keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Suunnitelmia vuodelle 2019 ja kurkistuksia kevään uutuuksiin

Vuosi 2019 toi tullessaan uuden työpaikan, joten bloggaaminen on taas kaiken tohinan keskellä jäänyt vähemmälle. Uusi työ tekee kyllä varmasti hyvää kirjablogiharrastukselle, sillä palasin lähes parin vuoden tauon jälkeen entiseen työpaikkaani kirjastoon. Vuorotyössä on jälleen totuttelemista, mutta pääosin asiat ovat tuttuja: työtehtävät, työkaverit, osa asiakkaista – ja tietenkin kirjat!

Olen tavannut listata blogiin alkuvuodesta jonkinlaisia suunnitelmia, koska se on minulle luonteva tapa orientoitua tulevaan. Uuden vuoden starttini hieman myöhästyi, sillä onhan tammikuu jo loppupuolella, mutta tässä se viimein on: katsaus suunnitelmistani vuodelle 2019 haasteiden ja lukusuunnitelmien kannalta.

Haastehommia


Työpaikkani ei sijaitse Helmet-alueella, mutta tartun bloggaajana Helmet-lukuhaasteeseen nyt toistamiseen, koska viime vuoden haasteen parissa vain oli niin kivaa. Tavoite on tuttu viime vuodelta: aion lukea haastekohtiin sopivat kirjat ja blogata niistä. Haasteelle on oma välilehtensä.



Lukemalla maailman ympäri -haasteeni on ollut käynnissä jo viisi vuotta, ja tähän mennessä olen käynyt yhteensä 56 maassa. Sen tarkempia lupauksia tekemättä pyrin edistämään haastetta tänä vuonna. 



Hyllynlämmittäjät-haasteessa ideana on koota omasta hyllystä kaksitoista lukematonta kirjaa ja lukea ne vuoden aikana. Viime vuonna haasteen suorittaminen onnistui minulta heikosti, sillä luin pinostani vain yhden kirjan. Nyt tavoitteeni on maltillinen: parantaa suoritusta viime vuodesta. Yritin myös järkeistää tämän vuoden pinoani eli en ottanut siihen mukaan yhtä paljon tiiliskiviä kuin viime vuonna. Joukossa ovat esimerkiksi Tuurin Pohjanmaa-sarjan loppupään kirjat, jotka ajattelen lukevani joka tapauksessa.

Viime vuonna järjestin Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen, jossa luettiin meriaiheista kirjallisuutta. Tänä vuonna luvassa on haasteen toisinto, mutta sen aika on sitten myöhemmin keväällä.


Kiinnostavia uutuuksia



Herkullinen kirjakevät on jo hyvää vauhtia käynnissä: kirjastoonkin saapuu uutuuksia harva se päivä. Käännöspainotteinen listani koostuu lähinnä "vanhoista tutuista" eli kirjailijoista, joilta olen lukenut aiemmin vähintään yhden teoksen. Uusia tuttavuuksia tällä listalla ovat vain Thuy ja Erpenbeck. Tein listalle monta karsintakierrosta, sillä halusin pitää sen maltillisen mittaisena. 


Emma Hooper: Koti-ikävän laulut (helmikuu/Gummerus)

Nelisen vuotta sitten luin Hooperin aiemman teoksen Etta ja Otto ja Russell ja James, jota luonnehdin tuolloin kauniiksi ja elämänmakuiseksi kertomukseksi rakkaudesta, ystävyydestä ja parisuhteesta. Jotakin samansuuntaista odotan myös Hooperin uudelta suomennokselta Koti-ikävän laulut. Se kertoo Connorin perheestä, joka asuu autioituvassa kylässä Kanadan erämaassa ‒ kalastajakylässä, josta kalat ovat kadonneet. Vanhempien on vuorotellen työskenneltävä muualla, ja he alkavat etääntyä toisistaan. Perheen poika yrittää ratkaista niin kalojen kuin kodinkin ongelmat.


Pirkko Saisio: Epäröintejä (maaliskuu/Siltala)

Ikisuosikkini Saision proosakokoelma on minulle kevään odotetuimpien kirjojen joukossa. Autofiktion mestari yhdistelee tällä kertaa kuulemma autobiografista materiaalia ja fiktiota, ja kokoelman kertomuksia yhdistää omaehtoinen ja hulvaton kertoja.


Elizabet Strout: Kaikki on mahdollista (maaliskuu/Tammi)

Viime vuoden säkenöivimpiin käännöshelmiin lukeutui Stroutin Nimeni on Lucy Barton, ja onneksi saamme sille jatkoa suomeksi näinkin pian! Maaliskuussa julkaistavan tarinakokoelma kertoo ajasta, jolloin Lucy Barton palaa kotikaupunkiinsa seitsemäntoista vuoden jälkeen. Tarinoista muodostuu kaupungin elämästä kertova mosaiikki, jossa on mukana paljon tummia sävyjä.


Domenico Starnone: Kepponen (maaliskuu/WSOY)

Starnone pääsi yllättämään minut viime keväänä positiivisesti romaanillaan Solmut, joka oli väkevä, vetävä ja älykäs avioliiton kuvaus. Kiinnostus Kepposta kohtaan heräsi HelsinkiLitissä, missä kirjailija kertoi tästä romaanistaan hauskasti. Tilaisuudessa Starnonea tulkkasi Leena Taavitsainen-Petäjä, joka on nyt suomentanut tämän 70-vuotiaan isoisän ja nelivuotiaan lapsenlapsen voimainkoetuksesta kertovan kirjan.


Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia (maaliskuu/Teos)

Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron oli unohtumaton lukukokemus, joten kohdistan tähän romaaniin suuria odotuksia. Ystäväni Natalia kertoo nimihenkilön seksuaalielämän ongelmista ja niiden ratkaisuyrityksistä, ja kertojana toimii hänen terapeuttinsa. Terapiatyöskentely on sukellus mielen kerrostumiin. Teos pohtii identiteetti- ja valtakysymyksiä sekä kerronnan keinoja.


Kim Thuy: Ru (huhtikuu/Gummerus)

Vietnamilaissyntyinen Thuy kuvaa omaelämäkerrallisessa romaanissaan lapsuutta sodan jaloissa, matkaa venepakolaisena, päätymistä pakolaisleiriin ja viimein uuden elämän alkua Kanadassa. 


Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt (toukokuu/Tammi)

Erpenbeckin kirja on minulla alkukielisenä omassa hyllyssä, mutta en vain ole saanut luettua tätä saksaksi. Euroopan pakolaiskriisistä ja maahanmuutosta kertova tarina keskittyy juuri eläköityneeseen professoriin Richardiin, joka ajautuu tekemisiin afrikkalaisten turvapaikanhakijoiden kanssa. Richardia ja turvapaikanhakijoita tuntuu yhdistävän toimettomuus ‒ mitä muuta heillä on yhteistä?


Maggie Nelson: Sinelmiä (huhtikuu/S&S)

Argonauteista vaikuttuneena odotan Sinelmien ilmestymistä toiveikkaana. Tässä kirjassa Nelson kirjoittaa pakkomielteestään siniseen väriin.


Canthin juhlavuosi



Edellä mainittujen lisäksi aion paneutua Minna Canthiin juhlavuoden kunniaksi. Minna Canthin päivää ja tasa-arvon päivää vietetään tutusti maaliskuussa 19.3. kirjailijan syntymäpäivänä, ja tänä vuonna hänen syntymästään tulee kuluneeksi 175 vuotta. Keväällä ilmestyy (tai on jo ilmestynyt) erilaisia Canthiin liittyviä teoksia, ja tästä kolmikosta kiinnostuin:


Minna Maijala: Minna Canth ‒ ihmisen kuvia (tammikuu/Gummerus)

Kirjallisuudentutkija Maijalan kokoama ja toimittama novellikokoelma, joka koostuu Canthin vähemmän tunnetuista, mutta tutun kantaaottavista novelleista.


Minna Maijala: Punaiset kengät (tammikuu/Otava)

Canth-tutkija tarkastelee Canthin tuotannosta tuttuja teemoja nykypäivän ilmiöiden valossa. Luvassa on pohdintoja esimerkiksi luovuudesta, työstä, vallasta, mielenterveydestä, rakkaudesta ja ihmisyydestä.


Suvi Ahola: Mitä Minna Canth todella sanoi? (helmikuu/WSOY)

Kirjallisuuskriitikkona tunnettu Ahola lukee ja tulkitsee Canthia Suomen ensimmäisenä feministinä. Canthin erilaisten kirjoitusten kautta Ahola hahmottelee, mitä kirjailija sanoi muun muassa naiseudesta, lapsuudesta, rakkaudesta, erotiikasta ja elämän tarkoituksesta. 


                            
* * *

Näiden uutuushoukutusten lisäksi aion tehdä löytöretkiä kirjaston hyllyjen väleihin ja antaa aikaa myös vanhemmalle kirjallisuudelle. Paluu kirjastoon muistutti siitä, miten valtava määrä kiehtovia kirjoja odottaa vielä lukemista kirjaston kokoelmissa. Mikä parasta: kirjat kyllä odottavat. Se, mitä en ehdi tänä vuonna lukea, on kenties lukulistallani ensi vuonna. Nautinnollista kirjakevättä kaikille! 

maanantai 31. joulukuuta 2018

Vuosikatsaus 2018

Vielä ennen vuodenvaihdetta teen perinteisen katsauksen päättyvään vuoteen kirjojen, lukemisen ja blogin näkökulmasta. Vuoden 2018 tilastoihin ilmestyi uusi formaatti, ja monenlaisia kohokohtiakin kirjavuoteeni mahtui.

Lukeminen numeroina


Alkuvuodesta asetin vuoden 2018 lukutavoitteekseni 100 kirjaa. Loppusyksystä jouduin hieman laskemaan tavoitetta, sillä otin muutamaksi kuukaudeksi päivätyön rinnalle sivutyön, jota tein iltaisin ja viikonloppuisin. Koska vapaa-aikaa on ollut rajoitetusti marraskuun alun jälkeen, oli lukutavoitettakin justeerattava ‒ lukemisesta en halua ottaa stressiä.


Lopulta luin tänä vuonna 80 kirjaa, eli aika lailla saman verran kuin viime vuonna, jolloin lukema oli 82. Myös blogitekstien ja luettujen sivujen määrä olivat samaa tasoa viime vuoden kanssa: tämä vuoden viimeinen teksti on tämän vuoden 64. teksti ja sivuja luin Goodreadsin mukaan reilut 22 500. Viime vuonna vastaavat lukemat olivat 66 ja 23 000. Päättyvän vuoden kirjoista eniten sivuja sisälsi Kim Leinen Kuilu (727 s.) ja vähiten Tomi Kontion Delta (48 s.).

Naisten kirjoittamia kirjoja vuoden kirjoista oli 56 %, miesten kirjoittamia 44 %. Ero on hieman tasoittunut viime vuodesta, jolloin luetusta naisten kirjoittamia kirjoja oli 62 %. Tilastojeni mukaan kaunokirjallisuus on edelleen vahvoilla (84 %) tietokirjallisuuteen nähden (16 %). Tietokirjoista luen lähinnä elämäkertoja ja muistelmia sekä puutarhakirjoja, ja muutama esseekokoelmakin vuoden lukemistoon mahtui.

Käännöskirjallisuus vei tänäkin vuonna voiton kotimaisesta: lukemistani kirjoista 59 % oli käännettyjä, 41 % kotimaisia. Jako on samankaltainen kuin vuosi sitten, vaikka ennen tilastoihin kurkistamista olisin veikannut, että olen lukenut käännettyä tätäkin enemmän.

Äänikirjoja kuuntelin yhteensä 16 kappaletta, eli niiden osuus vuoden kirjoista oli 20 %. E-kirjatkin löysivät tiensä formaattivalikoimaani, ja niitä luin 9 kappaletta (11%).

Kirjavuoden kohokohtia


Haasteet


Omasta Kirjoja ulapalta -haasteesta jäi hyviä muistoja. Tutustuin moniin mielenkiintoisiin meriaiheisiin kirjoihin, ja ilokseni haaste keräsi joukon osallistujia, jotka lukivat merikirjallisuutta ahkerasti. Niin monia kiinnostavia merikirjoja on vielä lukematta, että vakavassa harkinnassa on haasteen toinen kierros tulevana vuonna.

Mökin etupihalta avautuva maisema.

