keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Noah Hawley: Ennen syöksyä (2016)

Kansi: Anne Twomey.

Alkuteos: Before the Fall.
Suomentaja: Markku Päkkilä (2017).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 490.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Ennen syöksyä on Fargo-televisiosarjan käsikirjoittajana tunnetun Noah Hawleyn viides romaani. Se on taidokkaasti lento-onnettomuuden ympärille rakennettu jännäri, jossa jahdataan tragedian syitä, mutta pohditaan myös sen seurauksia selvinneiden näkökulmasta. Lisäksi se kommentoi totuudenjälkeistä aikaa ja mediamaailmaa.

Kesä ja loma Martha´s Vineyardissa ovat lopuillaan, ja Batemanien perhe lähtee kotiin New Yorkiin yksityiskoneella. Isä David on mediamoguli, joka on piipahtanut perheensä luona Vineyardissa vain viikonloppuisin. Televisiokanava pitää hänet kiireisenä, joten äiti Maggie on ollut valtaosan kesästä kolmistaan perheen lasten JJ:n ja Rachelin kanssa. Nyt koko perhe on kuitenkin matkassa.

Koneessa ovat Batemanien lisäksi tuttavapariskunta Ben ja Sarah Kipling sekä Maggien yllättäen mukaan kutsuma taiteilija Scott Burroughs. Henkilökuntaa ovat kapteeni, perämies ja lentoemäntä sekä Batemanien turvamies. Kone ehtii lentää vain kuusitoista minuuttia, kunnes se syöksyy Atlanttiin.

Syöksyn jälkeen Scott havahtuu keskellä palavaa merta: veden pinnalla palaa lentopetroli ja ajelehtii koneen osia. Hän löytää Batemanien JJ-pojan ja ui heidät molemmat rantaan. He ovat ainoat selviytyjät koneen yhdestätoista matkustajasta.

Scott on sankari, joka ei oikein itsekään vielä ymmärrä tapahtunutta. Hän löi syöksyssä päänsä, ja muisti temppuilee. Media seuraa häntä kuin hyeenat verivanaa.
Kun ihmiset kohottavat joukostaan jonkun sankariksi, hän menettää oikeutensa yksityisyyteen. Hän muuttuu objektiksi, häneltä riistetään jonkin vaikeasti määriteltävä inhimillinen puoli aivan kuin hän olisi saanut kosmisissa arpajaisissa päävoiton ja herännyt eräänä aamuna pikkujumalana. Hyvän onnen pyhimyksenä. On yhdentekevää, mitä hän itse haluaa. Vain sillä on väliä millainen rooli hänellä on muiden ihmisten elämässä. Hän on harvinainen perhonen, jota pidellään vastoin tahtoaan auringonpaisteessa.
Scottin sankariteko on huikea, lähes epäinhimillinen. Onnettomuus ja Scottin selviytymistarina herättävät lukuisia kysymyksiä sekä tarinan aggressiivisessa mediassa, tapahtumia selvittelevissä viranomaisissa että lukijassa:

Miksi kone putosi? Onko joku koneessa mukana olleista putoamisen takana? Oliko kyseessä terrori-isku? Miten Scott pystyi selviytymään hyisessä vedessä kilometrien matkan olkapää sijoiltaan, vielä poika selässään? Miksi heikosti menestynyt taiteilija-Scott edes oli rikkaiden yksityiskoneen kyydissä, oliko hänellä suhde rouva Batemanin kanssa?

Hawley tuo jännitysjuonen rinnalle mehevää yhdysvaltalaisen nyky-yhteiskunnan kuvausta. Tarina kommentoi yksityisyyden ja julkisen, rikkauden ja varattomuuden sekä totuuden ja valheen kysymyksiä. Totuudenjälkeistä aikaa elävässä yhteiskunnassa faktoja keksitään tai muunnellaan, ja on tärkeämpää, miltä asiat näyttävät kuin se, miten ne oikeasti ovat.

Kirjailijan tausta käsikirjoittajana näkyy romaanin rakenteessa. Alussa on tuhoisa onnettomuus ja Scottin ja JJ:n öinen uinti merellä, ja näitä seuraavat luvut ovat kuin sarjan jaksoja. Ne valottavat yhden henkilön taustoja vuorollaan ja vievät samalla kokonaisjuonta eteenpäin. Henkilöhahmot syvenevät pikkuhiljaa, ja palaset löytävät paikkansa.

