lauantai 21. syyskuuta 2019

Eeva Kilpi: Punainen muistikirja

Kansi: Mika Tuominen.

WSOY 2019. 96 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Eeva Kilven keväällä ilmestynyt Sininen muistikirja käsitteli ikääntymistä ja perhesuhteita, nyt päähuomio on mökkielämän kuvauksessa ja luontohavainnoissa. Toki ikääntyminen ja perhesuhteet ovat keskeisiä tämänkin muistikirjan merkinnöissä, eihän niitä yli 90-vuotias perheensä avusta riippuvainen voi muusta elämästä erottaakaan.

Kilpi kuvaa mökkielämää kylmän ja sateisen alkukesän luonnon keskellä. Koleus rassaa, auringonpilkahdukset ovat ilon aiheita. Kirjailija kirjaa muistiin tunnistamiaan lintuja ja kuvailee, miten kuninkaalliset kauriit vierailevat pihapiirissä. Myöhemmin kesällä päänvaivaa aiheuttaa murhaava helle.

Kilpi nauttii hiljaisuudesta ja erakkoudesta. Rauhan rikkovat uutiset, joita on pakko seurata, vaikka niiden sisältö ahdistaa. Maailman tila synkentää mieltä. Kilpi on kokenut sodan, joten hänen on vaikea ymmärtää sotimista ja sitä, miten ihmiskunta toistaa samoja kauheuksia. Eikö Israelkaan ole oppinut mitään holokaustihistoriastaan?

Merkinnöistä välittyy voimien hiipuminen. Kirjailija tunnistaa omat rajansa ja niissä päivien vaihtelut. Jonakin päivänä ei ole voimia edes kävellä rantaan uimaan. Vaikka voimat ehtyvät, ei pilke silmäkulmassa sammu. Kilpi iloitsee lasillisesta olutta tai siideriä ja haaveilee paikalle porhaltavasta prinssistä.

Tekstissä on muistikirjan tuntua, se on toisteista ja ajatusten kehät näkyvät. Samat asiat askarruttavat päivästä toiseen. Kirjoittaminen on kirjailijalle luonnollinen tapa käsitellä maailman tapahtumia ja oman elämän kysymyksiä.

Me pysymme ehkä juuri kirjallisuuden avulla tolkuissamme. Ja ehkä juuri nimenomaan kirjoittamalla.

Kilven kirjoittamisessa minua viehättää suoruus ja rehellisyys ja se, miten hän yhdistää pohdinnoissaan koko eletyn elämän tähän hetkeen. Kilpi on tehnyt mittavan uran kirjailijana

Helmet-lukuhaaste18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

torstai 5. syyskuuta 2019

Pajtim Statovci: Bolla

Kansi: Mirella Mäkilä.


Otava 2019. 128 s. e-kirjana.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Rosoinen ja rehellinen Bolla kertoo kielletystä rakkaussuhteesta, toiseudesta ja Euroopan julmasta lähihistoriasta. Alussa eletään sodan kynnyksellä vuoden 1995 Pristinassa. Arsim ja Miloš ovat serbi ja albaani: heidän kuuluisi olla vihamiehiä, ei rakastavaisia. Kahden miehen suhde on tuossa ajassa ja ympäristössä muutenkin hengenvaarallista.

– – ajattelen, miten epäreilua on, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: ihmisiä joiden ei tarvitse pelätä mitään ja ihmisiä joiden täytyy ymmärtää pelätä kaikkea. Pelko toimii sillä tavalla: se tulee kerralla ja jakamattomana. 

Intohimon ja haaveiden hetket ovat väkeviä, mutta lyhyitä. Miloš unelmoi lääkärin urasta, Arsim kirjailijan. Miloš toimii rakastettunsa ensilukijana:
"Lukisitko sen minulle?"
     Hänen pyyntönsä saa minut voimaan pahoin, mutta myönnyn kuitenkin nopeasti, sillä tätähän minä olen odottanut. Mitä muuta kirjoittaminen on, ajattelen, kuin suostumista aivan kaikkeen, itsensä haavoittamista ja oman keskeneräisyytensä sietämistä, kävelemistä ilkosillaan toriaukean halki?

Tulenarka suhde jättää jälkensä molempiin, samoin sota. Olosuhteet ajavat päähenkilö Arsimin tekoihin, joiden vuoksi häntä kohtaan on vaikea tuntea empatiaa. On väkivaltaa, hyväksikäyttöä, hylkäämistä.

Bolla on räjähtävä alku kirjasyksylle ja minulle koskettava lukukokemus. Päähenkilön epämiellyttävyys haastaa lukijaa, vastapainona toivonpilkahdukset tuovat lohtua. Vaikka mieleni teki vain ahmia vetävää tarinaa, jäin makustelemaan Statovcin viisaita, hiottuja lauseita.

Kustantajan esittelyssä Statovcia tituleerataan kansainväliseksi tähtikirjailijaksi ja Bollaa lumoavaksi, eikä näissä määritelmissä ole mielestäni mitään liikaa. Kirjailijan kaksi aiempaa teosta Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän on käännetty useille kielille, ja ne ovat saaneet kehuvia arvosteluja arvostetuissa lehdissä.

