tiistai 9. lokakuuta 2018

Turun Kirjamessuilla koettua

Viime viikonlopun vietin messutunnelmissa Turussa. Pääsin jälleen todistamaan messujen ihmeellistä vaikutusta aikaan: kolme päivää hujahti ohi hetkessä, mutta silti tuli nähtyä ja koettua niin paljon, että tuntuu kuin olisin ollut viikon reissussa. Siirtyminen messuhulinasta arkeen on tuntunut melkoiselta pudotukselta, mutta onneksi kirjakuplassa vietetyt päivät jäävät elämään muistoissa. Lukuvinkkejäkin tuli kerättyä hyvä määrä pimenevän talven varalle. Tässä katsauksessa palaan vielä lyhykäisesti viime viikonlopun tunnelmiin.

Messuskumppaa ja ostoksia.

Kirjat vetävät väkeä


Turun Kirjamessuilla vieraili edellisvuoden tapaan reilut 21 500 kävijää, joten tungosta paikoitellen riitti. Jotkin keskustelut vetivät paikalle massoittain väkeä: minäkin sain vain seisomapaikan auditorion ovensuusta esimerkiksi Hotakaisen haastattelun ja Minna Canth -keskustelun ajaksi. Molempiin tilaisuuksiin saavuin hyvissä ajoin, mutta silti ei ollut toivoakaan saada istumapaikkaa.

Minna Rytisalo, Jouko Jokinen, Elina Knihtilä ja Jenni Haukio.

Jenni Haukion vetämässä Minna Canth -keskustelussa ajatuksiaan olivat jakamassa Jouko Jokinen, Minna Rytisalo ja Elina Knihtilä. Tunnin ajan kestäneen tilaisuuden kuluessa väkeä lähti salista sen verran, että pääsin hivuttautumaan portaille. Salin toisella puolella porraspaikalla keskustelua seurasi myös presidenttimme Sauli Niinistö — ja kuvat kirjaa lukevasta, portailla istuvasta Niinistöstä levisivät somessa tunnisteella #OnlyInFinland. Niinistö kommentoi asiaa Twitterissä: "Se vaan on niin, että portailla oli hyvät tilat istua. Muut pääsevät helposti ohi ja itse vikkelään pois, jos sellainen tunne tulee. Nyt ei tullut."

Teemamaahan tutustumassa


Messujen teemamaana oli tänä vuonna Viro ja muina teemoina kestävä kehitys ja Itämeri. Niin paljon kuin meremme minua kiinnostaakin, niin huomasin olevani aina jossakin muualla, kun Itämerestä oli messuilla puhe. Viro-teemaan sen sijaan uppouduin huolella. Kuuntelin ainakin Valdur Mikitaa, Andrei Ivanovia, Paavo Matsinia, Kai Aareleidiä. Luin messujen aikaan Aareleidin romaania Korttitalo ja monien muidenkin virolaisten kirjailijoiden kirjoja otan luettavaksi, kunhan ehdin.

Valloittava Kai Aareleid ja Korttitalo.

Monia mielenkiintoisia keskusteluja ja virolaisia kirjailijoita jäi vielä näkemättä, mutta onneksi useita virolaisia kirjailijoita saapuu myös Helsingin messuille kuun lopulla. 

Jotain uutta, jotain vanhaa


Seksiä RÖH oli ehkä erottuvin ohjelmanimi koko messuohjelmassa, joten täytyihän sitä mennä kuuntelemaan! Lavalla Siri Kolu, Magdalena Hai ja Siiri Enoranta keskustelivat seksistä ja seksuaalisuudesta nuortenkirjallisuudesta. Keskustelua kuunnellessani iloitsin, miten mahtavaa nuortenkirjallisuutta nykyään Suomessa kirjoitetaankaan, ja samalla hämmästelin, miksi luen sitä niin vähän. Kuin tilauksesta olen törmännyt useisiin suosituksiin Magdalena Hain uutukaisesta Kolmas sisar, joten siihen on tutustuttava nuorten puolelta seuraavaksi.

Siri Kolu, Magdalena Hai ja Siiri Enoranta

Kauempaa saapuneista kirjailijavieraista kävin kuuntelemassa meksikolaissyntyistä Laia Jufresaa, jonka esikoisromaani Umami ilmestyi vastikään suomeksi. Kirja kertoo surusta, ja tarinassa liikutaan Meksikon ja Yhdysvaltojen rajalla. Jufresa kertoi, että kirjoitti kirjansa, koska halusi antaa tilaa ja äänen surulle, sillä yleensä niitä ei surulle Meksikossa anneta. Nykyisin Englannissa asuva kirjailija on kotoisin maasta, jossa väkivallasta on tullut arkipäiväistä. Murhatilastot ovat pysäyttäviä ja esimerkiksi joka 19. minuutti joku katoaa. 

Umamin suomentanut Laura Vesanto haastatteli kirjailijaa.

Useita pidempiaikaisia lempikirjailijoitanikin ehdin messuilla kuunnella. Anja Snellmanin Kaikkien toiveiden kylä on lukuromaani kahden naisen ystävyydestä ja Kreetasta, joka on ollut kirjailijan toinen kotimaa jo vuosikymmenien ajan. Antti Tuurin Aavan meren tuolla puolen taas kertoo suomalaisten maahanmuuttajien jälkeläisistä Ruotsin lähiössä.


Anja Snellman, Antti Tuuri ja Riikka Pulkkinen messuilla.

Riikka Pulkkisen uutuus Lasten planeetta on paitsi avioeroromaani, myös kertomus psykoosista ja sisarusten suhteista. Olen jo kuunnellut kirjan lähes kokonaan äänikirjana, mutta ostin kirjan painettuna messuilta, koska haluan palata monitahoiseen tarinaan vielä uudelleen. Ja olihan se hauska saada kirjailijan signeeraus!

