perjantai 24. tammikuuta 2020

Kaipuu vie junamatkalle – Mika Waltari: Yksinäisen miehen juna

Kansi: Martti Ruokonen.


WSOY 2008. 294 s.
Luin neljännen painoksen, ensimmäinen ilmestyi 1929.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Matkatavarat. Kirjoituskone tietysti. Yksi puku saa riittää. Vanha sadetakki. Yksi matkalaukku riittää. Ei mikään ole ikävämpää kuin huolehtiminen suuresta tavaramäärästä. Ja matkan varrella voi aina ostaa sen, mitä sattuu tarvitsemaan.

Näin varustautuu pitkään Euroopan-matkaansa Mika Waltarin omaelämäkerrallisen matkakirjan päähenkilö 1920-luvun lopulla. Yliopisto-opinnot hän saattaa vauhdilla päätökseen, sillä matkaan on päästävä, pian. Kirjoituskoneen hän pakkaa mukaan, koska osa matkakustannuksista on tarkoitus kattaa kirjoittamalla kotimaisiin lehtiin matkareportaaseja.

Yksinäisen miehen juna kuvaa elämännälkäisen nuorenmiehen seikkailujen kesää. Laiva vie ensin Stettiniin, mistä matka jatkuu junalla muun muassa Berliiniin, Wieniin, Prahaan ja lopulta Istanbuliin, joka tuohon aikaan oli nimeltään Konstantinopoli. Mystinen Konstantinopoli on matkan päämäärä. Paluumatkalla hän poikkeaa Pariisissa ja Roomassa. Joissain kaupungeissa hän viipyy vain hetken, toisissa viikkoja.

Aloin lukea kirjaa, kun valmistelin omaa Euroopan-reissuani. Matkustin joulukuun lopulla Espoosta Espanjaan maata pitkin, kulkuvälineinä laiva, junat ja bussit. Kirjoituskoneen sijaan pakkasin mukaan läppärin, mutta muuten noudatin Waltarin neuvoja: yhdellä pakaasilla on pärjättävä, yksi siistimpi vaatekerta on hyvä olla, liikaa tavaraa ei kannata ottaa vaivoikseen.

Waltarin kirja oli yksi harvoista kirjoista, jolle annoin tilaa rinkassani, sillä en ehtinyt lukea kirjaa loppuun matkavalmistelujen tohinassa. Kirja sopi luonnollisesti loistavasti matkalukemiseksi pitkillä junamatkoilla. Kirjoja on matkassa mukana myös Waltarilla:

Olen tietysti varannut itselleni matkalukemista. Kolme kirjaa, jotka edustavat kolmea tyypillistä puolta meidän aikamme kirjallis-henkisessä ilmakehässä. Remarque'in Im Westen nichts Neues, Edgar Wallace'in uusin seikkailuromaani ja Cheiron Kädestäkatsomisen opas.

Näistä minulle tuttu on vain Remarque'in kirja, vaikka en olekaan sitä lukenut. Vuonna 1929 kirja oli aivan uusi, se ilmestyi samana vuonna kuin Waltarin kirja.

Samastuin kirjassa kuvattuun lähestyvän matkan aiheuttamaan kuumeiseen tunnelmaan, samoin matkalla olemisen vapauden huumaan.

Olen yksin, olen vapaa, koko Eurooppa aukenee edessäni. Pikajuna alkaa laulaen viedä minua Berliiniä kohti.

Oli antoisaa huomata, miten samoja ajatuksia matkustaminen aiheuttaa, vaikka välissä on lähes sata vuotta. Tunnelmat eivät muutu, vaikka aika kuluu.

Kirjan päähenkilö lähtee matkaan kesän kynnyksellä, minä taas lähdin liikkeelle vuodenvaihteessa, vuoden pimeimpään aikaan. Motiivini reissulle oli päästä pois pimeästä, viettää tammikuu Espanjan auringossa. Kirjan päähenkilöä kiehtoo erityisesti mystinen Konstantinopoli, nykyinen Istanbul.

Vanhahtava kieli reklaameineen ja päähenkilön pöyhkeily ovat paikoin hellyyttävää luettavaa, mutta vaikeitakin kohtia kirjassa nykylukijalle on. Kirja luonnollisesti heijastelee aikansa maailmaa ja asenteita, mutta silti nykynäkökulmasta rasistiset kuvaukset ovat pysäyttäviä.

Punaiset lyhdyt vetävät päähenkilöä puoleensa, seksuaalisten kokemusten jano on kova. Päähenkilön ajoittainen naiivius ja viattomuus törmäävät suurkaupunkien syntisyyteen. Miehen katse poimii eroottisuuden symboleja katukuvasta, ja teksti sykkii halua, kohta taas katutytöt aiheuttavat puistatuksia. Alaston, raaka, saksalainen seksuaalisuus leimaa yöllisen Berliinin. Päähenkilö pyrkii tekemään eroa oman kiinnostuksensa ja muunlaisten intressien välille; hänen viehtymyksensä on sivistyneempää.

Waltarin aikaan Eurooppa oli jotakuinkin auki kielitaitoiselle ja matkakassan hankkineelle nuorelle. Matkustamisen oli kuitenkin harvojen huvia, ja tuolloin oli mahdollista löytää kuulopuheiden perusteella toiset suurkaupungissa asuvat suomalaiset ongelmitta. Nykyään enää missään Euroopan kaupungissa ei voi tietää, keitä muita suomalaisia siellä on, ainakaan samalla tarkkuudella.