Statovcin esikoisteos Kissani Jugoslavia oli minulle loistokas lukukokemus, sillä sen rakenne, henkilöhahmojen syvyys ja jännite tekivät syvän vaikutuksen. Yhtään vähempää en voi sanoa Bollasta, jolle voi povata niin ikään vankkaa kansainvälistä menestystä.

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kirjalla kohdan 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja. Hesarin Kuukausiliitteessä (08/2019) on kirjailijasta pitkä, taustoittava juttu, josta luin hänen kohtaamistaan ennakkoluuloista ja -käsityksistä; häntä kohdellaan usein leimallisesti maahanmuuttajakirjailijana.

keskiviikko 7. elokuuta 2019

Kurkistus syksyn uutuuksiin

Kesä on kääntynyt loppua kohden, mikä tarkoittaa sitä, että kirjasyksy on pikkuhiljaa käynnistymässä. Tutkiskelin kustantajien katalogeja jo loppukeväällä ja poimin uutuustulvasta kiinnostavimmat, mutta syksy tuntui tuolloin vielä kovin kaukaiselta, ja lista jäi hautumaan. Näin elokuun alussa ovat käsillä viimeiset hetket palata listan äärelle, sillä ensimmäiset syysuutuudet ovat jo ilmestyneet.

Tarkoitukseni oli aluksi listata kiinnostavien uutuuksien kärkikymmenikkö, mutta se osoittautui liian vaikeaksi tehtäväksi. Houkuttelevia uutuuskirjoja on vain niin paljon! Niinpä alla on kaksikymmentä eniten odottamaani uutuutta. Kirjojen kuvailut pohjautuvat kustantajien esittelyteksteihin.

Kotimainen kauno


Pajtim Statovci: Bolla (elokuu/Otava)
Bolla kertoo kahden miehen kielletystä rakkaudesta vuoden 1995 Kosovossa, ja miesten vaiheista rakkaussuhteen jälkeen. Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän -romaaneistaan tunnetun Statovcin uutuuden ympärillä kohisi jo ennen kirjan ilmestymistä niin, että kustantaja päätti aikaistaa kirjan ilmestymistä elokuun lopulta kuun alkuun. Ensimmäiset blogiarviot ja lehtikritiikit kirjasta on jo julkaistu ja pikaisen silmäilyn perusteella ne ovat kehuvia ja kiittäviä.


Eeva Kilpi: Punainen muistikirja (elokuu/WSOY)
Keväällä alkanut muistikirja-sarja saa jatkoa. Sininen muistikirja käsitteli ikääntymistä ja perhesuhteita, nyt elokuussa ilmestyvässä kirjassa luvassa on julkaisemattomia luontoaiheisia päiväkirjamerkintöjä kirjailijan rakkaalta kesäpaikalta.


Raisa Omaheimo: Sydän (syyskuu/S&S) 
Nainen heittää sydämensä pois, koska elämä sen kanssa on käynyt liian vaikeaksi. Se takoo, muljahtelee, vaatii. Taiteilija Raisa Omaheimon ensimmäinen romaani on kustantajan mukaan tummasävyinen ja surrealistinen, ja se tutkii rakkaudenkaipuuta omintakeisesti ja pelottomasti. Tämä on minulle syksyn odotetuin esikoinen!


Elina Hirvonen: Punainen myrsky (syyskuu/WSOY)
Hirvosen lähitulevaisuuteen sijoittuva, dystooppinen Kun aika loppuu vakuutti muutama vuosi sitten. Jälleen Hirvonen tarttuu raskaisiin aiheisiin: Punainen myrsky kertoo yhden irakilaisperheen matkasta sodan jaloista pakolaisleirille ja edelleen Suomeen. Dokumentaristinakin toimineen Hirvosen uutuuskirja perustuu todellisen perheen vaiheisiin. 



Riikka Pelo: Kaikki elävä (syyskuu/Teos)
Pelon Finlandia-palkittu Jokapäiväinen elämämme on minulla edelleen lukematta, mutta kirjailijan esikoinen Taivaankantaja teki vaikutuksen blogini alkuaikoina. Kaikki elävä kertoo kovia kokeneista ihmisistä: väkivallan kohteeksi joutuneesta teinitytöstä ja pakkopalautuksen edessä olevasta turvapaikanhakijasta.


Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? (syyskuu/Teos)
Kuka tappoi bambin? kertoo vanhasta rikoksesta, joka nousee ajankohtaiseksi vuosikausia tapahtumien jälkeen, ja ihmisistä, jotka sotkeutuvat tarinaan, joka ei ole heidän. Monista aikomuksista huolimatta en ole vielä lukenut Fagerholmilta yhtään romaania, mutta tästä syyskuussa ilmestyvästä voisi olla hyvä aloittaa. 


Heidi Köngäs: Mirjami (syyskuu/Otava)
Heidi Köngäksen Sandra oli mielestäni yksi vuoden 2017 parhaista kotimaisista romaaneista. Köngäksen isoäidin vaiheisiin perustuva Sandra kertoi sisällissodan sivustakatsojista, nyt keskiössä on Mirjami, talvisotaa varten lumipukuja ompeleva nuori nainen. Poikkeusoloissa Mirjami rakastuu ja joutuu sen vuoksi hengenvaaraan.