Katse ensi vuoteen 


Turun Kirjamessut järjestetään jälleen ensi vuonna lokakuun alussa. Nyt messujen ohjelmajohtajaksi palaa opinto- ja äitiysvapailta Jenni Haukio, joka ei vielä tehnyt suuria paljastuksia ensi vuoden ohjelmasta tai teemoista. 

Haukio puhui messujen avajaisissa.

Ensi vuoden teemansa messuilla paljasti Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikko, ja tuo teema on  "Rajaton meri – Itämeri ja muut muistavat vedet". Heti kun kuulin tästä, aloin miettiä, olisiko ensi kesänä vihdoin aika osallistua tähän tapahtumaan. Kirjallista ohjelmaa meri-teemalla saaristossa heinäkuussa – ajatus tuntuu kyllä houkuttelevalta.

Kiitos ja kumarrus


Loppuun vielä kiitokset messujen järjestäjille messulipuista ja bloggaajien huomioimisesta messuilla! Bloggaajille muun muassa järjestettiin lounas, joka oli kiva tilaisuus päästä tapaamaan tuttuja ja tutustumaan uusiin kollegoihin. 

Mainiota oli myös se, että kirjabloggaajille annettiin tänä vuonna tilaa ohjelmassa. Seurasin korvat höröllä bloggaajakeskustelua, jossa useat kirjabloggaajat keskustelivat kirjailija Pajtim Statovcin kanssa. Rakkaudesta kirjallisuuteen ja hyvien kirjavinkkien jakamisen ilosta, siksi tätä harrastusta useimmat jatkavat vuodesta toiseen. 

Ohjelmajohtaja Seppo Puttonen
kävi tervehtimässä bloggaajia bloggaajalounalla.

Kiitos myös bloggaajakollegoille seurasta, kirjavinkeistä ja ohjelmatärpeistä!

Seuraavaa messurupeamaa ei tarvitse kauaa odotella, sillä Helsingin kirjamessut alkavat jo reilun parin viikon kuluttua. 

keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Turun kirjamessut: ennakkotunnelmia ja lippuarvonta



Syksyn ensimmäiset kirjakarkelot lähestyvät hurjaa vauhtia: Turun kirjamessut alkavat jo reilun viikon kuluttua. Lokakuinen miniloma Turkuun on minulle jo perinne ‒ kolmannesta kerrasta voi varmaankin jo näin sanoa. Tänä vuonna aloin suunnitella reissuani heinäkuussa. Turun messuhumuun on päästävä! 

Luvassa on monipuolista messuohjelmaa kirjanystäville kolmen päivän ajan. Tässä postauksessa esittelen ohjelmaa, teen siitä muutamia nostoja ja käynnistän neljän messulipun arvonnan. Tarkat arvontaohjeet löydät tekstin lopusta. 

Viro ja Itämeri näkyvät ohjelmistossa 


Ohjelmapäällikkönä tämän vuoden messuohjelmaa on ollut kokoamassa Ylen kirjallisuustoimittajan töistä eläköitynyt Seppo Puttonen. Teemamaa on tänä vuonna Viro, minkä lisäksi on ideoitu paljon ohjelmaa Itämeren suojelun ja kestävän kehityksen ympärille.

Virolaisia kirjailijoita on paikalla useita kaikkina kolmena messupäivänä. Kirjoistaan ovat kertomassa ainakin Andrus Kivirähk, Paavo Matsin, Kai Aarelaid, Kätlin Kaldmaa, Andrei Ivanov, Valdur Mikita, Kairi Look ja Jaak Jõerüüt.

Itämeri on aiheena useissa keskusteluissa. Esimerkiksi lauantaina Agricola-lavalla klo 11.00 alkaa keskustelu otsikolla Laitetaan Itämeri kuntoon, ja sunnuntaina Auditoriossa alkaa Itämeri nyt -keskustelu klo 10.50.  

Teemojen lisäksi messuohjelmassa on liuta muutakin kiinnostavaa ohjelmaa. Lavoilla nähdään esikoiskirjailijoita, konkareita, tietokirjailijoita, runoilijoita. Ohjelmaa on niin lapsille kuin aikuisillekin, ja sunnuntaina messuille pääsee sisään ilmaiseksi cosplay-asussa. Tarkan päiväkohtaisen ohjelman löydät täältä.

Kirjabloggaajana odotan paljon lauantaiselta keskustelulta, joka on otsikoitu nasevasti Rakkautta kirjoihin vai maksettua markkinointia? (Onerva, klo 14.45-15.30) Paikalla kirjabloggaamisesta ja podcasteista keskustelemassa ovat kirjailija Pajtim Statovci sekä useita bloggaajakollegoita: Arja Kulttuuri kukoistaa -blogista, Tuomas Tekstiluola-blogista, Kirsi Kirsin kirjanurkka -blogista ja Tuija Tuijata-blogista. Mukana on myös Sivumennen-podcastin Jonna Tapanainen, ja keskustelua johdattelee Kirsin Book Club -blogin Airi.

En aio myöskään ohittaa Minna Canth -keskustelua, joka pidetään lauantaina Auditoriossa klo 13 alkaen. Otsikolla Mitä Minna tekisi – Suurnaisen perintö 2010-luvulla. Minna Canth 175 vuotta ovat keskustelemassa Elina Knihtilä, Jouko Jokinen ja Minna Rytisalo. Keskustelua moderoi Jenni Haukio.

Lippuarvonta


Ilokseni sain messujen järjestäjältä blogipassin lisäksi neljä messulippua arvottavaksi blogini lukijoiden kesken!

Näin osallistut arvontaan: kommentoi tätä tekstiä ja kerro kommentissasi, kuka on mielestäsi mielenkiintoisin esiintyjä tulevilla Turun Kirjamessuilla. Jos menisit messuille, mitä ohjelmaa et jättäisi väliin? Kirjoita kommenttiin myös sähköpostiosoitteesi (tai ilmoita se minulle osoitteeseen nannankirjakimara (at) gmail.com), jotta saan voittajaan pikaisesti yhteyttä ja liput ehtivät ajoissa perille. Vastata voi myös Kirjakimaran Facebook-sivuilla tai Instagramissa kommentoimalla arvontapostausta.