Osallistuin moniin muihinkin haasteisiin vuoden aikana. Joihinkin sain useita osumia, toisiin vähän vähemmän. Tänä vuonna osallistuin ensimmäistä kertaa Helmet-haasteeseen, jonka sain valmiiksi loppumetreillä. 50-kohtainen haaste ei alkanut kyllästyttää missään vaiheessa, vaan innolla jaksoin etsiä sopivia kirjoja viimeisiinkin puuttuviin kohtiin. Vuoden 2019 haaste julkaistiin muutama päivä sitten, ja onhan siihen lähdettävä mukaan!

Oodi


Edellisvuosien tapaan kävin tänä vuonna sekä Turun että Helsingin kirjamessuilla ja Helsinki Litissä, joista kaikista jäi ihania muistoja. Sain kosolti kirjavinkkejä ja tutustuin uusiin kirjailijoihin. Nämä tapahtumat ovat jokavuotisia kohokohtia, joten vuoden 2018 kohokohtiin nostankin jotakin ainutlaatuista, nimittäin Oodin avajaiset. Keskustakirjasto lumosi minut heti avajaispäivänä! Liikuttuneena seurasin ihmisten hyörinää kirjastossa, jonka avarat tilat, valoisuus ja matalat hyllyt tekivät vaikutuksen. Kolmannen kerroksen kirjataivas on saanut arvoisensa nimen.

Avajaispäivänä kirjastossa kuhisi. 

E-kirjat


Yhdeksi kohokohdaksi on nostettava e-kirjat, jotka "löysin" tänä vuonna. Toukokuussa luin ensimmäisen kokonaisen e-kirjan, ja sen jälkeen minulla on koko ajan ollut useampikin e-kirja kesken. Kesällä hankin tabletin enkä enää voisi olla ilman. Näppärät e-kirjat helpottavat kirjastorumbaa, jota varsinkin mökiltä käsin on välillä ollut rasittava hoitaa. En ole hylkäämässä painettuja kirjoja, mutta mieluusti luen niiden rinnalla osan e-kirjoina.

Turun messureissulta palasin kotiin Rouva C:n seurassa.


* * *


Tältä siis näytti kirjavuoteni 2018. Nyt vain odottamaan, minkälaisia tapahtumia, kohtaamisia ja kirjalöytöjä uusi vuosi tuo tullessaan!

Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoilleni! 

lauantai 29. joulukuuta 2018

Lauantain lyhärit: Helmet-haasteen 2018 loppukiri

Huh, tiukoille meni sitten kuitenkin tämän Helmet-lukuhaasteen kanssa! Vaikka olen lukenut tänä vuonna noin 80 kirjaa, ei 50 haastekohdan täyttäminen käynytkään niin helposti kuin luulin. Varsinkin kun lisäsin haastekerrointa siten, että halusin myös blogata jokaisesta haastekirjasta, niin kiirehän tässä tuli. Uusi inspiroiva ja houkutteleva Helmet-haaste ensi vuodelle on jo julkaistu, mutta tässä vielä pikainen kooste puuttuvista haastekohdistani ennen kuin hyppään uuden haasteen pariin.


Kotimainen runokirja

Tomi Kontio: Delta

Teos 2008. 45 s.

Graafinen suunnittelu: dog design.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Muutaman kotimaisen runokirjan olen vuoden aikana lukenut, mutta ne olen ajatuksissani palauttanut kirjastoon ilman bloggaamista. Jälkikäteen ilman muistiinpanoja minun on vaikea kirjoittaa runoista, koska se on muutenkin haastava tehtävä. Niinpä tein löytöretken omaan kirjahyllyyni ja nappasin luettavaksi ensimmäisen runokirjan, jota en ole aiemmin lukenut. Se sattui olemaan joskus kirpparilta hankittu Tomi Kontion Delta.

Tulkitsin monien runojen kertovan muutoksesta. Ihmiset muuttuvat, kasvavat ja niin tekee myös luonto. Muutoksessa on usein jotakin surullista. Kun kesä kääntyy syksyksi, lehdet lakastuvat, jotakin kuolee. Myös rakkaus voi kuolla. Jäähyväiset, suru ja kuolema ovat runoissa rinnan kohtaamisten, rakkauden ja syntymän kanssa.

Kokoelman runot jäivät minulle melko etäisiksi. Kirjan nimi Delta esiintyy useissa runoissa, ja se on mukana myös tässä mielestäni kirjan kiehtovimmassa säkeistössä: minne virtaavat oksien joet, / minne muisto, suisto, delta / i sorgen. Tämä kaksikielinen säkeistö on nostettu myös kirjan takakanteen, joten tuon noston perusteella odotin löytäväni kirjasta enemmänkin tällaista leikittelyä.

* * *

Sarjakuvaromaani

 Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti

Alkuteos: Adulthood is a myth
Suom. Aura Nurmi. 
Sammakko 2017. 109 s.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Tässä kohtaa ehkä hieman venytän haasteen rajoja, sillä Andersenin teokset ovat sarjakuvakokoelmia, eivät ehkä puhdasverisiä sarjakuvaromaaneja. Toisaalta Andersen on voittanut teoksillaan Goodreadsin vuoden parhaimpien teosten äänestyksessä Graphic Novels & Comics -sarjan jo kolmena vuonna peräkkäin: Aikuisuus on myytti palkittiin vuonna 2016 ja Elämänhallinta on illuusio 2017. Tuoreimpana voittoon ylsi Herding Cats, jonka toivottavasti saamme suomeksi lähiaikoina!

Miten nautinkaan Andersenin sarjakuvien lukemisesta! Ne olivat paikoitellen niin samastuttavia, hauskoja ja oivaltavia, että nauroin ääneen. Sarjakuvien päähenkilö törmää monenlaisiin tilanteisiin, joissa odotetaan "aikuismaista" käytöstä tai ratkaisuja ‒ lyhyiden tarinoiden komiikka syntyy usein siitä, että päähenkilö ei piittaa normeista, vaan tekee kuten haluaa. Luin tämän Aikuisuus-kokoelman jälkeen Elämänhallinta on illuusio -kokoelman, joka on vähintään yhtä nautittavaa luettavaa.