Käännetty kauno


Edouard Louis: Ei enää Eddy (elokuu/Tammi)
Ei enää Eddy on ravisuttava tarina Eddy Bellegueulestä, homoseksuaalisuutensa vuoksi hyljeksitystä pojasta pohjoisranskalaisella teollisuuspaikkakunnalla. Se on kuvaus köyhyydestä, toiseudesta, väkivallasta ja selviytymisestä. Ranskalaisen Louis'n omaelämäkerrallinen romaani sai paljon mediahuomiota ilmestyessään vuonna 2014 ja nousi bestselleriksi. Kollegani luki kirjan ruotsinnoksen valmistuttua 2015 ja kehui kirjan maasta taivaisiin. Luotin siihen, että tämä saadaan vielä jonakin päivänä suomeksi, enkä alkanut tankata kirjaa ruotsiksi – pian vuosien odotus päättyy, sillä suomennos ilmestyy nyt elokuussa, mahtavaa!


Maja Lunde: Sininen (elokuu/Tammi)
Millainen on maailma, kun vesi loppuu? Norjalaisen Lunden tulevaisuuteen sijoittuva dystopiaromaani on osa neliosaista ilmastonmuutosta käsittelevää romaanisarjaa. Sain juuri päätökseen äänikirjana sarjan ensimmäisen osan Mehiläisten historia


Jonathan Franzen: Maailman äärillä (elokuu/Siltala)
Jokin Franzenissa edelleen kiehtoo, vaikka edellinen lukukokemukseni oli takkuinen. Vapaus-romaani ei ollut minun kirjani, mutta Epämukavuusalue-esseekokoelma veti paremmin. Maailman äärillä on kokoelma Franzenin esseitä ja puheita viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Kokoavina teemoina ovat ympäristö, taide ja välittäminen.


Haruki Murakami: Tanssi tanssi tanssi (syyskuu/Tammi)
Jes! Uusi Murakami! Tämä ilahduttaa aina, vaikka aivan kaikki lempikirjailijani teokset eivät olekaan olleet yhtä sykähdyttäviä, ja Komtuurin surmakin on vielä lukematta. Nyt odotukseni ovat taivaisssa, sillä syksyllä ilmestyvä kirja on Suuren lammasseikkailun itsenäinen jatko-osa. Luotan siihen, että Murakamin kynästä on jälleen syntynyt maaginen tarina, jonka tapahtumia ei voi selittää järjellä, vaan on annettava tarinan viedä.


Kim Leine: Punainen mies musta mies (syyskuu/Tammi)
Leinen uutuus on Grönlanti-trilogian toinen osa. Ikuisuusvuonon profeettojen tapaan jälleen ollaan 1700-luvun Grönlannissa, jonne on juuri perustettu Tanskan ensimmäinen siirtokunta. Tarinassa seurataan lähestyssaarnaajan ja henkien manaajan vaiheita keripukin ja isorokon vaivaamassa yhteisössä. Trilogian ensimmäinen osa tutustutti haisevaan ja raakaan miljööseen, joten tässäkin kirjassa ruumiillisuus ja karut olot ovat varmasti vahvasti läsnä.


Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta (syyskuu/Tammi)
Valloittavan tarinankertojan edellinen suomennos Susanin vaikutus sijoittui lähitulevaisuuteen ja vei fyysikkopäähenkilön ratkaisemaan mysteeriä. Sinun silmiesi kautta vaikuttaa rakentuvan samankaltaisista aineksista. Tällä kertaa tarina sijoittuu neurotieteiden maailmaan ja mysteeri kietoutuu ihmismielen salojen ympärille.


Jonas Gardell: Ehdottoman rakkauden muistolle (syyskuu/Johnny Kniga)
Koskettava ja ikimuistoinen Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia pohjautui Gardellin omiin ja hänen tuttavapiirinsä kokemuksiin aidsin kylväessä tuhoa 1980-luvun Tukholmassa. Omakohtainen on tämä uutuuskin: kirjan päähenkilö on nimeltään Jonas Gardell, joka kuolee kirjan alussa vuonna 1998 vain 35-vuotiaana. Tarinan menestyneeltä kirjailjapojaltaan kuitenkin varastaa äiti, Ingegärd, jonka kanssa poika Jonas on erottamaton. Erityisesti erikoiselta vaikuttava rakenne kiehtoo.


Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta (syyskuu/Otava)
1970-luvulla New Yorkiin muuttanut nuori nainen on nykyisin menestynyt kirjailija. Neljäkymmentä vuotta vanha muistikirja saa liikkeelle muistojen ja muistamisen pohdinnot. Suhteeni Hustvedtin kirjoihin on kahtalainen, mutta kirjailijuutta ja muistamista käsittelevä kirja vaikuttaa aiheeltaan mielenkiintoiselta.