Vastausaikaa on sunnuntaihin 30.9. klo 18 asti. Tuolloin arvon kaksi kahden lipun lippupakettia (eli 2 x 2 kpl messulippuja) kaikkien messutärppinsä jakoon laittaneiden kesken ja laitan sähköpostia voittajalle. Jos voittaja on vastannut Facebookissa tai Instagramissa, otan yhteyttä yksityisviestillä. Messuliput lähtevät postissa voittajalle heti maanantaina 1.10. (tai kunhan saan postiosoitteen voittajalta).



Turun Kirjamessujen kanssa samaan aikaan järjestetään myös Turun Ruoka- ja Viinimessut, joihin pääsee tutustumaan samalla messulipulla. Messut ovat auki pe ja la klo 10–18 ja su klo 10–17. Yhden lipun arvo on 16 €.

Onnea arvontaan!

maanantai 17. syyskuuta 2018

Tommi Kinnunen: Pintti

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2018.
156 sivua e-kirjana.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Tommi Kinnusen kolmas romaani Pintti kertoo kolmesta sisaruksesta kylässä, jonka elämä kiertyy lasitehtaan ympärille. Kolmenpäivänromaani sijoittuu 1940-luvun loppuun ja 1950-luvun alkuvuosiin. Tarina sukeltaa intensiivisesti tehtaan arkeen ja lasinpuhalluksen maailmaan. Siinä samalla lukija tutustuu kylän ja tehtaan väkeen sisarusten vaiheiden kautta. Jussi on sisaruksista vanhin ja hänen näkökulmaansa seurataan ensimmäisenä. Keskivaiheilla keskiössä on Helmi, lopuksi Raili.

Romaanin nimeksikin päätynyt pintti on lasimurskaa, ylijäämälasia, jolla on aikojen saatossa tasoitettu notkelmia ja painaumia lasitehtaan ympäristössä. Näin tehdas ulottaa vaikutuspiirinsä maaperään asti, aivan kuin sen hierarkia vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin ja koko kyläyhteisön elämään. Tehtaan piirissä on nimittäin tiiviisti koko kylä. Tehtaan pilli rytmittää arkea, ja työpaikka tehtaalla on kylässä selviämisen elinehto. Jos olet disponentin suosiossa, asemasi on turvattu, jos taas et, ajaudut ulkokehälle.

Jussi havainnoi äänet, värit ja muodot tarkasti. Aistiherkällä ja omalaatuisella miehellä on hyvän aikaa tehtaalla suojatyöpaikka, vaikka itse hyttien työn tempo on hänelle liikaa. Surumielinen Helmi taas on pienen tytön äiti, jonka arki on selviytymistä tehdastyössä ja perheenäitinä. Raili puolestaan on kyläläisten puheissa "Helsingin huora" värikkään menneisyytensä vuoksi. Hän on niitä harvoja kyläläisiä, jotka onnistuvat sinnittelemään ilman tehtaan vakituista tiliä tilapäistöitä tekemällä.

Elämänpiiri on monella kyläläisellä pieni. Oman kodin ja tehtaan lisäksi elämään kuuluvat osuuskauppa ja työväentalo. Tarinasta nousee useita vastakkainasetteluja, kuten maaseutu ja kaupunki, kartano ja tehdastyöläiset, miehet ja naiset sekä Jussi ja muut kyläläiset. Vastakkain, tai ehkä paremmin rinnakkain, ovat myös kauneus ja rumuus, sillä kaikkein kauneimassakin lasissa on mukana pinttiä, ylijäämää. Lasitehtaan kauniiden esineiden taustalla oleva työ on myös raskasta, kuluttavaa, joskus kohtalokastakin.

Sodan aikana naiset pyörittivät tehdasta, mutta sodan jälkeen palattiin vanhoihin asetelmiin.
Vaikka salissa on sekä miehiä että naisia, he työskentelevät selvästi erillään. Miehet hiovat lasia tilan toisessa reunassa ja toisessa naiset piirtävät viivoja merkkauslevyjen ääressä.
Naiset tekevät tehtaalla äänettömiä töitä, miesten työskentelystä lähtee monenmoista ääntä: taljojen huminaa, voimapyörien vikinää, lasin kilinää sekä kirskuvaa ja sirisevää ääntä.

Kinnunen on todella perehtynyt aiheeseen, ja lasitehtaan arki herää eloon kirjan sivuilla. Lasi innoittaa kirjailijan kieltä: ääni on paksua kuin sula lasi, ilma on terävää hengittää, miehet ja naiset olivat kaikki palaneet sodassa hauraiksi kuin lasi. Sanaston runsaus ja kielikuvien tarkkuus tekivät minuun vaikutuksen ‒ mihin kaikkeen suomi taipuukaan!

Sivuhuomiona minun on pakko mainita siitä, miten Hesarin kritiikissa pidettiin Kinnusen käyttämää supsuttamista "alentuvana ja söpöstelevänä naisverbinä, jonka näkeminen sattuu silmiin". Kriitikon mukaan Kinnunen näin vahvistaa stereotypioita naishahmojensa kuvauksessa. Naiset siis tarinassa supsuttavat toisilleen saunassa. Hieman ihmettelin arviota lukiessani tätä yhden verbin teilausta, koska samankaltaista verbiä kirjassa käytetään kuvaamaan myös miesten toimintaa: "Jotkut vanhemmista puhaltajista, niistä joiden kanssa isä riitautui pahiten, supsuttelevat isän kuolleen, mutta sellaisia Jussi ei kuuntele."