Lukijana koukutuin Hawleyn tyyliin niin, että ahmaisin järkäleen parissa päivässä. Jännite säilyy läpi kirjan, vaikka sivuja on lähes viisisataa. Yleensä en lue jännitysromaaneja, varsinkaan kun olen yksin mökillä, mutta Ennen syöksyä ei saanut pelkäämään varjoja tai pimeää metsää. Niinpä se on sopiva jännäri lukijoille, jotka yleensä karttavat jännityskirjallisuutta. Ehkä juuri ennen lentomatkaa valitsisin jonkin toisen kirjan.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Antti Tuuri: Tammikuu 18 (2017)




Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 220.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Antti Tuurin Tammikuu 18 on dokumentaarinen ja napakka kuvaus Suomen sisällissotaa edeltäneistä tapahtumista ja sodan alkuvaiheista. Näkökulma on valkoisten, sillä kirjan keskeiset henkilöt ovat toimijoita Ylistaron suojeluskunnassa. Minäkertojana toimii rakennusmestari ja suojeluskuntajohtaja Ahto Sippola, joka tarinan edetessä nousee suojeluskunnan esikuntaan.

Raportinomainen romaani kuljettaa lukijaa ympäri Pohjanmaata. Lähes koko ajan ollaan liikkeellä. Sippola matkustaa reellä kireästä pakkasesta huolimatta, hän käy muun muassa Vimpelin ja Vöyrin sotakouluilla. Suojeluskunnan pitäisi riisua aseista venäläisiä sotilaista, mutta asepula hankaloittaa operaatiota. Sotakouluissakin harjoitellaan heinäseipäiden kanssa aseiden puutteessa.

Tuuri kirjoittaa historiallisiin faktoihin nojaten ja jouhevasti edeten. Tuuri tarkastelee historian käännekohtia paikoin humoristisesti, mikä on Tuurin-lukijoille tuttu sivumaku. Asepulaa pyritään ratkomaan asevaraston seinään sahattavalla reiällä, eikä Vaasan-junan sabotointi aivan onnistu. Sippolan matkoilta kertyy anekdootteja:
Renwall kysyi, kuinka kauan minä uskoin sodan kestävän. Sanoin sen kestävän kolme kuukautta. Senaattori ihmetteli, että osasin niin tarkasti sanoa, koska sota päättyisi, vaikka se ei vielä ollut edes kunnolla alkanut. Selitin, että kolmen kuukauden kuluttua olisi käsillä kylvöaika, ja silloin piti miesten olla kotona: jos satoa ei syksyllä saataisin, ihmisiä kuolisi nälkään vaikka voittaisimmekin sodan. Senaattori kirjoitti muistikirjaansa tämän.

Henkilöt jäävät etäisiksi reportaasimaisen kerronnan vuoksi. Tuuri ei mene kenenkään nahkoihin, vaikka onkin valinnut minä-kertojan selostamaan tapahtumia. Huomio on toiminnassa ja liikkeessä. Taustatyötä on ilmiselvästi tehty ahkerasti: arkistot ja historialliset selvitykset kaikuvat tekstissä.

Suosittelen tarttumaan tähän kirjaan, jos sisällissota ja erityisesti valkoinen näkökulma kiinnostavat.  Jos haluaa lukea sotaromaanin, mutta ei halua upota taisteluihin tai rintamakuvauksiin satojen sivujen ajaksi, niin tämä on kirja paikallaan. Kirja avaa hyvin taktikointia ja joukkojen valmistamista sotatoimiin. Toki tämä menee Tuuri-fanille välipalakirjana.

Tuurista on pikkuhiljaa kehkeytynyt yksi luottokirjailijoistani. Aina en pakahdu ihastuksesta hänen teostensa äärellä, mutta Tuurin kirjaan tarttuessani tiedän, mitä saan: varmaa, vakaata, nasevaa ja taidokasta luettavaa. Ääni ja poljento ovat tuttuja.

Muita Tuureja Kirjakimarassa: Matkoilla Euroopassa, Bospor Express, TaivaanraapijatIkitie, Tenoa soutamassa.

torstai 14. syyskuuta 2017

Kirja vieköön! -illan tunnelmia Savoysta 13.9.