Sara Stridsberg: Rakkauden antarktis (lokakuu/Tammi)
Stridsbergin naisvihaa käsittelevän romaanin päähenkilö on prostituoitu ja narkomaani Inni, joka jatkaa kertojana myös väkivaltaisen kuolemansa jälkeen. Aiempien kirjojensa tapaan Stridsberg on poiminut kirjansa aiheen todellisuudesta ja kehitellyt sitä eteenpäin. Niin raskas on rakkaus sijoittui Beckombergan mielisairaalaan, Drömfakulteten (suom. Unelmien tiedekunta) taas kertoi Valerie Solanasin tarinan. Rakkauden antarktiksen taustalla on Ruotsia 1980-luvulla kohahduttanut prostituoidun paloittelumurha.


Kim Thuy: Vi (lokakuu/ Gummerus) 
Thuyn vietnamilaisista venepakolaisista kertova romaani Ru oli yksi tämän vuoden kevään kohokohdista minulle. Olin katsomassa kirjailijan esiintymistä Helsinki Litissä ja luin kirjan lopulta kahteen kertaan. Niinpä kirjailijan samasta aihepiiristä kertovaan romaaniin Vi on tartuttava.

Tietokirjallisuus


Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita (elokuu/S&S)
Huippua saada Solnitin teos suomeksi! Ostin kirjan jokunen vuosi sitten englanniksi ja olen lukenut siitä nimiesseen, mutta onhan se hienoa päästä lukemaan kirja omalla äidinkielellään. Solnitin feministisestä esseekokoelmasta on levinnyt laajaan käyttöön termi mansplaining, joka tarkoittaa miesten tapaa aliarvioida naisten osaamista ja ymmärtämistä. Suomeksi termi taipuu muotoon miesselittäminen. Kirjan suomennoksesta vastaa kirjailija Pauliina Vanhatalo.


Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet (syyskuu/Siltala)
Nautin suuresti kustannustoimittajana työskentelevän Arnkilin esikoisteoksen helposti rullaavista esseistä muutama vuosi sitten. Lauantaiesseet luettuani jäin janoamaan lisää ja nyt pääsen sammuttamaan janoani Sunnuntaiesseillä. Seuraan Arnkiliä Twitterissä, missä hän usein saa tiivistettyä havaintojaan maailmasta oivaltaviksi ja naseviksi twiiteiksi. Samaa oivaltavuutta uskallan toivoa uudelta esseekokoelmaltakin.  


Märta Tikkanen: Pakko yrittää kir- (lokakuu/S&S)
Tikkasen uutuus on kirjeromaani, johon on koottu kirjailijan ystävilleen kirjoittamia kirjeitä neljänkymmenen vuoden ajalta. Kirjan nimi on peräisin erään kirjeen lopetuksesta. Kirjeissään Tikkanen pohtii, miten yhdistää äidin ja luovan kirjailijan roolit – luvassa tuttua Tikkasta siis.

* * *

Näiden uutuuspoimintojen myötä toivotan kaikille antoisaa ja nautinnollista kirjasyksyä!

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki: velvollisuustanssi kuoleman kanssa

Kansi: Markko Taina. Luin suomennoksen 8. painoksen
vuodelta 2012, ensimmäinen ilmestyi 1970.


Tammi 2012. 190 s.
Alkuteos: Slaughterhouse Five, or the Children's Crusade (1969).
Suomentaja: Juhani Jaskari.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena.


Kirjabloggaajien yhteisen klassikkohaasteen päivä lähestyi, mutta luettavana oleva tiiliskiviklassikko ei millään tahtonut edetä. Tämä oli tilanteeni vajaa viikko sitten ja iloitsin itsekseni siitä, että en ollut edes ilmoittautunut haasteeseen mukaan. Kokemuksesta tiesin, että näin voi käydä. Ajankulukseni mökillä lueskelin kertyneitä Hesarin kulttuuriosioita (enkä siis sitä klassikkoa), ja törmäsin Jukka Petäjän esseeseen Kurt Vonnegutin 50 vuotta sitten julkaistusta romaanista Teurastamo 5 (HS 21.7.2019). Juttu herätti lukuhaluni, ja onneksi kirja löytyi mökin Keltaisen kirjaston kokoelmastani. Sitten vain lukemaan.

Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki on yhdysvaltalaisen Kurt Vonnegutin (1922–2007) tunnetuin romaani, ja se ilmestyi Tammen Keltaisessa kirjastossa vuonna 1970 Juhani Jaskarin suomentamana. Yhteensä julkaisusarjassa on ilmestynyt Vonnegutilta 13 teosta.

Teurastamo 5 kertoo toisen maailmansodan loppupuolella vuonna 1945 tapahtuneesta Dresdenin pommituksesta ja sen seurauksista. Kolmen helmikuisen päivän aikana Amerikan ja Englannin armeijat pommittivat saksalaista kaupunkia niin, että seurauksena oli täystuho, joukkoteurastus. Pommituksessa kuoli kymmeniätuhansia ihmisiä, joidenkin arvioiden mukaan jopa satojatuhansia. 