Kinnunen käsittelee hahmojaan rakkaudella, mutta säälimättömästi. Paras imu tarinassa on sen alkuvaiheilla, loppua kohden se jo hieman höllensi otettaan. Minua kyllä kiehtoivat henkilöiden vaiheet ja kohtalot aivan loppuun saakka, mutta ehkä ongelmani on tuo näkökulmatekniikka. Pintti on nykyään niin tavanomaiseen tapaan jaettu kolmen keskeishenkilön tarinoiden mukaan, ja tällä kertaa näistä ensimmäiseen kiinnyin eniten. Raili ja Helmikin kiinnostivat, mutta hieman petyin, kun jouduin päästämään Jussin etäämmälle.

Vaikka luin kirjan lähes ahmaisten, tarina ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan. Ihmisten kohtalot pohdituttivat vielä kauan lukemisen jälkeen. Jäin myös miettimään, miten vähän ihmisillä oli omaisuutta kirjan tarinan aikaan. Perunkirjoitukseen ei välttämättä tullut montaa riviä. Astioita, muutamia huonekaluja, petivaatteita. Nykyiseen tavarapaljouteen verrattuna tämä tuntuu käsittämättömältä. Kuinka moni nykyihminen Suomessa edes pystyisi listaamaan omistamansa tavarat ilman suurimittaista inventaariota?

Ajankuvan lisäksi Pintistä tulee oppineeksi yhtä ja toista lasitehtaasta ja lasinpuhaltamisesta. Nyt ymmärrän, miksi Taalintehtaalla paikallisen lasipuhaltajan paja on nimeltään Lasihytti - Glashyttan. Kirja myös herätti tiedonjanoa. Viime viikkoina olen googlaillut muun muassa yliopiston kirjaston evakuointia, Suomen lasiteollisuuden historiaa ja Nuutajärveä, jonka kuulin olevan tarinan paikkakunnan esikuva. Enkä vain voi lakata hämmästelemästä sitä, miten pintillä, siis lasimurskeella, on oikeasti tasoitettu lasitehtaan lähiseutujen maastoa. Ajatus puistattaa.

Lukupesäni loppukesän auringossa.

Kinnusen romaani ilmestyi elokuussa, kun olin viettämässä etätyöviikkoa mökkisaaressamme. Pääsin ensimmäistä kertaa nauttimaan e-kirjan kätevyydestä toden teolla: saatoin alkaa lukea uutuusromaania heti sen ilmestymispäivänä saaressa ilman reissua mantereelle. Työpäivän jälkeen oli palkitsevaa uppoutua pehmeään lukupesääni ja Kinnusen vetävään tarinaan. Kauan se vei, mutta nyt olen totaalisesti myyty e-kirjoille. 

lauantai 15. syyskuuta 2018

Lauantain lyhärit: riippukeinussa luettua ja kuunneltua




Täällä taas! Bloggausvireeni oli kateissa loppukesästä, joten Kirjakimara hiljentyi reiluksi kuukaudeksi. Lukujumista en ole kärsinyt, mutta kirjoittamisesta ei vain tullut mitään. Töissä oli hektinen kirjoitusrupeama ennen pätkätyön päättymistä ja siinä ohella ahkeroin työnhaussa. Välillä istuin koneelle ja avasin jonkin luonnostekstin, mutta sain naputeltua vain muutaman sanan. Sitten vain istuin ajatuksissani. Oli parempi pitää selkeä tauko.

Blogipaussi teki hyvää, sillä nyt tuntuu taas hyvältä avata blogiluonnosten lista ja suunnitella tekstejä.  Luettujen kirjojen pino on kasvanut melkoiseksi, joten materiaalia ainakin on. Alkuun lähden lauantain lyhytarvioiden avulla, tämä olkoon vauhdikas startti antoisalle kirjasyksylle! Seuraavaan nelikkoon uppouduin helteisen kesän aikana. Kirjojen lukemisesta on vierähtänyt tovi, joten kovin syväluotaavia nämä esittelyt eivät ole ‒ keskityn nyt muistini varassa fiilistelyyn.

Maggie Nelson: Argonautit

Alkuteos: The Argonauts (2015).
Suom. Kaijamari Sivill.
S&S 2018. 207 s.

Kansi:?
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Ensi alkuun hieman hämmennyin Nelsonin kirjan teoreettisuudesta: sivujen marginaaleihin on merkitty filosofeja ja kirjailijoita, joihin kirjailija tekstissään viittaa. Vaikuttaapa raskaalta, ei ehkä olekaan minun kirjani näin kesähelteillä... Onneksi työnsin tällaiset ajatukset sivuun ja annoin Nelsonille mahdollisuuden.

Ja miten tätä kirjaa lopulta rakastinkaan! Se herätti suurta ihailua Nelsonia kohtaan: miten kukaan voi onnistua yhdistämään omakohtaiset, viiltävän rehelliset pohdinnat teoreettisuuteen näin hienosti. Huokailin ihastuksesta. Ja luin miehelleni ääneen pätkiä kirjasta, koska Nelson vangitsee kirjansa sivuille niin hienoja tuokiokuvia, tunteita ja analyysejä, että ne on pakko lukea ääneen.

Nelson on amerikkalainen taidehistorioitsija ja kirjailija, jonka puoliso on taiteilija Harry Dodge. Harry ei halua määritellä sukupuoltaan. Kirjassa Nelson kirjoittaa erityisesti ajasta, jolloin Harry aloittaa testosteronihoidot ja hän itse on raskaana. Nelson kuvaa elävästi muun muassa raskautta ja synnytystä sekä sitä, minkälaista on joutua koko ajan omassa elämässään murtamaan luutuneita käsityksiä. Argonauttien lukeminen herättää monia ajatuksia ja muistuttaa, miten tärkeää on ravistella omia ajatuskulkujaan aina välillä.

Helmet-lukuhaaste: 9. Kirjan kansi on yksivärinen.


* * *

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin

Alkuteos: Har døden taget noget fra dig så giv det tilbage - Carls bog (2017). 
Suom. Katriina Huttunen.
S&S 2018. 160 s.