Matkustamisen vaivat olivat kirjan aikaan aivan toisessa mittakaavassa. Kiitän Schengeniä ja euroa, kun luen konstikkaista viisumi- ja tullimuodollisuuksista, rahanvaihto-ongelmista ja jopa rajoilla pidetyistä terveystarkastuksista. Omalla matkallani kohti etelää henkilöllisyystodistukseni ei lähtösataman jälkeen kiinnostanut ketään, eikä matkalippujakaan kovin ahkerasti tarkasteltu.

Koti-ikävä on tuttu tunne pidempään kotoa poissa oleville. 1920-luvun parikymppinen maailmankansalainen ei myöskään välty näiltä tuntemuksilta:
Tiedän, että tulen kovin ikävöimään äitiä. Lopultakin olen vain pieni poika, jonka on niin kovin vaikea nukkua, ellei hän saa poskelleen äidin iltasuukkoa: hyvää yötä.
Vastikään Proust-urakkansa valmiiksi saanut lukija tunnistaa viittauksen klassikkoromaaniin.

Yksinäisen miehen junaa voin suositella matkakirjoista pitäville, pitkästä junamatkasta haaveilevalle, sellaisella olleille – ja tietenkin matkalukemiseksi reissulle. Kirja tuo hyvin esiin sen, mikä matkustamisessa on muuttunut, ja myös sen, mikä on pysynyt samana lähes sadan vuoden ajan.

Helmet-lukuhaaste: 24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa.

lauantai 18. tammikuuta 2020

Pelkojen ja kirjoittamisen äärellä – Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen



Gummerus 2020. 219 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Isän ja pojan suhde, kahden kirjoittajan kokemukset, pelot ja onnistumiset. Näitä ja vähän muitakin aiheita käsittelevät Antti Rönkä ja Petri Tamminen kirjeenvaihdossaan, joka on koottu kansiin nimellä Sillon tällöin onnellinen: pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta.

Kirjoittaminen on Röngälle ja Tammiselle luontevin tapa ilmaista itseään, molempien identiteetti nojaa vahvasti kirjoittamiseen. Ensimmäistä romaanikäsikirjoitustaan työstävä poika toteaa: "Kirjoittamiseni ikään kuin hyvittää sen, etten osaa olla hauska enkä spontaani enkä mielenkiintoinen."

Tuleva esikoiskirjailija kaipaa isältä neuvoja ja tukea, onhan isä pitkän uran tehnyt kirjailija. Samaan aikaan poika pelkää isän analyysia ja punakynää, sillä niitä kokeneelta kirjailijalta ja luovan kirjoittamisen opettajalta on odotettavissa.

Isä suhtautuu pojan kirjoittamiseen kannustavasti, kehottaa tätä miettimään kirjoittamisessa ainoastaan kahta kysymystä: mistä ja miten? Muut kysymykset ovat turhia. Pikkuhiljaa isä alkaa tunnistaa pojan kirjailijanlaadun, vaikka muistuttaa, ettei ala ole helppo ja että kirjoittamiseen liittyy aina pelkoa ja muita vaikeita asioita, on sitten kuinka kokenut tahansa.

Jatkoin kirjeromaanin pariin suoraan Röngän viime syksynä julkaistun esikoisromaanin ääreltä. Omaelämäkerrallinen Jalat ilmassa käsittelee rankan koulukiusaamisen jättämiä jälkiä. Poika, romaanissa nimeltään Aaro, ei koskaan hiiskunut kiusaamisesta vanhemmilleen, vaikka se äityi erittäin väkivaltaiseksi. Kirjeromaanissa poika lähettää otteita esikoiskirjansa käsikirjoituksesta isälleen, jolloin isälle paljastuu totuus kaikessa kauheudessaan. Miten kokonaisvaltaista kiusaaminen on ollut, miten se vaikuttaa nuoreen mieheen edelleen.

Kirjeet ovat Röngälle ja Tammiselle luonteva alusta käsitellä vaikeita muistoja, anteeksiantoa ja häpeää. Perheessä on aina pelätty paljon ja lähes kaikkea, tai oikeammin isä on pelännyt ja poika on oppinut isän tavoille. Peloista ja häpeästä kehkeytyy pojalle lopulta vyyhti, joka sairastuttaa.

Isän ja pojan suhde kuvastuu kirjeistä alkuun vähän jäykäksi, hieman etäiseksi. Kirjeenvaihdon edetessä avoimuus, suoruus ja rehellisyys kurovat kuilua heidän välistään pienemmäksi.

Luin isän ja pojan sähköpostikirjeenvaihtoa kuvaavaa kirjaa kuin transsissa. Viimeisen kirjeen viimeinen sivu toi järkytyksen: kirja oli lopussa. Olisin niin halunnut jatkaa taitavien kirjoittajien ajatusten parissa. Yritin vielä napauttaen kääntää e-kirjan sivua, mutta eihän se onnistunut. Ainakin minulla häviää e-kirjassa painettua kirjaa helpommin käsitys siitä, missä kohtaa kirjaa olen menossa. Painetussa kirjassa etenemisen huomaa konkreettisesti, kun jäljellä olevat sivut hupenevat. Vetävää e-kirjaa lukiessa saattaa käydä niin, että oikean alakulman prosenttilukemat rullaavat huomaamatta kohti sataa, ja viimeinen sivu pääsee yllättämään.

Pojan esikoisromaani johdatti tämän kirjeromaanin äärelle, ja tästä on luontevaa jatkaa isän tuoreimpaan romaaniin Musta vyö.

Suosittelen katsomaan Yle Areenasta Flinkkilä & Tastula -ohjelman jakson, jossa Rönkä ja Tamminen ovat Maarit Tastulan haastateltavina.

