perjantai 19. tammikuuta 2018

Kuukauden nobelisti: Herta Müller: Matala maa (1982/1984)

Kansi: Markko Taina.


Alkuteos: Niederungen.
Suomentaja: Raija Jänicke (1996).
Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 137.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kuukauden nobelisti on blogissani uusi juttusarja, jonka on tarkoitus toimia minulle kannustimena lukea nobelistien kirjoja ja tietenkin kertoa näistä lukukokemuksista teille lukijoilleni. Valitsen joka kuukausi yhden kirjailijan Nobel-palkinnon voittaneiden kirjailijoiden listalta, luen häneltä vähintään yhden teoksen ja esittelen lukemani täällä blogissa. Vastaavaa juttusarjaa kirjoittaa ainakin Tarukirjan Margit, joka on esitellyt blogissaan jo lähes kuusikymmentä nobelistien teosta.

Haluan tutustua Nobel-palkinnon saaneisiin kirjailijoihin mahdollisimman laajasti ja nostaa heidän teoksiaan säännöllisesti esiin, koska nobelistit kiehtovat minua jollakin selittämättömällä tavalla. Lisäksi heidän teoksiaan on omassakin kirjahyllyssäni hieno kokoelma, kiitos keräilemäni Keltaisen kirjaston. Olen listannut kaikki nobelistit Palkitut-välilehdelle, jolta löytyvät myös linkit postauksiin, sekä aiempiin että tämän juttusarjan myötä kirjoittamiini.

Aloin miettiä juttusarjan käynnistämistä myös sen vuoksi, että nobelistit tuntuvat kiinnostavan isoa joukkoa lukijoita, ja heidän teoksiinsa tutustuminen on monella haaveena tai tavoitteena. Usein nobelistien teokset kuitenkin koetaan jollakin tapaa hankaliksi tai vaikeasti lähestyttäviksi, ja kynnys tarttua palkitun kirjailijan teokseen voi nousta yllättävän korkeaksi. Toivon, että voisin tällä juttusarjallani hieman laskea tuota rimaa, kun tuon nobelistien teoksiin tällaisen tavallisen lukijan näkökulmaa.

Herta Müller (s.1953) saa kunnian olla Kirjakimaran ensimmäinen kuukauden nobelisti. Tutusta ja turvallisesta on helppo aloittaa; luin ja bloggasin Müllerin Hengityskeinusta nelisen vuotta sitten. Tuolloin luimme kirjan vetämässäni lukupiirissä.

Müller on kotoisin saksaa puhuvalta Romanian maaseudulta. Müller on sanonut, että hänen kirjoittamisensa juuret ovat hiljaisuudessa, sillä hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan kaikki asiat vaiettiin kuoliaiksi. Kun Müller ei voinut enää vaieta totalitarismin kauheuksista, hän alkoi kirjoittaa. Diktatuurissa vallalla olevaa hallintomuotoa vastaan kirjoittaminen on kuitenkin paitsi rohkeaa, myös vaarallista. Toistuvien kotietsintöjen ja tappouhkausten rasittama kirjailija pakeni vuonna 1987 Länsi-Saksaan ja on asunut Saksassa siitä lähtien.

Müllerin teosten aiheet kumpuavat usein hänen omista kokemuksistaan diktatuurisesta hallinnosta. Aiemmin lukemani Hengityskeinu perustui Müllerin ystävän tarinaan, ja nyt lukemani Matala maa puolestaan heijastelee kirjailijan lapsuudenmaisemia ja -muistoja. Tämän bloggauksen otsikossa on kirjalle kaksi ilmestymisvuotta; se julkaistiin ensin sensuroituna versiona vielä tuolloin kommunistisessa Romaniassa.

Novellikokoelma koostuu viidestätoista tekstistä, joista lyhyimmät ovat vain muutaman sivun mittaisia ja pisin, Matala maa, vie yli puolet teoksen sivumäärästä ja on antanut nimensä kokoelmalle. Kaikkia kokoelman tarinoita yhdistää miljöö eli svaabilainen kylä Banaatissa. Banaatin svaabilaiset ovat yksi vähemmistöryhmä Romanian saksalaisten joukossa. Alue sijaitsee nykyisessä kaakkois-Euroopassa, Romanian, Serbian ja Unkarin alueilla. Useita tarinoita yhdistää miljöön lisäksi nuoren tytön näkökulma.

Matala maa kokoelman nimenä kuvastaa hyvin tarinoiden tunnelmia, sillä melkoista matalalentoa Müller on novelleihinsa vanginnut. Synkkä kansikuvakin on teoksen hengen mukainen. Müller kuvaa novelleissaan kyläläisten arkea, joka on työntäyteistä, yksinkertaista, köyhää. Elämä on suorastaan ankeaa. On juopottelua, pettämistä, väkivaltaa. Koko suku peseytyy vuorollaan samassa kylpypaljussa, ja veden väri muuttuu jokaisen kylpijän jälkeen entistä tummemmaksi. Lapsi pakenee kurjuutta leikkeihin, ja jossakin vaiheessa kotileikissä matkitaan äidin ja isän riitoja. Äiti pesee ankeutta pois juuriharjalla lattiasta niin, että lankut lahoavat.

Aikuisten maailma on lapsen silmin nähtynä välillä käsittämätöntä. Müller sekoittaakin realistiseen kerrontatyyliinsä unikuvia, haaveita, non-senseäkin. Nämä utuiset ja mielikuvitukselliset tekstijaksot keventävät muuten kovin raskasta lukukokemusta. Esimerkiksi niminovellissa naiseksi varttuvan tytön kuolemankaipuu on sanoitettu kauniisti:


     Mutta kuolema ei tullut vieläkään.
     Kesä vyörytti väkevää kukantuoksuaan ylläni huojuvasta korkeasta heinikosta. Villit heinänkukat tunkeutuivat ihoni läpi. Menin joelle ja valelin vettä käsivarsilleni. Ihostani kasvoi korkeita pensaita. Minä olin kaunis suomaisema. 
     Kävin makaamaan korkeaan heinikkoon ja valuin hiljalleen maan sisään. Odotin että suuret piilipuut tulisivat joen yli luokseni, että ne taivuttaisivat oksansa minuun ja sirottelisivat lehtensä minuun.