Kansi: ?
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Luin keväällä useiden Helsinki Lit -festareilla esiintyneiden kirjailijoiden kirjoja, mutta Aidtin kirjaan en silloin tarttunut, koska ajattelin sen olevan liian synkkä tai liian surullinen tai ylipäätään liikaa. Sellaisia ajatuksia omakohtaiset, lapsen kuolemasta kertovat kirjat herkästi kirvoittavat. Näitä epäilyksiä herätti pari vuotta sitten Tuomas Juntusen Tuntematon lapsi, mutta ennakkoluuloni osoittautuivat tuolloin vääriksi, ja niin kävi nyt myös tämän Aidtin kirjan kanssa.

Aidt on tanskalainen kirjailija, jonka poika Carl kuoli hypättyään kerrostalon ikkunasta vuonna 2015. Carl oli ottanut sieniä ja hyppäsi kuolemaan hallusinogeenien aiheuttamassa psykoosissa. Hänellä ei ollut taustalla huumeongelmaa, hän oli vain kokeilunhaluinen nuori.

Aidtin napakka romaani hyödyntää kollaasitekniikkaa. Se koostuu kertovien jaksojen lisäksi muun muassa runoista ja päiväkirjamerkinnöistä. Kirjailija yrittää ymmärtää tapahtunutta ja käy läpi poikansa tavaroita ja tekstejä sekä tekstejä, joita hän itse on pojalleen kirjoittanut. Kun Carl oli 16-vuotias, Aidt kirjoitti kaksi runoa kuolemasta, ja näistä runoista on peräisin kirjan nimi.

Tapahtunut on jotakin niin käsittämättömän kamalaa, että se ei millään meinaa mahtua tajuntaan. Kirjassa kohtalokas ilta käydään läpi useaan kertaan niin, että illan kulkuun lisätään aina jotakin. Aidt käyttää toistoa taidokkaasti ja onnistuu sen avulla kuvailemaan surutyön etenemistä. Toisto toimii kirjassa maagisella tavalla.

Surua käsitteleviä kirjoja on ilmestynyt viime vuosina useita, edellä mainitun lisäksi olen lukenut vaimon kuolemaa käsittelevät Max Porterin Surulla on sulkapeite ja Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa. Vastikään ovat ilmestyneet myös Juha Itkosen Ihmettä kaikki ja Long Litt Woon Minun sienipolkuni: sienestyksen parantava vaikutus, jotka molemmat käsittelevät henkilökohtaisia tragedioita.

Helmet-lukuhaaste: 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa.

* * *


Essi Ihonen: Ainoa taivas

WSOY:n äänikirja 2018. 
Kesto: 5 t 23 min.
Lukija: Anni Kajos.

Kansi: ?
Mistä minulle: BookBeat.

Essi Ihosen esikoisteoksessa minäkertojana tarinaa vie eteenpäin 17 vuotta täyttävä Aino, jonka perhe on esikoislestadiolainen. Tiukan uskonnollisessa kodissa eletään isän Jumalan ehdoilla, onhan isä saarnaaja seurakunnassa. Tytöt ja naiset kulkevat peittävissä vaatteissa ja huivit päässään. Siveyttä tulee suojella, ei ole olemassa suurempaa syntiä kuin lihan synti. Naiseus on syntiä täynnä.

Kun isosisko Suvi menee naimisiin, Aino jää viimeisenä lapsuudenkotiin. Isoveli Valo on jo mennyt naimisiin yhteisön ulkopuolisen kanssa ja lapsiperheen isä. Pian Aino huomaa olevansa kihloissa Armon kanssa ja olevansa matkalla kohti roolejaan vaimona ja äitinä. Aino on yksinäinen tyttö, jota ei hänelle pedattu tulevaisuus houkuta. Kyseenalaistamista seuraa irtiottoja.

Ihosen esikoinen asettuu luontevasti uskonnollisista yhteisöistä kertovien esikoisteosten jatkumoon (Kalland, Törmälehto, Rauhala, Itkonen). Ihosen kirja on luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta se sopii kaikenikäisille lukijoille. Ainon tarina imaisi minut niin mukaansa, että kuuntelin äänikirjan parin päivän aikana.

Helmet-lukuhaaste: 11. Kirjassa käy hyvin.

* * *

Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä

Alkuteos: Three Daughters of Eve (2016).
Suom. Sari Karhulahti.
Gummerus 2018. 484 s.

Kansi: ?
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Hieman emmin, luenko Shafakin tuoreinta suomennosta, koska edellinen suomennos Valkoinen elefantti ei ollut aivan minun kirjani. Onneksi sain vahvoja suosituksia lähipiiristä ja hain varauksen, kun se saapui. Tällä kertaa olin myyty Shafakin tarinalle heti alusta alkaen ja luin ahmien.

Jo kirjan nimi vihjaa, mitkä asiat nousevat tarinan keskiöön: uskonto ja naiset. Naisen aseman lisäksi islamiin kohdistuvat ennakkoluulot ja Turkin kahtiajakatuneisuus ovat romaanin keskeisiä teemoja. Vauhdikkaasti käynnistyvä tarina kurottaa lähimenneisyyteen ja näyttää, miten WTC-iskut olivat käännekohta muslimien elämässä.

Päähenkilö Peri varttui uskonnollisen äidin ja maallistuneen isän kanssa Istanbulissa 1980-luvulla. Peri tempoilee heidän välissään, samoin kuin länsimaisen ja itämaisen kulttuurin välissä myöhemmin. Hän nimittäin pääsee opiskelemaan 2000-luvun taitteessa Oxfordiin, missä hän ajautuu maailmankatsomustaan ravistelevaan, Jumalaa käsittelevään seminaariin. Saman seminaarin ovat käyneet myös hänen kämppäkavereikseen päätyvät Mona ja Shirin. Kolmesta muslimitaustaistaisesta tytöstä yksi on hartaan uskonnollinen, yksi kapinallinen ateisti ja yksi epäilevä. Nykyajassa Peri on kaikkea sitä, mitä ei nuorena kuvitellut ikinä olevansa.