Kirjailijapojan ja kirjailijaisän kirjeenvaihto käydään sähköpostin välityksellä, ja on kirjassa palanen WhatsApp-keskusteluakin. Sijoitankin kirjan Helmet-lukuhaasteessani kohtaan: 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa.

maanantai 13. tammikuuta 2020

Koulukiusaamisen pitkä varjo – Antti Rönkä: Jalat ilmassa



Gummerus 2019. 224 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Aaro on parikymppinen nuorimies, joka aloittaa kirjallisuuden ja viestinnän opinnot Jyväskylässä. Aaron on vaikea solahtaa opiskelijaporukkaan, koska mieltä kalvavat jatkuvat epäilykset: Mitä nuo minusta ajattelevat? Kohta varmaan alkavat nauraa, sanoinko tai teinkö jotakin hölmöä? Aaro rakentaa itselleen suojakuorta kalliilla vaatteilla ja muulla rahan tuhlauksena. Joskus humala tuo turvaa, vielä useammin bentsodiatsepiini.

Aaron epävarmuus ja epäluuloinen suhtautuminen ympäröivään maailman johtuvat rankasta koulukiusasamisesta, joka alkoi esikoulussa ja jatkui läpi koko ala-asteen ja vielä yläasteellakin. Se oli henkistä ja fyysistä, myös sosiaalista eristämistä. Mitä satuttavimpien kokemusten jälkeen Aaro jaksoi aina ajatella, että ehkä luokan pojat nyt vihdoin ymmärtävät ja haluavat olla kavereita.

Läpi kouluvuosien Aaro vakuuttelee vanhemmilleen, että kaikki on hyvin. Etenkin isä kyselee ahkerasti, miten koulussa menee, mutta poika ei avaudu. Ehkä jos asiaa ei myönnä, sitä ei oikeasti tapahdu? Ja jos tilanteesta kertoisi rehellisesti, mitä jos vanhemmatkin alkaisivat nähdä poikansa kiusattuna, luuserina?

Opiskeluaikana jo taakse jääneiden kiusaajien äänet kuuluvat edelleen kaikuina, eikä häpeä anna periksi. Kiusaajien kohtaaminen aikuisiällä on kuin viimeinen niitti, eikö tämä hellitä koskaan? Viha ja ahdistus kääntyvät sisäänpäin, lähes kohtalokkaasti.

Antti Röngän omakohtaisiin kokemuksiin pohjautuva esikoisteos on pysäyttävä. Esikuva Karl Ove Knausgård antaa suuntaviivat raa'an rehelliselle itsetutkiskelulle. Esikoiskirjailija Rönkä on kirjailija Petri Tammisen poika, ja tämän kirjan jälkeen on luontevaa jatkaa isän ja pojan sähköpostikirjeenvaihtoa raportoivaan teokseen Silloin tällöin onnellinen. Haluan lukea lisää Röngän punnittuja virkkeitä ja kurkistaa tämän esikoisteoksen kulisseihin.

Helmet-lukuhaaste 2020: 45. Esikoiskirja.

lauantai 11. tammikuuta 2020

Harhaillen läpi vuoden – Patti Smith: Year of the Monkey


Smithin kanssa kahvilla Geneven rautatieasemalla.
Kirjan kansi: Greg Heinimann.


Bloomsbury 2019. 171 s.
Oma arvioni: 4/5
Mistä minulle: ostin uutena.


Kuuntelin Patti Smithin nuoruusvuosista kertovan muistelman Just kids pari vuotta sitten kirjailijan itsensä lukemana äänikirjana ja viehätyin Smithin tavasta kertoa kokemastaan. Niinpä innostuin, kun huomasin kevään uutuuskirjojen joukossa Smithin Apinan vuoden, Antti Nylénin suomentamana. En kuitenkaan jäänyt odottamaan maaliskuussa ilmestyvää suomennosta, vaan ostin kirjan Karlsruhen rautatieaseman kirjakaupasta, kun tein matkaa maata pitkin Suomesta Espanjaan. Menin kirjakauppaan vain katselemaan, mutta Smithin kirja suorastaan hyppäsi käsiini eikä suostunut enää palaamaan takaisin hyllyyn. Se oli pakko saada, vaikka hartiani olivat asiasta eri mieltä: rinkka painoi jo liikaa. Aina on tilaa yhdelle kirjalle, ajattelin, ja kävelin kassalle kahden kirjan kanssa. (Siitä toisesta myöhemmin lisää.)

Year of the Monkey sopii luettavaksi näin vuodenvaihteen aikaan, sillä Smith aloittaa tuoreimman muistelmansa vuoden 2016 ensimmäisestä päivästä. Kiinalaisen kalenterin mukaan vuosi vaihtuu vasta tammi-helmikuun vaihteessa, joten tarina alkaa hieman ennen apinan vuotta, josta kirja on saanut nimensä.

Muusikkona, taiteilijana ja kirjailijana tunnetulle Smithille apinan vuosi on harhailun, monien muutosten, yllättävien kohtaamisten sekä myös surun ja menetysten vuosi. Matkojen täyttämän vuoden aikana Smith täyttää 70 vuotta, mikä varmasti on osasyy siihen, että ikääntymiseen ja kuolemaan liittyvät pohdinnot toistuvat läpi kirjan. Useat hänelle tärkeät ihmiset ovat kuolleet, ja nytkin eletään viimeisiä hetkiä monen ystävän elämässä. Menneiden vuosikymmenien tapahtumista on lukuisia eläviä muistoja – taiteilijalle on pysäyttävää toistuvasti huomata, että hän on ainoa paikalla ollut, joka on elossa.