Syksyn ensimmäistä Kirja vieköön! -iltaa vietettiin eilen Savoy-teatterissa. Tämä oli minulle ensikosketus Baba Lybeckin ideoimiin ja luotsaamiin kirjatapahtumiin. Iltamien konsepti on yksinkertaisuudessaan seuraava: Baba haastattelee jokaista kirjailijaa vuorollaan, ja ennen jokaista haastattelua kuullaan monologi kyseisen kirjailijan uutuusteoksesta. Illan ensimmäisen monologin esittää Baba, muut ovat näyttelijöiden esittämiä.




Odotukseni olivat korkealla, sillä illan kirjailijakaartista löytyi monia tuttuja ja kiinnostavia nimiä. Tiesin myös Baban taitavaksi kirjailijoiden haastattelijaksi, koska olen istunut useamman kerran yleisössä, kun hän on jututtanut kirjailijoita Helsingin kirjamessuilla.





Illan ohjelman ensimmäisellä puoliskolla lavalla nähtiin Anni Kytömäki, Kati Tervo ja Selja Ahava. Olen juuri lukemassa Kytömäen Kivitaskun viimeistä kolmannesta, joten Baban monologin teksti oli tuoreena mielessä. Kytömäen luontokuvaus ja vivahteikas kieli heräsivät uudella tavalla eloon ääneen lausuttuna.

Haastattelussa Kytömäki kertoi, miten hän odotti esikoisteoksensa Kultarinnan (2014) jäävän marginaalikirjallisuudeksi. Suosio yllätti, eikä hän uskonut saavansa seuraavaa teosta näinkään nopeasti valmiiksi. Deadline kuitenkin auttoi: hän oli aloittamassa kansatieteen opinnot ja halusi saattaa kirjan mahdollisimman valmiiksi ennen opintojensa alkua.

Luontokartoittajanakin toiminut kirjailija kertoi myös, miten hänen viehätyksensä kiviin on perua lapsuudesta. Kytömäki suhtautuu luontoon intohimoisesti: hän tietää tarkalleen, paljon hänen kirjojensa painamiseen käytetty paperi on vaatinut puuta. Ensimmäisen kirjan tuotoilla hän onkin hankkinut itselleen tätä alaa isomman metsätontin, joka on nyt suojeltu. Hän selosti myös luonnossa ja arkistoissa tekemäänsä taustatyötä. Saimme kuulla, että Kivitaskun tapahtumapaikat ovat fiktiivisiä, mutta niillä on todellisessa luonnossa esikuvia.

Kati Tervo valotti niin ikään Iltalaulajaa varten tekemäänsä taustatyötä. Hän on muun muassa tutustunut ihmisiin, jotka asuvat Murolessa, romaanin tapahtumapaikalla. Vaikka Iltalaulaja on fiktiivinen romaani, Tervo pitää faktojen täsmällisyydestä. Oli mielenkiintoista kuulla, miten romaania rytmittävät kirjeet taiteilija Elleniltä hänen siskolleen pohjautuvat todelliseen kirjeenvaihtoon.

Vera Kiiskinen tulkitsi Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa -romaania monologissaan niin, että sain kylmiä väreitä. Ahavan teksti toimi maagisesti lavalla. Haastattelussaan Ahava kuvasi kirjan kirjoitusprosessia valtameressä ajelehtimiseksi. Vastarantaa ei näkynyt, kaikki tutut käsitteet olivat murentuneet. Hän myös painotti sitä, että vaikka hän oli kirjassaan avoin, niin se ei tarkoita sitä, että hän haluaisi olla omasta elämästään avoin. 


Kristiina Halttu ja Liksomin Everstinna.

Väliajan jälkeen vuoroon pääsivät Rosa Liksom, Tuomas Kyrö ja Eero Huovinen. Kristiina Haltun meänkielinen monologi johdatteli Liksomin Everstinnan maailmaan. Yhden yön kestävässä monologiromaanissa on väkevät teemat: fasismi ja perheväkivalta. Se sukeltaa koko 1900-luvun historiaan. Odotan malttamattomana teoksen lukemista! Kirja huutelee jo tuossa pöydällä puoleensa, mutta koetan vielä malttaa mieleni: olen menossa Turun kirjamessuille bloggaajaksi Liksomin kirjaa käsittelevään lukupiiriin ja haluan kirjan olevan silloin tuoreessa muistissa. Hyvää kannattaa odottaa!