Pituutensa puolesta kirjan voisi lukea yhdeltä istumalta, mutta Müllerin tyyli vastustaa tällaista lukutapaa. Ainakin minun piti lukea pysähdellen ja kertaillen. Tarinoiden välissä oli usein pidettävä taukoa. Müllerin kuvaama maailma ja hänen tyylinsä vaativat sulattelua. Kehottaisinkin lukemaan Mülleriä avoimin mielin ja ajan kanssa; teksti ei kenties heti aukene. En ahdistunut siitä, että tekstit harasivat vastaan, mutta ilottoman elämän kuvauksista ja yleisestä tunnelmasta hieman kyllä.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja.

torstai 18. tammikuuta 2018

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (2018)

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.


Kustantaja: Gummerus.
Sivumäärä: 175.
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Läheisen kuolemasta, perhesalaisuuksista, perhosista ja musiikista rakentuu surumielinen tarina Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaanissa Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Pienoisromaanin päähenkilö on keski-ikäinen perhostutkija Max Halma, ja tarinan nykyhetkessä eletään 1980-luvun alkua. Äidin kuolema sysää liikkeelle tapahtumaketjun, joka vie Halman selvittämään sekä saksalaissyntyisen isänsä kohtaloa että äidin talosta löytyneen harvinaisen perhosen lajimääritelmää.

Perhosiin intoimoisesti lapsesta saakka suhtautunut Max työskentelee yliopistolla, mutta työ alkaa kärsiä miehen uutteran selvitystyön vuoksi. Ilman isää varttuneen Maxin isä oli saksalainen sotilas, mutta muuta mies ei isästään tiedä, äitikin oli tästä aina vaitonainen. Äidin jäämistöstä Max löytää vihjeitä ja hänelle koittaa tilaisuus selvittää isän kohtalo. Hukkuiko isä todella Maxin ollessa sylivauva? Vai voisiko isä olla vielä elossa? Oman menneisyytensä mysteeri vie Maxin muun muassa Oulun maakunta-arkistoon ja konserttisaliin Hampuriin, jossa konsertoi kirjan nimessä mainittu Viktor Stanislaus.

Ahokumpu on nimennyt kirjansa luvut sinfonioiksi. Jokainen luku on omanlaisensa, mukana on niin Maxin muistiinpanoja, arkistolöytöjä, kirjeitä kuin kerronnallisia kurkistuksia menneeseen, aikaan ennen Maxin syntymää. Näistä kolmestatoista palasesta rakentuu lopulta alussa heränneisiin kysymyksiin vastaava, toimiva ja tiivis kokonaisuus. Silti minun on pakko myöntää, että olisin voinut ja olisin halunnut uppoutua Maxin elämään ja historiaan syvemmin. Jokainen sinfonia olisi saanut olla laajempi. Henkilöt ja tapahtumat livahtivat karkuun juuri, kun aloin saada niistä otetta.

Viime vuonnakin kirjavuosi alkoi kiehtovalla esikoisella: tuolloin vaikutuksen teki Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret kaikuisivat.

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kirjalla kohdan 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.

perjantai 12. tammikuuta 2018

John Irving: Elokuvaurani: muistelma (1999)

Kannen kuvassa Irving Oman elämänsä sankari
-elokuvan kuvauksissa. Kirjailija esitti yrmeää
asemapäällikköä, jolla ei ollut yhtään repliikkia. 

Alkuteos: My movie business: a memoir.
Suomentaja: Kristiina Rikman (2000).
Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 176.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Amerikkalainen kirjailija John Irving on kirjoittanut koko joukon bestseller-romaaneja, kuten Garpin maailma, Oman elämänsä sankari ja Kaikki isäni hotellit. Monia Irvingin kirjoja on filmattu, joten kirjailija on päässyt näkemään kirjailijantyönsä ohella myös elokuvateollisuuden arkea. Näitä kokemuksiaan hän ruotii vuonna 1999 ilmestyneessä muistelmassaan Elokuvaurani.

Elokuvaurani on mielenkiintoinen kurkistus siihen, miltä elokuvanteko näyttää kirjailijan näkökulmasta. Matkalla kirjasta elokuvaksi tarina voi muuttua paljonkin: hahmoja tulee lisää tai heitä karsitaan pois, joitakin keskeisiä kohtauksia jätetään leikkauspöydälle tai kokonaan kuvaamatta. Tarinaa voidaaan typistää ja yksinkertaistaa, joskus taas liioittelu on paikallaan. Irving kirjoittaa monivivahteisia juoniromaaneja, joten on selvää, että kaikkea kirjasta löytyvää ei voi suoraan siirtää valkokankaalle. Muuten lopputuloksena saattaisi olla jopa yhdeksäntuntinen elokuva!

Irving kuvaa muistelmassaan useita erilaisia kokemuksia elokuvien tekemisen parissa. Eniten huomiota saa Oman elämänsä sankari, jonka työstäminen romaanista elokuvaksi vei lopulta neljätoista vuotta. Ohjaajat vaihtuivat, ja Irving kirjoitti lukuisia käsikirjoitusversioita. Lopulta elokuva saatiin tehtyä, kun ohjaajaksi löytyi ruotsalainen Lasse Hallström. Sittemmin Irving sai elokuvasta parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscarin, tosin hän ei tiennyt asiasta vielä tätä muistelmateosta kirjoittaessaan.

Aina kirjailija itse ei kuitenkaan kirjoita elokuvan käsikirjoitusta; näin oli esimerkiksi Garpin maailman kohdalla. On myös tilanteita, joissa elokuva ei päädy tuotantoon, vaikka käsikirjoitus olisi olemassa. Projekti voi kaatua esimerkiksi rahoitusvaikeuksiin tai näkemyksellisiin eroihin. Irvingin teoksista ainakin Vapauttakaa karhut! ja Sirkuksen poika ovat jääneet elokuvina puolitiehen.

