perjantai 20. huhtikuuta 2018

Morten A. Strøksnes: Merikirja

Kansi: Sanna Mander.

Gummerus 2018. 312 s.
Alkuteos: Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom 
fire årstider (2015).
Suom. Katriina Huttunen.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Norjalaisen Morten A. Strøksnesin vastikään suomennettu Merikirja on veikeä ja vetävästi kirjoitettu tietokirja, joka yhdistelee luontevasti omakohtaisia kokemuksia ja faktoja. Merikirja on Strøksnesin kahdeksas kirja, ja sille on myönnetty Brage-palkinto vuonna 2015 ja norjalaisten kirjabloggaajien palkinto 2016. Merikirja on ensimmäinen Strøksnesilta suomennettu teos, ja yhteensä se on käännetty yli 20 kielelle.

Kirjan omalaatuinen alaotsikko, Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana, kertoo ytimekkäästi, mistä Merikirjassa on kyse. Merellä siis ollaan, tarkemmin sanottuna Lofoottien ja Bodøn välisellä merialueella Länsivuonossa Pohjois-Norjassa. Siellä sijaitsee pieni majakkasaari Skrova, kalasatama ulkosaaristossa.

Oslossa asuva kirjailija Morten vierailee usein Skrovassa ystävänsä Hugon luona. Hugo on taiteilija, joka asuttaa vanhaa kalatehdasta ja kalaöljynkeittämöä vaimonsa Metten kanssa. Hugo on saanut Mortenin mukaan hurjaan haasteeseen: miehet yrittävät pyydystää jäähain, joka voi kasvaa isommaksi kuin valkohai ja elää satavuotiaaksi, parhaimmillaan kenties jopa viisisataavuotiaaksi. Aluksena heillä on Hugon RIB-vene, kumivene kyllä, mutta ei ehkä sellainen kumivene, jota ensimmäiseksi tulisi kumiveneestä puhuttaessa ajatelleeksi, vaan ihan merikelpoinen paatti.

Helppo ei miesten haihaaste ole, sillä niin monen asian tulee osua kohdalleen: sään, syötin, syönnin, ajoituksen. Kirjassa Morten matkaa Hugon luo neljä kertaa eri vuodenaikoina, joten miehet ovat liikkeellä monenlaisissa sääolosuhteissa. Kalastusreissuillaan miehet kertovat tarinoita toisilleen ja kohtaavat sykähdyttäviä luontokappaleita, kuten valtavan kaskelotin.

Hain pyydystys on koko teoksen läpäisevä pääjuoni, joten kirjaa voi lukea jännittävänä eräseikkailuna ‒ saadaanko hai kiinni? Tämä on kuitenkin vain yksi taso. Strøksnes uppoutuu kirjassa myös alueen historiaan, kalastustraditioihin, meribiologiaan, ekologiaan, mytologiaan ja aiheeseen liittyvään kirjallisuuteen. Kaikkea tätä yhdistää yksi ja sama päähenkilö: meri.

Strøksnes havainnollistaa asioiden mittasuhteita. Maapallosta yli 70 % on meren peitossa, ja pari miljardia vuotta sitten se oli kokonaan veden peittämä. Meri kätkee syvyyksiinsä mielettömän eläväisen maailman, josta tiedämme melko vähän. Mitä kaikkea satojen ja tuhansien metrien syvyydessä onkaan! Suurin osa maapallon eliöistä elää vedessä, ja aina vain löydetään uusia lajeja.
Meri pärjää mainiosti ilman meitä. Me emme pärjää ilman sitä.
Ihminen on meren mittakaavassa pieni tekijä, jonka teoilla on valitettavan suuret vaikutukset. Massiiviset jätepyörteet, pohjatroolaus ja lähes sukupuuttoon pyydetyt valaslajit ovat pysäyttäviä esimerkkejä ihmisen merta vahingoittavista teoista. Näiden ja monien muiden surullisten faktojen vastapainoksi Strøksnes ilahduttaa lukijaa onneksi myös hauskalla tiedolla. Esimerkiksi meren syvyyksissä ei ole niin pimeää kuin ensin voisi luulla. Monet syvänmeren kalat kommunikoivat ja saalistavat biologisten valojen avulla ‒ välkehtivät kalat kuulostavat varsin satumaisilta.