Taisto Oksanen hyppäsi Mielensäpahoittajan nahkoihin ja antoi palaa Suomen vaakunan idioottimaisuudesta. Hahmon luoja Tuomas Kyrö saikin astella lavalle raikuvien aplodien saattelemana. Kyrö kertoi juron ja hellyttävän Mielensäpahoittajan tuoreimmista kuulumisista. Maailmanvalloitus on käynnissä Etelä-Koreaa (!) myöten ja toista elokuvaa kuvataan parhaillaan. Ensimmäisen Mielensäpahoittajan äänikirjana kuunnelleena olen pitkään ajatellut, että yksi tätä lajia riittää. Jokin Mielensäpahoittajassa kuitenkin kiehtoo. On huikeaa, miten jokin kirjallinen ilmiö on noussut koko kansan tuntemaksi. Mielensäpahoittajan Suomi taitaa sittenkin päätyä lukuun.

Viimeinen vieras Eero Huovinen yllätti huumorintajullaan ja sanailullaan. Emerituspiispa intoutui jopa imitoimaan Donald Trumpia! Huovinen puhui etenkin armosta. Hänen uudessa esseekokoelmassaan Parhain päin on teksti, jossa hän käsittelee Amazing Grace -kappaletta ja sen sanomaa. Ilta päättyi luontevasti Ilkka Merivaaran koskettavaan mies ja kitara -esitykseen tästä parisataa vuotta vanhasta kappaleesta. 




Lämminhenkinen tilaisuus lunasti odotukseni kirkkaasti. Kirjallisen talk show´n katsomossa sai nauraa, liikuttua ja innostua kirjallisuudesta. Minulle ennestään tuttujen kirjojen monologeista ja haastatteluista sain ymmärrettävästi vähän enemmän irti kuin vieraiden teosten käsittelystä. Toisaalta into tarttua näihin vielä vieraisiin teoksiin kasvoi. Ja bonuksena sain vierustoverilta pari hyvää kirjavinkkiä! Kiitos Riitta: Raymond Carverin runot ja novellit kuulostavat tutustumisen arvoisilta.

Seuraavat Kirja vieköön! -illat järjestetään Savoyssa 7.11. ja 13.12.



***
Lippu tilaisuuteen saatu järjestäjältä.

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Kati Tervo: Iltalaulaja (2017)

Kansi: Päivi Puustinen.

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 204.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Iltalaulaja kertoo taiteilija Ellen Thesleffin viimeisestä kesästä rakkaalla kesähuvilallaan Casa Biancassa Ruoveden Murolessa. Hämeen sydämessä sijaitseva Valkoinen talo on aikojen saatossa rapistunut, ja taiteilijakin alkaa huomata oman raihnaisuutensa. Eletään vuotta 1945. Ellen saa kesäapulaisekseen paikallisen Taimin, ujon hämäläistytön. Arka Taimi haaveilee niin ikään taiteilijuudesta:

Taimi oli aina pelännyt kuolemaa niin paljon, että häntä pelotti elää. Hän ajatteli, että kun hän oppisi maalaamaan, niin hän oppisi hengittämään. Hän kuvitteli, että kuolemanpelko unohtuisi, kun hän tarttuisi väreihin ja rupeaisi tekemään kuvaa. Veri virtasi hänessä, sydän sykki kaulalla, ranteissa. 

Toiveet taiteelle omistautumisesta ovat maalaistalon tyttärelle kovin epärealistisia sodanjälkeisessä Suomessa. Kesä taiteilijan piikana on eräänlainen unelmien täyttymys, sillä näin Taimi saa olla lähellä ihailun kohdettaan ja tarkkailla tämän tekemisiä. Ellenin luona voi hetkeksi unohtaa äidin, jonka mieltä varjostaa edelleen höyrylaiva Kurun onnettomuus, ja alkoholisoituneen isän.