Päähenkilö on amerikkalainen Billy Pilgrim, joka joutuu saksalaisten sotavangiksi ja on vangittuna vanhaan teurastamorakennukseen, kun 4000 tonnia pommeja tippuu kaupunkiin. Pilgrim ja hänen kanssaan teurastamon kellarissa piilotelleet ovat harvoja eloonjääneitä.

Sotakokemuksistaan Pilgrim valmistelee sotaromaania, josta ei tule lainkaan tavanomainen sotakirja. Jo sen alku vihjaa tarinan luonteesta: Billy Pilgrim on joutunut ajassa irralleen. Vuosikymmenet vilahtelevat, kun Billy matkaa vanhuuden vuosistaan takaisin aikaan ennen sotaa ja taas eteenpäin hääpäiväänsä ja sodanjälkeiseen elämäänsä Ilium-nimisessä kaupungissa asuvana optikkona.
Billy on ajallinen spastikko, hän ei lainkaan pysty itse säätelemään minne seuraavaksi menee, eivätkä nuo matkat ole suinkaan aina hauskoja. Hänellä on alituinen ramppikuume, hän sanoo, koska hän ei milloinkaan tiedä, missä oman elämänsä kohtauksessa seuraavaksi joutuu esiintymään.

Ajassa matkustaminen alkaa sen jälkeen, kun Billy joutuu 1960-luvulla lentävän lautasen sieppaamaksi. Avaruusolennot vievät miehen mukanaan Tralfamadoreen, jossa hän joutuu eläintarhaan edustamaan Maan asukkaita. Tralfamadorelaisilta Billy omaksuu tavallisesta poikkeavan suhtautumisen elämän käänteisiin. Kuolema ja syntymä ovat vain hetkiä, jotka toistuvat siinä missä muunkinlaiset tapahtumat elämän spiraalissa.

Sotaharjoitusten lopulla Billy sai kiireisen kotiloman, koska hänen isänsä, iliumilainen parturi, oli saanut surmansa ystävän vahingonlaukauksesta heidän ollessaan kaurisjahdissa. Niin se käy.

Ei ole niin kamalaa tapahtumaa, johon ei todettaisi, että "Niin se käy." 

Mieleni tekisi kutsua romaania genrehybridiksi, sillä siinä on piirteitä ainakin muistelmasta, tieteisromaanista, satiirista ja sotaromaanista. Petäjä kuvailee teosta pasifistiseksi antiromaaniksi. 

Sodanvastaisuus tulee kirjassa monin paikoin esiin korostamalla sodan mielettömyyttä. Kaikki tuntuu ajoittain absurdilta: ihminen edustamassa lajiaan tarhattuna, lähes lapset sotimassa ja tappamassa toisiaan, kokonaisen kaupungin tuhoutuminen. Tyylilajeilla leikittely ja edestakaiset liikkeet kuvaavat paitsi sodan mielettömyyttä, myös sodan järkyttämää mieltä. Kauhut palaavat mieleen takaumina, eikä elämää voi enää nähdä kronologisena, eheänä jatkumona. 

Vaikka romaani on avaruusolentoineen ja toisine ulottuvuuksineen mielikuvituksellinen, taustalla ovat kirjailijan omat kokemukset. Kurt Vonnegut oli 22-vuotias, kun hän joutui saksalaisten sotavangiksi ja koki Dresdenin kauhut. Vonnegut aloitti kirjailijanuransa muilla aiheilla, mutta Dresden ei jättänyt häntä rauhaan. Aiheen pohjalta hän kirjoitti kulttiromaaniksi nousseen teoksen yli 20 vuotta tapahtumien jälkeen.

Aikansa kulttiromaanista on tullut vuosikymmenten varrella myös klassikko. Klassikoiden lukemiseen liittyy monenlaisia mielikuvia, monesti sen ajatellaan olevan hankalaa tai ainakin tylsää puuhaa. Onko Vonnegutin klassikko siis vaikea? Tunnistan sen, että kun päähenkilö Billy Pilgrim kieppuu ajassa ja eri todellisuuksien välissä, saattaa lukijakin luiskahtaa liian kauas tarinan vetovoiman ytimestä. Näin minullekin taisi käydä edellisellä kirjan lukuyrityksellä nelisen vuotta sitten. En saanut otetta Teurastamosta, olin koko ajan jotenkin hukassa. Nyt kun aloitin, löysin kirjanmerkin sivulta 53.

Tällä kertaa Petäjän essee viitoitti tietäni enkä ollut lainkaan eksyksissä. Nautin mosaiikkimaisesta romaanista ongelmitta ja näin rakenteen palvelevan aihetta.  Sanoisin, että ajoitus on kaikki kaikessa. Jos jokin klassikko maistuu puulta tänään, se voi avautua ja edelleen avata uusia luku-uria joskus myöhemmin. Eikä klassikon lukemista tukevien tekstien lukemisestakaan haittaa ole, niistä voi löytää tulkinnan avaimia.




Osallistun tällä Vonnegutin romaanilla siis Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Tempaus järjestetään kirjablogeissa kahdesti vuodessa, ja sen idea on yksinkertainen: innostaa lukemaan klassikoita. Haastetta emännöi tällä kertaa Tuntematon lukija -blogin Hande.

