torstai 17. kesäkuuta 2021

#joenpelto100 – Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Kansi: Raimo Raatikainen.



SSKK 1975. 289 s. 
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Eurolla kirpparilta hankittu Eeva Joenpellon Lohja-sarjan avausosa on odottanut lukuvuoroaan hyllyssäni vuosikaudet. Kun muutimme tammikuussa ja järjestelin hyllyjäni, kiinnitin huomiota lukemattomiin Joenpeltoihin ja ajattelin, että saa nähdä, tuleeko koskaan luettua. Eipä mennyt näistä ajatuksista kuin jokunen viikko, kun Tuijata-blogin Tuija avasi #joenpelto100-lukuhaasteen. Nyt oli syy tarttua Joenpeltoon, kirjailijaan, jonka olen äidinkin kirjahyllystä tiennyt "aina". 

Eeva Joenpellon syntymästä on tänään kulunut tasan sata vuotta. Näitä pyöreitä vuosia hän ei päässyt viettämään, vaan kuoli 82-vuotiaana vuonna 2004. Sammatissa syntynyt ja Lohjalla varttunut Joenpelto testamenttasi Sammatissa sijaitsevan talonsa kirjallisuussäätiölle, ja nykyisin talo toimii kirjailijaresidenssinä. Joenpelto kirjoitti urallaan lähes kolmekymmentä teosta, joista Tuomari Müller, hieno mies toi Finlandia-palkinnon vuonna 1994. Neliosainen Lohja-sarja ilmestyi vuosina 1974–1980. 

Vetää kaikista ovista tutustuttaa lukijan Hännisten kauppiasperheeseen. Isä Oskari ja äiti Salme yrittävät saada tyttärensä Anjan ja Inkerin hyviin naimisiin. Isä huseeraa pitkiä päiviä kaupalla ja vähän muunkinlaisissa afääreissä, äiti kantaa oman perheen lisäksi huolta serkustaan Tildasta, jota myös Gröönrooskaksi kutsutaan edesmenneen miehensä mukaan. Anjalle puolisoksi on katsottu mahtisuku Julinin poika, sillä tämä naimakauppa edistäisi myös isän bisneksiä. Inkeri ei vanhempiensa mielipiteistä piittaa, vaan sydän sykkii kauppamatkustajalle.

Paikkakuntaa ei kirjassa mainita, mutta kirjakerhopainoksen alkusanoissa sen kerrotaan olevan Lohja. Näin kirjailija on asian teoksen ulkopuolella määritellyt. Kovin ihannoivaa kuvaa ei kirjailija entisestä kotipaikkakunnastaan anna:

Synnynnäiset kyläläiset ovat pöyhkeitä, itsetietoisia ja eristäytyviä. Kalkkipitoista vettä sukupolvesta toiseen juotuaan heistä oli kasvanut pitkiä, honteloita mutta sitkeitä ihmisiä. Serkut naivat serkkuja sillä mitä sitä verta ja omaisuutta meni sekoittamaan. Ja selluloosan mätä haju viho viimeiksi nousi kai näille suoraan aivoihin.

Eletään sisällissodan jälkimainingeissa ja kahtiajakautuneisuus on silmiinpistävää, on lahtareita ja punikkeja. Serkku-Tildakin on punaleski, jonka kanssa Salme ei saisi olla tekemisissä, ainakaan jos hänen mieheltään kysytään. Tildan mies kuoli vankileirillä ja poika Vieno palasi kotiin huonossa kunnossa. 

Kieltolaki on tehnyt viinakaupasta salaista, pirtun trokaus on monelle rahasampo. Autot alkavat pikkuhiljaa yleistyä, mikä helpottaa salakauppaa. Joenpellon maalaama ajankuva ja eläviksi loihtimat henkilöhahmot tekivät vaikutuksen. Todella haluan tietää, miten Hännisille ja muille lohjalasille käy!

Luin kirjakerhopainoksen, joka on taitettu melko tiiviisti – kirjan ensipainoksessa sivuja on yli sata enemmän. Aluksi lukeminen tuntui etenevän kovin hitaasti, mikä johtui tekstin tiheän asettelun lisäksi runsaasta murredialogista. Pikkuhiljaa länsiuusmaalainen puheenparsi alkoi soljua luettuna paremmin ja pääsin tarinan imuun. 

Trappuset, frouvat, flikat ja hopjaaluskat on murretta tuntemattoman helppo ymmärtää, mutta förkkelit ja prillaamiset jäivät arvoituksiksi. Ei sillä, että vieraat sanat siellä täällä olisivat haitanneet lukukokemusta. Ja aina sitä jotakin oppii, kuten sen, että usein toistuva lortti tarkoittaa lasta. 

Vietin monia ihania alkukesän päiviä Joenpellon seurassa, ja luin sarjan avausosan rinnalla myös Helena Ruuskan elämäkertaa Elämän kirjailija ja Suvi Aholan esseeteosta Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? Jatkan näiden mielenkiintoisten oheiskirjojen lukemista samalla, kun Lohjan-matkani etenee sarjan jatko-osien parissa. 