Kauniina kesäpäivinä Taimi soutaa taiteilijan saareen maalaamaan, sillä luonto inspiroi ikääntyvää maalaria. Ellen sekoittaa paletilleen usein laventelin ja syreenin sävyjä. Ennen hän maalasi paljon virtaavia vesiä, mutta tänä kesänä erityisesti linnut kiehtovat:

Ellen ihasteli jokaista lintua, kerttusta, tiaista, sieppoa, rastasta joka pihapuun oksilla pyrähteli, rantasipiä joka kivellä keikkui, lokkia joka järven yllä kirkui. Linnut hypähtelivät lähelle, lennähtivät kädestä murusia rohmuamaan, eivät pelänneet, eivät säikkyneet. 

Maalaamisen lisäksi Ellen tekee kävelyretkiä lähitienoille ja kirjoittaa kirjeitä sukulaisille ja tuttaville. Taimi saa toimia kirjeiden postittajana. Ellen myös ikävöi menneitä aikoja niin Valkoisessa talossa kuin Italiassa. Erityisesti kuollut sisar nousee herkästi ajatuksiin. Tunnelma onkin usein kaihoisa, jotenkin utuinen. Välillä myös räiskyy ja kirosanat sinkoilevat, sillä taiteilija osaa olla itselleen ankara.

Tervo maalaa tekstissään taitavasti sodanjälkeistä ajankuvaa: gramofoni soi, korviketta juodaan ja kirjeet ovat ensisijainen yhteydenpitoväline, vaikka huvilassa toki on telefooni. Myös kielessä Tervo pyrkii olemaan ajalle uskollinen. Huvilassa on fiinit lautaset, eikä rapistuvaa huvilaa ole aikoihin remonteerattu. Ellen katselee altaanilta järvelle, ja juhlan kunniaksi syödään forellia. Ellen haaveilee karljohaneista. Taimin hämäläismurre on toimiva kontrasti Ellenin ruotsin sävyttämälle kielelle. Nautin kielen kekseliäisyydestä, ainoastaan sanajärjestyskikkailut ärsyyntymään saivat.

Iltalaulaja herätti kiinnostukseni Ellen Thesleffiin, haluan tietää enemmän ja syvemmin taiteilijasta. Tervon kirja kun on fiktiivinen kurkistus hyvin lyhyeen ajanjaksoon Thesleffin elämässä. Mikä iloinen yllätys olikaan, kun kirjaa lukiessani sain kuulla, että ensi viikolla ilmestyy Teokselta Hanna-Reetta Schreckin kirjoittama elämäkerta Minä maalaan kuin jumala: Ellen Thesleffin elämä ja taide. Mahtavaa! Pääsen siis lukemaan lisää mielenkiintoisesta persoonasta piakkoin!

Kirjan jälkeen luin Kati Tervon haastattelun, jossa hän kertoi tätinsä tarinan toimineen romaanin innoittajana. Tädillä oli ollut vahvoja taiteilijahaaveita, mutta hän ei saanut toteuttaa niitä. Haaveiden kariutuminen on Tervon mukaan kenties yksi syy siihen, että täti sairastui skitsofreniaan. Toisaalta myös Tervolla itsellään on ollut taiteilijahaaveita, joten Taimin hahmossa voi nähdä myös hänen tuntemuksiaan. Lisäksi Tervojen mökki sijaitsee Murolessa, saman vesistön äärellä kuin Casa Bianca.

Iltalaulaja päätyi luettavakseni Kirja vieköön! -tapahtuman johdosta. Tervo nimittäin on yksi kuudesta kirjailijasta, jotka nousevat tänään Savoy-teatterin lavalle Baba Lybeckin kanssa. Odotan mielenkiinnolla, mitä Tervo ja Lybeck kirjasta keskustelevat ja minkälaisen monologin näyttelijä kirjasta esittää. Raportoin illasta tänne blogiin myöhemmin tällä viikolla!

Kati Tervon uutukaisesta on kirjoittanut myös Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. Osallistun Iltalaulajalla #taiteilijaromaani-haasteeseen.

torstai 7. syyskuuta 2017

Ennakkotunnelmia Kirja vieköön! -illoista




Baba Lybeckin luotsaamat Kirja Vieköön! -kirjallisuusillat Savoy-teatterissa jatkuvat. Ensimmäiset kolme tapahtumaa järjestettiin keväällä, ja nyt syksyllä on niin ikään luvassa kolme iltamaa. Illat ovat Kirja-Suomi 2017 -juhlavuoden päätapahtuma.