Irvingistä välittyy työteliäs, omanarvontuntoinen ja sydämellinen kuva. Jotkin projektit ovat varmasti kaatuneet siihen, että hän vaatii paljon eikä aina ole helpoin työskentelykumppani. Irving ei peittele tätä puolta itsessään, kuten ei myöskään sitä, että tuntee oman arvonsa. Ylimielisyyden raja ei kuitenkaan ylity, ja hän osaa myös antaa kiitosta esimerkiksi näyttelijöille hienoista suorituksista.

Elokuvaurani on luonnollisesti mielenkiintoista luettavaa kaikille John Irving -faneille, mutta myös elokuvien tekemisestä ja käsikirjoittamisesta kiinnostuneille. Voin kuvitella, että jos Irving tai hänen kirjansa eivät jostakin syystä miellytä, niin kirja voi ärsyttää.

Mikä parasta, kirjasta saa mukavan kipinän lukea lisää Irvingiä: toivon kovasti ehtiväni tänä vuonna uppoutua kirjassa ruodittuun Oman elämänsä sankariin, joka on lämmittänyt kesämökin kirjahyllyäni jo tarpeeksi monta vuotta, vaikkei se varsinaisessa Hyllynlämmittäjät-pinossani olekaan. Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä.

Muita Irvingin teoksia Kirjakimarassa:

Minä olen monta
Kaikki isäni hotellit
Neljäs käsi

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä (2017)

Kansi: Sanna Mander.


Kustantaja: Atena.
Sivumäärä: 342.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Pasi Ilmari Jääskeläisen vauhdikas yhdenpäivänromaani Väärän kissan päivä yhdistelee taidokkaasti psykologiaa, maagista realismia ja jännitysromaania. Se on kreisi ja paikoin karnevalistinen ja poukkoileva, mutta sillä on myös vakavampi puolensa, joka käsittelee muistisairauksia, muistamista, perhesuhteita ja salaisuuksia.

Päähenkilö on keski-ikäinen arkkitehti Kaarna, joka toimii kaupungin pääinnovaattorina Marrasvirta-nimisessä kaupungissa. Kaarna on viettänyt lapsuutensa Marrasvirralla, mutta ollut pitkään poissa. Unelmien työpaikka on saanut miehen ja hänen perheensä palaamaan. Samana päivänä kun vietetään kaupungin vuotuisia syysfestivaaleja, katoaa Kaarnan dementoitunut äiti hoitokodista. Alkaa vaiheikas etsintä ja kilpajuoksu aikaa vastaan, sillä äidin on saatava lääkkeensä tai hän menehtyy.

Tarina vyöryy eteenpäin hyvällä temmolla, ja välillä melkein läkähdyin Jääskeläisen kyydissä. Festivaalin vuoksi kaupungilla on liikkeellä massoittain ihmisiä, joten pysytellessään äitinsä kannoilla Kaarna törmäilee mielenosoittajiin, musikantteihin, erilaisiin naamioihin ja kostyymeihin sonnustautuneisiin ihmisiin ja tietenkin kissoihin. Väärien kissojen katsominen voi olla kohtalokasta.

Pikkuhiljaa Kaarnalle (ja lukijalle) valkenevat hänen menneisyytensä salaisuudet. Psykologi-äidin ja pojan suhde ei kenties olekaan niin ongelmaton kuin aluksi vaikuttaa. Juoni on vetävä ja pääsi yllättämään minut useaan otteeseen. Kuka muistaa oikein, kuka väärin?

Jääskeläinen on luonut tarinalleen mielikuvituksellisen miljöön. Marrasvirran kaupunkia halkovat joet, joita pitkin voi liikkua kätevästi veneellä. Marrasvirta on kuin Venetsia yhdistettynä Keski-Euroopan vuoristokyliin, sillä kaupunkisuunnittelija Kaarna kaavailee kaupunkiin köysirataverkostoa. Löytyypä kaupungista maailman laajin lastenkirjastokin. Voi, miten haluaisin ajaa veneellä kirjaston sisäsatamaan ja nousta hissillä johonkin kirjantäyteisistä kerroksista!

Alun kaoottisten tuntojen jälkeen Jääskeläisen tarina imaisi minut maailmaansa. Tarina käsittelee ihmisyyden ydintä, mutta tuo siihen ripauksen fantasiaa. Mieleen nousi Murakamin maaginen realismi. Jääskeläisen aiempi tuotanto alkoi tämän myötä kiinnostaa, täytyykin tutustua siihen jossakin vaiheessa.

Päähenkilö Kaarna on arkkitehti, joten kirja sopii Taiteilijaromaanit-haasteeseen. Tämä on ensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja, joten se aloittaa myös Helmet-lukuhaasteeni. Kirja sopii moneen kohtaan, mutta sijoitan kirjan kohtaan 40. Kirjassa on lemmikkieläin, koska kissat ovat tarinassa keskeisessä roolissa, vaikkeivät aina ihan lemmikkejä olekaan.

torstai 4. tammikuuta 2018

Kurkistus kevään uutuuksiin

Kirjakimara täyttää tänään kuusi vuotta! Mikä olisikaan parempi tapa juhlistaa merkkipaalua kuin herkutella kevään uutuuskirjojen maistiaisilla. Kuuteen vuoteen on mahtunut kaikenlaista, mutta uuden kirjasesongin odottaminen ja lukusuunnitelmien tekeminen on aina vain yhtä kutkuttavaa ja iloa tuottavaa.

Kuten alkuviikon bloggauksessa hahmottelin, suunnittelen lukevani tänä vuonna klassikkoja ja omassa kirjahyllyssäni lukuvuoroaan odottelevia hyllynlämmittäjiä. Olen kuitenkin selaillut kustantajien kevään uutuusluetteloita ahkerasti ja löytänyt niistä hurjasti kiinnostavalta kuulostavaa luettavaa.

Tässä katsauksessa esittelen kevään uutuuksista mielestäni kiinnostavimmat. Kirjoja on kolmekymmentä (!!), sillä yhtään lyhyemmäksi en kiinnostavien kirjojen listaa saanut karsittua! Luonnehdinnat olen kirjoittanut kustantajien esittelyiden pohjalta.