Lohja-sarjaa ei enempää omasta hyllystä löydy, mutta päätin korjata tilanteen nettiantikvariaatissa – Kuin kekäle kädessä, Sataa suolaista vettä sekä Eteisiin ja kynnyksille reissaavat jo postipakettina innokkaan lukijan luo. 

Helmet 2021: 14. Kirja on osa kirjasarjaa.

lauantai 12. kesäkuuta 2021

Lauantain lyhärit: Claes Anderssoniin tutustumassa



Claes Andersson on minulle lapsuusvuosien kulttuuriministeri ja samalla kadulla asunut herrasmies, joka kävelyillään askelsi mietteliäästi. Anderssonin ministerin pestin vuoksi luulin pitkään, että ministerillä tulee olla jonkinlainen kosketus oman ministeriönsä alaan. Nykypäivänä tuntuu utopialta, että meillä olisi kulttuuriministerinä kirjailija, runoilija ja jazzmuusikko. Todellisuus on jotakin muuta.

Andersson tunnetaan kirjoittajana ehkä parhaiten runoistaan, mutta mahtuu hänen laajaan kirjalliseen tuotantoonsa myös romaaneja ja tietokirjoja. Aloitin tutustumisen kirjoittamisoppaasta, joka johdatti eteenpäin. 


Luova mieli: kirjoittamisen vimma ja vastus


Kansi: Petri Kovács.
Kirjapaja 2002. 162 s. 
Lainasin kirjastosta. 


Kirjoittamisen opinnot avoimessa yliopistossa ovat vieneet monien kirjoittamisoppaiden äärelle, ja Anderssonin Luova mieli: kirjoittamisen vimma ja vastus on yksi näistä. Kirja oli ollut minulla lainassa kirjastosta jo luvattoman kauan, kunnes vihdoin päätin kokeilla sen lukemista ennen palautusta. Lukaisin sen yhdeltä istumalta.

Andersson osoittaa kirjansa vertaisilleen. Hän käy läpi hyvän tekstin ominaisuuksia ja kirjoitusvinkkejä paikoin omakohtaisten kokemusten kautta. Andersson kertoo, miten hänestä tuli kirjoittaja. Miten taivalta avittivat tädin lukemat Topeliuksen sadut  ja miten ratkaiseva oli André Giden romaani Ellei vehnänjyvä kuole. Ja monet muut seikat. Kirjoittajaksi ei ole yhtä ja selkeää polkua, mutta ympärillä olevat ihmiset esimerkiksi voivat sysätä kohti kirjoittajuutta. Kaikista keskeisintä on sisäinen motivaatio – pitää olla jotakin sanottavaa ja tarve sanoa se.

Kirjoittamisessa on sisäisen halun lisäksi opittavia asioita, joita Andersson myös perkaa. Esimerkiksi hän kehottaa menemään suoraan asiaan ja välttelemään turhia adjektiiveja ja adverbejä. Kirjoittajan olisi myös hyvä välttää tärkeilyä ja lukea paljon. Turhia sääntöjäkään ei kannata noudattaa! Mielikuvitus ja muistot ovat kirjoittajalle tärkeitä, samoin vaisto. Dialogin kirjoittajaa hän kehottaa muistamaan tauot ja hiljaisuudet sekä esimerkiksi ohipuhumisen tehon.

Kirjoittaja tunnistaa Anderssonin kuvailuista välttelyn ja lykkäämisen sekä tunteiden vuoristoradan, jotka usein liittyvät prosessiin:

Mieliala on korkealla, joskus hyvinkin kaukana arjen hankaluuksista ja vastoinkäymisistä. Sanat tulevat luokseni kuin uteliaat, värikkäät linnut ja lähtevät lentoon juuri niin kuin itse toivon tai käsken. Kokemus on sukua, paitsi rakastumiselle, myös uskonnollisen armon tai valaistuksen kokemukselle. Ehkä myös sille hypomanialle tai kiihkotilalle, joka vie ihmistä niin kauas todellisuudesta, että hän joutuu lennokkuutensa ja vilkkautensa vuoksi tahdonvastaiseen psykiatriseen hoitoon. 

Viehätyin Luovan mielen leikkimielisyydestä ja pilkahtelevasta huumorista. Miten inspiroiva alku kirjalliselle tuttavuudelle! Andersson luonnehtii runon ja lyhytproosan olevan hänelle läheisimmät lajit, mutta minua lukijana vetää puoleensa juuri hänen proosansa, joten sitä kohti siis seuraavaksi.

Helmet 2021: 28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä.


* * *


Oton elämä: aikalaisromaani


Alkuteos: Ottos liv. Suom. Liisa Ryömä.


Kansi: Anders Carpelan.
WSOY 2011. 240 s.
Lainasin kirjastosta.

Jatkoin Andersson-matkaani kirjoitusoppaasta omaelämäkerralliseen romaaniin. Miten hän noudattaa omia ohjeitaan kirjoittajana? 

