemusta syventävä kirjakeskustelu kiinnostaa, tule mukaan etälukupiiriimme! Helmikuun treffeillä meitä aktiivisia oli mukana neljä, joten joukkoon mahtuu hyvin. Laita minulle viestiä, jos kiinnostuit! Tapaamme kolmen viikon kuluttua, joten lukuaikaa on vielä hyvin.

Helmet 2024: 17. Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo.

Leila Slimani: Toisten maa. WSOY 2021. 325 s. Alkuteos: Le pays des autres. Suom. Lotta Toivanen.

torstai 22. helmikuuta 2024

Matkalla manan mailla – Juha Ruusuvuori: Keskusteluja vainajien kanssa

Kansi: Martti Ruokonen.

 

Kun vaimo kuolee yllättäen, miehen elämä seisahtuu. Hän istuu kaksi vuotta terassillaan ja miettii, millaista vainajien puolella on. Arvoitus ei istumalla ja pohtimalla ratkea, vaan on tartuttava toimeen, otettava selvää.

Minun on lopultakin päästävä selville, mitä kuolleet yrittävät minulle kertoa.

Alkaa romaanihenkilö Juha Ruusuvuoren matka tuonpuoleiseen, menneille vuosikymmenille ja -sadoille. Matkakumppaniksi Ruusuvuoren suvun historiaan lähtee Reino, kirjan edetessä puheliaaksi käyvä koira. 

Alun pohdiskelevamman jakson jälkeen tarina ottaa vauhtia ja kierroksia. Lukija kiiruhtaa miehen perässä historiallisesta Helsingistä Hattulaan ja Pohjanmaalle sekä muihin Ruusuvuoren sukuhistorialle merkityksellisiin paikkoihin.

Mies houkuttelee vainajia juttusille ruoalla.

Ei liene nälkäistä vainajaa, jota tirisevä läskisoosi ei saisi alba hulmuten liikkeelle. Kaikki rakastavat hyvää ruokaa, sen himo ja energiaa ylläpitävä voima on niin vahva, että syömisen halun täytyy seurata ihmistä haudan taakse.

Mies tuppautuu tupiin, kämppiin ja koteihin. Niissä hän kohtaa köyhyyttä, nälkää, sukusalaisuuksia, sotatraumoja. Aina välillä jostakin nenään eksyy isän tupakan haju. Kertoja yrittää pitää tarinansa langat käsissään, mutta se ei ole helppoa. Välillä ei-toivotut henkilöt yrittävät puheille. Hauska tyylikeino, joka tuo tarinaan farssin piirteitä. Jotenkin näen tämän näyttämöllä, kun väärän aikakauden haamuja tuupitaan sivuun.

Tähän alkuvuoteen on luettavakseni sattunut useita kirjoja, joissa on keskeisenä ollut koirahahmo. Aino Huilajan Arska ja Sigrid Nunezin Apollo saavat kolmanneksi koplaansa Juha Ruusuvuoren Reinon, tarkkanäköisen kommentoijan, jota nartut välillä vievät sivupoluille.

Keskusteluja vainajien kanssa yhdistelee veijarihengessä autofiktiota, maagista realismia ja sukukronikkaa. Alun pohdiskelevampi ote oli enemmän mieleeni kuin rymyäminen pitkin maata ja kyläteitä haamujen perässä. 

Kirja haastoi minua lukijana: huomasin tuskastuvani lukuisiin otteisiin tilikirjoista, kirjeistä, päiväkirjoista ynnä muista aikalaismateriaaleista. Onko minusta tullut kärsimätön lukija? Ehkä tuntemus on ensioire tästä, tai sitten historiallisia dokumentteja vain oli mukana liikaa. Makukysymys. Niin on myös se, jääkö historiasukelluksesta tarinalla ravittu vai läkähtynyt olo.

Helmet 2024: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024.


Juha Ruusuvuori. Keskusteluja vainajien kanssa. 237 s. WSOY 2024. Lainasin kirjastosta. 

maanantai 19. helmikuuta 2024

Surun yhdistämät – Sigrid Nunez: Paras ystävä



Alkuun pieni ajatusleikki. Hyppää hetkeksi sellaisen henkilön nahkoihin, joka ajattelee olevansa täysin kissaihminen. Sitten mentorisi ja läheinen ystäväsi tekee itsemurhan ja kuulet, että hän on testamentannut sinulle koiran. Eikä minkä tahansa pikkukoiran, vaan tanskandogin. Asuntoosi ei saa tuoda koiria, siitä voi seurata häätö. 

Mitä teet? 

Tietenkin haluat kunnioittaa ystäväsi toivetta ja otat jättiläisen kotiisi.