En ollut paikan päällä kevään tapahtumissa, mutta olen lukenut mielenkiintoisista keskusteluista ja koskettavista kohtaamisista muista kirjablogeista. Niinpä ilahduin suuresti, kun sain kutsun Baban järjestämään Bloggaajatapaamiseen kuulemaan syksyn ohjelmistosta ja tapaamaan muita bloggaajia.

Tilaisuus järjestettiin eilen Original Sokos Hotel Presidentin Bistro Manussa, jossa pääsimme testaamaan Manun illallisen. Erityisesti mieleeni jäivät paikan välitön tunnelma, sympaattinen keittiömestari ja pääruoan mehevä kasvispihvi.

Ruhtinaallisten tarjoilujen ja kirjakeskustelujen lomassa kustantajien edustajat kertoivat syyskuun kirjaillan kirjoista ja toiminnanjohtaja Laura Karlsson kertoi Kirja-Suomi 2017 -hankkeesta.

Opin muuten illan aikana, mistä sanonta "Tulee kuin manulle illallinen" juontaa juurensa. Sillä ei olekaan mitään tekemistä edesmenneen presidentti Koiviston kanssa, kuten olin luullut, vaan manu tarkoittaa tässä mestaria. Entisaikaan kun taloissa kiertäville mestareille katettiin automaattisesti illallinen.

Syksyn ensimmäinen ilta Savoyssa onkin jo ensi viikolla! Keskiviikkona 13.9. teemana on "Elämä kirjassa". Tuolloin lavalla nähdään kirjailijat Anni Kytömäki, Kati Tervo, Selja Ahava, Rosa Liksom, Tuomas Kyrö ja Eero Huovinen. Monologeja kirjailijoiden uutuusteoksista esittävät näyttelijät Milka Ahlroth, Vera Kiiskinen, Kristiina Halttu, Taisto Oksanen ja Ilkka Merivaara.


Syksyn ensimmäisen iltaman kirjakattaus.

Mukana on siis joukko toinen toistaan kiinnostavampia kirjailijoita! Heidän uutuuksistaan olen ehtinyt lukea ja blogata vasta Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa -romaanin. Ennen ensi keskiviikkoa yritän ehtiä lukea ainakin Kytömäen Kivitaskun, sillä olen kuullut siitä hurjasti hyvää: eilenkin moni bloggaaja nosti sen viime aikojen merkittävimmäksi lukukokemuksekseen. Myös tänään ilmestyvän Rosa Liksomin Everstinnan lukemista odotan jo kovasti, sillä olen menossa Turun Kirjamessuille bloggariksi lukupiiriin, jossa käsitellään tuota kirjaa.

Syksyn kaksi muuta kirjallisuusiltaa pidetään 7.11. ja 13.12. Näiden tapahtumien kirjavieraat ja teemat julkistetaan myöhemmin.

Annetaan kirjan viedä!

tiistai 5. syyskuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (2017)

Kansi: Jenni Noponen.

Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 229.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa on omaelämäkerrallinen romaani menettämisestä, avioliitosta ja identiteetistä. Päähenkilön elämä nyrjähtää sijoiltaan, kun aviomies eräänä päivänä ilmoittaa haluavansa korjata sukupuolensa:

- Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen. 

Päähenkilö ajautuu kriisiin. Tuska, viha ja ahdistus vyöryvät päälle. Hän kokee, että on menettämässä puolisonsa, rakastettunsa ja elämänkumppaninsa. Hän alkaa epäillä muistoja, tunteiden aitoutta. Jos mies on aina tiennyt haluavansa olla nainen, miksi he olivat yhdessä? Oliko hän sittenkin miehelle vain naiseuden esikuva, tutkielman kohde? Ahava kuvaa koskettavasti minä-kertojan tunteiden myrskyä ja epätoivon tiloja.

Aviomies alkaa pukeutua hameeseen, käy kampaajalla, poistattaa karvoitusta. Hän ostaa jopa samanlaisen takin kuin vaimolla. Asiasta kerrotaan tuttaville. Vaimo joutuu huomaamaan, että tilanne on hänelle liikaa. Tulee ero, mutta naiselle se on kaiken keskellä vain pieni sivupolku. Hänen ajatuksensa pyörivät sen ympärillä, että on kadottamassa miehensä. Näkökulma on koko ajan tiukasti vaimon: miehen muutosta ja sen seurauksia kuvataan vain hänen kokemusmaailmastaan käsin. Tämä on ymmärrettävä rajaus, varsinkin kun kyse on autofiktiosta. Kaikesta huolimatta huomasin lukiessani kaipaavani miehen näkökulmaa. 