Alku ainakin oli neuvojen mukainen ilman kiertelyitä ja kaarteluita: Miltä tuntuu kun saa luodin päähänsä? Ehtiikö lainkaan tuntea kipua? Ensimmäiset virkkeet hätkähdyttävät, ja lukijan täysi huomio on taattu. Muutenkin ensimmäinen sivu on varsinaista tykitystä, tältä näyttää toinen kappale: 

Otto on maaninen, Otto on yksin, Otto pelkää, Otto juoksee pakoon omaa itseään, Otto olisi mieluummin joku muu, Otto sukeltaa päänsä sisään, Otto on täällä ja jo poissa, Otto antaa periksi, Otto ei anna koskaan periksi, Otto elää ikuisesti, Otto on kuolemaisillaan, Otto on alushousuihin tarttunut takiainen, Otto on päämäärätietoinen ja eksynyt, Otto ei tiedä mitä tahtoo haluta. Mikä Otto on? Kuka? Kenen? Miksi?

Aivan kuin sormiharjoitus, jolla kirjoittaja tekee itsestään romaanihenkilön. Kirja (ja sen kaksi jatko-osaa) ovat vastauksia tässä esitettyihin kysymyksiin. Aivan näin intensiivisenä kerronta ei lukijan onneksi jatku, se voisi olla liian hengästyttävää.

Otolla on puoliso, jota hän kutsuu elämänkumppaniksi, ja paljon lapsia ja lapsenlapsia. On laaja tuttavapiiri ja meheviä muistoja. Meilahdessa on työhuone, jonka ikkunasta näkyy suuri koivu. Samassa kerroksessa pitää vastaanottoa terapeuttinainen, jonka kanssa Otto lähentyy helteisen kesän aikana.

Arkiseen kirjoitustyöhön sekoittuu muistelua ja assosiaatioita. Takana on niin runsas elämä, ettei uskoisi yhden miehen ehtineen kaikkea. Otto on nimittäin lääkäri, entinen poliitikko ja kansanedustaja, jazzpianisti ja runoilija. Yli 70-vuotiaalla Otolla on sydänvaivoja, diabetes ja muita terveyshuolia, joten ajatukset omasta kuolevaisuudesta ja vähenevästä ajasta eivät jätä rauhaan.

En päässyt kirjassa kovinkaan pitkälle, kun sen jatko-osat oli laitettava kirjastossa varaukseen.

Helmet 2021: 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta.


* * *


Jokainen sydämeni lyönti: Merkintöjä elämästäni


Alkuteos: Varje slag mitt hjärta slår. Suom. Liisa Ryömä.


Kansi: Maria Appelberg.
WSOY 2009. 175 s.
Lainasin kirjastosta.


Oton elämää lukiessani mietin, paljonko mukana on materiaalia kirjailijan omasta elämästä, mikä on mielikuvituksen osuus. Kolmas Andersson-matkani kirja on muistelma Jokainen sydämeni lyönti ja se paljastaa, että Otto on todella paljon Claesin kaltainen.

Oikeastaan tätä kirjaa lukiessani tuntui kuin olisin jo lukenut sen, mutta vain eri version. Alkujaan Jokainen sydämeni lyönti on ilmestynyt pari vuotta ennen Oton elämää. Ehkä tämä on ollut kimmoke romaanitrilogialle? Ehkä asioista on ollut helpompi kirjoittaa, kun ne on verhonnut fiktion kaapuun?

Se mikä muistan  s a a t t a a  ollakin tapahtunut, tai minä saatan kuvitella että se on tapahtunut. Mutta muistan myös paljon sellaista, mitä itse asiassa ei tapahtunutkaan. Minä olen muistin mytomaani, kenties tarkoituksella.

Jokainen sydämeni lyönti on tiivistelmä ja pintaraapaisu verrattuna Oton elämään. Samoja asioita ja muistoja käydään läpi, Oton elämässä ote on runollisempi ja pohdiskelevampi – kaunokirjallisempi. Onkin mielenkiintoista nähdä, miten Oton elämäntarina fiktion muodossa jatkuu. Tästä näyttää tulevan Andersson-kesä, sillä luettavien pinossa odottelevat jo Hiljaiseloa Meilahdessa ja Seuraavaksi Jätkäsaari.

Helmet 2021: 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta.

maanantai 7. kesäkuuta 2021

Dekkariviikon vinkki – Eva Frantz: Suvisaari

Kansi: Emma Strömberg


S&S 2021. 324 s.
Alkuteos: Sommarö (2016).
Suom. Ulla Lempinen. 
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Tällä viikolla vietetään perinteistä dekkariviikkoa, johon kirjabloggaajat osallistuvat lukemalla ja bloggaamalla jännityskirjoista. Viikon dekkarivinkit kerää tänä vuonna yhteen Yöpöydän kirjat -blogi, jossa ilmestyy 14.6. koontipostaus kaikista bloggaajien jutuista.