* * *

Kirjassa on vain 1 tai 2 hahmoa

Thomas Mann: Herra ja koira

Alkuteos: Herr und Hund (1919).
Suom. Markku Mannila
Weilin + Göös 1984. 127 s.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Vinkin tähän haastekohtaan sopivasta kirjasta poimin Helmet-haasteen Facebook-ryhmästä, sillä en millään keksinyt sopivaa luettavaa itse. Ryhmä on kyllä mahtava lukuvinkkien lähde! Tähänkin kohtaan tarjolla oli kymmeniä lukusuosituksia, joista sitten valitsin Mannin, koska olen viettänyt eräänlaista Mann-syksyä muutenkin: ennen tätä pienoisromaania luin Mannilta Buddenbrookit ja Taikavuoren. Bloggaukset noista kahdesta järkäleestä taitavat jäädä tekemättä, ellei sitten uusi vuosi tuo uutta intoa palata niiden maailmaan.

Kahden tuhdin klassikoksikin nousseen tiiliskiven jälkeen oli kiehtovaa tutustua nobelistin kevyempään puoleen. Herra ja koira syventyy Mannin ja hänen sekarotuisen kanakoiransa Bauschanin suhteeseen. Vaikka teksti heijastelee välillä sadan vuoden takaista asenneilmapiiriä esimerkiksi tasa-arvon suhteen, on se silti pääosin kiintoisaa luettavaa. Mann kuvailee Bauschanin luonnetta ja toimia hellyydellä, vaikka on isännällä ja koiralla erimielisyyksiäkin. Yhteiset metsästysretket tuntuvat olevan molemmille tärkeitä. Herra ja koira on mainio välipalakirja koiraihmisille ja tietenkin myös niille, jotka haluavat tutustua nobelistiin hieman kevyemmän teoksen kautta.

Tässä vielä pieni tekstinäyte, jonka kuvaama tapahtuma on varmasti jokaiselle koiran omistajalle tuttu:

Hän venyttelee ja ojentelee itseään, ikään kuin aikoisi repiä itsensä kappaleiksi, jakaen toimituksen huolella ja harkitusti kahteen osaan: Hän venyttelee ensin eturaajojaan nostaen takapään korkeuksiin ja ojentaa sitten takaraajansa kauas taakse; ja kummallakin kerralla hän avaa kitansa eläimelliseen haukotukseen. Sitten on sekin ohi ‒ tapahtumaa ei voi venyttää sen pitemmäksi, ja jos kerran on juuri ojennellut itseään kaikkien sääntöjen mukaan, niin sitä ei voi toistaa vähään aikaan. 

* * *


Kirjassa on lohikäärme

Risto Isomäki: Viiden meren kansa

Into 2018. 9 t 24 min.
Lukija: Aku Laitinen

Kansi: Jussi Karjalainen.
Mistä minulle: BookBeat.

Risto Isomäen Viiden meren kansa on sukellus muinaisen Suomen historiaan ja tarinoihin. Fakta ja fiktio lomittuvat, mutta kirjailija itsekin painottaa loppusanoissaan kirjan olevan nimenomaan kaunokirjallisuutta. Taustalla ovat toki historialliset faktat, mutta monista asioista ei ole varmaa tietoa edes olemassa ‒ tällöin Isomäki esittää oman tulkintansa asioiden kulusta.

Kirja toimi hyvin äänikirjana, sen vaiheissa oli helppo pysytellä mukana. Myös lukija oli miellyttävän selkeä. Hieman kyllä hämmennyin aluksi, kun olin luullut kirjan olevan tietokirja. Hämmennys väistyi, kun sain uppoutua yhteensä seitsemään pienoistarinaan, joista jokainen tarinallistaa jotakin historiamme vaihetta. Jotkin tarinat tuntuivat hieman naiiveilta, mutta pääosin Isomäen sepittämät historian vaiheet olivat antoisaa kuunneltavaa.


* * *


Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

Juha Itkonen: Seitsemäntoista

Otava 2010. 383 s.

Seitsemäntoista lähdössä Oodista kotilainaan.

Oodin avajaisissa pysähdyin kuuntelemaan Juha Itkosen haastattelua kolmannen kerroksen kirjataivaan lavalla. Pidän Itkosesta valtavasti esiintyjänä sekä kolumnistina, mutta suhteeni hänen kaunokirjalliseen tuotantoonsa on ollut rosoinen. Amerikka-kirjasta pidin, mutta moni Itkosen teos löytyy keskeneräisenä omasta hyllystä. Haastattelun inspiroimana lainasin Oodista tämän Itkosen neljännen romaanin, koska kirjailija mainitsi sen olevan ainakin osin omakohtainen. Kaikenlainen autofiktio kiinnostaa minua kovasti, joten kirjailijan mainospuhe toimi ja lähdin kirja kainalossa kotiin avajaisista.

Tarina sijoittuu 90-luvun alkuun, jolloin eräässä pikkukaupungissa eletään laman varjostamaa arkea. Ajankuvaa Itkonen luo muun muassa viittauksilla populaarikulttuuriin. Lukiolaispoika Henrik on kesätöissä tavaratalossa, jossa hän tutustuu itseään vanhempaan Veskuun. Tulee yhteinen ulkomaanmatka, ero tyttöystävästä, kokeiluja ja konflikteja. Näistä ja muista nuoruutensa aineksista kirjailija Julius Ilonen kokoaa myöhemmin esikoisromaaninsa, jonka todenperäisyys herättää närää monissa.

Odotukset olivat jälleen korkealla ja todella yritin oivaltaa Seitsemäntoista hienouden, mutta koko ajan jokin harasi vastaan. Luin kirjaa epäluuloisena, ja ärsytys kasvoi loppua kohden. Lopulta kirjan rakenne ja juoni tuntuivat niin "nokkelilta", että olin vähällä jättää lopun lukematta. Mukana on sinänsä kiinnostavaa pohdintaa autofiktiosta ja faktan ja fiktion suhteesta, mutta kokonaisuutta ne eivät pelasta.

* * *


Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit

Taina Latvala: Venetsialaiset

Otava 2018. 123 sivua e-kirjana.

Mistä minulle: BookBeat.

Venetsialaiset kertoo kolmesta sisaruksesta, jotka kokoontuvat perheen mökille, jonka jo edesmennyt isä on perheelle rakentanut. On elokuun viimeinen viikonloppu, ja illalla koko Pohjanmaa viettää venetsialaisia, kesä- ja mökkikauden päätösjuhlaa. Illan ja yön aikana vuosia haudotut salaisuudet ja tukahdetut tunteet nousevat pintaan, ja pohditaan tehtyjä valintoja ja niiden seurauksia. 