Ahava tuo vaimon ja miehen tarinan rinnalle Kolumbuksen löytöretkeilyn, mikä houkuttelee pohtimaan löytämisen, etsimisen ja katoamisen kysymyksiä. Maailman muotojen ja maanosien sijainnin epäselvyys rinnastuvat kaikista lähimmän ihmisen identiteetin muutoksen kanssa. Naisen näkökulmasta mies on katoamassa, kuten kirjan nimikin kertoo, vaikka mies onkin löytämässä oman sukupuoli-identiteettinsä. Nainen joutuu etsimään uusia sanoja, miettimään vieraiden kielten pronomineja ja harkitsemaan osuvia verbejä, jotta pystyy sanallistamaan tapahtunutta. Vie kaksi vuotta ennen kuin hän pystyy sanomaan entisen miehensä uuden nimen. Viime vuonna lukemassani David Ebershoffin Tanskalaisessa tytössä vaimon suhtautuminen on aivan toisenlaista.

Luonnehdin kirjaa alussa omaelämäkerralliseksi, mutta oikeastaan se ei tule romaanista ilmi. Sitä ei mainita esimerkiksi takakansitekstissä, liepeissä eikä itse tarinassa. Sen sijaan omakohtaisuus on tuotu esiin kirjan markkinoinnissa: Ahava oli elokuun HS:n Kuukausiliitteen kansijutussa ja ilmestymisen jälkeen on ilmestynyt muitakin lehtijuttuja. Hesarin haastattelussa Ahava kertoo, miten hänen miehensä eräänä päivänä ilmoitti haluavansa korjata sukupuolensa naiseksi, mitä siitä seurasi ja miten aiheesta syntyi kirja. Luin jutun ennen kuin sain kirjan käsiini - tosin olisin lukenut kirjan joka tapauksessa, koska Ahavan aiempi romaani Taivaalta tippuvat asiat teki minuun suuren vaikutuksen pari vuotta sitten.

Ajatukseni kirjasta ovat jollakin tapaa ristiriitaiset. Ennen kuin mieheni katoaa on epäilemättä ansiokas romaani. Erityisesti päähenkilön henkilökohtainen tragedia kuvataan niin riipaisevasti, että rintakehää puristaa. Ahavan kaunis ja lyyrinen kieli sekä teoksen ilmava rakenne onneksi helpottavat lukijan työtä. Jokin teoksessa kuitenkin hiersi lukiessani. Vaikka minulla ei Knausgård-fanina ole mitään autofiktiota vastaan, jäin miettimään, millainen omaelämäkerrallinen muistelmateos aiheesta olisi syntynyt. Tai mitä jos kerrontaa olisi viety enemmän fiktion suuntaan ja otettu mukaan muitakin ääniä? Entä jos tarinan omakohtaisuutta ei olisi paljastettu, millainen vastaanotto olisi ollut?

Kirja muistutti siitä, että olisikin mielenkiintoista lukea lisää Kolumbuksen tai Marco Polon matkoista. Ja jonakin päivänä ehdottomasti Ahavan esikoinen Eksyneen muistikirja.

Kuukausi sitten julkaistu kirja on saanut huikean paljon blogihuomiota. Kannattaa vilkaista vaikkapa Ompun, Katjan, Helmi Kekkosen tai Maijan juttu. 

perjantai 25. elokuuta 2017

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö (2017)




Alkuteos: The Ministry of Utmost Happiness.
Suomentaja: Hanna Tarkka (2017).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 478.
Oma arvioni: 2½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Lähes vuosi sitten julkisuuteen tuli tieto, että intialaiselta Arundhati Roylta on tulossa uusi kirja. Paljastus herätti kirjaihmisissä luonnollisesti mielenkiintoa ja suuria odotuksia: Royn vuonna 1997 julkaistu esikoisteos ja tähän mennessä ainoa romaani Joutavuuksien jumala hurmasi lukijat ympäri maailmaa ja voitti Booker-palkinnon. Pitkä odotus palkittiin tänä kesänä, ja suomennoskin ilmestyi nopeasti.