Osallistun teemaviikkoon Eva Frantzin vastikään suomeksi ilmestyneellä esikoisteoksella Suvisaari (Sommarö). Esikoisen jälkeen Frantz on kirjoittanut Anna Glad -dekkarisarjaa, jonka kaikki kolme tähänastista osaa ovat osuneet minun dekkarimakuuni: ei verta ja suolenpätkiä, vaan sopivasti jännitystä ja mystistä tunnelmaa. Myös Suvisaari solahtaa tähän cozy crime -genreen.


Suvisaari on saari Porkkalan edustalla, ja siellä sijaitsee vakuutusyhtiö Axelssonin kesämökkikylä. Yhtiön työntekijät saavat varata itselleen mökin viikoksi kesälomakaudella, tosin nykyään suosio on niin suurta, että mökit joudutaan arpomaan.

Kesäparatiisiin saapuu jälleen kuusi seuruetta, niin lapsettomia pariskuntia kuin perheellisiäkin. Monille Suvisaari on tuttu aiemmilta kesiltä, kuten vaikkapa myyntipäällikkö Patrickin perheelle, joka majoittuu perinteisesti mökkiin numero 4. Vastikään yhtiössä aloittaneen it-päällikkö Magnuksen perhe taas on saarella ensi kertaa. Sattumoisin tällä viikolla lomaa ovat saapuneet viettämään useat johtajat. 

Uuden viikon lomalaisia saarella ovat vastassa Miranda, joka hoitaa keittiötä ja vastaanottoa, ja hänen veljensä Kurre, jonka vastuulla ovat venekyydit ja talonmiehen hommat. Henkilökaartiin mahtuu lisäksi jo eläköitynyt vakuutusyhtiön entinen sihteeri, joka edelleen viettää kesiään Suvisaaressa. Ja aivan kuin joku olisi nähnyt myös yhtiön perustajan saarella. 

Mökit ovat jo vähän elähtäneitä eikä nettikään oikein toimi. Tämä harmittaa erityisesti mukaan raahattuja teinejä ja verkkokauppaa pyörittävää Patrickin vaimoa Annia. Kesäiltoina viini virtaa ja perheet tutustuvat toisiinsa pikkuhiljaa. 

Leppoisa lomatunnelma katkeaa kuin seinään, kun yhteissaunasta löytyy yksi lomailijoista menehtyneenä. Yhteydet eivät toimi ja venekuski Kurrekin on mantereella käymässä. Uhkaavaa tunnelmaa lisää saarta ympäröivä sankka sumu. Lisäksi sattuu pieniä haavereita. Oliko kyseessä onnettomuus, vai haluaako joku pahaa juuri tälle lomanviettäjälle? Ovatko muut vaarassa? Miten saarelta pääsee pois?

Kaikki reagoivat tapahtuneeseen eri tavoin. Asiakaspalvelija-Patrician kirjailijamies saa vimmaisen kirjoitusinspiraation, muutama ryhtyy sankaritekoihin, teinit pakenevat omiin ongelmiinsa ja seikkailuihinsa.

Frantzin kesädekkarissa tunnelma tiivistyy uhkaavaksi ja henkilöhahmot ovat herkullisia. Saaren salaisuudet kytkeytyvät lomalaisiin ja vakuutusyhtiön historiaan. Pieniä vihjeitä on tarjolla pitkin matkaa, mutta ainakaan minä en keksinyt ratkaisua etukäteen. 

Nopealukuinen Suvisaari on mainiota kesälukemista. Tosin aivan varauksetta en voi sitä suositella, jos lukija sattuu olemaan yksin saaressa, sillä silloin öisellä huussireissulla varjot heräävät eloon. Vielä kun on ollut sumuisia öitä, niin mielikuvitus voi tehdä tepposet...

Miljöönsä vuoksi saan kirjalla osuman Kirjoja ulapalta -haasteeseen. 

Helmet 2021: 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa. 

keskiviikko 2. kesäkuuta 2021

Katsauksia menneeseen ja maailmaan – Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut

Kansi: Marjaana Virta.



Teos 2021. 234 s.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Leena Krohnin tuotanto on herättänyt minussa kahtalaisia mietteitä: välillä olen ihastunut, välillä on mennyt yli ymmärryksen. Kirjailijaelämäkerrat aina kiinnostavat, joten alkukesän lukemistoon päätyi Krohnin omaelämäkerrallinen esseekokoelma Mitä en koskaan oppinut

Uusimmassa kirjassaan Krohn muun muassa muistelee lapsuuttaan, käy läpi tuotantonsa piirteitä ja kommentoi nykyajan ilmiöitä. Kirjailijan lapsuuteen mahtui kyltymätöntä intohimoa kirjallisuuteen, huonoa koulumenestystä ja menetyksiä perhepiirissä. Kirjoittamisessa Krohnia ovat aina kiehtoneet parvet, hyönteiset ja matematiikka. Myös ihmisen luontosuhde on toistuva teema hänen kirjoituksissaan.