Smith kirjoittaa runollisesti, niin että teksti muistuttaa välillä laulun sanoja. Hän vaihtelee rytmiä ja suosii ajoittain lyhyitä virkkeitä, sitten taas pitkiä ja polveilevia. Tekstiä rytmittävät Smithin ottamat polaroid-kuvat, jotka ovat usein arkisia, tummia, yksinkertaisia.

Year of the Monkey on unenomainen kudelma, josta ei aina voi tietää, mikä on totta ja mikä haavekuvaa. Vuoden tapahtumista, unista, muistoista ja kuvitelmista syntyy tajunnanvirtaa, jolla on utuiset reunat. Smithin matkassa kulkevat monet kirjat ja kirjailijoiden ajatukset. Kirjaa lukiessani mietin, että ehkä pian alkava rotan vuosi voisi olla minulle se vuosi, kun tutustun Roberto Bolañoon ja Fernando Pessoaan.

Year of the Monkey on ensimmäinen osumani tämän vuoden Helmet-lukuhaasteeseen. Sijoitan kirjan kohtaan 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella.

torstai 9. tammikuuta 2020

Kevään odotetuimmat uutuudet


Vuosi on vaihtunut, joten vihdoin on lupa innostua kevään uutuuskirjoista! Kustantajien uutuuskatalogeja on toki voinut selailla jo marraskuusta lähtien, mutta halusin hoitaa päättyvän vuoden alta pois ennen kuin alan intoilla uutuuksista.

Listallani on 14 houkuttelevinta uutuutta: neljä kotimaista kaunokirjaa, kahdeksan käännösromaania ja neljä tietokirjaa. Kokosin tähän juttuun ne uutuudet, joita odotan kaikkein eniten. Blogissani luultavasti näkyy muitakin uutuuksia kevään aikana, mutta eihän tämä olisi tärppilista, jos se olisi loputtoman pitkä. 

Kotimaisissa uutuuksissa painotan tällä kertaa esikoisteoksia, joita on kolme neljästä.  Käännöskirjojen lista uhkasi paisua massiiviseksi, mutta lopulta tiivistin listaa hillitsemällä yhdysvaltalaisten kirjailijoiden yliotetta; jätin heiltä listalle "vain" kaksi kirjaa. Muut käännökset ovat kirjailijan syntymämaan perusteella kotoisin Kongosta, Ruotsista, Norjasta, Saksasta, Italiasta ja Espanjasta. Tietokirjanostot käsittelevät tämänhetkisiä harrastuksiani eli kirjoittamista, kirjoja ja puutarhanhoitoa.

Teosten luonnehdintojen pohjana olen käyttänyt kustantajien kuvauksia.


Kotimainen kauno



Tiina Katriina Tikkanen: Toinen silmä kiinni (helmikuu/Atena)
Osittain omaelämäkerrallinen esikoisromaani käsittelee muistoja ja omien rajojen määrittelemistä. Kun nuori perheenäiti sairastuu, alkavat menneisyyden traumat nousta pintaan. Vai sairastuiko hän juuri niiden vuoksi?


Milja Sarkola: Pääomani (helmikuu/Teos)

Näytelmäkirjailijana ja teatteriohjaajana tunnetun Sarkolan esikoisromaani kertoo apurahoilla ja erilaisilla palkkioilla elävästä taiteilijasta. Päähenkilö suhtautuu rahaan ja laskemiseen lähes pakkomielteisesti. Kustantajan kuvaus lupailee lakonista kerrontaa.


Vappu Kannas: Rosa Clay (huhtikuu/S&S)

Runokokoelmalla pari vuotta sitten debytoineen Kannaksen esikoisromaani pohjautuu löyhästi 1875–1959 eläneen Rosa Clayn elämään. Clay syntyi nykyisen Namibian alueella, hänen isänsä oli britti ja äiti paikallinen. Hänet otettiin äidiltään pois pian syntymän jälkeen, ja hän eli ensimmäiset vuotensa brittiläisessä perheessä. Nelivuotiaana hän päätyi suomalaisen lähestyssaarnaajaperheen kasvattilapseksi. Kannaksen kirja kertoo Clayn Suomen-vuosista: 1900-luvun taitteessa hän opiskeli Suomessa opettajaksi ja työskenteli joitain vuosia ammatissaan.


Ritva Hellsten: Raija (huhtikuu/Aviador)
Viime kesänä Joel Haahtelan Katoamispisteen lukeminen herätti jälleen kiinnostukseni Raija Siekkisen kirjoja ja kirjailijahahmoa kohtaan. Luin Saari-romaanin toistamiseen, mutta blogijuttua siitä ei syntynyt. Hellstenin Raija kertoo tulipalossa menehtyneen Siekkisen elämän viimeisistä vaiheista, tämän kamppailusta kirjailijankutsumuksen ja arjen vaikeuksien välillä.


Käännetty kauno



Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua (helmikuu/Atena)
Kongossa syntynyt, Tansaniassa varttunut ja nykyisin Ruotsissa asuva Mpoyi perustaa esikoisromaaninsa oman sukunsa tarinoihin. 1980-luvun Tansaniassa suurlähettiläsperheen tytär kokee asioita, jotka eivät kuulu turvalliseen lapsuuteen. Kirjailija saapuu toukokuussa Helsinki Litiin, joten kirja on luettava ennen sitä!