Rimbaudin runoista vaikuttunut kirjailija yltyy itsekin runolliseksi kuvatessaan sukelluskokemustaan:

‒ ‒ kylven meren runossa ja ajaudun ohi purjealusten, joiden purjaat ovat revenneet, sinne missä kaskelotit uivat hymyillen pohjaa pitkin etsiessään jättiläiskalmareita, joilla on lautasen kokoiset silmät ja vilkkuvat lonkerot, läpi maksoittuneen violetin väristen säkenöivien korallimetsien, joissa pääkalloista pujahtelee niljakkaita ankeriaita päässään levävyyhtiä. Virta kuljettaa minut pitkin syvännettä, jossa sillivalaat laulavat moniäänisesti syvän valittavaa merilaulua. Ylhäältä kuuluu turskantoukkien hillittyä hyräilyä merihevosten trumpetintöräysten välillä, hummerit tanssivat piirissä keskellään ruijanpallas ja kampeloita, jotka taputtelevat tahtia pyrstöllään. Möhkäkalat pysyttelevät vedessä hievahtamatta valaisten jättiläishaiden ammottavia kitoja. Rauskut lentävät ohi muodostelmassa kuin häivelentokoneet hyökätessään.
Strøksnesin kirja on juuri sellainen tietokirja, jonka seurassa viihdyn parhaiten: saan oppia, eläytyä ja vähän jännittääkin tarinan edetessä. Siinä yhdistyvät tieto, tunne ja kokemus. Merikirjassa on erilaisia vaiheita: välillä on tyventä, välillä tunnelma tihenee kuin myrsky. Koko ajan tarina kuitenkin virtaa vaivatta.




Mikä olisikaan osuvampi teos avaamaan omalta osaltani Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen kuin kirja nimeltä Merikirja? Ihan puhdas sattuma tämä ajoitus ei ole, sillä päätin korkata haasteen tällä kirjalla, kun ensimmäistä kertaa kuulin teoksesta. Meriaiheisen lukuhaasteen idea oli hautunut ajatuksissani jo vuoden, ja tieto näin kiehtovan oloisesta kirjasta antoi loppusysäyksen toteuttaa haastesuunnitelmat. Tästä on hyvä jatkaa muihin merikirjoihin! 

Mukaan Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen voit liittyä täällä. Mukaan ovat tervetulleita aivan kaikki merellisistä tarinoista kiinnostuneet: osallistua voi omassa blogissa tai sitten muussa somekanavassa. 

Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan luonnollisesti kohtaan 23. Kirjassa on mukana meri.

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Kansi: Timo Numminen.

Otava 2018. 224 s.
Alkuteos: Det var vi (2017).
Suom. Jaana Nikula.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Katkeruus vyöryy kirjan sivuilta, niin väkevästi kertoja sanoittaa tunteitaan ruotsalaisen Golnaz Hashemzadeh Bonden vasta suomennetussa romaanissa Olimme kerran. Sapekas entinen vallankumouksellinen joutuu kohtaamaan itseään vahvemman, syövän. Miten näin voi käydä hänelle, joka on selvinnyt väkivaltaisesta vallankumouksesta ja väkivaltaisesta avioliitosta?

Ruotsiin aviomiehensä ja lapsensa kanssa vuosikymmeniä sitten Iranin islamilaista vallankumousta paennut Nahid on yksinäinen nainen. Tarina vuorottelee Nahidin Iranin muistoissa ja nykyajassa, jossa hän yrittää elää diagnoosinsa kanssa. Kertojana toimiva Nahid kokee, ettei kukaan oikein tarvitse häntä, ei tytär eikä kukaan muukaan. Mies on kuollut, aikuisella tyttärellä on oma elämä. Hän on joutunut jättämään kotimaansa nuorena, ja nyt hän joutuu kohtaamaan toisen suuren kriisin. Elinaikaa on korkeintaan puoli vuotta.

Muutama viikko. Puoli vuotta. Muutama vuosi. Mitä eroa niillä on? En ole varma. Ymmärrän, että ne ovat eripituisia aikoja, mutta mitä väliä ajalla tässä tapauksessa on? Mihin minä aikaa tarvitsen? Sairastamiseen? Yksinoloon? Kuoleman odottamiseen? Mitä virkaa ajalla on, jos sitä ei käytä tulevaisuuden rakentamiseen? En tiedä. Ehkä tämä kaikki johtuu siitä, etten tiedän mihin kuluttaisin aikani. Ehkä tämä juuri siksi tapahtuu minulle. Syöpä valitsi minut, koska en tiedä mitä tehdä elämälläni. 

Alusta asti on selvää, että kertojalla on paljon hampaankolossa. Mistä kaunaisuus oikein kumpuaa? Se selviää lukijalle pikkuhiljaa, enkä tarinan edetessä ja taustojen valjetessa enää ihmettele syvältä sisimmästä pulppuavaa vihaa.