Vuonna 1947 syntynyt Krohn on nähnyt yhteiskunnan ja oman elinympäristön muuttumisen. Hän on kokenut Helsingin kaupungin muutokset, mikä konkretisoituu esimerkiksi siinä, miten maisema hänen vanhalla koulumatkallaan keskustassa on nyt toinen. 

Minne tahansa tässä kaupungissa kuljen, muistikuvat seuraavat askeleitani. Kuvat kerrostuvat toistensa päälle. Yksi kuva on monesta tehty. Yhtäkään en voi peruuttaa enkä pyyhkiä pois. Kuvat kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on kadonneiden päivien kooste. 

Kirjailija on myös havainnoinut tietokoneiden nousua ihmiselämän keskiöön. Mielenkiintoisia pohdintoja kirjassa on niin ikään vaikuttamisesta. Sekin on nykyään toista kuin ennen – ennen piti vaikuttaa, se oli tiedostavan ja ajattelen ihmisen merkki, kun taas nykyään vaikuttaminen saa usein negatiivisen sävyn. Krohn ottaa tiukasti kantaa nykyiseen aateilmapiiriin. Hän esimerkiksi toivoo, että kulttuurisen omimisen käsite haudattaisiin, se kun tietää hänen mielestään fiktion kirjoittamisen loppua. 

Krohn kirjoittaa punnittuja ajatuksiaan auki varmalla otteella, ja mukana on jälleen paikoin se outous, josta kirjailija tunnetaan. Kirjan alkupuolen vahva imu ja tenho hieman vaimenevat loppua kohden, mutta läpi teoksen minua viehättivät kirjoittamisen ja lukemisen pohdiskelut:

Kirjoittaminen tekee ajatukset näkyviksi. Mikä puhutaan, se unohdetaan. Mikä luetaan, se säilyy.

 

Siksi luinkin kirjaa ensisijaisesti kirjailijaelämäkertana, vaikka kustantaja on määritellyt sen esseeteokseksi. 

Helmet 21: 26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa.

maanantai 19. huhtikuuta 2021

Korpikirjailijan testamentti – Hanna Hauru: Viimeinen vuosi

Kansi: Tuomo Parikka.


Like 2021. 175 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


1950-luvun Pohjois-Pohjanmaasta piirtyy karu kuva Hanna Haurun uusimmassa pienoisromaanissa Viimeinen vuosi. Nälkä ajaa minäkertojana toimivan kirjailijan kerjuulle talven pitkinä kuukausina. Köyhyys painaa miehen kumaraan ja häpeä jäytää, jopa enemmän kuin nälkä. 

Kynäilijän ammatille ei löydy ymmärrystä. Nuorempana isä kummeksui poikansa ammatinvalintaa, eikä ympäröivä kyläyhteisökään suhtaudu suopeasti kuin sen hetken, kun uutuusromaanista puhutaan lehtien palstoilla. Helsinki on kaukana, niin myös lähin kaupunki.

Kirjan rakenne mukailee vuodenkiertoa. Nälkätalven jälkeen koittaa kirjan valmistumisen kevät. Kirjan hyväksymisellä julkaistavaksi on suuri merkitys kirjailijan toimeentulolle, koska novellien rustaaminen paikalliseen sanomalehteen on vain satunnaista tuloa. Mies odottaa kiivaasti kustantajan ja lehtitalon rahakuoria. Rahoista ison osan mies varaa aina kotipolttoiseen, ruokaan jää mitä jää. 

Pitkä kirjoitusurakka on vieraannuttanut miehen muista ihmisistä. Hän viihtyy yksikseen mökissään ja vetää verhoja tiukemmin kiinni, jos joku eksyy pihapiiriin. Kauppareissuilla juoruilevat kyläläiset saavat hien virtaamaan selkää pitkin. Seurana miehellä on vain muistoissa elävä Liisa, nuoruuden rakastettu, joka lähti vuosikymmeniä sitten bussilla kohti sihteeriopistoa ja toisenlaista elämää. Kesällä morsiamensa kanssa kylään paukkaava serkku muistuttaa ihmisseuran mukavista puolista. 

Sivuja pienoisromaanissa on vähän, mutta maailma on runsas. Erityisesti kirjailijanluonteen ja kirjoittamisen kuvaukset saivat napsimaan sitaatteja talteen.

Juon aamukahvit ja päätän jäädä kirjoituskoneen ääneen niin kauaksi aikaa, että minun ajatuksistani tirisee enää viimeinen piste.

– – 
Sormet tekevät fyysisen työn, kun minusta alkaisi virrata kömpelöiden sanojen jälkeen kokonaisia virkkeitä. Jossain vaiheessa virta ehtyisi ja tuntuisi kuin olisin pinonnut satojen kilojen painoisia tukkeja koko sen ajan, mitä kirjoittaminen minulta vei. Tai mitä se minulle antoi. Kuin olisin rakastanut niin kiihkeästi, että minusta ei tulisi enää valumaan mahlaa.
– –
Kirjailija kuolee, kun sormet eivät enää näpytä itseä miellyttävää tekstiä.