Elizabeth Strout: Olive Kitteridge (helmikuu/Tammi)
Aah, uusi suomennos Stroutilta! Aiemmilla suomennoksillaan minut valloittaneen Stroutin Pulitzer-palkittu Olive Kitteridge on ehdottomasti eniten odottamani kevään käännösuutuus. Vihdoin pääsen tutustumaan tähän kitkerään, eläköityneeseen opettajaan, joka paheksuu nykymaailman menoa kotikaupungissaan Crosbyssä, Mainessa. Kirja ilmestyi alkukielellä jo vuonna 2008, ja siitä on tehty HBO-sarja, jota en ole vielä katsonut, koska haluan lukea kirjan ensin. Oliven tarina sai jatko-osan viime syksynä, kun Olive, Again ilmestyi.


Vigdis Hjorth: Perintötekijät (helmikuu/S&S)
Perintötekijät on perhedraama, jossa riitaa aiheuttaa se tavallisin eli perintö. Kiista huojuttaa kulisseja, on salaisuuksia ja traumoja. Kenen tarina tulee kuulluksi? Norjalaisen Hjorthin romaani on herättänyt kirjailijan kotimaassa keskustelua romaanista totuudenkerronnan välineenä.


Jenny Erpenbeck: Päivien loppu (maaliskuu/Tammi)
Erpenbeckin ajankohtainen ja ravisteleva romaani Mennä, meni, mennyt teki minuun vaikutuksen viime kesänä, joten uusi suomennos vetää puoleensa. Päivien loppu kuvaa vuonna 1902 Itävalta-Unkarissa syntyvän tyttölapsen vaihtoehtoisia kohtaloita. Erilaisten sattumien ja tapahtumaketjujen seurauksena päähenkilö kuolee eri ikäisenä: jo vauvana, sodan jaloissa, vanhuksena. Samalla seurataan Euroopan 1900-luvun historiallisia vaiheita. Tarinalinjat herättävät pohtimaan, miten pienestä kaikki voikaan olla kiinni. Kirjan kuvaus tuo mieleeni Kate Atkinson Elämä elämältä -romaanin, jonka vaihtoehtoiset kohtalot pitivät otteessaan muutama vuosi sitten.


Alex Schulman: Polta nämä kirjeet (huhtikuu/Otava)

Schulman käsitteli äitinsä alkoholismia edellisessä kirjassaan Unohda minut, jonka luin lähes yhdeltä istumalta, pala kurkussa. Väkevän rehellistä ja koskettavaa tarinointia odotan löytäväni myös tämän uuden omaelämäkerrallisen kirjan sivuilta. Uutuuskirjassaan Schulman alkaa etsiä syitä ajoittain raivoisaksi äityvälle käytökselleen. Hän sukeltaa lapsuusmuistoihin ja sukunsa kirjeisiin.


Joyce Carol Oates: Elämäni rottana (huhtikuu/HarperCollins Nordic)
Blondi- ja Kosto-romaaneillaan minut muutama vuosi sitten hurmannut Oates on vaihtanut kustantamoa Pohjoismaissa. Ensimmäisenä HarperCollins Nordic julkaisee kirjailijalta Kira Poutasen suomentamana Elämäni rottana -romaanin, myöhemmin on novellikokoelman Beautiful Days vuoro. Elämäni rottana kertoo 12-vuotiaasta tytöstä, jonka todistuksen vuoksi hänen isoveljensä tuomitaan murhasta. Tekonsa vuoksi tyttö eristetään perheestään. Vastakkain joutuvat lojaliteetti perhettä kohtaan ja moraalisesti oikealta tuntuva teko.


Fernando Aramburu: Äidinmaa (huhtikuu/WSOY)
Historiallinen lukuromaani vie Baskimaahan, jossa poliittinen konflikti repii pientä kyläyhteisöä. Ystäväperheet ajautuvat riidan eri puolille, kun toisen jäsen liittyy ETA:n taistelijaksi ja toisen joutuu taitelun uhriksi. Sukutarinaan mahtuu suuria tunteita, ja anteeksianto ja unohtaminen nousevat keskeisiksi. Äidinmaa valottaa Espanjan lähihistoriaa ja auttaa varmasti ymmärtämään myös nykytilannetta. Baskimaassa syntynyttä Aramburua kutsutaan yhdeksi merkittävimmistä aikamme espanjalaiskirjailijoista.


Elena Ferrante: Tyttären varjo (huhtikuu/WSOY)
Jälleen uutta Ferrantea suomeksi! Tai siis vanhempaa, sillä Tyttären varjo ilmestyi italiaksi 2006, ennen Napoli-sarjaa. Ferrante on lyömätön naistenvälisten suhteiden kuvaaja, joten tämä äidin ja tyttären raastavia välejä kuvaava teos pääsee ehdottomasti lukulistalleni.




Tietokirjat


Anneli Kanto: Kirjoittamassa (maaliskuu/Reuna)
Blogiteksteistä alkunsa saanut kirja kertoo kirjoittamisen prosessista, sen vaiheista ja solmukohdista. Kanto pohtii monia kirjoittajia askarruttavia kysymyksiä esimerkiksi kirjoittamisen lykkäämisestä ja kertojan valinnasta. Kanto luonnehtii kirjansa sopivan erityisesti romaania valmisteleville kirjoittajille, mutta tällaiselle kirjoittamista harrastusmielessä opiskelevallekin kirja tuntuu lukemisen arvoiselta.


Jorge Luis Borges: Seitsemän iltaa (maaliskuu/Aviador)
Pentti Saaritsan suomentamat argentiinalaisen kirjailijan esseet käsittelevät esimerkiksi kirjallisuuden klassikoita, painajaisunia ja buddhismia. Borges sokeutui 35-vuotiaana, ja teksteissään hän käsittelee myös tätä. Kustantajan mukaan Borges osoittaa teoksessaan, että suuri viisaus voi olla samalla kepeää.