Suomennettu kauno


Kim Leine: Kuilu (tammikuu / Tammi)
Luin pari vuotta sitten Leinen Ikuisuusvuonon profeetat, ja tuon kamalan ihanan kirjan rujo ja realistinen kerronta teki vaikutuksen. Tarina sijoittui pääosin 1700-luvun Grönlantiin, mutta nyt Leine tulee paljon lähemmäs: Kuilu lähtee liikkeelle Suomen sisällissodasta, jonne tanskalaisveljekset lähtevät vapaaehtoisina. Sota-aihe ja leinemäinen ihmismielen pimeyksien kuvaus tuskin päästävät lukijaa helpolla, mutta silti Kuilu on yksi eniten odottamani kevään kirjoista.


Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (tammikuu / WSOY)
Lähes yhtä odotettu on Elena Ferranten Napoli-sarjan kolmas osa. Aiemmissa osissa (Loistava ystäväni ja Uuden nimen tarina) kuvattiin Elenan ja Lilan lapsuus- ja nuoruusvuosia, nyt päähenkilöt ovat aikuisia ja kamppailevat uudenlaisten haasteiden kanssa 1970-luvun Italiassa.


Han Kang: Ihmisen teot (tammikuu / Gummerus)
Etelä-Koreaan sijoittuvassa episodiromaanissa kaikki lähtee liikkeelle vuoden 1980 opiskelijaprotesteista, joiden aikana sotilaat ampuvat satoja opiskelijoita. Heidän joukossaan on poika nimeltään Dong-ho. Han Kang kuvaa tapahtumien seurauksia aina nykypäivään saakka useiden eri henkilöiden näkökulmista. Viime vuonna Han Kangin edellinen suomennos Vegetaristi jäi minulle hieman etäiseksi, mutta pistän vaisun lukukokemuksen huonon ajankohdan syyksi ja odotan tätä uutuutta innolla.


Hiromi Kawakami: Sensein salkku (tammikuu / Kustantamo S&S)
Palkittua japanilaista nykykirjallisuutta. Surumielinen rakkaustarina 2000-luvun Tokiosta.


Melba Escobar: Kauneussalonki (helmikuu / Aula-kustannus)
Kolumbialaisen kirjailijan trilleri on myös kurkistus naisten elämään Bogotassa.


Domenico Starnone: Solmut (maaliskuu / WSOY)
Väkevä avioliittoromaani, jossa ääneen pääsevät jätetty vaimo, hänen miehensä ja pariskunnan lapset. Italialainen Starnone kuuluu kotimaansa nykykirjallisuuden tunnetuimpiin nimiin. Starnonen vaimo on kääntäjä Anita Raja, jonka on arveltu olevan Elena Ferrante -kirjailijanimen takana. Starnone saapuu Helsinki Litiin toukokuussa.


George Saunders: Lincoln Bardossa (maaliskuu / Siltala)
Vuoden 2017 Booker-voittaja on kuulemani mukaan haastava teos, jossa Amerikan entisen presidentin Abraham Lincolnin poika Willie ajautuu jonkinlaiseen elämän ja kuoleman välitilaan. Yhdenyönromaanissaan Saunders yhdistelee historiallisia faktoja ja fiktiota.


Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran (maaliskuu / Otava)

Bonden maailmalla menestynyt romaani kertoo iranilaistaustaisen Nahidin tarinan: hän on tullut miehensä ja tyttärensä kanssa Ruotsiin 30 vuotta sitten, ja nyt mies on kuollut ja suhde tyttäreenkin on vaikea. Nainen saa vielä kuulla sairastavansa syöpää. Tapahtuu jotakin, jonka vuoksi Nahidin katkeruus vaihtuu elämäniloksi.


Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta (maaliskuu / Tammi)
Romaani Valerie Solanasista, joka tunnetaan Andy Warholin ampujana ja feministisen SCUM-manifestin kirjoittajana. Stridsberg sai teoksestaan Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 2006. Luin kirjan alkukielellä toissa kesänä: Drömfakulteten oli minulle sen kesän merkittävin lukukokemus. Haluan nähdä, miten Stridsbergin väkevä fiktio, jota kuvasin muun muassa armottomaksi tykitykseksi, taipuu suomeksi.


Anne Swärd: Vera (maaliskuu / Otava)
17-vuotias Sandrine pakenee sodan kauhuja Ranskasta Ruotsiin vuonna 1945. Hän avioituu yläluokkaisen lääkärin kanssa ja yllättäen hääyönä synnyttää sinisilmäisen tyttären. Sandrinella on siis suuria salaisuuksia, mutta niin on myös hänen lääkärimiehensä perheellä. Tutustuin Swärdiin viitisen vuotta sitten Kesällä kerran -romaanin muodossa, ja tuon lukukokemuksen perusteella odotettavissa on jälleen vahvoja jännitteitä ja latautunutta tunnelmaa.


Edward St Aubyn: Loistava menneisyys (maaliskuu / Otava)
Patrick Melrose varttuu lapsesta nuorukaiseksi englantilaisessa yläluokkaisessa perheessä, jonka elämään mahtuu laiminlyöntejä, hyväksikäyttöä ja muita ongelmia. Aubynin omaelämäkerrallisessa kulttikirjassa on yhteensä viisi osaa, joista tämä nide kattaa kolme ensimmäistä. Kaksi muuta ilmestyvät suomeksi yhteisniteenä myöhemmin.



Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (huhtikuu / Tammi)
Keltaisessa kirjastossa ilmestyy toinen toistaan kiehtovampia uutuuksia! Pulitzer-palkitun Stroutin romaani kertoo äidin ja tyttären suhteesta. Lucy Barton on newyorkilainen kirjailija, joka muistelee lapsuuttaan äitinsä kanssa maatessaan sairasvuoteella.


Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (huhtikuu / Kustantamo S&S)
Lähitulevaisuuteen sijoittuva romaani, jossa eurooppalaisista arvoista on tullut totalitäärisiä totuuksia. Kaunokirjallisuuden August-palkinnon voittaja 2017.