On mielenkiintoista lukea kuvausta 1970-luvun Iranista, joka on hyvin kaukana siitä Iranista, jonka me tiedämme: Nahidin lapsuudenperheessä on seitsemän tytärtä, kertoja itse on juuri päässyt lääketieteelliseen. Juhlissa tanssitaan, yliopistolle mennään minihameessa ja hiuksia vaalennetaan. Tulevan miehensä, Masoodin, myötä kertoja liittyy 1970-luvun lopulla vallankumouksellisiin. Vallankumous lankesi tähtisateena yllemme. 

Parempaan tulevaisuuteen uskovat nuoret jakavat lentolehtisiä ja järjestävät salaisia kokoontumisia. Parikymppinen kertoja ottaa mielenosoitukseen mukaansa 14-vuotiaan pikkusiskonsa, mikä varjostaa koko hänen loppuelämäänsä. Huolettomasta tapahtumasta nimittäin kehkeytyy silmitön ammuskelu. Ihmisiä kuolee, ja seuraa kuulusteluja ja pakotettuja tunnustuksia. Mieleeni nousee Han Kangin Ihmisen teot, kun jälleen luen väkivaltaisuuksiksi puhkeavasta mielenosoituksesta. Nahidin ja Masoodin on paettava: Meidän olisi pitänyt kuolla sinä yönä, sillä kaikki seuraavat vuoden olivat pelkkää laina-aikaa.

Iranin tapahtumien lisäksi kirja kuvaa koskettavasti kertojan suhdetta aikuiseen tyttäreensä. Äiti ei osaa puhua kuin ilkeyksiä ja tiuskia. Tarkoitus ei ole loukata, mutta häijyydet karkaavat huulilta helpommin kuin hellyydet. Taustalla on Nahidin haastava suhde omaan äitiinsä, jota hän ylläpitää Iraniin puhelimitse. Nahid myös tuntee, ettei hänellä ole oikeutta olla tyytymätön, olihan hänellä asiat paremmin kuin kotimaansa edeltävällä naissukupolvella. Äitikin on joutunut naimisiin vain 9-vuotiaana.

Bonde kuvaa elävästi elämässä monesti pettyneen, kuolemansairaan naisen tuntoja. Nahidin tarina näyttää, millaisia jälkiä toistuva, läpi elämän koettu ja todistettu väkivalta jättää. Viha katkeroittaa ja sisuunnuttaa, jopa niin, että nainen ei suostukaan kuolemaan, ei ainakaan annetussa ajassa.

Olimme kerran on Golnaz Hashemzadeh Bonden toinen romaani. Kirjailija on syntynyt vuonna 1983 Iranissa ja muuttanut lapsena perheensä kanssa Ruotsiin. Nykyisin hän johtaa perustamaan ihmisoikeusjärjestöä. Golnaz Hashemzadeh Bonde saapuu toukokuussa Helsinki Lit -kirjallisuusfestareille. Hän keskustelee perjantaina 25.5. Jani Toivolan kanssa — jo tämän kirjan perusteella odotan keskustelua innolla ja toivon ehtiväni tutustua Toivolankin teoksiin ennen festaria!

Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan kohtaan 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.

Olimme kerran muissa blogeissa: Leena Lumi ja Kirjasähkökäyrä.

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Kansi: Sanna Mander.



Schildts & Söderströms 2018. 303 s.
Alkuteos: De kommer att drunkna i sina mödrars tårar (2017).
Suom. Outi Menna.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Johannes Anyurun August-palkittu romaani He hukkuvat äitiensä kyyneliin on tummasävyinen dystopia tulevaisuuden Ruotsista, josta on tullut pelon ja muukalaisvihan läpäisemä yhteiskunta. Anyuru rakentaa painavista ja ajankohtaisista aiheista monisyisen romaanin, joka ei päästä lukijaa helpolla.

Kaikki lähtee liikkeelle göteborgilaisessa sarjakuvakaupassa tapahtuvasta terrori-iskusta. Daeshin eli Isisin lipun alla toimiva terroristikolmikko toteuttaa väkivaltaisen hyökkäyksen tilaisuuteen, jossa puhutaan muslimeja käsittelevästä pilapiirroskirjasta. Syntyy panttivankitilanne, jonka lopputulemana pommiliivein varustautuneista nuorista tekijöistä vain Nour selviää hengissä, Hamad ja Amin saavat surmansa.

Iskusta selvinnyt Nour on nuori nainen, joka alkaa jo iskun aikana kokea erikoisia tuntemuksia. Tämä on tapahtunut aiemmin, eikä hän ole se, joksi häntä luullaan. Häntä kutsutaan Nouriksi, mutta se ei ole hänen oikea nimensä. Parin vuoden kuluttua iskusta eräs kirjailija alkaa vierailla naisen luona oikeuspsykiatrisella osastolla ja saa tältä tekstejä luettavakseen. Kirjailija itsekin on muslimi ja haluaa selvittää, kuka nainen todella on, mitä on tapahtunut. Nainen nimittäin kertoo tulevansa tulevaisuudesta.