Roy on esikoiskirjansa julkaisun jälkeen toiminut muun muassa ihmisoikeusaktivistina ja esseistinä, mikä näkyy Äärimmäisen onnen ministeriön teemoissa ja paikoin hyvin kantaaottavana, tulisena kerrontana. Parinkymmenen vuoden hauduttelun tuloksena syntynyt kirja on nimittäin ladattu täyteen politiikkaa, terrorismia, sotaa, väkivaltaa, seksuaalivähemmistöjen kokemuksia, uskonnollisia kiistoja ja Intian ja Kashimirin alueen konfliktia. Toki mukana on myös rakkaustarina sekä ystävyys- ja perhesuhteita. Kirjassa ei ole yhtenäistä juonta, vaan se on toisiinsa kytkeytyvien ja irrallisten tarinanpätkien verkosto.

Henkilökaarti on pökerryttävä. Keskushahmojen lisäksi tarinassa piipahtaa kymmeniä ja kymmeniä muita, joista suurin osa vain hyvin pienessä roolissa. Keskushenkilöinä ovat Anjum ja Tilottama, paljon kokenut transsukupuolinen henkilö ja arkkitehti, joiden elämäntarinat risteävät. Näistä erityisesti Anjum muodostui tukikohdakseni kirjassa. Hermafrodiitti Anjum elää lapsuutensa poikana nimeltä Aftab, mutta hän tuntee aina vain vahvemmin olevansa tyttö. Teininä hän muuttaa taloon, jossa asuu hänen kaltaisiaan, hijroja. Näin syntyy Anjum, josta tulee lopulta Delhin kuuluisin hijra. Myöhemmin hän muuttaa hautausmaalle asumaan ja perustaa sinne "täysihoitolan", jonka asukkaina on kirjava joukko ihmisiä ja eläimiä.

Hän eli hautausmaalla kuin puu. Aamun sarastaessa hän saatteli varikset tiehensä ja toivotti lepakot tervetulleiksi kotiin. Illan hämyssä hän teki päinvastoin. Siinä välissä hän keskusteli yläoksilla häälyvien korppikotkanhaamujen kanssa. Hän tunsi niiden kynsien hellän otteen kuin aavesäryn amputoidussa raajassa. Ilmeisesti ne eivät olleet läpeensä onnettomia poistuttuaan anteeksi pyydellen kertomuksesta.

Jo tämä kirjan ensimmäinen kappale lupailee paljon. Läpi kirjan teksti on kuvailevaa, värikylläistä, vivahteikasta. Hanna Tarkka on tehnyt mielettömän hienoa työtä suomentaessaan Royn polveilevia lauseita ja omintakeisia ilmaisuja. Royn kauniista kielestä ja ihmisten ja miljöiden kuvauksista sain puhtia lukemiseen, joka muuten takkusi.

Olin kuullut huhuja kirjan haastavuudesta etukäteen ja teoksen alkupuolella olin noista puheista jopa hämilläni. Alku rullasi mielestäni hyvin, pysyin kärryillä ja Anjumin tarina herätti mielenkiinnon. En ehtinyt kauaa näistä tuntemuksista iloita ja lopulta olin eksyksissä suurimman osan kirjasta. Rakenne on fragmentaarinen, ja tarina hyppii ajassa, paikassa ja vyöryttää jatkuvasti uusia henkilöitä. Välillä olin suoraan sanottuna ihan pihalla.

Kirjan loppupuolella sain jälleen jotenkin tekstistä otteen, mikä pelasti paljon. Kirjassa on paljon kiehtovaa, mutta samaan aikaan luotaantyöntävää. En vieroksu vaikeita kirjoja, mutta joskus liika on liikaa. Lukukokemukseni oli yhtä kaoottinen kuin mielikuvani Intiasta.

Kannattaa kuunnella viimeisin Sivumennen-kirjapodcast, jossa Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen jakson loppupuolella keskustelevat tästä kirjasta. He summaavat, että Äärimmäisen onnen ministeriö on romaani siitä, miten tuhoavaa on nationalismi. Ja he rakastavat Royn uutukaista paljon enemmän kuin minä. Kirjablogeissa Äärimmäisen onnen ministeriöstä ovat bloganneet esimerkiksi Omppu ja Mila
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...