Ayobami Adebayo: Älä mene pois (huhtikuu / Atena) 
Nigerialaisen Adebayon romaani kuvaa karusti erään avioparin mutkistuvaa elämäntilannetta. Vaimo ei tule yrityksistä huolimatta raskaaksi, joten anoppi painostaa aviomiestä eli poikaansa ottamaan toisen vaimon. Moderni nuoripari joutuu kohtaamaan maansa perinteiden painolastin.




Kotimainen kauno



Elin Willows: Sisämaa (tammikuu / Teos)
Sisämaa kertoo nuoresta naisesta, joka muuttaa Tukholmasta pikkupaikkakunnalle pohjoiseen, poikaystävän kotiseudulle. Pariskunta eroaa, mutta nainen jää pohjoiseen. Sisämaa kertoo muutoksesta, elämästä pikkupaikkakunnalla, vapaudesta ja yksinäisyydestä. Ruotsissa varttunut Willows asuu nykyään Vaasassa ja työskentelee kulttuuritoimittajana. Sisämaa on hänen esikoisteoksensa, joka ilmestyy samaan aikaan sekä Ruotsissa että Suomessa.


Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (tammikuu / Gummerus)
Perhostutkija Max Halma selvittää ennen syntymäänsä kuolleen isän kohtaloa. Selvitystyö paljastaa vaiettuja asioita perheen historiasta. Salaisuuksien ja perhosten lisäksi Ahokummun esikoisessa on mukana pakkomielteitä ja musiikkia. Huomioni kirjaan kiinnitti erityisesti sen nimi, joskin myös tarina kuulostaa houkuttelevalta.


Pirkko Soininen: Ellen (helmikuu / WSOY)
Viime aikoina paljon esillä olleesta Ellen Thesleffistä kertova romaani, joka koostuu fiktiivisistä päiväkirjamerkinnöistä. Luin syksyllä Kati Tervon romaanin Iltalaulaja, joka kertoo taiteilijan viimeisestä kesästä. Hanna Schreckin kirjoittama elämäkerta Minä maalaan kuin jumala ilmestyi niin ikään viime syksynä, sitä jonottelen kirjastosta.


Sally Salminen: Katrina (helmikuu / Teos)
(suom. Hurme)
Klassikkoteoksen uusi suomennos - ja vieläpä tuoreen Finlandia-voittaja Juha Hurmeen kääntämänä.


Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (helmikuu /Siltala)
Samoin kuin Ahokummun esikoinen, myös tämä Eeva Turusen esikoisromaani päätyi kiinnostavien listalle nimensä vuoksi. Lukunäytteen perusteella Turusen lyhytproosalta voi odottaa omaäänistä ilmaisua ja huumoria.


Saara Turunen: Sivuhenkilö (maaliskuu / Tammi)
Turunen voitti esikoisteoksellaan Rakkaudenhirviö HS:n esikoiskirjapalkinnon vuonna 2015. Tässä toisessa romaanissaan Turunen kirjoittaa paljon itseään muistuttavasta päähenkilöstä, joka kirjoittaa kirjaa ja lopulta julkaisee esikoisromaaninsa. Suorasanainen Turunen sekoittaa terävästi faktaa ja fiktiota.


Pauliina Rauhala: Synninkantajat (maaliskuu / Gummerus)
Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu oli vuoden 2013 kirjatapaus, joten odotukset ovat korkealla tämän toisinkoisen kohdalla. Rauhala jatkaa uskonnollisen yhteisön kuvauksen parissa. Nyt miljöönä on 1970-luvun Pohjanmaa, ja tarkastelun kohteena olevassa yhteisössä odotetaan Jeesuksen toista tulemista.


Olli Jalonen: Taivaanpallo (maaliskuu / Otava)
Aiemmin olen lukenut Jaloselta romaanin 14 solmua Greenwichiin, ja tuolloin kirjailija teki minuun vaikutuksen tunnelmien kuvaajana, ympäristön havainnoijana sekä omaperäisenä kielenkäyttäjänä. Muut Jalosen kirjat eivät ole aiheiltaan houkutelleet, mutta tämä kevään uutuus kipusi heti luettavien listalle: se sijoittuu 1600-luvulle Saint Helenan saarelle ja Lontooseen, kertoo tähtitieteilijän oppipojan matkasta ja tieteen ja uskon kamppailuista. 


Merete Mazzarella: Alma - edelläkävijän tarina (huhtikuu / Tammi)
Elämäkertaromaani 1870 syntyneestä Alma Söderhjelmistä, joka oli edelläkävijä tiedemaailmassa ja joka tuli sittemmin tunnetuksi teatterikriitikkona ja kirjailijana. Mazzarellan teos on paitsi terävä kuvaus Söderhjemistä, myös mielenkiintoinen ajankuva 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta. 


Tietokirjat



Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät (helmikuu / Karisto)
Matkustamista ja päiväkirjan kirjoittamista rakastavan kirjailijan matkapäiväkirja. Rannela haluaa saada lukijansa unelmoimaan ja suunnittelemaan matkaa, on se sitten todellinen reissu tai nojatuolimatka. 


Neil deGrasse Tyson: Tähtitiedettä kiireisille (helmikuu / Aula-kustannus)
Amerikkalaisen tähtitieteilijän kirjoittama opus on helppolukuinen ja tiivis esitys aiheesta.


Maryan Adbulkarim & Eveliina Talvitie: Noin 10 myyttiä feminismistä (maaliskuu / SKS)
Kirjoittajat murtavat ja analysoivat feminismiin liitettyjä myyttejä. Talvitien edellinen kirja Miten helvetissä minusta tuli feministi? oli ajatuksia herättävä ja hersyvä lukukokemus, joten odotan tältä paljon.


Morten A. Stroksnes: Merikirja (huhtikuu / Gummerus)
Kirjan alaotsikko "Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana" herätti niin monia kysymyksiä ja paljon ihmetystä, että kirja nousi heti kiinnostavien tietokirjojen kärkeen. Pääosassa on kustantajan esittelyn mukaan meri, joka aiheena kiehtoo tällaista saaristomökkeilijää loputtomasti.


Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä (huhtikuu / Kustantamo S&S)
Vanhatalon edellinen omaelämäkerrallinen teos Keskivaikea vuosi kuvasi elämää masennusdiagnoosin jälkeen. Nyt hän kirjoittaa siitä, millaista on olla keski-ikäinen, kun elämä vakiintuu, nuoruuden ja vanhuuden välissä.


Maggie Nelson: Argonautit (toukokuu / Kustantamo S&S)
Muistelma, jossa kirjailija pohtii mm. sukupuolta ja identiteettiä omien elämänvaiheidensa kautta. Keskiössä on Nelsonin ja muunsukupuolisen taiteilijan rakkaustarina.


Anna Lindholm: Ines-projekti: naisia sisällissodassa 1918 (toukokuu / Kustantamo S&S)
Viiden naisen kautta valotetaan naisten rooleja ja kohtaloita sisällissodassa.


Mahtava kirjakevät on siis alkamaisillaan! Nyt kannattaa muuten olla ripeä, jos haluaa päästä kirjaston varausjonoissa kärkisijoille. Jonot venähtävät nopeasti, kun arvioita kirjoista alkaa ilmestyä. Lukemisen iloa!

tiistai 2. tammikuuta 2018

Suunnitelmia alkavalle vuodelle



Lukutavoite


Merkitsen lukemani kirjat Goodreads-sivustolle, jolla voi asettaa itselleen tavoitteeksi lukea tietyn määrän kirjoja vuoden aikana. Viime vuonna tavoitteeni oli 80 kirjaa, mikä oli sopiva ja realistinen määrä, koska lähinnä työkuvioihin liittyvät myllerrykset saivat aikaan sen, ettei lukeminen maistunut joka kuukausi.



Nyt minusta tuntuu, että voin taas nostaa lukutavoitteeni aiempien vuosien tasolle, joten lähden tavoittelemaan sadan kirjan vuosivauhtia. Blogin sivupalkissa on laatikko, jossa lukemistahtiani voi seurata. Vaikka nyt asetan melko kunnianhimoisen lukutavoitteen, niin määrää tärkeämpänä tavoitteena pidän alkavana vuonna sitä, että löytäisin tasapainon uuden ja vanhan kirjallisuuden välillä. Niin innoissani kuin olenkin kaikista tulevista uutuuksista, haluan antaa aikaa myös hieman vanhemmalle kirjallisuudelle.


Haasteet


Olen lukijana hieman ristiriitainen: rakastan kirjalistoja, haasteita ja muita lukusuunnitelmia, mutta lopulta valitsen luettavat kirjani fiiliksen perusteella. Olen tänä vuonna mukana hurjan monessa haasteessa, joihin kaikkiin suhtaudun leikkimielisesti. Ne ohjailevat lukemistani toki paljonkin, mutta en hampaat irvessä pakkolue kirjoja haasteiden vuoksi. Haasteet tuuppivat minua lukijana pois omalta mukavuusalueeltani ja niiden avulla tulee tehneeksi upeita löytöjä. Jokaisella haasteella on  blogin yläreunassa oma välilehtensä, joille kerään linkit haasteeseen sopivista kirjoista kirjoitettuihin postauksiin.

Kevään ajan ovat vielä käynnissä kolme seuraavaa haastetta, jotka alkoivat viime vuonna: Taiteilijaromaanit, Naisen tie ja 1918. Yritän saada luettua jokaiseen ainakin pari sopivaa kirjaa ennen huhti-toukokuuta, jonne asti haasteet ovat auki.

Lisäksi jatkan vanhojen tuttujen ikuisuushaasteideni parissa. Kirjallinen maailmanmatkani on edennyt varsin hitaasti pari viime vuotta, mutta tänä vuonna yritän pitää haasteen mielessä paremmin ja saada jokusen maan kerättyä Lukemalla maailman ympäri -haasteeseeni. Tavoitettani lukea uutuuksien lisäksi vanhempaa kirjallisuutta tukee hyvin Rory Gilmore -lukuhaaste, jonka kirjalistalta löytyy hurjasti kiinnostavia lukuvinkkejä.

Koska haasteet ovat heikko kohtani, otin vastaan kaikkien edellä mainittujen lisäksi kaksi uutta lukuhaastetta alkavalle vuodelle! Sivumennen-podcastin innoittamana kasasin oman Hyllynlämmittäjä-pinoni, jonka kirjat olisi tarkoitus lukea vuoden 2018 aikana.

Hyllynlämmittäjäni.





Toinen uusi lukuinspiraation lähde on tänä vuonna Helmet-lukuhaaste 2018. Kirjaston organisoimassa haasteessa on 50 kohtaa, joihin jokaiseen yritän lukea sopivan kirjan. Haasteella on aktiivinen Facebook-ryhmä, jossa on yli 6600 jäsentä. Ryhmästä saa vinkkejä ja tukea haasteen suorittamiseen. Kuka tahansa voi osallistua tähän haasteeseen, joten jos vain vähänkin kiinnostuit, lähde mukaan!


Näiden kaikkien lisäksi olen suunnitellut käynnistäväni oman lukuhaasteen kesän ajaksi, mutta siitä lisää sitten keväällä, jos saan haasteen kehitettyä ideasta toteuttamiskelpoiseksi.

Juttusarjat


Tänä vuonna siis aion kirjoittaa blogissa edellisiä vuosia enemmän vanhemmasta kirjallisuudesta. Näin siitäkin huolimatta, että uutuuskirjajutut keräävät eniten lukijoita ja kommentteja. En jättäydy pois uutuushuumasta, sillä rakastan sitä kutkuttavaa tunnetta, kun uusi, mielenkiintoinen kirja ilmestyy ja pääsen lukemaan sitä. Pyrin tänä vuonna löytämään paremmin tasapainon uusien ja vanhempien kirjojen välillä.

Jotta tämä ei jäisi vain aikeeksi, olen suunnitellut kolme erilaista juttusarjaa Kirjakimaraan.