Kirjailija poimii materiaalia kirjoittamiseensa ympäröivästä maailmasta ja ihmisistä. Salaisuudet, keskustelunpätkät ja tarinat päätyvät ensin muistiinpanoihin, sitten kirjaan:

Kirjailija pitää lupauksensa olla kertomatta kenellekään, mutta julkaisee sen kaikille. Jurottava kirjailija on vaarallinen, koska hän on kuin säikky eläin valmiina mihin tahansa. Vaarallisimmillaan kynätyöläinen on, kun häntä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti. Kynä on ilkeä kostonväline.

Hauru kirjoittaa selkeästi ja varmoin ottein. Kuvallinen kieli on täynnä meheviä ja osuvia vertauksia. Tunnelma on melankolinen, vihjaahan kirjan nimikin siihen, että tässä kuvataan elämän ehtoota.

Koin Haurun kirjan äärellä samankaltaisia tuntemuksia kuin Raija Siekkistä lukiessani. Miten joku osaakaan sanoa näin paljon näin vähällä? 



Töissä kävin hyllyillä hiplailemassa Haurun aiempia teoksia, ja vaikka vankasti olen päättänyt, etten enää kanna kotiin kirjoja ennen parin viikon päästä alkavaa opintovapaatani, oli tämä yksi pienoisromaani niin houkutteleva, että poikkeus oli tehtävä. Lisää Haurua siis luvassa lähiaikoina. 

Helmet: 9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella.

torstai 8. huhtikuuta 2021

Rappiolla nykyajassa – Emma Cline: Daddy

Kannen suunnittelu: Penguin Random House UK.

 

Otava 2021. 222 s.
Alkuteos: Daddy. Suom. Kaijamari Sivill.
Mistä minulle: arvostelukappale.
Oma arvioni: 4/5.

Sain yllätyksekseni jo näin huhtikuun alussa kuitattua Helmet-haasteessa kohdan 23. Kirja, jota luet ulkona. Kirkkaassa kevätauringossa en voinut olla huomaamatta kontrastia, joka sään ja Emma Clinen vastikään suomennetun novellikokoelman välille syntyy. Daddyn kymmenen kertomusta pureutuvat amerikkalaisen nykyihmisen rappiokokemuksiin ja hetkiin, jolloin elämä jollakin tapaa nyrjähtää. Päivänpaistetta sivuilta ei löydy, mutta pahaenteistä tunnelmaa sitäkin enemmän.

Cline rakentaa henkilöhahmonsa kutkuttavan tarkasti ja laittaa heidät kohtaamaan vastoinkäymisiä ja ristiriitoja. He pettävät, kietoutuvat valheisiin ja salaisuuksiin sekä tuottavat toisilleen (ja itselleen) pettymyksiä. Lääkkeistä ja huumeista haetaan milloin vauhtia,  milloin turrutusta. Hahmot ovat todella inhimillisiä, samalla ihmiskuva on raadollinen. Monissa tarinoissa keskiössä on ihmissuhteen rakoileminen tai muutokset perheen dynamiikassa. 

Esimerkiksi kokoelman avausnovellissa Kuin valkeata joulua aikuiset lapset kerääntyvät vanhempiensa kotiin viettämään joulunpyhiä. Vanhempien koiralla on sydämentahdistin ja isä ostaa kaikille joululahjaksi DNA-testit. Perheen kipukohdat nousevat esiin, kun kudelmaan lisätään vielä vanhempien lapsiinsa kohdistamat odotukset ja kotivideoiden nostattamat muistot. Eivätkö kaikki pidäkään persimonipikkuleivistä? Minkälaista on huomata, että kaikki lapset eivät haluaisikaan viettää aikaa vanhempiensa luona?

Novelleissa on tyypillisesti jokin lukijaa vavahduttava yksityiskohta tai juonenkäänne, joka jää vaivaamaan. On näyttelijän urasta haaveileva nuori nainen, joka päätyy rahapulassa myymään käytettyjä alushousujaan. On raskaana oleva aviovaimo, jonka jäljiltä auto haisee tupakalta. Kymmenen jännitteistä ja tummasävyistä novellia perätysten luettuna kieltämättä hieman turruttaa. Aloin loppua kohden pitää tekstien väleissä päivienkin taukoja, jotta ne erottuisivat paremmin toisistaan. 

Luen harvoin novellikokoelmia, ja Clinen kirjan äärellä kyllä muistin hyvin, miksi. Aina kun novellissa ehtii tutustua mielenkiintoisiin henkilöihin, se loppuu. Uteliasta lukijaa korventaa! Daddyssäkin on lukuisia taidokkaasti rakennettuja henkilöhahmoja, joiden elämänvaiheista ja eriskummallisista tavoista olisin mieluusti lukenut pidempään. Samalla arvostan Clinen taitoa luoda syvyyttä ja jännitteitä lyhyessä muodossa. 

Clinen tapa kuvata henkilöitään teki vaikutuksen, joten esikoisromaani Tytöt menee kesän lukulistalle!