Syysillan kuvaus sijoittuu nykyhetkeen, ja sen rinnalla luodaan taustaa kertomalla sisarusten lapsuuden- ja nuoruudenvaiheista 1970-luvulta lähtien. Menneen ajan kuvaa Latvala luo viittauksilla historiallisiin tapahtumiin ja populaarikulttuuriin, joten olisin voinut sijoittaa Venetsialaiset myös populaarikulttuuriviittauksia-haastekohtaan. Teinidiskossa soi Scorpions ja treffeillä mennään katsomaan Cliffhangeria elokuvateatteriin. Sijoittamalla kirjan syntymävuosikymmeneni-kohtaan kenties jälleen hieman venytän lukuhaasteen sääntöjä itselleni sopivaksi, sillä vain osa kirjasta sijoittuu 80-luvulle.

Viehätyin kirjan tunnelmasta, joka on alusta lähtien jollakin tapaa pahaenteinen. Kertoja tietää, miten päivä tulee päättymään ja vihjailee lukijalle kutkuttavasti. Latvala kirjoittaa konstailemattomasti, tarina etenee vaivatta.

* * *

Näin on vuoden 2018 Helmet-lukuhaaste osaltani valmis! Osallistuin Helmet-haasteeseen nyt ensimmäistä kertaa ja odotan jo innolla toisen haastevuoden käynnistymistä, niin houkuttelevia haastekohtia listalle on taas keksitty. Lisään uuden haasteen kirjalistan tuonne yläpalkkiin heti vuodenvaihteen jälkeen.

lauantai 22. joulukuuta 2018

Lauantain lyhärit: yllättäviä elämäkertoja

Syksyn aikana olen lukenut tai kuunnellut kolme kiehtovaa elämäkertaa, joista jokainen jollakin tapaa yllätti minut. Nämä elämäkerrat ovat keskenään melko erilaisia, ja niiden keskeiset henkilöt ovat niin ikään hyvin erilaisten asioiden vuoksi julkisuudessa. Kaikissa kirjoissa kuvataan myös julkisuuden tuomaa painolastia. Median huomio rajoittaa elämää, ja sen kanssa pitää jotenkin oppia elämään. 

Vaikka en juuri seuraa julkkisten tekemisiä, niin silti olen muodostanut sieltä täältä tippuvista tiedonmurusista oman mielikuvani tästäkin kolmikosta. Jokaisen elämäkerran lukeminen tai kuunteleminen muutti suhtautumistani sen päähenkilöön. 


Michelle Obama: Minun tarinani


Alkuteos: Becoming (2018).
Suom. Ilkka Rekiaro. Otava 2018. 
Lukija: Krista Putkonen-Örn. Kesto 19 t 36 min.

Mistä minulle: BookBeat.

Aloin kuunnella Michelle Obaman elämäkertaa heti, kun se ilmestyi suomenkielisenä äänikirjana. Myöhemmin olen muiden arvioista lukenut, että olisi kenties kannattanut kuunnella se Obaman itsensä lukemana äänikirjana alkukielellä, mutta en tätä suuremmin harmittele, sillä suomenkielisen äänikirjan lukee yksi suosikkilukijoistani Krista Putkonen-Örn. Selkeä luenta sopii tähän perinteisesti lapsuudesta nykyhetkeen etenevään elämäkertaan.

Michelle Robinson syntyi Chicagossa koulutusta arvostavaan perheeseen, jonka vanhemmat panostivat lastensa koulunkäyntiin, vaikka perheen taloudellinen tilanne ei ollut erityisen hyvä. Michelle oppi pienestä pitäen tekemään kovasti töitä päästäkseen hyviin tuloksiin. Michelle tekee selväksi, etteivät tulokset tulleet hänelle aina helpolla. Uurastus vie hänet lopulta Harvardiin ja maineikkaaseen asianajotoimistoon. Työssään hän muun muassa ohjaa harjoittelijoita, joista yksi sattuu olemaan ensimmäisenä päivänä töistä myöhästyvä Barack Obama. Michelle kuvaa arkisen oloisesti suhteen alkuvaiheita, sillä kyseessä ei ollut salamarakastuminen.

Obaman elämäkerran yllätyksellisyys ei liity teoksen rakenteeseen tai siihen, miten siinä kuvataan työteliään nuoren naisen luokkanousua opiskelun avulla. Sellaisia olen lukenut aiemminkin, mutta en kuvauksia elämästä Yhdysvaltojen ensimmäisenä naisena. Kirja tarjoaa mielenkiintoisia pilkahduksia tuosta roolista, josta Michelle rakensi omannäköisensä. Presidentin vaimolla on paljon valtaa, ja Michelle pyrki kanavoimaan sen edistääkseen asioita, jotka ovat hänelle tärkeitä. Barack Obaman kahden presidenttikauden aikana Michelle oli mukana käynnistämässä tai tukemassa erilaisia hankkeita ja kampanjoita, joiden päämääränä oli edistää muun muassa tyttöjen asemaa, tasa-arvoa ja terveellisiä elämäntapoja.

Kiehtovia ovat toki myös kuvaukset ensimmäisen naisen arjen haasteita, joissa mittakaava on todellakin amerikkalainen. Minuuttiaikataulu ei salli improvisaatiota, turvamiehiä on jokaisella perheenjäsenellä ja presidenttiparin treffit pysäyttävät laajalti New Yorkin liikenteen. Kirjan myötä saa jonkinlaisen käsityksen siitä, minkälainen koneisto esimerkiksi Amerikan presidentin tai hänen vaimonsa taustalla on ‒ ja koko ajan pyritään luomaan illuusiota, että vain valokeilassa näkyvä henkilö on kaiken takana. Michelle Obama antaa laajalti kiitosta taustatiimeilleen, myös kirjan syntymisessä avustaneille.

Helmet-lukuhaaste6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa.

* * *

Mikael Persbrandt & Carl-Johan Vallgren: Muistini mukaan


Alkuteos: Mikael Persbrandt - Så som jag minns det (2018)
Suom. Heikki Eskelinen. Tammi 2018.
Lukija: Jaakko Ohtonen. Kesto 15 t 11 min.

Mistä minulle: BookBeat.