Mari Mörö: Kukkasillaan (maaliskuu/Teos)
Hilpeä täsmäteos tarhureille sisältää kasvikaskuja kaikkien puutarhaihmisten huviksi ja hyödyksi – tämä on otettava luettavaksi, kun kevään taimikasvastusvimma iskee! Puutarhapakinoitsija Mörön edellinen puutarha-aiheinen kirja Kukkanuottasilla menee myös kevään lukulistalle.


D. T. Max: David Foster Wallace (toukokuu/Siltala)
Kiitelty elämäkerta käy läpi 46-vuotiaana itsemurhaan päätyneen kirjailijan elämänvaiheet. Max perustaa kirjansa laajoihin taustamateriaaleihin. Esseekokoelma Hauskaa, mutta ei koskaan enää hurmasi minut vuonna 2013, ja sen jälkeen kirjailija on kiehtonut minua. Sittemmin Wallacelta on suomennettu kaksi lyhytproosavalikoimaa, ja suomentaja Tero Valkosella on työn alla Infinite Jest -järkäleen suomennos.



* * *

Mitä kevään kirjaa odotat eniten? Onko uutuuksissa mukana teoksia vanhoilta tutuilta kirjailijoilta, vai aiotko tutustua johonkin uuteen kirjailijaan?

Antoisaa kirjakevättä!


P.S. Kirjastovarauksia kannattaa naputella mahdollisimman pian, jos mielii päästä edes lähelle kärkisijoja jonoissa. Helmet-kirjastoissa esimerkiksi Ferrante ja Strout ovat keränneet jo yli sata varausta, ja jonot kasvavat päivä päivältä.

tiistai 31. joulukuuta 2019

Vuosikatsaus 2019

Vuoden viimeisenä päivänä pysähdyn perinteisesti tarkastelemaan päättyvän vuoden aikana luettua ja tapahtunutta blogin näkökulmasta. Muistelen vuoden kohokohtia ja suunnittelen jo hieman tulevaa. Vuoden parhaisiin kirjoihin palaan kevään puolella, kun on vuotuisten Blogistanian palkintojen aika.

Luetut numeroina


Luin tänä vuonna 81 kirjaa, mikä on linjassa parin aiemman vuoden kanssa. Goodreads-palvelussa asetin tälle vuodelle kerrankin realistinen lukutavoitteen, 80 kirjaa, joten saavutin lukeman vaivatta.

Bloggaaminen sen sijaan on jäänyt vähemmälle kuin aiempina vuosina. Tänä vuonna blogijuttujen määrä jää alle neljänkymmenen, kun ahkerimpina vuosina olen kirjoittanut yli 80 juttua, ja viime vuonnakin postauksia kertyi yli 60. Jatkoin tänä vuonna pitkään tauolla olleita kirjoittamisen opintojani, mikä on vaikuttanut ajankäyttööni. Blogi päivittyy ja elää, vaikka välillä on hiljaisempia kausia.

Kesälomakirjat ja lukukaveri.


Päättyvän vuoden lukemistossani painottuivat naisten kirjoittamat kirjat: naisten kynästä oli peräisin 64 % vuoden kirjoista. Viime vuonna lukemat olivat lähes 50–50, joten jonkinlainen muutos painotuksessa on tapahtunut – ja ilman, että olisin tarkoituksella valinnut luettavaa  kirjoittajan sukupuolen perusteella.

Kirjailijoiden sukupuolijakauma hieman yllätti, koska epäilin Marcel Proust -lukupiiriä varten luettujen kirjojen nostavan miesten osuutta. Proust-lukupiirimme sai puolentoista vuoden mittaisen Kadonnutta aikaa etsimässä -luku-urakan valmiiksi joulukuussa, ja tämän vuoden puolella luin yhteensä kuusi osaa kirjasarjasta. Luin kyllä useammalta kirjailijalta kaksi kirjaa, mutta Proustin kaltaisiin lukemiin eivät muut yltäneet.

Proust heijastaa pimeässä! Lukupiiriläiset
palkittiin urakastaan kirjastokassilla.
Kuvassa harmillisesti harjoituskappale, johon
kirjasto-sana ei kiinnittynyt kunnolla.

Kaunokirjallisuus on lukemistossani aina vain vahvoilla (84 %), ja tietokirjoja luetuista oli 14 %. Käännöskirjat veivät jälleen voiton luettujen määrässä kotimaisiin nähden, mutta tänä vuonna vain pienellä etumatkalla (53 %). Ero on kaventunut viime vuodesta, jolloin käännöksiä lukemistani kirjoista oli 59 %.

Äänikirjoja kuuntelin muutaman enemmän kuin viime vuonna eli 18 kappaletta, eli niiden osuus vuoden kirjoista oli parisenkymmentä prosenttia. E-kirjoja puolestaan luin tänä vuonna 4 kappaletta, kun viime vuonna niitä oli luetuissa 9.

Kirjatapahtumia


Vuoden 2019 kirjallisten tapahtumien aallon käynnisti tutusti toukokuun HelsinkiLit. Eläväisen Kim Thuyn esiintyminen on jäänyt vahvimpana mieleen, vaikka en tapahtumasta julkaisukelpoisia kuvia saanutkaan. Ensi vuonna tapahtuma siirtyy Savoysta Bio Rexiin, ja aion olla paikalla kokemassa uuden tapahtumaympäristön.