Jossakin vaiheessa tarina kieltämättä tuntui hieman asetelmalliselta. Peri on koko ajan kahden eri suuntiin vetävän voiman välissä ja kolme kaverusta edustavat jokainen yhtä suhtautumista uskontoon. Kun näistä ajatuksista pääsee yli, on Shafakin romaani vetävää luettavaa.

Helmet-lukuhaaste: 10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja.

keskiviikko 8. elokuuta 2018

Heinäkuun kirjat ja kuulumiset



Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty

Italo Calvino: Kosmokomiikkaa

Michael Chabon: Kuunkajo

Toni Morrison: Jazz

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen


Huh, siinä meni helteinen heinäkuu! Blogissa heinäkuu oli kesäisen keltainen, sillä kuudesta bloggaamastani kirjasta kolme kuuluu Keltaisteen kirjastoon. Soin keskellä kesää muutaman ajatuksen myös tulevalle syksylle ja listasin mielenkiintoisimmat syksyn uutuudet.

Heinäkuuhan on se perinteinen lomakuukausi, jonka aikana ehtii lukea kaikki oman hyllyn lukemista odottavat kirjat ja kirjaston kirjojen huojuvat pinot, eikös vain? Kesän lukusuunnitelmani ovat tyypillisesti olleet varsin utopistisia, niin myös tänä vuonna. Jotakin ehdin pinoistani onneksi lukeakin, eikä käynyt niin, että vain kuskaisin kirjakasseja mökille ja takaisin. Sehän nyt on hullua hommaa, ainakin jos mieheltäni kysyttäisiin.

Heinäkuussa keskityin siihen, että luen juuri sitä, mitä huvittaa. Päätin, että haasteista tai oman blogin juttusarjoista ei tarvitse lomalla välittää. Tämä ajattelumalli toimi, sillä luin nautiskellen, välillä jopa ahmien ‒ ja sain siinä sivussa osumia haasteisiin ja juttusarjoja eteenpäin.

Heinäkuun bloggauksilla osallistuin Tuijan Naistenviikko-haasteeseen kahdella kirjalla (Pulkkinen ja Schepp) ja kirjabloggaajien Klassikko-haasteeseen kuun lopulla (Lee). Lisäksi sain julkaistua jutut Keskiviikkoklassikosta (Calvino) ja Kuukauden nobelistista (Morrison).


Jäätelöä mökillä, mikä ilo!
Pakastin on hellekesänä erityisen ihana kapistus.

Mitä muuta sitä tulikaan tehtyä heinäkuussa kuin luettua ja blogattua? Ensin ajattelin, etten juuri muuta tehnyt kuin pakoillut hellettä, mutta vilkaisu puhelimen kuvagalleriaan kertoo muuta. Vietin kyllä leijonanosan lomastani riipputuolissa, koska se sijaitsee kätevästi varjoisalla terassilla ja auringon porotus oli jopa tälle kesän lapselle ajoittain hieman liikaa. Helle vei voimia ja välillä yöunetkin, mutta ihan loikoiluksi ei koko loma onneksi mennyt.

Aamukahvia synttäriaamuna.

Kyyt, sinilevä ja muut ikävät asiat saavat jäädä sivuosaan tässä kesämuistelossani, mutta kuivuudesta on pakko mainita. Kasteleminen kasvihuoneessa ja kasvimaalla on ollut tänä kesänä melkoinen ruljanssi. Tulipa huomattua, miten kimurantti haaste kuiva kesä on saaristopuutarhurille, jolla ei ole kaivoa. Uurastus on kyllä palkittu, sillä olen korjannut hullun lailla satoa. Parhaisiin puutarhurin sortseihin mahtuu litra pensaspapuja per tasku! Ennen kaikkea kesäkurpitsaa on tullut jopa yli oman tarpeen. Sitä onkin sitten hillottu, paistettu, raastettu, grillattu, keitetty, marinoitu, pakastettu. Perinteisesti menetin hermoni kaaliperhosen toukkiin, kunnes uutisiinkin päässeet gammayökköset saapuivat ruokailemaan kasvilavoihini. Muutamat vihreät toukat tuntuivat kavereilta siinä vaiheessa. Onneksi vain (jo valmiiksi huonovointiset) kaalit menivät yökkösten suihin, muu sato säästyi ainakin toistaiseksi.

Yhden aamupäivän saldo.

Kerran venekyytiä odotellessani vietin ihanan kesäpäivän Taalintehtaalla kirjojen kanssa. Ensin kävin sympaattisessa antikvariaatti Kojanissa, josta jatkoin torin kautta hakemaan lisäevästä kirjastosta.


Ruukin Saunan terassilla vierähti tovi
lounaan ja paikallishistorian parissa. 

Kun sopivat kirjat olivat löytyneet, matkani jatkui Ruukin Saunan terassille, minne parkkeerasin lounaan ajaksi. Iltapäivällä istuskelin vielä Strandhotelletin terassilla, kunnes oli aika lähteä kohti venelaituria.


Aika rauhassa saimme olla nuoren Ernestin kanssa.

Lomani loppumetreillä osallistuin ensimmäiselle ohjatulle mediataatiotunnilleni ja etsin ensimmäisen geokätköni. Jossakin välissä ehdin myös piipahtaa miehen ja hauvan kanssa Etelä-Savossa vanhempieni mökillä ja varata hotellihuoneen Turusta kirjamessujen ajaksi. Saattaa olla, että ostin myös Marcel Proustin koko Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan, mutta siitä lisää jokin toinen kerta...

Kiehtova, pelottava, kaunis Kadonnutta aikaa etsimässä.
Ei siis hullumpi heinäkuu laisinkaan! Näiden viikkojen aikana varastoitu aurinkoenergia kantaa pitkälle syksyyn, jonka saapuminen ei ihme kyllä herätä kuin odottavaisia ajatuksia. Työt jatkuvat näillä näkymin elokuun ajan, ja jaksan uskoa, että senkin jälkeen jotakin löytyy. Nautitaan vielä loppukesän lämmöstä!

tiistai 31. heinäkuuta 2018

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Luin suomennoksen yhdeksännen painoksen;
 ensimmäinen painos julkaistiin 1961.