Helmet 2021: 23. Kirja, jota luet ulkona.

torstai 1. huhtikuuta 2021

Kirjoja ulapalta – merellinen lukuhaaste 2021


Pitkä ja pimeä talvi on taittunut kevääseen, ja saaristostakin jäät lähtevät näinä päivinä. Huhtikuun alku tarkoittaa myös sitä, että on aika käynnistää merellinen lukuhaaste Kirjoja ulapalta – jo neljättä kertaa

Haasteella haluan kannustaa lukijoita tarttumaan meriaiheisiin kirjoihin. Mukaan voi tulla lukemalla romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia, sarjakuvateoksia, näytelmiä tai tietokirjoja, joissa meri on keskeisessä roolissa. Määrän voi valita itse: osallistua voi jo yhdellä kirjalla, eikä ylärajaa ole. 

Lukuvinkkejä löydät tämän postauksen lopusta. Listalla on kaikki aiempien vuosien osallistujien haasteeseen lukemat kirjat ja joukko muita merikirjoja. Lukuvinkeistä ei todella ole pulaa, sillä vuosien mittaan listalle on kertynyt reilusti yli sata teosta. Jatkuvasti myös ilmestyy uusia meriaiheisia kirjoja.

Aiempien vuosien tapaan haasteaika kestää keväästä syksyyn ja mukailee veneily- ja mökkeilykautta. Haaste alkaa tänään 1.4. ja päättyy 31.10.2021. Tässä postauksessa olevaa haastelogoa saa käyttää vapaasti.

Haasteen päätyttyä arvon yllätyspalkinnon kaikkien osallistujien kesken seuraavasti: yhdestä luetusta ja blogatusta tai muuten sometetusta kirjasta saa yhden arvan, kahdesta kaksi ja niin edelleen. Jo yhdellä kirjalla pääsee siis mukaan arvontaan.

Tässä tarkemmat osallistumisohjeet:
  1. Ilmoittaudu. Tee se tämän tekstin kommenttilaatikossa. Ilmoittautumiselle ei ole takarajaa. 
  2. Lue ja kerro lukemastasi muille. Lue sinulle sopiva määrä haasteeseen soveltuvia kirjoja ja kirjoita niistä blogiisi 31.10.2021 mennessä. Voit käyttää postauksissasi haasteen kuvaa ja somessa tunnistetta #kirjojaulapalta. Jos sinulla ei ole omaa blogia, voit korvata bloggaamisen somepäivityksellä eli kirjoittamalla kirjasta ja lukukokemuksestasi haluamallasi tavalla Instagramissa, Twitterissä tai Facebookissa haasteen tunnistetta #kirjojaulapalta käyttäen 31.10.2021 mennessä.
  3. Kuittaa osallistumisesi minulle. Julkaisen haasteen koontipostauksen 31.10.2021 täällä blogissa. Sinulla on 3.11. saakka aikaa kuitata suorituksesi tuon tekstin kommenttilaatikossa. Ilmoita, kuinka monta kirjaa olet haasteeseen lukenut, jotta tiedän, ketkä ovat saaneet haasteen valmiiksi (ja arpalippujen määrän). Bloggaajat voivat halutessaan tehdä koostepostauksen haastekirjoista ja ilmoittaa linkin.

Torstaina 4.11. julkaisen yhteenvedon haasteesta ja arvonnan voittajan täällä Nannan kirjakimarassa. 

Tervetuloa mukaan – tutustutaan yhdessä merikirjoihin!


Meriaiheisia kirjoja



Dekkareita ja kauhua


Ann Cleeves: Mykkä vesi
Clive Cussler: Merenpinta nousee
Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri
Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla
Elly Griffiths: Risteyskohdat
Otto Hyyrynen: Murtumispiste
Arnaldur Indriðason: Petsamo
M. J. McGrath: Jään muisti
Ann Rosman: Majakkamestarin tytär
Ann Rosman: Sukellus Syvyyksiin
Mats Strandberg: Risteily
Pauliina Susi: Seireeni
Lone Theils: Kohtalokas merimatka