Minulle Mikael Persbrandtista tuli ennen tämän äänikirjan kuuntelemista mieleen lähinnä Beck-elokuvien yrmeä Gunvald. Tuskin olen voinut välttyä lööpeiltä tai otsikoilta, joissa on ruodittu näyttelijän vuosikausia jatkunutta huumeiden käyttöä tai naisseikkailuja, mutta ainakaan mieleeni ne eivät ole painuneet.

Persbrandt on läpi kirjan suorasukainen. Vanhempiaan hän luonnehtii vastuuttomiksi, isäsuhdetta kompleksiseksi. Hän oli nuoresta asti kiinnostunut eri taidemuodoista kuten kuvataiteista ja tanssista. Hyvän sysäyksen näyttelijänuralle hän sai toimiessaan statistina Bergmanin produktiossa Dramatenissa, jonka suurta näyttämöä hän kuvaa isoksi mustaksi vaginaksi. Taidepiirien huumehöyryiset illanvietot kiehtovat nuorta näyttelijänalkua vähän liikaakin, ja samalla hän pyrkii tekemään laskelmoituja valintoja edetäkseen urallaan.

Kirjan nimi Muistini mukaan on osuva, sillä Persbrandt elää paikoitellen niin päihteiden sumentamaa elämää, ettei sellaisesta voikaan olla täysin tarkkoja muistikuvia. Hän myös toteaa välillä suoraan, ettei aina voi tietää, onko esimerkiksi lööppeihin asti päätynyt sekoilu todella tapahtunut vai onko joku keksinyt raflaavan jutun vain palkkion toivossa.

Kuuntelin kirjaa paikoin tyrmistyneenä: miten ihmeessä Persbrandt on pystynyt hoitamaan työnsä Beck-tuotannoissa ja Dramatenissa niinkin hyvin kuin hoiti? Mieleeni nousi myös ikuisuuskysymys: mikä pahoissa pojissa oikein jaksaa naisia kiinnostaa? Maria Bonnevie katseli puolisonsa sikailua ja sekoilua varsin pitkään. Kirjassa kuvataan Persbrandtin ja hänen nykyisen puolisonsa Sanna Lundellin suhteen alkuvaiheita, eikä Sannakaan ole miehensä rinnalla helpolla päässyt.

Kirja on paikoin raadollinen, koska sellaista vuosikymmeniä huumeita käyttäneen ihmisen elämä on. Kirjassa Persbrandt kertoo tarinaansa minä-muodossa, ja kirjoittamisessa hänellä on ollut apunaan Carl-Johan Vallgren, August-palkittu kirjailija. Vallgrenin sujuvaan kynään viehätyin Varjopoika-dekkaria lukiessani muutama vuosi sitten.

Helmet-lukuhaaste: 20. Taiteilijaelämäkerta.

* * *


Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen


Siltala 2018. 260 s.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Myyntitilastojen kärkisijoilla keikkuva Räikkös-kirja poikkeaa tyyliltään kahdesta edeltävästä. Sitä ei ole pyritty naamioimaan päähenkilönsä kirjoittamaksi, vaan se on rehellisesti kirjailija Kari Hotakaisen kirjoittama henkilökuva Räikkösestä. Hotakainen kuvasi lokakuisten Helsingin kirjamessujen lukupiirissä kirjaa termillä ihmiskirja, ja sellainen se todella on. Hotakainen saa kaikkien tietämän jäämiehen luottamuksen, ja lukija pääsee tutustumaan vähäpuheiseen formulakuljettajaan, ainakin jollain tapaa.

Kun vuosien yrittämisen jälkeen Hotakainen pääsee kontaktiin Räikkösen kanssa tämän asiainhoitajan kautta, on kirjailijalla edessään melkoinen haaste: hän ei tiedä formuloista mitään, hän ei ole koskaan seurannut yhtä kilpailua alusta loppuun. Lisäksi kirjan kirjoittamisella on kiire, sillä se pitäisi saada julkaistua syksyllä 2018, jos tuo kausi vaikka jäisikin Räikkösen viimeiseksi. Silloin ei vielä tiedetty, että se jäisi viimeiseksi vain Ferrarilla, mutta ura jatkuu.

Hotakainen sukeltaa Räikkösen elämään ja aloittaa työnsä. Hän asuu Räikkösten Sveitsin kodissa useaan otteeseen ja lisäksi hän haastattelee laajasti lähipiiriä. Vaikka kieltämättä ärsyynnyin siitä, että lapsuudenkodin sisävessattomuutta korostettiin useaan otteeseen, niin lumouduin kirjasta. Hotakainen tekee tarkkoja ja elämänmakuisia havaintoja kirjansa päähenkilöstä. Kirjan luettua tulee tunne, ettei jäämies enää olekaan niin tuntematon kuin alussa. Yllättäen hän vaikuttaa perhettään suojelevalta, lämpimältä ja huumorintajuiselta mieheltä.

tiistai 20. marraskuuta 2018

Stefan Zweig: Shakkitarina

Kansi: Matti Jalava.


Germania 2017. 78 s.
Alkuteos: Die Schachnovelle (1942).
Suom. Marja Wich.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: kirjastosta lainattu.


Itävaltalaisen Stefan Zweigin pienoisromaani Shakkitarina on kertomus Tohtori B:stä. Hän on joutunut olemaan pitkään eristysvankina toisen maailmansodan aikana; hän on kokenut tiukan eristämisen ja kuulustelut. Saadakseen ajan kulumaan sellissään hän opetteli kuuluisimpien shakkipelien kulkua ja pelasi kuukausitolkulla shakkia itse itseään vastaan. Nyt kun maaniseksi yltynyt shakinpeluu on vain muisto, sattuu Tohtori B laivalle shakin maailmanmestarin kanssa. Mies on jälleen vaarassa ajautua pelimanian valtaan.