Gummerus 2005. 411 s.
Alkuteos: To Kill a Mockingbird (1960).
Suom. Maija Westerlund.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Viime kuukausina olen lukenut useita yhdysvaltalaisten kirjailijoiden teoksia, mikä ei ole aivan sattumaa. Painotuksen taustalla ovat Yhdysvallat-lukuhaaste ja lähestyvät Helsingin kirjamessut, joiden teemamaa Yhdysvallat tänä vuonna on. Amerikka-postausten jatkumoon asettuu luontevasti tämä Harper Leen Pulitzer-palkittu klassikkoteos, jolla osallistun kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Haaste järjestetään nyt seitsemättä kertaa, minä olen mukana toista kertaa. Viime kerralla bloggasin Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijasta.

Haasteen idea on innostaa kirjabloggaajia lukemaan ja kirjoittamaan klassikkoteoksista, ja yhteinen juttujen julkaisupäivä on aina puolivuosittain. Tällä kertaa haastetta emännöi Unelmien aika -kirjablogi, ja tästä linkistä pääset haasteen koontipostaukseen katsomaan, mitä klassikoita bloggaajat ovat tällä kertaa selättäneet.

Toni Morrisonin Jazzin jälkeen mökin kirjahyllystä osui silmiini Harper Leen klassikko Kuin surmaisi satakielen. Siirryin 1920-luvun New Yorkista 1930-luvun Alabamaan. Molemmissa kirjoissa orjuuden kaiut ovat vahvasti kuultavissa, ja tässä Leen kirjassa rotuerottelu on vielä keskeisemmässä roolissa. Kuin surmaisi satakielen -romaani kattaa noin kolmen vuoden mittaisen ajanjakson alabamalaisessa Maycombin kaupungissa. Tarinaa kertoo lapsuuttaan muisteleva kertoja, joka on tarinan alkuvaiheessa vain 6-vuotias. Pikkulapsen näkökulma tarkoittaa melko yksioikoista ja selittävää kerrontaa. Helteen pehmittämälle ymmärrykselleni tämä oli sopivaa luettavaa, koska en joutunut kamppailemaan näkökulma- ja aikahyppyjen kanssa, kuten Morrisonin kirjassa. Pikkuvanha kertoja saattaisi tuoda tarinaan opettavaisen ja osoittelevan sävyn, mutta nyt en sellaiseen kompastunut.

Kertojana toimii Scout, oikealta nimeltään Jean Louise Finch. Scout on villi ja omapäinen poikatyttö, joka viettää aikaansa neljä vuotta vanhemman isoveljensä Jeremyn eli Jemin ja kaverinsa Dillin kanssa. Kolmikon kesät täyttyvät seikkailuista, kepposista ja naapuruston salaperäisen Boo Radleyn härnäämisestä. Scoutille ensimmäiset kouluvuodet ovat pitkästyttävää piinaa, koska hän osaa jo lukea. Sisarusten äiti on kuollut, ja he elävät isänsä Atticus Finchin kanssa. Hyvin toimeentuleva perhe asuu kaupungin hienoimman kadun varrella, kun taas kaupungin laidalla kaatopaikan tuntumassa asuu valkoista roskaväkeä, vielä kauempana on mustien asuinalue.

Scout pukeutuu mielellään housupukuun, mitä ei katsota hyvällä, kuten ei sitäkään, että Scout ja Jem usein kutsuvat isäänsä Atticukseksi, eivät isäksi. Isä antaa lastensa kuitenkin olla sellaisia kuin ovat ja kasvattaa heitä lempeän jämerästi. Lakimiesisä kuulee kiistatilanteissa kaikkia osapuolia ja rangaistukset ovat punnittuja. Perheen keittäjänä on musta Calpurnia, joka on korvaamaton apu perheen arjen pyörittämisessä.

Eräs isän toimeksianto ravistuttaa perheen elämää. Atticus puolustaa Tom Robinsonia, nuorta mustaa miestä, jota syytetään valkoisen naisen raiskauksesta. Kaupungissa isän työtä paheksutaan, ja paheksunnasta saavat osansa myös lapset. Atticus paneutuu tehtäväänsä yleisestä vastustuksesta huolimatta. Seuraa oikeudenkäynti, jolla voi olla vain yhdenlainen lopputulos.

Kuin surmaisi satakielen on Scoutin kasvutarina ja riipaiseva ajankuva 1930-luvun Alabamasta, missä rotuerottelu oli arkipäivää. Vaikka Atticus kasvattaa lapsistaan oikeudentuntoisia ja empaattisia, elävät he kuitenkin yhteisössä, jossa rotuerottelu on normi. Finchien sukukin on hankkinut varallisuutensa orjien avulla perustetulla maatilalla Alabama-joen varrella. He ovat valkoinen perhe, jolla on palvelijana musta nainen. Kun Scoutista pitäisi kasvattaa "hieno nainen", apuun saapuu Alexandra-täti.

Kuin surmaisi satakielen tarjosi vangitsevan lukukokemuksen. Klassikon lukeminen oli nautinto, ja mietin usein lukiessani, miksen ole lukenut tätä aiemmin. Jotakin tuttua tarinassa kuitenkin oli, joten saattaa olla, että olen nähnyt kirjan pohjalta tehdyn elokuvan joskus televisiossa. Suomennoksen kömähdykset kyllä pistivät välillä silmään, mutta ne eivät merkittävästi häirinneet lukemista.

Kirja herätti mielenkiinnon lukea myös Leen toinen teos Kaikki taivaan linnut, joka oikeastaan alunperin oli ensimmäinen käsikirjoitus, jota Lee työsti ja josta hän muokkasi tämän käsillä olevan romaanin. Kuin surmaisi satakielen jäi pitkäksi aikaa kirjailijan ainoaksi julkaisuksi, kunnes vuonna 2015 tuo käsikirjoitus Kaikki taivaan linnut julkaistiin. Vuonna 1926 syntynyt kirjailija kuoli seuraavana vuonna.