Romaani etenee kahdella aikatasolla. Kirjailija kertoo nykyhetkestä, Nouriksi kutsutun naisen tarina sijoittuu noin viidentoista vuoden päähän tulevaisuuteen. Tulevaisuuden Ruotsissa muslimina eläminen on lähes mahdotonta, koska sarjakuvakaupan isku on johtanut islamofobian yleistymiseen. Kirjailija alkaa harkita maastamuuttoa, koska naisen hahmottelema tulevaisuudenkuva on lohduton.

Kirjoitan sinulle joka et vielä tiedä, että hulluudesta tulee aina lopulta normaalia ja normaalista hullua.

Tulevaisuudessa kaikkien tulee allekirjoittaa vuosittain kansalaissopimus, tai muuten henkilö luokitellaan valtion viholliseksi. Vihollisia etsitään jatkuvilla passitarkastuksilla, ja sopimuksesta kieltäytyjät siivotaan eristetylle alueelle.  Uskonnolliset vaatteet ja ideologiset symbolit on kielletty: näitä käyttävät joutuvat entistä huonompiin oloihin ja tarkemmin vartioiduiksi. Muslimeille pakkosyötetään sianlihaa, ja he joutuvat integraation nimissä piirtämään pilakuvia omasta uskonnostaan.

Tulevaisuuteen kurottava tarina yhdistelee mielenkiintoisesti mielikuvituksellisia elementtejä todellisiin, tunnistettaviin asioihin. Tarinassa on kaikuja niin Guantanamon vankileireiltä, Abu Ghraibin kidutuksista kuin Charlie Hebdon iskusta. Dystooppinen tulevaisuuden kuvaus on synkkä, pelottavakin, mutta valitettavasti mahdollisen oloinen.

Lukiessani mieleeni nousi liuta kysymyksiä, joista osaan kirja vastaa, osa jää lukijan vastattaviksi.  Mikä ajoi nuoret tekoon? Mistä radikalisoituminen sai alkunsa? Ovatko tulevaisuuskuvitelmat vain skitsofreenisiä harhoja? Miten tällaisen tulevaisuuden voi estää?

Kirja jätti minulle hieman epämääräisen tunteen. Vaikka eri aikatasoja oli periaatteessa helppo seurata ja luin kirjaa tiiviisti, tuntui kuin eksyisin tarinan tasoihin, mutkiin ja käänteisiin. Olin koko ajan epävarmoilla vesillä. Tämä kirja voisi toimia hyvin lukupiirikirjana, sillä avointen kysymysten ja tulkintamahdollisuuksien vuoksi keskusteltavaa varmasti riittäisi.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on ruotsalaisen Johannes Anyurun toinen suomennettu romaani. Anyuru on  kirjoittanut Ugandassa syntyneen isänsä tarinan romaanissaan Myrsky nousee paratiisista, joka suomennettiin neljä vuotta sitten. Kirja menee ehdottomasti lukulistalleni. Johannes Anyuru nousee Helsinki Lit -kirjallisuusfestareilla lavalle Kjell Westön kanssa perjantaina 25.5. Mielenkiinnolla odotan keskustelua tästä kirjasta!

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Anyurun kirjan kohtaan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Kirjoja ulapalta ‒ merellinen lukuhaaste





Mystinen ja voimakas meri on inspiroinut kirjailijoita kautta aikojen. Mereen liittyen on kirjoitettu haaveista, iloista, suruista, seikkailuista, muista matkoista ja monesta muusta aiheesta. Meri on kiehtova, kaunis, arvaamaton, pelottavakin. Erilaisten sääilmiöiden merkitys korostuu merialueilla: merellä on voimaa, jota ihmisen tulee kunnioittaa. Meri voi antaa elannon ja tarjota elämyksiä, mutta se myös ottaa.

Kirjoja ulapalta on meriaiheinen lukuhaaste. Haasteaika alkaa tänään 2.4. ja päättyy 31.10.2018.
Haasteeseen voi osallistua lukemalla kirjoja, joissa meri on keskeisessä roolissa. Kirjat voivat olla romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia, sarjakuvateoksia, näytelmiä tai tietokirjoja. 

Haasteen päätyttyä arvon yllätyspalkinnon kaikkien osallistujien kesken seuraavasti: yhdestä luetusta ja blogatusta tai muuten sometetusta kirjasta saa yhden arvan, kahdesta kaksi ja niin edelleen. Jo siis yhdellä kirjalla pääsee mukaan arvontaan. 