Romaaneja, novellikokoelmia


Johan Bargum: Syyspurjehdus
Anni Blomqvist: Myrskyluodon Maija (sis. 5 kirjaa)
John Boyne: Kapina laivalla
Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
Johanna Holmström: Sielujen saari
Khaled Hosseini: Meren rukous
Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
Olli Jalonen: Merenpeitto
Olli Jalonen: Taivaanpallo
Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Milla Keränen: Kapteeni
Volter Kilpi: Alastalon salissa
Tapio Koivukari: Luodetuulen maa (Saaristolaistrilogia #1)
Tapio Koivukari: Missä aallot murtuvat (Saaristolaistrilogia #2)
Tapio Koivukari: Sumun lokikirja (Saaristolaistrilogia #3)
Jenna Kostet: Linnunluisia
Marianna Kurtto: Tristania
Leena Lander: Tummien perhosten koti
Nam Le: Merimatka
Ursula Le Guin: Maameren tarinat 1–3
Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus
Ulla-Lena Lundberg: Jää
Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna
Ulla-Lena Lundberg: Kökarin Anna
Ulla-Lena Lundberg: Leo
Ulla-Lena Lundberg: Mitä sydän halajaa
Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan
Maja Lunde: Sininen
Henning Mankell: Syvyys
Yann Martel: Piin elämä
Pirjo Mellanen: Hemskäriin, verkot on laskettava
Herman Melville: Billy Budd
Herman Melville: Moby Dick eli valkoinen valas
Kassandra Montag: Tulvan jälkeen
Helen Moster: Hylky
Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus
Iris Murdoch: Meri, meri
Inka Nousiainen: Mustarastas
Delia Owens: Suon villi laulu
Marjo Pajunen: Todellista matematiikkaa
Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Annie Proulx: Laivauutisia
Eira Pättikangas: Meri sininen kuin taivas
Pirkko Saisio: Lokikirja
Sally Salminen: Katrina
Sjón: Argon lastu
Joni Skiftesvik: Perämies Jokelan kotiinpaluu
Nicholas Sparks: Viesti mereltä
Pete Suhonen: Myrskyn ratsastaja. Romaani seikkailja Seppo Murajasta
Pete Suhonen: Poikani ja meri
Lars Sund: Onnellinen pieni saari
Petri Tamminen: Meriromaani
Katja Törmänen: Karhun morsian
Ina Westman: Henkien saari
Jarkko Volanen: Hiekankantajat
Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa
Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille : novelleja merestä ja rakkaudesta
Janina Örtendahl: Under glittrande yta


Runoja


Jenni Haukio: Sinä kuulet sen soiton
Viljo Kajava: Hyvä on meri
Helena Kallio: Kalarakastaja
Anna-Mari Kaskinen: Meren laulua kuuntelen
Anna-Mari Kaskinen: Runomeri: runoja suuresta merestä ja maailman rannoilta
Jaan Kaplinski: Sama meri kaikissa meissä
Hannu Mäkelä: Musta on meri
Pablo Neruda: Maremoto
Amos Oz: Meri on sama
Kirsti Simonsuuri: Meri, ei mikään maa
Göran Sonnevi: Valtameri
Elina Vaara: Lokikirja: laivan ja meren poljennoin


Sarjakuvia


Jean-Michel Charlier & Viktor Hubinon: Punaparta: Kapteeni vailla nimeä
Hergé: Rakham Punaisen aarre
Hergé: Seikkailu punaisella merellä
Hergé: Yksisarvisen salaisuus
Hugo Pratt: Corto Maltese: Suolaisen meren balladi
Janne Toriseva: Valas

Tietokirjoja


Daniel Besace: Valtameri
Eskil Engdal & Kjetil Sæter: Salakalastajien jäljillä
Pamela Eriksson & Ulla-Lena Lundberg: Herttuatar ja kapteenin vaimo: purjealuksen tarina
Monika Fagerholm: Meri: neljä lyyristä esseetä
Thor Heyerdahl: Kon-Tiki: lautalla yli Tyynenmeren
Tove Jansson: Haru, eräs saari
Liisa Kallio: Liisan meri: purjevene kesäasuntona
Merete Mazzarella: Varovainen matkailija
Göran Schildt: Daphnen lokikirja: läntisellä Välimerellä 1949
Anya Seton: Jumalan oma maa
Morten A. Strøksnes: Merikirja
Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti
Taina Tervonen & Anna Autio: Hukkuneet
Kyllikki Villa: Myrskyssä: kolmas lokikirja
Kyllikki Villa: Pakomatkalla: toinen lokikirja
Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja
Kyllikki Villa & Saara Villa: Äidin lokikirja
Ingrid & Joachim Wall: Kun sanat loppuvat
Voldemar Veedam & Carl B. Wall: Purjehdus vapauteen


Lastenkirjoja, nuortenkirjoja


Henry Aho: Paluu Uppelukseen
Henry Aho: Tutkimattomilla vesillä
Christopher Beck: Meripartiolaisia
Enid Blyton: Seikkailujen meri
Enid Blyton: Seikkailujen saari
Jenni Erkintalo: Mato ja meri
Karin Erlandsson: Helmenkalastaja
Kat Falls: Vastavirta
Kat Falls: Veden alla
Filippi - Gamboni: Mikki ja hukkunut meri
Lena Frölander-Ulf: Isä, minä ja meri
Satu Heinola: Mirkka ja meri
Tove Jansson: Muumipappa ja meri
Nina LaCour: Välimatkoja
Astrid Lindgren: Saariston lapsetJ. S. Meresmaa: Mifongin perintö
Charlotte Milner: Ihmeellinen meri
Rick Riordan: Salamavaras
Laura Ruohonen: Merimonsterit : kun maailma oli litteä ja meri kuhisi hirviöitä
Annika Thor: Näckrosdammen
Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella
Jules Verne: Kahden vuoden loma-aika
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...