Elli osallistui kirjan kannen kuvaukseen.

Leen kirjalla saan ihanan monia osumia meneillään oleviin haasteisiin! Yhdysvallat-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 15. Klassikko, Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kohdan 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta, Kirjankansibingossa taas tulee osuma ruutuun kesä. Ja mikä mainiointa, saan pitkästä aikaa edistettyä myös Rory Gilmore -lukuhaastettani tällä kirjalla.

maanantai 30. heinäkuuta 2018

Kuukauden nobelisti: Toni Morrison: Jazz

Kannet: Mistral / Markko Taina.


Tammi 1993. 233 s.
Alkuteos: Jazz (1992).
Suom. Seppo Loponen.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kuukauden nobelistina on heinäkuussa Toni Morrison, joka sai Nobel-palkinnon vuonna 1993, vuosi Jazz-romaanin ilmestymisen jälkeen. Hän oli ensimmäinen musta amerikkalainen ja ensimmäinen musta nainen, jolle palkinto myönnettiin. Morrison kuvaa teoksissaan usein mustien amerikkalaisten elämää, niin myös tässä 1920-luvun New Yorkin Harlemiin sijoittuvassa kirjassa.

Monitahoinen, erään kolmiodraaman ympärille kietoutuva romaani alkaa näin:

Sht, minä tunnen tuon naisen. Hän asui lintuparven kanssa Lenox Avenuella. Tunnen hänen miehensäkin. Mies rakastui kahdeksantoistavuotiaaseen tyttöön, lankesi sellaiseen syvään, kaameaan rakkauteen, joka teki hänet niin surulliseksi ja onnelliseksi, että hän ampui tytön vain pitääkseen tunnetta yllä. Kun nainen, nimeltään Violet, meni hautajaisiin katsomaan tyttöä ja viiltelemään tämän kuolleita kasvoja, hänet heitettiin lattiaan ja ulos kirkosta. Sen jälkeen hän juoksi sankan lumen halki asunnolleen, otti linnut häkeistä ja päästi ne ikkunoista ulos jäätymään ja lentämään, myös papukaijan joka sanoi: "Minä rakastan sinua."

Tämä on väkevin hetkeen lukemani aloitus romaanille. Ensimmäinen kappale esittelee koko romaanin ytimen. Muu kirja avaa dramaattisten tapahtumien seurauksia ja sitä, miten tähän on päädytty.

Aviopari Violet ja Joe Trace ovat kotoisin Virginiasta, jonka puuvillapellot he jättivät taakseen 1900-luvun alussa. Joe kauppaa työkseen naisten kosmetiikkaa, ja Violet toimii kotikampaajana. Nyt viisikymppisenä Violet on alkanut haikailla lasta, jota he eivät koskaan saaneet. Nuoren Dorcasin ampumisesta ei koidu Joelle oikeudellisia seuraamuksia, mutta tapahtuma vaikuttaa syvästi sekä Violetin että Joen elämään. Joe ei pysty työhön surun murtamana, Violet taas yrittää selvittää, miksi hänen miehensä ryhtyi suhteeseen Dorcasin kanssa. Nuori Dorcas asui tätinsä Alicen luona, joka teki parhaansa orvon tytön kanssa.

Alice Manfred oli yrittänyt yksityistää sisarentytärtään, mutta hän ei mahtanut mitään Kaupungille, jonka tihkuma musiikki anoi ja haastoi jokaikinen päivä. "Tule", se sanoi. "Tule ja tee väärin." 

Sykkivä kaupunki on kuin yksi romaanihenkilö ihmisten rinnalla. Kaupungissa haaveillaan huimia ja tunnetaan syvästi. Eletään aikaa kun kaikki sodat ovat ohi eikä uutta ikinä tule. Edessä on avoin, toiveikas tulevaisuus. Paremman elämän perässä kaupunkiin on saapunut aikoinaan myös Tracen pariskunta. Morrison valottaa henkilöidensä taustoja välähdyksinä. Tapahtumia ja henkilöitä tarkastellaan monesta eri näkökulmasta, ja vaihtuvat kertojat tuntuvat tietävän, miten asiat menivät. Mitä oikeasti tapahtui, se onkin hyvä kysymys.

Toni Morrisonin Jazz on kovakantisena odottanut lukemista omassa hyllyssäni hyvän aikaa. Nyt kuitenkin luin kirjan kesälomalaisen käteen paremmin istuvana pokkarina. Keltainen pokkari maksoi antikvariaatissa vain euron, joten pitihän se ostaa. Olen huomaamattani alkanut kerätä varsinaisen Keltaisen kirjaston rinnalle myös Keltaisia pokkareita...

Ihan vain kokeilumielessä aloin lukea pokkari-Jazzia, sillä seuraava Morrison saisi olla Hyllynlämmittäjät-pinossani odottava Minun kansani, minun rakkaani. Lukeminen ei kuitenkaan jäänyt vain muutamaan sivuun, sillä jo ensimäinen kappale vangitsi minut. Harmi vain, että tarinan lumo ei aivan kantanut loppuun saakka. Näkökulmatekniikka sai tarinan tuntumaan poukkoilevalta, ja koin vaikeaksi tarkentaa kulloisenkin kertojaäänen näkymään.

Aiemmin olen lukenut Morrisonilta romaanit Luoja lasta auttakoon ja Koti, eikä Jazz takuulla jää viimeiseksi. Vuoden loppuun mennessä yritän saada ainakin tuon Hyllynlämmittäjät-pinosta löytyvän luettua.

Yhdysvallat-lukuhaasteessa Jazz sopii ainakin kohtaan 8. Afroamerikkalaisen kirjailijan teos. Kirjankansibingossa taas ujutan kirjan musiikki-ruutuun.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...