Tässä tarkemmat osallistumisohjeet:
  1. Ilmoita osallistumisestasi tämän tekstin kommenttilaatikossa. Ilmoittautumiselle ei ole takarajaa.
  2. Lue sinulle sopiva määrä haasteeseen soveltuvia kirjoja ja kirjoita niistä blogiisi 31.10.2018 mennessä. Voit käyttää postauksissasi haasteen kuvaa ja somessa tunnistetta #kirjojaulapalta.
  3. Jos sinulla ei ole omaa blogia, voit osallistua haasteeseen somessa. Silloin korvaat bloggaamisen somepäivityksellä eli kirjoittamalla kirjasta ja lukukokemuksestasi haluamallasi tavalla Instagramissa, Twitterissä tai Facebookissa haasteen tunnistetta #kirjojaulapalta käyttäen 31.10.2018 mennessä.
  4. Julkaisen haasteen koontipostauksen 31.10.2018. Osallistujilla on 3.11. saakka aikaa kuitata haasteen suoritus tuon tekstin kommenttilaatikossa. Ilmoita, kuinka monta kirjaa olet haasteeseen lukenut, jotta tiedän, ketkä ovat saaneet haasteen valmiiksi. Bloggaajat voivat halutessaan tehdä koostepostauksen haastekirjoista ja ilmoittaa linkin.  
  5. Sunnuntaina 4.11. julkaisen yhteenvedon haasteesta ja arvonnan voittajan.

Tähän alle olen listannut ja ryhmitellyt meriaiheisia lukuvinkkejä. Lista täydentyy sitä mukaa, kun vastaan tulee haasteeseen sopivia kirjoja.

Tervetuloa mukaan tutustumaan kirjoihin ulapalta!

Meriaiheisia kirjoja


Romaaneja, novelleja


Anni Blomqvist: Myrskyluodon Maija (sis. 5 kirjaa)

John Boyne: Kapina laivalla

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Volter Kilpi: Alastalon salissa

Tapio Koivukari: Luodetuulen maa (Saaristolaistrilogia #1)

Tapio Koivukari: Missä aallot murtuvat (Saaristolaistrilogia #2)

Tapio Koivukari: Sumun lokikirja (Saaristolaistrilogia #3)

Marianna Kurtto: Tristania

Nam Le: Merimatka

Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

Ulla-Lena Lundberg: Kökarin Anna

Ulla-Lena Lundberg: Leo

Ulla-Lena Lundberg: Mitä sydän halajaa

Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan

Yann Martel: Piin elämä

McGrath, M. J: Jään muisti

Pirjo Mellanen: Hemskäriin, verkot on laskettava

Herman Melville: Moby Dick eli valkoinen valas

Helen Moster: Hylky

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Pirkko Saisio: Lokikirja 

Sjón: Argon lastu

Joni Skiftesvik: Perämies Jokelan kotiinpaluu

Pete Suhonen: Poikani ja meri

Lars Sund: Onnellinen pieni saari

Pauliina Susi: Seireeni

Petri Tamminen: Meriromaani

Lone Theils: Kohtalokas merimatka

Jarkko Volanen: Hiekankantajat

Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille : novelleja merestä ja rakkaudesta

Janina Örtendahl: Under glittrande yta


Lastenkirjoja, nuortenkirjoja


Enid Blyton: Seikkailujen meri

Kat Falls: Vastavirta

Kat Falls: Veden alla

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Astrid Lindgren: Saariston lapset

Runoja


Jenni Haukio: Sinä kuulet sen soiton

Viljo Kajava: Hyvä on meri

Helena Kallio: Kalarakastaja

Anna-Mari Kaskinen: Meren laulua kuuntelen

Anna-Mari Kaskinen: Runomeri: runoja suuresta merestä ja maailman rannoilta

Jaan Kaplinski: Sama meri kaikissa meissä

Hannu Mäkelä: Musta on meri

Pablo Neruda: Maremoto

Amos Oz: Meri on sama

Kirsti Simonsuuri: Meri, ei mikään maa

Göran Sonnevi: Valtameri

Elina Vaara: Lokikirja: laivan ja meren poljennoin


Tietokirjoja


Daniel Besace: Valtameri

Eskil Engdal & Kjetil Sæter: Salakalastajien jäljillä

Pamela Eriksson & Ulla-Lena Lundberg: Herttuatar ja kapteenin vaimo: purjealuksen tarina

Monika Fagerholm: Meri: neljä lyyristä esseetä

Thor Heyerdahl: Kon-Tiki: lautalla yli Tyynenmeren

Tove Jansson: Haru, eräs saari

Liisa Kallio: Liisan meri: purjevene kesäasuntona

Göran Schildt: Daphnen lokikirja: läntisellä Välimerellä 1949

Morten A. Strøksnes: Merikirja

Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja

Kyllikki Villa & Saara Villa: Äidin lokikirja


//Muokattu 2.4.2018 klo 21.20: Lisätty ohjeisiin mahdollisuus osallistua ilman blogia.
//Muokattu 13.4.2018 klo 18.30: Täydennetty kirjalistaa.