Zweigin kirja on nopealukuinen suupala, jonka tihenevä tunnelma imaisee lukijan shakin maailmaan. Tapa, jolla Tohtori B on shakkitaitonsa oppinut ja miten sitä kuvataan, on eriskummallisuudessaan kiehtovaa luettavaa. Lukijan ei tarvitse olla aiheesta erityisen kiinnostunut tai oikeastaan tietää koko pelistä mitään, sillä kuumeinen pelaaminen vertautuu oikeastaan mihin tahansa pakkomielteiseen tekemiseen. Minäkään en shakista tiedä juuri mitään. Joskus lapsena olen kokeillut sitä pelata, mutta en koskaan innostunut opettelemaan lajin saloja kunnolla. Muistan myös aikoinaan ihmetelleeni kryptisen näköistä shakkipalstaa Hesarissa. Nyt kirjan lukemisen jälkeen ymmärrän paremmin, että nämä pelikuviot todella kertovat peliä osaavalle paljonkin. Shakkitarinassa pelin salat opetellaan juuri tällaisten kuvioiden avulla.

Zweig herättelee pohtimaan, onko shakki vain peli vai onko loukkaus kutsua sitä "vain peliksi"? Zweig juoksutta ajatustaan pelin olemuksesta:
Eikö se ole myös ‒ ‒ kaikkien vastaparien ainutkertainen side; ikivanha ja ikuisesti nuori, mekaaninen laitteistonsa puolesta, tehokas vain mielikuvituksen avulla, rajoitettu geometrisen jäykässä tilassaan ja samalla kombinaatioissaan rajaton, jatkuvasti kehitettävissä ja kuitenkin steriili ajattelussaan, joka ei johda mihinkään, matematiikka, joka ei laske mitään, taidetta ilman luomista, arkkitehtuuria ilman substanssia, eikä todistettavasti sen vähemmin kestävä olemisessaan ja olemassaolossaan kuin kaikki kirjat ja teokset, ainoa peli, joka kuuluu kaikille kansoille ja kaikkiin aikoihin ‒ ‒.
Missä on sen alku ja loppu; jokainen lapsi oppii pelin ensimmäiset säännöt, jokainen poropeukalo voi yrittää taitojaan sen parissa ja voi luoda siitä huolimatta vertaansa vailla olevan, erityisen mestarien lajin muuttumattoman tiukan neliön sisällä...
Melko demokraattinen peli tuo shakki, kun sitä näin ajattelee!

Vuonna 1942 ilmestynyt pienoisromaani julkaistiin postuumisti kirjailija Stefan Zweigin (1881‒1942) kuoleman jälkeen. Viime vuonna ilmestynyt suomennos on teoksen toinen suomennos. Tämä tuoreempi suomennos on Marja Wichin käsialaa, ja aiemmasta vuoden 1952 suomennoksesta vastasi Aina Oksala. Hienoa, että kääntäjä on kerrankin saanut nimensä kirjan kanteen ‒ surullista vain on se, että nimi on kannessa väärin kirjoitettu.

Tutustuin tähän kiehtovaan pienoisromaaniin Helmet-lukuhaasteen innoittamana. Kuittaankin kirjalla haastekohdan 44. Kirja liittyy johonkin peliin.

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Cecilia Samartin: Kirottu kauneus



Bazar 2018. 215 sivua e-kirjana.
Alkuteos: Beauty for ashes (2017).
Suom. Kristiina Vaara.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Kirjamessujen parasta antia ovat uudet näkökulmat ja omien luutuneiden käsitysten mureneminen. Tällaiseen ajatukseen olen päätynyt sulateltuani nyt kolmisen viikkoa Helsingin Kirjamessujen antia. Tänä vuonna monen päivän vilinä ja hulina messuilla tiivistyi tällaiseen muotoon, ja päätelmään minut johdatteli Cecilia Samartin ‒ kirjailija, jonka olin vuosia lokeroinut sellaiseksi, jonka teokset eivät kiinnosta minua. Sitten tulivat messut, niiden Yhdysvallat-teema ja bloggareille järjestetty tilaisuus, johon Cecilia Samartin saapui puhumaan uusimmasta suomennoksestaan Kirottu kauneus.

Kirottu kauneus kertoo kolmen ihmiskaupan uhriksi päätyneen tytön tarinan. Inesa on kotoisin Moldovasta, Karla Meksikosta ja Sammy Yhdysvaltojen Ohiosta. Kaikki he ovat päätyneet omia reittejään Las Vegasiin. Tytöt ovat kauppatavaraa, jonkun omaisuutta, eikä tulevaisuus lupaa muutosta. Kolmikko päättää edes yrittää muuttaa tilanteen, ja he toteuttavat pakosuunnitelman; karkumatkan, jonka määränpää on Kalifornia. Kintereillään heillä on joukko aseistettuja rikollisia, jotka haluavat "omaisuutensa" takaisin, tai tarkemmin sanottuna tappaa kurittomat karkulaiset. Matkan varrella jokaisen taustaa valotetaan takaumin.

Kidnappauksia, pedofiliaa, väkivaltaa, hyväksikäyttöä, huumeita, petoksia. Toistuvia raiskauksia. Tarina muistuttaa, että ihmiskaupassa kaikki pahuus ei ole vain miehissä, vaan välillä myös naiset ovat julman systeemin osasia. Ja toisaalta kaikki miehet eivät ole automaattisesti hyväksikäyttäjiä. Romaanin perusvire on synkkä, mutta tyttöjen neuvokkuus ja ystävyys tuovat siihen muitakin sävyjä. Toivoa on.

Ennen Samartinin kohtaamista messuilla olin lukenut kirjan noin puoliväliin, ja vaikuttunut lukemastani. Messutilaisuudessa kirjailija kertoi muun muassa kirjaa varten tekemästään taustatyöstä, eikä enää tarvinnut epäillä, että kirjailija olisi liioitellut ihmiskaupan käänteitä tarinaa sepittäessään. Päinvastoin: Samartin kertoi, ettei edes ottanut kaikista kamalimpia taustatyön myötä hänelle valjenneita asioita mukaan kirjaan säästelläkseen lukijoitaan. Luin kirjan loppuun heti samana iltana, ja loppupuolisko meni minulla vielä enemmän ihon alle, kun todellisuus-kytkös oli niin tuoreena mielessä. Sammykin on vasta yhdeksänvuotias! Jatkossakin Samartinilta voi odottaa raskaita ja sydämeenkäyviä aiheita: hänen seuraava kirjansa käsittelee itsemurhaa.

Kirja toi mieleeni Lukas Moodysson ohjaaman elokuvan Lilja 4-ever vuodelta 2002. Elokuvassa nuori Lilja päätyy seksiorjaksi Ruotsiin, jonne hän lähtee katteettomien työlupauksien perässä entisen Neuvostoliiton alueelta. Näin elokuvan teini-ikäisenä ja muistan edelleen sen herättämän ahdistuksen ja ajatukset, vaikka aikaa on kulunut viitisentoista vuotta.