Keskiviikkoklassikko


Tämän otsikon alla esittelen klassikoita. Löyhänä tavoitteena on esitellä yksi klassikko kuukaudessa, mutta katsotaan, mihin lukuaika riittää. Tässä aion hyödyntää myös äänikirjoja: viimeisen viikon ajan olen kuunnellut Mihail Bulgakovin romaania Saatana saapuu Moskovaan, joka saa kunnian olla ensimmäinen keskiviikkoklassikko nyt tammikuussa.


Kuukauden nobelisti


Omasta kirjahyllystäni, erityisesti Keltaisesta kirjastostani, löytyy koko joukko nobelistien kirjoja, joita en ole vielä lukenut. Mukana on ohuempia ja paksumpia Nobel-palkinnon voittaneiden kirjoja, joten kiireisimpinäkin kuukausina tämän sarjan kirjoittaminen pitäisi onnistua. Müller, Morrison, Ishiguro, Steinbeck, Aleksijevits... Niin paljon houkuttelevia kirjoja! Hyllynlämmittäjät-pinossani on jo useampi näistä mukana.

Herta Müller. Kuva: Steffen Roth. 

Ensimmäisenä esittelyyn pääsee jokin romaani vuoden 2009 nobelistilta Herta Mülleriltä tämän kuun aikana.


Kirjasarjan lukeminen


Olen kerännyt hyllyyni Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjan kaikki osat, mutta lukemisen aloittaminen on aina lykkääntynyt. Sarjassa on kuusi osaa, joten sarjan selättäminen vuoden aikana ei pitäisi olla mahdotonta. Luen sarjan kronologisessa järjestyksessä, joka poikkeaa kirjojen julkaisujärjestyksestä. Sarjan aloittaa alkuvuodesta Uusi Jerusalem, jonka otin mukaan myös Hyllynlämmittäjät-pinooni.




* * *


Tällaisilla suunnitelmilla siis alkaa kirja- ja blogivuoteni 2018. Olen innoissani haasteista ja juttusarjoista sekä odottavainen uutuuksien suhteen. Kevään kiinnostavimmista uutuuksista on tulossa oma postauksensa vielä tällä viikolla. Toivotan kaikille lukemisen riemun täyteistä vuotta 2018!

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Vuosikatsaus 2017

Vuosi vaihtuu muutaman tunnin kuluttua, mutta sitten ennen teen vielä katsauksen päättyvään kirjavuoteen. Vuoden parhaiden kirjojen valitsemisen aika on jälleen tammikuussa, jolloin bloggaajat äänestävät Blogistanian palkinnoista. Tämä katsaus painottuu tilastoihin, joiden lisäksi teen muutamia nostoja vuoden kirjallisista tapahtumista ja muista kohokohdista.

Vuoden varrella en tarkkaile tilastoja kuin luettujen kirjojen määrän osalta, joten tämän vuosikatsauksen tekeminen on aina yhtä jännittävää. Mitä tulikaan luettua? Luinko enemmän naisten vai miesten kirjoittamia kirjoja? Tuliko tänä vuonna luettua enemmän kotimaista kuin käännettyä kirjallisuutta juhlavuoden huumassa?

Vuoden kirjat numeroina


Päättyvänä vuonna luin yhteensä 82 kirjaa ‒ tai luin ja kuuntelin, sillä mukana on myös äänikirjoja. Alkuvuodesta asetin tavoitteekseni lukea 80 teosta, joten saavutin tavoitteeni. Lukutavoite oli tarkoituksella maltillinen, koska vuosi sitten tavoitetta asettaessani tiesin, että pieni höllääminen olisi paikallaan. Tämä ei koskenut vain lukemista, vaan muutakin elämää.

Talvella kävimme Ellin kanssa
ihmettelemässä pienentynyttä lähikirjastoa.

Luettuja sivuja kertyi reilut 23 000, mikä on jokusen tuhatta vähemmän kuin parina edellisenä vuonna. Tämä on ymmärrettävää, koska tuolloin luin sata kirjaa vuodessa. Aiempien vuosien tapaan lukemiseni painottui kaunokirjallisuuteen: kirjoista kaunoa oli 76 %, loput olivat tietokirjoja.

Ensimmäinen päivä keväällä,
kun tarkeni lukea ulkona tuulensuojassa.

Takavuosina luin sen kummemmin yrittämättä melko lailla yhtä paljon naisten ja miesten kirjoittamia kirjoja, mutta viime ja tänä vuonna naiset ovat olleet enemmistössä. 2017 lukemistani kirjoista 62 % oli naisten kirjoittamia, miesten 38 %. En tietoisesti ole suosinut naisia, enkä mitenkään ohjelmallisesti valitse luettavaa kirjoittajan sukupuolen perusteella. Tämän vuoden naispainotus voi selittyä kasvavalla kiinnostuksellani feminististen ajattelijoiden teoksiin ja sillä, että luin useita puutarha-aiheisia tietokirjoja, joiden kirjoittajat ovat lähes aina naisia.

Viime vuoden koosteessa veikkailin, että nyt kotimaisen kirjallisuuden juhlavuonna lukisin enemmän kotimaista kuin käännettyä kirjallisuutta. Näin ei käynytkään, vaan käännöskirjallisuus vei määrällisen voiton lukemistossani: käännöskirjoja oli luetuista 57 %, kotimaisia 43 %. Tämä yllätti suuresti.

Kesäpäivän puuhissa.

Kotimainen kirjallisuus oli ehkä lukumääräisesti vähemmistössä, mutta tämä vuosi tulee jäämään mieleeni laadullisesti vahvana kotimaisen kaunon vuotena. Viime vuosina lempikirjani ovat löytyneet käännetyn kaunon puolelta, mutta tämän vuoden kotimainen kattaus muutti tilanteen. Vaikutuin, liikutuin ja ihastuin monien kotimaisten romaanien äärellä.