lauantai 31. maaliskuuta 2018

Maaliskuun kirjat ja kuulumiset




Linkit blogattuihin kirjoihin








Kuluipa maaliskuu nopeasti! Vastahan kirjoittelin blogiin helmikuun kuulumisia, ja jälleen käsillä on kuunvaihde. Luulen, että uusi työ vaikuttaa minulla aika paljon siihen, miten suhtaudun aikaan. Työ tuo rytmiä ja rutiineja arkeen, eikä arki ole samanlaista yhtenäistä massaa kuin työttömänä. Tämä on vain positiivinen asia, koska nyt tunnun saavan paljon enemmän aikaan myös työn ulkopuolella, vaikka vapaa-aikaa onkin vähemmän.

Blogissa oli alkukuusta vähän hiljaista, koska kirjoittamispainotteinen työ vaati aluksi vastapainoksi kaikenlaista muuta tekemistä. Usein iltaisin neuloin ja kuuntelin äänikirjoja, mikä onkin tätä nykyä ihan lempipuuhaani. Kaksi mielekästä harrastusta yhdistettynä. Puuhailin myös tulevan kesän kasvien parissa, ja nyt kaikki mahdolliset tasot kotona onkin valjastettu taimien kasvatukseen.

Loppukuusta sain taas kiinni bloggaamisesta ja maaliskuussa esittelin Kirjakimarassa yhteensä seitsemän kirjaa. Oli mielenkiintoista kirjoittaa kolmesta taiteilijaromaanista yhdessä postauksessa. Luin kirjat Tuijan blogin taiteilijaromaanihaastetta ajatellen, ja kirjat keskustelivat keskenään niin antoisasti, etten halunnut erottaa niitä omiksi teksteikseen. Yhteisbloggauksen kirjoittaminen oli hauskaa, joten aion kokeilla samaa jatkossa, jos tulee luettua saman aihepiirin kirjoja lähekkäin.

Maaliskuun kirjoista haluan vielä tehdä muutaman noston:

  • Suurin yllättäjä oli Annika Idströmin Veljeni Sebastian. Kirja oli niin hämmentävä, että tulen varmasti muistamaan kauan, kuinka kuuntelin äänikirjaa aivan äimänä. Huh. 
  • Pelottavimman kirjan tittelin saa Han Kangin Ihmisen teot, jonka lukemista lykkäsin kuukausikaupalla, koska siihen tarttuminen hirvitti. Lopulta lukukokemukseni oli antoisa, vaikka kirja oli juuri niin kauhea kuin odotinkin. 
  • Sydämeenkäyvin kirja oli Saara Turusen Sivuhenkilö. Viehätyin kertojan äänestä, suoruudesta, arjen kuvauksesta ja siitä, että kirja sai pohtimaan omaa bloggaamistani. 

Rakastan kaikenlaisia suunnitelmia, joten olen tehnyt niitä huhtikuulle melkoisesti. Keskiviikkoklassikko- ja Kuukauden nobelisti -juttusarjat jatkuvat, ja olen aikeissa jatkaa myös Tuurin Pohjanmaa-sarjassa seuraavaan osaan. Lisäksi olen jo vuoden päivät haudutellut omaa lukuhaastetta, ja nyt vihdoin aika taitaa olla kypsä sen julkistamiseen. Teen vielä vähän viilauksia haasteeseen ja lähipäivinä julkaisen aloituspostauksen. Vähän jännittää! Olen itse niin innoissani aiheesta, että toivon haasteeni löytäväni myös innokkaita osallistujia. Haasteesta siis lisää pikapuoliin!

Huhtikuu tuo tullessaan myös mitä todennäköisimmin mökkikauden avajaiset. Kevät viivyttelee, mutta toivon sormet ristissä, että jäät lähtevät huhtikuun aikana. Ihan niin vimmaisesti en tänä vuonna odota saareen pääsyä kuin parina edellisenä vuonna, koska uusi työ tuo paljon mielekästä sisältöä arkeen. Jäät lähtevät, kun sen aika on.

Vielä on pääsiäistä pari päivää jäljellä, toivottavasti teilläkin on mahdollisuus uppoutua kirjoihin!