Helmet-lukuhaasteessani kirja käy kohtaan 38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja, sillä löysin kirjan Kirjasammon kiellettyjen kirjojen listalta.

lauantai 27. heinäkuuta 2019

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Kansi: Laura Lyytinen.

Tammi 2019. 415 s.
Alkuteos: Gehen, ging, gegangen (2015).
Suom. Jukka-Pekka Pajunen.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Saksalaisen Jenny Erpenbeckin keväällä Tammen Keltaisessa kirjastossa ilmestynyt romaani Mennä, meni, mennyt on kolmas kirjailijalta suomennettu teos ja ensimmäinen kirja Keltaisessa kirjastossa. Aiemmat suomennokset Vanhan lapsen tarina ja Kodin ikävä ilmestyivät vuonna 2011. Erpenbeckin kirjat ovat kiinnostaneet minua jo pidempään ja ostin jopa nyt käsillä olevan romaanin alkukielellä Turun kirjamessuilta muutama vuosi sitten. Intoni ei ihan riittänyt teoksen selättämiseen saksaksi, joten vasta suomennoksen myötä pääsin tutustumaan tähän tarinaan.

Euroopan pakolaiskriisistä on puhuttu viime vuosina paljon, mutta harvemmin ääneen ovat päässeet turvapaikanhakijat. Otsikoihin nousevat tyypillisesti lieveilmiöt, kustannukset ja muut negatiiviset asiat. Erpenbeckin romaanissa tarinansa kertovat pakolaiskriisin uhrit, jotka ovat tehneet usein hengenvaarallisen matkan esimerkiksi sisällissodan jaloista Saksaan saadakseen kiinni paremmasta elämästä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Berliiniin, missä hiljattain eläköitynyt professori Richard tuntee itsensä tarpeettomaksi. Työlleen vuosikymmenet omistautunut leskimies tutustuu kaupungin keskustaan leiriytyneisiin turvapaikanhakijoihin ja löytää heidän tarinoiden kuuntelemisesta uutta sisältöä elämäänsä. 

Itsepintaisesti Richard käy tapaamassa eri Afrikan maista kotoisin olevia miehiä, vaikka kaikki eivät niin auliisti haluaisi jakaa tarinaansa. Pikkuhiljaa miesten kertomukset vievät Richardin mennessään. Richard ystävystyy monien miesten kanssa ja on mukana näiden iloissa ja suruissa. Richard ei suhtaudu pakolaisiin mitenkään ylimielisesti, vaan hän hämmentyy, järkyttyy ja ilahtuu tarinoiden äärellä. Kohtaamisissa heijastuvat pakolaiskriisin eri puolet: kulttuurierot, kielimuurit, läheisten kaipuu, polte saada työskennellä ja elämän merkitykselliseksi kokemisen haasteet. 

Richardille miehiin ja heidän tarinoihinsa tutustuminen toimii sysäyksenä pohtia omia elämänvaiheitaan, hyviä ja huonoja aikoja. Vaikka voisi kuvitella, että turvattua keskiluokkaista elämää viettävä koulutettu eläkeläinen on valovuosien päässä paperittomien turvapaikanhakijoiden kokemusmaailmasta, niin yhteistäkin on. 

Hänelle on ilmeisesti helpointa puhua ajan olemuksesta niiden kanssa, jotka ovat pudonneet ulos ajan rattaista. Tai jotka on teljetty aikaan, jos asiaa niin haluaa ajatella.

Richardinkin identiteetti eläkeläisenä, leskenä ja entisen DDR:n kansalaisena pohjautuu johonkin, jota ei enää ole. Hänen omat ulkopuolisuuden kokemuksensa ja eksyksissä oleminen rinnastuvat miesten kokemaan.

Kirjan nimessä Mennä meni, mennyt  Gehen, ging, gegangen on epäsäännöllisesti taipuvan mennä-verbin taivustusmuodot. Tämän ja monen muun keskeisen verbin muotoja miehet toistelevat saksantunneilla. Näiltä rimpsuilta ei saksan kielen opiskelija voi välttyä, sillä koko joukko verbejä taipuu epäsäännöllisesti, ja verbimuodot on opeteltava ulkoa. Miesten kielenopiskelu toi mieleen muistoja omista saksanopinnoista ja siitä, miten vieraalla kielellä usein joutuu tyytymään ilmaisemaan sen, mihin kielitaito riittää, kun ei vielä osaa sanoa sitä, mitä haluaisi.

Ravistelevan ajankohtainen romaani etenee sujuvasti ja pitää otteessaan viimeiselle sivulle asti. Keltainen kirjasto on tarjonnut tänä kesänä melkoisia lukunautintoja! En voinut antaa tälle kirjalle vähempää tähtiä kuin viisi, samoin kävi Pamukin Punatukkaisen naisen kanssa aiemmin heinäkuussa.

Helmet-lukuhaaste: 44. Kirja kertoo Berliinistä.

torstai 18. heinäkuuta 2019

Riikka Ala-Harja: Kevyt liha

Kansi: Perttu Lämsä.

Like 2015. 216 s.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Oma arvioni: 4½/5.