Liksom, Kallio, Ahava, Kalland, Holmström, Gustafsson, Köngäs, Kurtto, Kytömäki, Tervo, Törmälehto... Mitä lukemisen iloa sainkaan kokea näiden kirjailijoiden teosten äärellä! Olen ollut haltioissani näistä lukukokemuksista, vaikka aivan kaikista en vielä ole ehtinyt blogata. Ja monta potentiaalisesti huikeaa teosta vuodelta 2017 odottaa vielä lukemista hyllyssäni, joten tämän juhlavuoden sato tulee kantamaan Kirjakimarassa pitkälle vuoteen 2018.

Syksyn kirjastoreissulla Ellin kanssa.

Kuluneen vuoden aikana lainasin edelleen ahkerasti kirjoja kirjastosta, ja luetuista enemmistö (56 %) olikin kirjaston kirjoja. Aiempina vuosina kirjaston kirjojen osuus on ollut tätäkin suurempi, mutta lopetin työt kirjastossa keväällä, joten olen hankkinut luettavia kirjoja entistä enemmän myös muualta. Omasta hyllystä luettuja kirjoja oli 20 %. Arvostelukappaleita puolestaan oli luetuista kirjoista 24 %, mikä oli enemmän kuin koskaan aiemmin. Näistä suuri kiitos kustantajille!


Kirjalliset tapahtumat


Tähän vuoteen on mahtunut useita kiehtovia ja inspiroivia kirjatapahtumia. Toukokuussa Savoy-teatterissa järjestettiin jo kolmannen kerran mainio Helsinki Lit. Kirjallisuusfestivaalia ajatellen tai sen innoittamana luin muun muassa Garth Greenwelliä, Tom Malmquistiä, Aris Fioretosta ja Linda Boström Knausgårdia. Mielenkiinto heräsi myös Orhan Pamukin ja Petina Gappahin teoksiin; molempien tuoreimmat odottelevat lukuvuoroa omassa hyllyssä.


Kirjabloggaajan junatoimisto matkalla Turkuun.

Syksyllä olivat vuorossa sekä Turun että Helsingin kirjamessut. Turussa olin toista kertaa messuilemassa, ja tällä kertaa vietin kaupungissa koko viikonlopun kirjoista ja joogasta nauttien. Tästä voisinkin tehdä tradition, niin mukava piristysruiske kaupunkiminiloma oli! Turun messuilta jäi päällimmäisenä mieleen Rosa Liksomin Everstinnaa käsittelevä lukupiiri, jossa olin mukana bloggaajana. Molemmilta messuilta sain mukaani paitsi ihania messuostoksia, myös hurjasti kirjailoa, joka on kantanut vuoden pimeimpinä kuukausina. Tapasin messuilla myös muita kirjabloggaajia - toisten bloginpitäjien tapaaminen kasvokkain on tuonut uuden puolen tähän harrastukseen.




Syksyä piristi messujen lisäksi Baba Lybeckin luotsaama tapahtumasarja Kirja vieköön! Savoy-teatterissa. Kirjailijahaastattelut ja monologit tutustuttivat minut useisiin uusiin kirjailijoihin ja syvensivät jo tuttujen tekijöiden teoksia.

Muut kohokohdat


Monenlaista on mahtunut tähän kotimaisen kirjallisuuden juhlavuoteen, mutta yksi kirkkaimmista kohokohdista on kiistatta bloggaajien osallistuminen Ylen Kirjojen Suomi -hankkeeseen. Projektissa nostettiin esiin kirja jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta, ja kirjabloggaajat kirjoittivat hankkeen kirjoista etukäteen arvotuilla vuoroillaan. Mukana oli yhteensä 82 bloggaajaa, ja blogikirjoituksia ilmestyi 101 kappaletta. Sain arvonnassa vuoden 1956, joten kirjoitin Irja Virtasen Kenttäharmaista naisista elokuussa.


Blogiprojekteista täytyy nostaa myös Knausgård-teemaviikko, jonka pidin syyskuussa. Kirjoitin viikon aikana blogiin Knasun Vuodenajat-sarjan kaikista neljästä osasta (Syksy, Talvi, Kevät, Kesä), mikä oli hauska kokeilu. Tällaisen jonkin aiheen tai kirjailijan ympärille rakennetun teemaviikon voisin hyvin toteuttaa toistekin.



Kirjavuoteni ilahduttavimpia löytöjä on ollut Sivumennen-kirjapodcast. Johanna Laitisen ja Jonna Tapanaisen vetämä kirjallisuusohjelma on hauskaa ja avartavaa kuunneltavaa. Uusia jaksoja ilmestyy noin parin viikon välein, ja tästä podcastista olen poiminut lukuisia lukuvinkkejä pitkin vuotta. Podcastia voi kuunnella Soundcloudissa tai RadioPlayn kautta. 

Sivumennen eli Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen.

* * *

Tältä siis näytti pian päättyvä kirjavuoteni 2017. Vuosi on ollut antoisa ja olen löytänyt monia uusia polkuja lukijana. Vuoteen on mahtunut myös synkempiä ajatuksia ja raskaita päätöksiä, mutta kokonaisuutena vuosi on ollut minulle hyvä. Sain muun muassa viettää sata yötä (ja vähän ylikin) saaressa, joka on minulle rakas paikka. Ehkä tällaista tilaisuutta ei enää koskaan tule, joten muistot koiran kanssa kahdestaan vietetyistä viikoista ja miehen kanssa vietetystä lomasta ja vapaapäivistä tulevat olemaan tärkeitä vielä pitkään. 

Joskus on tarpeen vain istahtaa ja katsella merta.


Vuosi vaihtuu tuota pikaa ja jälleen on uusi, kutkuttavan mielenkiintoinen kirjavuosi edessä! Aloitan blogivuoteni lähipäivien aikana postauksella, jossa esittelen suunnitelmiani alkavalle kirjavuodelle. Myös kevään uutuuskirjoista on luvasssa oma juttunsa, sillä kustantajien kevätluettelot ovat täynnä houkutuksia.

Lopuksi haluan kiittää kaikkia lukijoitani ja kommentoijia vuodesta 2017! Onnellista uutta vuotta kaikille!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...