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Kuukauden nobelisti: Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta



Otava 2000. 155 s.
Alkuteos: Irisches Tagebuch (1957).
Suom. Kai Kaila (1975).
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Heinrich Böll (1917‒1985) on Kirjakimaran maaliskuun nobelisti. Böll on kuulostanut aina jotenkin vaikeasti lähestyttävältä, joten päätin aloittaa hänen tuotantoonsa tutustumisen "helpommasta päästä" eli matkakirjasta. Päiväkirja vihreältä saarelta ilmestyi alkukielellä vuonna 1957, ja ensimmäinen suomennos vuonna 1975, kolme vuotta Böllin Nobel-palkinnon jälkeen. Luin Seitsentähdet-sarjassa vuonna 2000 ilmestyneen painoksen, johon Jyrki Vainonen on kirjoittanut saatesanat.

Päiväkirja vihreältä saarelta on saksalaisen kirjailijan rakkaudentunnustus Irlannille, Swiftin, Yeatsin ja Joycen kotimaalle. Läpi kirjan Böll puhuu maasta ja sen kansalaisista lämpimästi ja kunnioittavasti, vaikka ei aina ihan ymmärtäisikään paikallisia käytäntöjä ja tapoja. Kirjassa Böll raportoi päiväkirjamaisesti perheensä matkasta Irlannissa ja sommittelee väliin tarinoita paikallisista ihmisistä.

Böll tekee huomioita muun muassa irlantilaisten luonteenlaadusta. Saksalainen säntillisyys joutuu kohtaamaan irlantilaisten aikakäsityksen. Irlantilainen sananlasku "Kun Jumala loi ajan, hän teki sitä tarpeeksi" kuvastaa hyvin paikallista suhtautumista vaikkapa sovittuihin aikatauluihin. Böll pohtii myös paikallisia sääilmiöitä, kansantarinoita, uskomuksia ja sananlaskuja. Kaikkeen hän suhtautuu positiivisessa hengessä. Junan ikkunasta hän havainnoi paljon saaren luontoa, jolle tyypillistä ovat kumpuilevat nummet ja hohtavanvihreä sammal.

Böllin matka vie ainakin Dubliniin, Limerickiin, Athloneen ja Mayoon. Matkan edetessä hän saa huomata, että hylätyt kylät ovat kansallismaisemaa. Irlanti on nimittäin lähtijöiden ja jo lähteneiden maa: esimerkiksi kuuden lapsen äiti kertoo vain kahden lapsistaan jääneen kotimaahansa, muut neljä lähtivät työn ja paremman elintason perässä Englantiin ja Yhdysvaltoihin. Suhdeluku lähteneiden ja jääneiden välillä tarkoittaa sitä, että maailmalla on miljoonia irlantilaisia ja heidän jälkeläisiään.

Saatesanoissa Jyrki Vainonen varoittelee, ettei Böllin kirjaa kannata pitää todenmukaisena matkaoppaana, sillä se on varsin romantisoitu esitys vihreästä saaresta. Lisäksi se on jo melkoisen vanha, joten maa on muuttunut Böllin ajoista melkoisesti. Ainakin vehreät maisemat ja kansalaisten perusluonne ovat varmasti vielä nykymatkaajan saavutettavissa.

Huomasin ilokseni kirjaston kirjan kiertäneen monen lukijan käsissä, sillä käsissäni oleva nide pysyy vain hädin tuskin kasassa. Ymmärrän kiinnostuksen, sillä kirja on sujuvasanainen ja mielenkiintoinen ajankuva 1950-luvun Irlannista ja kirjailijan tarkkoja havaintoja on aina antoisa lukea. Kirjailijoiden matkapäiväkirjat ovat muutenkin mielestäni kiehtovaa luettavaa. Bölliä ennen olen reissannut ainakin Antti Tuurin matkassa eri puolilla Eurooppaa usean kirjan verran ja Juha Itkosen kanssa Amerikassa. Tänä vuonna ilmestynyt Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät ja juuri uusintapainoksena ilmestynyt Ulla-Lena Lundbergin Linnunsiivin Siperiaan pääsevät jossakin vaiheessa lukuun.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo.

Böllin kirjasta ovat bloganneet ainakin Luettua elämää -blogin Elina ja Tarukirjan Margit, joka on myös lukenut kirjan osana Kuukauden nobelisti -sarjaansa.

torstai 29. maaliskuuta 2018

Han Kang: Ihmisen teot

Kansi: Tom Darracott.