Heinäkuussa piipahdin Kustavissa Volter Kilpi -viikoilla. Miljöö, tunnelma ja laadukas ohjelma tekivät vaikutuksen. Erityisesti teatteriesitys Luotsiaseman edustalla meren äärellä oli ainutlaatuinen kokemus.

Näytöksen alkua odottamassa.

Vietin Kustavissa kolme päivää, joihin mahtui tuhti kattaus teatteria ja muuta kirjallisuuden inspiroimaa ohjelmaa.


Kuva Meriteatterin esityksestä Laulu on meren laulu.



Näyttelijät Laura Halonen ja Antti Autio
Eeva-Liisa Mannerin runojen pohjalta kootun
Hevonen minun veljeni -esityksen jälkeen.

Tunnollisena ihmisenä jätin Olen lukenut Alastalon salissa -t-paidan ostamatta, sillä pääsin kirjassa vain puoliväliin ennen tapahtumaa. Siinä yksi lisäsyy palata Kustaviin jonakin toisena vuonna!

Syksyllä syvennyin tietokirjoihin Tietokirja.fi-tapahtumassa. Monipuolinen ohjelma avarsi käsitystäni tietokirjallisuudesta, jonka alle mahtuu monenmoisia teoksia. Kaunoa suosivana lukijana parhaiten mieleeni painui Pirjo Hiidenmaan vetämä paneeli, jossa faktasta fiktiossa olivat keskustelemassa Juha Itkonen, Minna Rytisalo ja Jari Järvelä. 

Lokakuu eli kirjamessukuukausi tarkoitti kahta vuoden suurinta kirjallisuustapahtumaa. Turussa vietin ihanan messuviikonlopun muiden bloggaajien seurassa. Helsingin messut jäivät sitten minulta tänä vuonna pintaraapaisuksi, sillä harteita painoi tapahtumaväsymys.

Haasteet


Järjestin Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen tänä vuonna toista kertaa. Sain mukaan kuusi innokasta osallistujaa, ja yhdessä luimme meriaiheisia kirjoja vinon pinon. Haasteesta jäi tälläkin kertaa hyvä mieli, joten jatkoa mahdollisesti seuraa jälleen kevään korvalla.





Kuluvana vuonna osallistuin toista kertaa Helmet-haasteeseen, jonka sain valmiiksi hyvissä ajoin. Tänä vuonna tosin otin haasteen vähän kevyemmin enkä blogannut aivan kaikista haastekirjoista. Ensi vuoden haaste julkaistiin eilen, ja onhan se niin kutkuttava, että jälleen olen mukana!

Uusia tuulia


Vuoden vaihtumiseen liittyy minulla tänä vuonna tavallista enemmän haikeutta. Alkuvuodesta 2019 palasin entiseen työpaikkaani kirjastonhoitajaksi, ja sijaisuus päättyy nyt vuodenvaihteessa. Jälleen oli aika hyvästellä työkaverit, asiakkaat, kirjat. Muutos kuuluu pätkätyöläisen elämään, ja muutoshan on mahdollisuus.

Kun loppusyksystä varmistui, että työt eivät ainakaan tammikuussa jatku, aloin suunnitella vähän toisenlaista tammikuuta. Kun tämä juttu ilmestyy blogiin, olen junassa taittamassa matkaa Hampurista kohti Geneveä. Määränpää on Espanja, jossa aion nauttia pitkistä kävelyistä, joogasta, hyvistä kirjoista ja kirjoittamisesta. Ja auringosta. Ehkä siinä samalla kirkastuu ajatus, mihin suuntaan työrintamalla pitäisi lähteä.

Rinkka ja minä lähtövalmiina, suuntana aurinko.

Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoilleni!

lauantai 21. joulukuuta 2019

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2019: 21. luukku





Jouluun on enää kolme yötä, joten on aika kurkistaa Kirjabloggaajien joulukalenterin 21. luukkuun. Luukkuni teemana on...

Kirjaston joulu



Kirjastossa vilinää ja vilskettä riittää läpi vuoden, ja joulunodotus tuo lisämausteensa kirjastoelämään. 




Joulumieli tavoitti kirjaston väen jo marraskuussa, kun saimme hienon kuusen arkeamme ilahduttamaan.

Hyvissä ajoin ennen joulukuuta kirjaston tontut alkoivat koota perinteeksi muodostuneita joulupaketteja asiakkaiden lainattaviksi.



Paketit pääsivät esille joulukuun alussa, kun neljän viikon laina-aika riitti jouluun asti. Paketeilla on kirjaston hengen mukaisesti vaihto-oikeus ja palautusvelvollisuus. 

Pakettiin kääräistiin pari kolme kirjaa ja päälle muotoiltiin pieni vihje siitä, minkälaista luettavaa kääreen alta paljastuu. Jouluyllätyksen voi lainata itselle tai ystävälle, eikä rahaa tarvitse käyttää. 




Pakettien ideoiminen ja kokoaminen on monelle kollegalleni ja minulle mieluisa työtehtävä, joka tuo hyvää mieltä. Työkavereiden tekemiä paketteja on kutkuttava tutkia. Mitä mahtaa olla paketissa, jonka vihje on "Kissamaisia elämäntarinoita" tai "Pitkäkorva kumppanina"? Kovasti olisi mieleni tehnyt lainata muiden tekemiä houkuttelevia yllätyksiä, mutta maltoin jättää ne asiakkaiden iloksi.






Pakettien ohella joulun aikaan kirjastosta maailmalle lähtevät myös joulukirjat, jotka ovat levänneet kesäkauden varastossa. Joulukirjoista löytyy vinkkejä askarteluun, leivonnaisiin, jouluruokiin, sisustukseen ja kattauksiin. Jouluiset tarinat ovat suosittuja, samoin joululaulujen nuotit. 