Tämä on alkuasetelma Sigrid Nunezin kirjassa Paras ystävä. 

Päähenkilö ja minäkertoja on nimettömäksi jäävä nainen, joka osoittaa sanansa kuolleelle ystävälleen. Hän muistelee yhteisiä aikoja ja kuolleen miehen naisseikkailuja, pohtii nykyistä tilannettaan, jota värittävät suru ja kommellukset koiran kanssa. Nainen on kirjailija ja kirjoittamisen opettaja, niin oli myös kuollut ystävä.

Toinen keskeinen hahmo on koira nimeltä Apollo, jonka ulkonäöstä kansikuva antaa osviittaa. Apollon nimi on ainoa, joka kirjassa mainitaan. Siinä missä nainen suree ystäväänsä, koira ikävöi entistä omistajaansa. Hiljalleen kiintymys kahden surijan välille alkaa kuitenkin rakentua, ja ihmisen ja eläimen suhde nousee keskeiseksi teemaksi surun ja ystävyyden rinnalle.

Mukana on myös huumoria tanskandogin mitalla. Apollo on niin iso, että kun nainen istuu tuolilla, koiran ja hänen päänsä ovat samalla korkeudella. Vaikka häädön uhan vuoksi koiraa pitäisi piilotella, ei jättimäistä koiraa voi oikein pitää salassa. Päinvastoin: Apollo ja nainen herättävät huomiota aina kun ovat lenkillä.

Paras ystävä oli minulle alkuvuoden suurin yllättäjä. Aloin lukea sitä vähän epäillen, mutta Nunez voitti minut nopeasti puolelleen. Romaaniksi kirjassa on esseemäinen ja pohdiskeleva ote, ja kertojanääni on samalla viihdyttävä ja viisas. Arkinen, koiramainen tilannekomiikka puree minuun. 

Tarinaan on nivottu luontevasti kirjallisuusviitteitä Woolfista Knausgårdiin ja Wittgensteiniin. Coetzeen Häpeäpaalun kirjasin tämän vuoden luettavien listalleni. Apollostakin paljastuu kirjallinen puoli: 

     On ollut aika, jolloin olisin nykyhetkeä varmemmin osannut sanoa, onko Rilken kirjeiden lukeminen ääneen koiralle merkki henkistä epätasapainosta. 
     Päätän, että ääneen lukemisesta tulee osa vakituista päiväjärjestystämme. Koska tiedän mitä muut siitä ajattelisivat, en kerro asiasta kenellekään. Tosin näillä sivuilla on paljon muutakin, mitä en ole kertonut kenellekään.
     Merkillistä kuinka kirjoittamisen akti johtaa tunnustuksiin.
     Toisaalta se johtaa usein myös siihen, että valehtelee silmät päästään.

Kertoja siis liioittelee, valehtelee ja avautuu. Se tekee tästä osin omaelämäkerrallisesta teoksesta romaanin. 

Paras ystävä on toistaiseksi ainoa Nunezilta suomennettu teos. Kirja toi hänelle 2018 National Book Awardin, ja se oli myös New York Timesin bestseller-listalla.

Suosittelen Parasta ystävää kaikille esseitä ja kirjallisuusviitteitä janoaville, kirjoittajille, ystävyydestä ja surusta kiinnostuneille sekä luonnollisesti koiraihmisille. Ja toki kissojen ja muidenkin tassuttelijoiden ystävät voivat löytää Apollon tarinasta tunnistettavaa.


Helmet 2024: 10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna.

Sigrid Nunez: Paras ystävä. Alkuteos: The Friend (2018). Suom. Kristiina Drews. Aula 2024. 215 s. Lainasin kirjastosta.

keskiviikko 14. helmikuuta 2024

Sattumuksia reissun päällä – Aino Huilaja: Paluumatkalla

Kansi: Jerry Ylkänen.


Lapin hangilta Sardinian aurinkoon ja saksalaiselle leirintäalueelle. Lukija pääsee reissaamaan ympäri Eurooppaa Aino Huilajan sujuvan matkakertomuksen sivuilla. 

Matkaseurana Huilajalla ovat hänen puolisonsa Jerry Ylkänen ja pariskunnan koira Arska. Yksi keskeinen hahmo on myös oranssi, asumiskäyttöön rempattu paku nimeltä Ranssi. Kaikki ovat tuttuja Huilajan esikoisteoksesta Pakumatkalla, jossa hän kertoi irtiotostaan Maikkarin uutisankkurin työstä ja van lifen eli pakuelämän alkukilometreistä.