Kirotusta kauneudesta ovat kirjottaneet ainakin Kirjaluotsin Tiina ja Kirjasähkökäyrän Mai.

Kuubalaissyntyisen Samartinin romaani edistää pitkästä aikaa myös Lukemalla maailman ympäri -haastettani.

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Kirjoja ulapalta - yhteenvetoa lukuhaasteesta

Huhtikuussa käynnistynyt Kirjoja ulapalta
-lukuhaaste päättyi lokakuun viimeinen päivä. Sain eiliseen määräaikaan mennessä kahdeksan kuittausta haasteeseen osallistumisesta. Omat lukemiseni mukaan laskettuna haasteaikana luettiin yhteensä 46 meriaiheista kirjaa.

Haastekirjat veivät lukijoita monenlaisiin seikkailuihin maailman merillä ja merien rannoilla. Monissa tarinoissa meri oli dramaattisten tapahtumien näyttämö, ja usein sitä kuvattiin jollain tapaa uhkaavaksi. Toisaalta meri tarjosi myös elinkeinon ja innoitti filosofisiin pohdintoihin.

Meri oli inspiroinut niin proosan kirjoittajia, tietokirjailijoita kuin runoilijoitakin. Mukana oli novellikokoelmia, dekkareita ja spekulatiivista fiktiota, ja myös lastenkirjoja ja nuortenkirjoja luettiin. Haasteeseen luettiin tuoreimpia uutuuksia ja klassikoita sekä kaikkea tältä väliltä.

Useimpia haasteosumia sai tänä vuonna suomeksi ilmestynyt Morten A. Strøksnesin teos Merikirja. Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana. Kirjan luki kolme osallistujaa ja minä. Tove Janssonin Muumipappa ja meri löytyi kahden lukemistosta, samoin Ann Rosmanin sekä Elly Griffithsin teoksia.

Tässä alla tietooni tulleet haasteosallistumiset: tässä onkin kattava merellisten lukuvinkkien lista. Postauksen lopussa on vielä tietoa haastearvonnan voittajasta ja mahdollisesta jatkosta haasteelle.


Haasteeseen osallistuneet ja luetut kirjat


MarikaOksa

  • Nam Le: Merimatka
  • Lena Frölander-Ulf: Isä, minä ja meri
  • Filippi - Gamboni: Mikki ja hukkunut meri
  • J. S. Meresmaa: Mifongin perintö
  • Jules Verne: Kahden vuoden loma-aika
  • Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla
  • Rick Riordan: Salamavaras


Maria Kuutti (Twitter & Instagram)

  • Volter Kilpi: Alastalon salissa
  • Tove Jansson:  Muumipappa ja meri


  • Karin Erlandsson: Helmenkalastaja
  • Khaled Hosseini: Meren rukous
  • Nina LaCour: Välimatkoja
  • Morten A. Strøksnes: Merikirja. Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana
  • Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella
  • Katja Törmänen: Karhun morsian

  • Marianna Kurtto: Tristania
  • Voldemar Veedam & Carl B. Wall: Purjehdus vapauteen
  • Morten A. Strøksnes: Merikirja. Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana
  • Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
  • Pete Suhonen: Myrskyn ratsastaja. Romaani seikkailja Seppo Murajasta


Paula, Kirjan pauloissa

  • Elly Griffiths: Risteyskohdat
  • M. J. McGrath: Jään muisti
  • Ann Rosman: Majakkamestarin tytär 
  • Lone Theils: Kohtalokas merimatka 
  • Marjo Pajunen: Todellista matematiikkaa 
  • Petri Tamminen: Meriromaani
  • Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa
  • Pablo Neruda: Maremoto

Paula, Kirjanmerkkinä lentolippu

  • Pauliina Susiluoto: Seireeni
  • Johanna Holmström: Sielujen saari
  • Mats Strandberg: Risteily
  • Astrid Lindgren: Saariston lapset
  • Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
  • Ben Kalland: Vien sinut kotiin


  • Leena Lander: Tummien perhosten koti
  • Annika Thor: Näckrosdammen


  • Ina Westman: Henkien saari
  • Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
  • Annie Proulx: Laivauutisia
  • Jarkko Volanen: Hiekankantajat
  • Sally Salminen: Katrina
  • Olli Jalonen: Taivaanpallo
  • Morten A. Strøksnes: Merikirja, eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana


Omat haastekirjani
  • Morten A. Strøksnes: Merikirja, eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana
  • Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
  • Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Haastearvonta


Jokainen osallistuja sai lukemiaan kirjoja vastaavan määrän arpalippuja haasteen loppuarvontaan, jonka voittajalle oli luvassa 20 euron arvoinen lahjakortti Suomalaiseen kirjakauppaan. Arpaonni suosi tällä kertaa Suketusta ‒ onneksi olkoon! Laitan sinulle sähköpostia vielä tänään.


Jatkoa haasteelle?


En saanut luettua läheskään kaikkia kiinnostukseni herättäneitä kirjoja, vaan oma haasteaktiivisuuteni jäi aavistuksen laimeaksi. Niinpä haasteesta jäi paljon hampaankoloon, ja aloin jo varovaisesti suunnitella haasteelle jatkoa.

Meri liittyy elämässäni tiiviisti saaristoon ja mökkeilyyn, joten mahdollista jatkohaastetta on luvassa aikaisintaan ensi keväänä. Laitoimme mökin tänään talviteloille, ja mökin hyllyyn jäivät odottelemaan Myrskyluodon Maija ja Alastalon salissa sekä monet muut meriaiheiset kirjat, joita on tullut mökin hyllyyn hankittua. Niiden äärelle palaan taas ensi keväänä jäiden lähdön jälkeen. 

Kaput jäivät vahtimaan merikirjojani saareen.

Lämmin kiitos vielä kaikille osallistujille! Haasteen suunnittelu ja emännöinti oli innostavaa puuhaa, ja kaiken työn palkitsi tietenkin se, että niin moni aktiivinen lukija osallistui haasteeseen. Haasteen myötä tietoisuuteni meriaiheisesta kirjallisuudesta kasvoi huimasti ‒ ja uumoilen näin käyneen monelle muullekin!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...