Gummerus 2018. 230 s.
Suomennettu englanninnoksesta Human Acts (2016).
Koreankielinen alkuteos ilmestyi vuonna 2014.
Suom. Sari Karhulahti.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Helmet-lukuhaasteen kohta 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa sopii täydellisesti kuvaamaan suhdettani eteläkorealaisen Han Kangin tuoreeseen suomennokseen Ihmisen teot. Sain kirjan kustantajalta jo tammikuussa ja siitä lähtien olen siirrellyt sitä kotonani eri kirjapinoihin: välillä se on odottanut lukuvuoroaan yöpöydällä, välillä jakkaralla lukunojatuolini vieressä. Yhdessä vaiheessa se seilasi ruokapöydällä kesäkukantaimien ja ruokailuvälineiden kaaoksessa. Aina vain jäi kirja avaamatta. Kirjan kiinnostavuudessa ei lukemisen viivästyminen ollut kiinni. Minua vain pelotti liikaa.

Alkujaan kiinnostuin Ihmisen teoista, koska kirjailijan edellinen suomennos Vegetaristi oli minulle niin hämmentävä lukukokemus. Tässä romaanissa aiheena olisi Gwangjun opiskelijaprotestit 1980-luvulla ‒ totesin, etten tiedä aiheesta juuri mitään, mutta haluaisin.

Miksi sitten kauan odotetusta uutuuskirjasta tuli tummanpuhuva mörkö, jota en halunnut aloittaa ja jonka kansikin alkoi tuntua vastenmieliseltä? Tärkein syy varmaankin oli, etten päässyt lukemaan kirjaa vailla ennakkoluuloja ja -odotuksia. Lehtiartikkeleista, kritiikeistä ja blogiarvioista silmiini pomppivat pahuus, verilöyly, kuolema, teurastus. Mielikuvitukseni villiintyi, enkä ollut varma, haluanko altistaa itseäni tällaisille kauheuksille. Mitä enemmän kirjasta luin, sitä enemmän jutut lietsoivat pelkoani. Vihdoin lukuhaluni palasivat, kun kuuntelin Sivumennen-podcastin jakson, jossa puhuttiin kirjasta. Erityisesti minua alkoi kiinnostaa se, että kirjassa on seitsemän eri näkulmaa tapahtumiin ja niistä viimeinen on kirjailija Han Kangin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat eteläkorealaiseen Gwangjun kaupunkiin, vuoteen 1980. Opiskelijat osoittavat mieltään diktatuurista sotilashallintoa vastaan. Väki kerääntyy mielenosoituksiin, ja kapinalliset valtaavat hallintorakennuksen. Armeija hyökkää mielenosoittajien kimppuun raa'asti. Karkuun juoksijoita ammutaan, useita pidätetään. Kuulusteluun joutuminen tarkoittaa kidutetuksi päätymistä. Kyseessä on lahtaus ja ajojahti. Armeijan tappamien mielenosoittajien ruumiit täyttävät lähistön koulun salin, jossa omaiset käyvät etsimässä lähimmäisiään.

Mielenosoituksista, kansannousun verisestä kukistamisesta ja julmuuksien seurauksista kerrotaan siis useasta eri näkökulmasta. Ääneen pääsevät esimerkiksi kansannousussa kuollut poika, Dong-ho, ja hänen ystävänsä ja äitinsä. Viimeisenä ajatuksiaan avaa kirjailija, joka ainakin muistuttaa paljon Han Kangia. Koska pariinsataan sivuun on mahdutettu seitsemän kertojaa, asento vaihtuu tiuhaan. Näkökulmatekniikka toimii, ja tulkitsen omaa lukemistani niin, että juuri tämän vaihtelun ansiosta kirja ei ollut minulle liian raskas.

Siinä missä Han Kangin edellinen suomennos jäi minulle etäiseksi enkä saanut siihen otetta, tämän kirjan kanssa sellaista ongelmaa ei ollut. Ihmisen teot on niin dokumentaarinen ja realistinen, ettei eksymisen vaaraa ole. Han Kang on itse kotoisin Gwangjusta, ja hänen perheensä muutti Souliin juuri ennen kansannousua. Tapahtumat ovat olleet vahvasti läsnä Han Kangin koko elämän ajan, vaikka se ei koskettanutkaan suoraan hänen sukulaisiaan. Gwangjun tapahtumat ovat koko kansakunnan kipupiste ja surun aihe ja alkanut merkitä kaikkea pakkokeinoin eristettyä, lyötyä ja tuhottua, kaikkea korjauskelvottomaksi runneltua. 

Romaanilla on vahva yhteys historiallisiin tapahtumiin, vaikka se on fiktiota. Mielestäni tämänkaltaiset todellisiin, traumaattisiin tapahtumiin perustuvat romaanit ovat kaikessa kauheudessaan tärkeitä. Yksi syy siihen, miksi luen, on juuri tässä. Haluan tuntea paremmin sen maailman, jossa elämme, myös sen historian ja kaikki sen sävyt.

Kannattaa lukea myös Ompun, Main, Tuijan ja MarikaOksan bloggaukset kirjasta.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...