Hyvää naistenviikkoa! Jälleen juhlitaan seitsemän päivän ajan naispuolisia nimipäiväsankareita, ja samalla on Blogistaniassa perinteeksi muodostuneen Tuijata-blogin Naistenviikko-lukuhaasteen aika. Haasteen raamit ovat väljät: viikon aikana voi lukea naisten kirjoittamaa kirjallisuutta tai kirjoittaa omia havaintojaan naiskuvista. Osallistua voi myös lukemalla kirjallisuutta, jonka on kirjoittanut viikon nimipäiväsankaritar – tai lukemalla kirjan, jonka henkilöhahmoista jollakulla on nimipäivä. Tulokulmansa saa valita mielensä mukaan.

Lähestyn haastetta niin, että valitsin luettavan ja blogattavan kirjan kirjailijan nimen perusteella. Näin Riikan nimipäivänä nostan esille Riikka Ala-Harjan seitsemännen romaanin Kevyt liha. Aiemmin olen lukenut Ala-Harjalta useita teoksia; niistä blogiin asti ovat päätyneet Finlandia-ehdokkaaksi yltänyt Maihinnousu ja novellikokoelma Reikä.

Kevyen lihan päähenkilönä on eronnut, vähän yli nelikymppinen Saara, joka asuu kahdestaan poikansa Martin kanssa. Ouluun on jäänyt entinen elämä ja ex-mies, nyt Saara työskentelee valosuunnittelijana helsinkiläisessä teatterissa. Eräänä päivänä Saara törmää nuoruudenrakastettuunsa kaupungilla, ja he alkavat tapailla. Neljännesvuosisata on muuttanut heitä molempia, mutta paljon on tuttua.

Minäkertoja-Saara pohtii paljon sitä, miten hän ei koe sopivansa perinteiseen naisen muottiin. Hän ei ole nainen, joka haluaa istua miehen sylissä, vaan mieluiten hän seisoo miehen rinnalla, vahvana omilla jaloillaan. Nuo jalat ovatkin spinningin ja kuntosalin vahvistamat. Saara ei ymmärrä, mikseivät kaikki vain voisi olla rinnakkain, samalla viivalla. Miksi pidetään yllä vastakkainasetteluja: miksei vaikkapa puhuta vastakkaisen sukupuolen sijaan rinnakkaisesta sukupuolesta?

Saara on vasta eron jälkeen oppinut esittämään asiansa vakaasti, takeltelematta, kuuluvasti. Sellaiseen rooliin häntä ei kasvatettu, mutta enää hän ei jaksa sitä, että naisten piipitys jää miesten jyrähdysten jalkoihin. Saaran identiteetti heijastuu myös kieleen: hän kokee lyhyet lauseet omakseen eikä pidä sivulauseista, toisin kuin ajattelee naisten useimmin tekevän.

Kuten jo kirjan nimi Kevyt liha vihjaa, ruumiillisuus on tarinassa vahvasti mukana. Minäkertoja paitsi muokkaa lihaansa kuntosalilla, myös raportoi vessassa käynnit, rakastelut ja syömiset, eikä häpeile kertoa sheivaamisesta tai sooloseksistä. Saara kipuilee perhekuvioiden ja halujen keskellä ja ajautuu pohtimaan, miten miehen ja naisen haluja on tapana käsitellä eri tavoin. Miehen seikkailut maksullisten naisten kanssa voidaan puida jo suhteen alkuaikoina, mutta naisen halujen tyydyttäminen maksullisen seuralaisen kanssa on vielä jonkinasteinen tabu.

Kehollisuus on vahva teema myös näytelmässä, jota päähenkilö työstää muun teatteriporukan kanssa. Päästäkseen sisään näytelmän maailmaan Saara perehtyy Michelangelon Daavid-patsaaseen sellaisella intensiteetillä, että miesystävä on kateellinen.

Työssään aina kulisseihin jäävä Saara on kateellinen näyttelijöille ja kaipaa itsekin näyttämölle parrasvaloihin, valojen kohteeksi.
Minun ruumiini näyttäisi minulta, mutta olisin joku muu.
Näytellessä tekisin mitä vain, saisin olla kuka vain, voisin olla mies tai nainen.
Voisin piilottaa sukupuoleni.
Voisin olla erilainen kuin olen ja sitten kuitenkin samanlainen. 
Kevyt liha sopii Naistenviikon lukemistoon kirjailijan ja päähenkilön etunimien vuoksi, mutta myös siksi, että se käsittelee purevasti naisen asemaa nyky-yhteiskunnassa. Sukupuolten tasa-arvoon, valta-asemiin ja stereotypioihin liittyvät kysymykset ovat vahvasti läsnä. Teemat heijastuvat kirjan kaikille tasoille: juoneen, henkilöhahmoihin, kieleen. Miljöönäkin on pitkälti miesohjaajien valtakuntana tunnettu teatterimaailma.

Ala-Harjan pelkistetty kerronta on minulle tuttua jo useamman teoksen ajalta, mutta tähän tarinaan se sopii vielä aiempia luontevammin.