Jos haluaa antaa lahjaksi jotakin pysyvämpää kuin kirjaston kirjoja, voi vaikka askarrella poistokirjoista jotakin pientä ja kaunista.

Kirjan sivulla koristeltu lasipurkki on kaunis lyhty.
Nämä lyhdyt on taiteillut kollegani P. Kiitos!


Inspiraatiota askartelupuuhiin voi hakea netistä – ja tietenkin kirjoista! Olen selaillut ahkerasti esimerkiksi Katri Oikarisen teosta Luo aarteita vanhoista kirjoista ja Jason Thompsonin opusta Kirjan uusi elämä.





Thompsonin kirjassa esitellään hauska idea, miten kirjan sivuista voi rullailla helmiä. Käytin tekniikkaa, kun tein itselleni avainnauhan – mainio lahjavinkki tämäkin.

Avainnauha ja kaulakoru,
materiaalina kirjan sivuista tehdyt helmet.

Muutama vuosi sitten askartelin poistokirjoista korvakoruja asiakkaiden kanssa eräässä tapahtumassa, ja tempauksesta muistoksi jäivät itselle kahdet korvakorut, jotka ovat ahkerassa käytössä. 



Korvakoruja kirjojen sivuista.

Joulunodotus näkyy kirjaston arjessa myös sosiaalisessa mediassa. Tänä vuonna kirjastomme leikkimielisessä joulukalenterissa seikkailevat pehmolelut, jotka osallistuvat kirjaston arkeen ja esittelevät kirjaston palveluita. Pehmot ovat esimerkiksi päässeet kirjastoauton kyytiin, vierailemaan Soturikissat-kerhoon ja avustamaan kotipalvelun toiminnassa.

Hugo-pöllö lennähti meidän Proust-lukupiirimme viimeiseen kokoontumiseen joulukuun alussa. Pöllö pääsi kastamaan madeleine-leivoksia lehmuksenkukkateehen ja seuraamaan vilkasta keskustelua. Lukupiiri sai valmiiksi puolentoista vuoden urakan, joten tunnelma oli katossa.


Hugo herkkujen äärellä Proust-piirissä.

Mitä olisi kirjaston joulu ilman lukuvinkkejä? Kuulostaa mahdottomalta, joten esittelen lopuksi pari jouluista kirjaa.

James Bowen: Bobin joulu


WSOY 2016. 159 s.
Alkuteos: A Gift from Bob (2014).
Suom. Kimmo Paukku. 


Katukatti Bob vei sydämeni muutama vuosi sitten, joten näin joulun alla halusin selvittää, minkälaista joulua Bob ja hänen isäntänsä James viettävät. James Bowen pelasti kadulla elävän Bob-kollin luokseen vuonna 2007, ja samalla kissa pelasti entisen huumeidenkäyttäjän. Kissa tuo rytmiä ja merkitystä miehen elämään ja lopulta myös joulumielen.

Joulun aika tuo Jamesin mieleen vaikeat ajat, jolloin huumeet ja katuelämä olivat koitua hänen kohtalokseen. Myös alkuajat Bobin kanssa olivat yhteistä taistelua: joulun alla he tekivät pitkiä päiviä saadakseen rahat kaasu- ja sähkölaskuihin. James myi kodittomien lehteä ja soitti kitaraa kadulla, ja Bob auttoi kiinnittämään ohikulkijoiden huomion.

Joulu on perinteisesti lähimmäisten huomioimisen aikaa, ja miehen ja kissan tarina sopii ajankohtaan. Vähästään antaminen ja hyväsydämisyys palkitsevat, eikä joulumieli ole käytetystä rahamäärästä riippuvainen.


* * *


P. D. James: Kuolema joulupäivä: kuusi murhaavaa kertomusta


Otava 2019. 185 s.
Alkuteos: Sleep no more: six murderous tales (2017).
Suom. Jaakko Kankaanpää.


Kuolema joulupäivänä on kuuden mysteeritarinan kokoelma. Novellimaisilla kertomuksilla on kaikilla jonkinlainen yhteys jouluun – ja kaikissa tapahtuu murha.

Joulu ja murhat eivät äkkiseltään kuulosta hyvältä yhdistelmältä, eihän murha ole ikinä mukava asia. Jamesin kertomukset kuitenkin sopivat joululukemiseksi tyylinsä puolesta: niissä paha saa palkkansa ja juonittelemalla oikaistaan jokin jo pitkään vaivannut vääryys.

Ovelat juonet yllättävät, eikä mukana ole suuria julmuuksia tai väkivallalla mässäilyä. Rikokset ja niiden selviäminen ovat pikemminkin Agatha Christie -tyyppisiä.

Yksi varoitus on kuitenkin paikallaan: tämän kirjan jälkeen et enää suhtaudu suklaakohvehteihin kuten aiemmin!

Helmet-lukuhaaste 2019: 48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä.


* * *


Vuoden 2019 Kirjabloggaajien joulukalenterin kaikki luukut on listattu Oksan hyllyltä -blogissa. Eilen kalenteriluukku aukesi Yöpöydän kirjat -blogissa, huomenna vuoro on Mrs Karlsson lukee -blogilla.

Leppoisaa joulunodotusta!

* * *

Kuvissa esiintyvä kirjasto on Kirkkonummen kirjasto, joka on ollut työpaikkani vuosina 2012–2017 ja nyt kuluvan vuoden 2019. Kirkkonummen kirjastoa voi seurata Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.  
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...