Aino Huilajan elämänseikkailu ja omannäköisen arjen rakentaminen siis jatkuvat. Tulkitsen, että elämä Ranssissa ei ole tulossa päätökseen, vaikka kirjan nimi Paluumatkalla voisi siihen viitata. Huilaja ei palaa maitojunalla takaisin kellokorttiarkeen, vaan puhuu sen puolesta, että pakustakin käsin voi tehdä töitä. Aivan yhtä oikeita kuin konttorissakin. Huilaja ja Ylkänen työllistävät itseään esimerkiksi ideoimalla tv-sarjan elämäntavastaan. Kun Yle ostaa sen, on juhlan paikka.

Pidän Huilajan tavasta rakentaa reissusattumuksista tuokiokuvia. Kaikki ei ole pelkkää hehkutusta, vaan mukaan mahtuu myös epäonnisia sattumuksia, haavereita ja virhearvioita. 

Normeista poikkeava elämäntapa ja Huilajan letkeä kirjoitustyyli esikoisteoksessa jättivät positiivisia muistijälkiä, ja viihdyin mainiosti myös tämän jatko-osan äärellä. Kuuntelin sen äänikirjana, jonka Huilaja lukee itse. Sitten lainasin kirjan vielä kirjastosta, koska halusin nähdä kuvat.

Huilajan kirjan jälkimainingeissa olen seikkaillut erinäisillä somen van life -tileillä ja katselulistalla on Huilajan ja Ylkäsen Van Life -sarjan kakkoskausi Yle Areenassa.

En varsinaisesti haaveile pakuelämästä tai -matkailusta ainakaan tässä elämänvaiheessa, mutta siitä on tullut yksi vaihtoehto tulevaan. Näinkin voi elää.

Helmet 2024: 16. Kirjassa on valokuvia.

Aino Huilaja: Paluumatkalla. Otava 2023. 157 s. Kansi: Jerry Ylkänen. Lainasin kirjastosta / Bookbeat.

tiistai 30. tammikuuta 2024

Välähdyksiä ja hengästyttävää sykettä – Zadie Smith: Risteymiä



Tuttavuuteni Zadie Smithin kanssa on edennyt kangerrellen. Kaikki alkoi melko lupaavasti Swing timen kanssa. Siitä parhaiten on jäänyt mieleen ystävyyden kuvaus, samoin venytetty pituus.

Kompastellen sain luettua Kauneudesta muutama vuosi sitten kirjaston lukupiiriä varten, mutta se ei ollut minun kirjani. En kirjoittanut siitä postausta, ja muistiinpanot ovat hävinneet, mutta muistelen, että jokin ärsytti. Ehkä nokkeluus? Olisin halunnut tykätä, mutta en siinä onnistunut.

Suhtaudun Smithiin edelleen kiinnostuneesti, sillä olin mukana valitsemassa tätä Risteymiä-romaania etälukupiirimme ensimmäiseksi kirjaksi. Luoteis-Lontoon hyörinään sijoittuva romaani leikittelee tyyleillä ja kerrontaratkaisuilla. Nyt ei ärsyttänyt kikkailu, vaan levottomuus. En oikein saanut kiinni mistään.

Voisi varmaan sanoa, että Smith onnistuu vangitsemaan värikkään kaupunginosan sykkeen ja urbaanin tunnelman kirjan sivuille? Hektisyys hengästyttää. Lukija joutuu haukkomaan henkeään.

En luultavasti olisi lukenut kirjaa loppuun saakka ilman lukupiiriä. Tästä päästäänkin siihen, miten lukupiiri saa laajentamaan lukemistoa. Kirjasta ei tarvitse tykätä, että syntyisi kiinnostava keskustelu. Myös tuska ja avoimeksi jääneet kysymykset on kiva päästä jakamaan. Ja oma kanta voi hyvin muuttua lukupiirin aikana.

Idea etälukupiiristä syntyi Instagramissa viime vuoden lopulla. Olemme ehtineet tavata tosiammw vasta kerran, ja alkukiinnostuksen jälkeen meitä aktiivisia lukupiiriin osallistujia on aika vähän. Kaipaisimme joukkoomme vielä muutamia lukemisesta ja kirjoista juttelemisesta kiinnostuneita, jotka olisivat valmiita kohtaamaan verkossa noin kerran kuussa. 

Valitsemme kirjat yhdessä, seuraavalla kerralla tiistaina 13.2. juttelemme Leila Slimanin romaanista Toisten maa. Haluaisitko tulla mukaan? Jos kiinnostuit, laita minulle viestiä, niin kerron lisää. Vielä olisi pari viikkoa aikaa lukea kirja. 

Helmet 2024: 24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin.

Zadie Smith: Risteymiä. Alkuteos: NW (2012). Suom. Irmeli Ruuska. WSOY 2013. 349 s. Lainasin kirjastosta.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...