Helmet-lukuhaasteessa saan kirjan sopimaan kohtaan 31. Kirjassa kuljetaan metrolla, sillä Saara ja miesystävä matkustavat metrolla uudenvuoden juhliin. He ajavat läntisimmälle pysäkille, mikä kirjan ilmestymisaikaan oli vielä Helsingin puolella.

torstai 11. heinäkuuta 2019

Joel Haahtela: Katoamispiste

Kansi: Päivi Puustinen


Otava 2010. 160 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Raija Siekkiseen liittyy mystiikkaa, jonka pauloihin jouduin ensimmäistä kertaa opiskeluaikoina. Silloin luin Siekkisen pienoisromaanin Saari ja muistelen kirjoittaneeni siitä jonkin kurssityönkin. Vuonna 2013 luin lukumaratonillani novellikokoelman Kuinka rakkaus syntyy. Viime vuonna tartuin pienoisromaaniin Häiriö maisemassa, joka ei jostakin syystä päätynyt ikinä blogiin asti. Nyt novelleistaan ja pienoisromaaneistaan tunnettu Siekkinen on jälleen kiinnostukseni kohteena, tällä kertaa Joel Haahtelan kautta.

Raija Siekkinen on keskeinen henkilö tässä Joel Haahtelan seitsemännessä teoksessa Katoamispiste. Pienoisromaanin päähenkilö ja minäkertoja on reilu kolmikymppinen lääkäri, joka on julkaissut muutamia romaaneja. Kirjailija Haahtelaa muistuttava mies taiteilee kahden uran välillä. Tällä hetkellä potilastyö vie enemmän aikaa, koska työn alla olevasta romaanista on punainen lanka kateissa. Katoamispiste on fiktiivinen teos, mutta fakta ja fiktio sekoittuvat mielenkiintoisesti: tarinamaailman henkilöt ovat saaneet piirteitä todellisilta henkilöiltä. Siekkisen ja Haahtelan tunnistan, muista henkilöistä en osaa sanoa.

Minäkertoja tarkkailee ympäristöään kirjailijan vainulla, ja syksyisessä Helsingissä mielikuvitusta kutkuttava tarina-aihio lähes putoaa hänen syliinsä. Tapahtumien ketju lähtee liikkeelle, kun mies kiinnittää huomionsa hieman epäröiden ja vaikean oloisesti etenevään naiseen, jolta tuuli yhtäkkiä tempaisee sateenvarjon. Sateenvarjo leijailee korkealla, kunnes rusentuu jäädessään bussin alle. Tapaus yhdistää miehen ja naisen, ja he päätyvät kahvilaan. Käy ilmi, että nainen on ranskalainen ja hänen miehensä on kateissa. Miehestä on niukalti johtolankoja, mutta yksi merkittävä on helsinkiläisestä matkustajakodista lähetetty postikortti. Toinen vihje on mieheltä jäänyt Siekkisen Häiriö maisemassa -romaanin ranskannos.

Pian ranskalainen nainenkin katoaa, mutta päähenkilö ei halua päästää irti mysteeristä, vaan jatkaa tutkimuksiaan. Mies jäljittää kadonnutta ranskalaismiestä ja yhä vain tiiviimmin oman kotinsa tulipalossa menehtynyttä kirjailija Siekkistä. Selvitystyö vie miehen kirjallisuusarkistoihin, Siekkisen vanhojen tuttujen luo ja tämän asuinsijoille Kotkaan. Samalla mies käy läpi eroon päättynyttä suhdettaan, josta mieleen nousevat välähdyksenomaiset hetket.

Etsimisen ja löytämisen sekä muistamisen ja unohtamisen kysymykset punoutuvat yhteen. Se hetki, kun joku katoaa jäljettömiin, kuolee tai vain häviää näkökentästä, on tarinan alku, ainakin kirjailijan näkökulmasta. Mitkä tapahtumat johtivat tähän? Mitä seuraavaksi tapahtuu? Niin pieniltä vaikuttavat yksittäiset asiat voivat määrätä loppuelämän suunnan, kuten kulman takaa kaahaava auto, sänkyyn tipahtanut tupakka – tai tuulenpuuskan voimasta lentoon lähtevä sateenvarjo.

Olen vasta pääsemässä vauhtiin Haahtela-innostukseni kanssa, mutta jo nyt tunnistan Katoamispisteessä yhtymäkohtia keväällä lukemani Adèlen kysymyksen kanssa. Molemmissa pienoisromaaneissa päähenkilömies ajautuu setvimään kutkuttavaa mysteeriä ja tekee siinä samalla tiliä omien ihmisuhdekuvioidensa kanssa. Vaikka pidin Adèlen kysymyksestä paljon, tämä Katoamispiste kolahti minuun vieläkin tujummin: nyt aiheena on kiehtova kirjailijamysteeri, kun taas Adèlen uskonnollissävytteinen tarina oli kauempana mukavuusalueeltani.

Jälleen kirjoitan muistiin: lue lisää Siekkistä, Haahtelaa ja Siekkisen siskon, Ritva Hellstenin, kirjoittama Orvot.

Helmet-lukuhaaste: 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...