torstai 18. heinäkuuta 2019

Riikka Ala-Harja: Kevyt liha

Kansi: Perttu Lämsä.

Like 2015. 216 s.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Oma arvioni: 4½/5.


Hyvää naistenviikkoa! Jälleen juhlitaan seitsemän päivän ajan naispuolisia nimipäiväsankareita, ja samalla on Blogistaniassa perinteeksi muodostuneen Tuijata-blogin Naistenviikko-lukuhaasteen aika. Haasteen raamit ovat väljät: viikon aikana voi lukea naisten kirjoittamaa kirjallisuutta tai kirjoittaa omia havaintojaan naiskuvista. Osallistua voi myös lukemalla kirjallisuutta, jonka on kirjoittanut viikon nimipäiväsankaritar – tai lukemalla kirjan, jonka henkilöhahmoista jollakulla on nimipäivä. Tulokulmansa saa valita mielensä mukaan.

Lähestyn haastetta niin, että valitsin luettavan ja blogattavan kirjan kirjailijan nimen perusteella. Näin Riikan nimipäivänä nostan esille Riikka Ala-Harjan seitsemännen romaanin Kevyt liha. Aiemmin olen lukenut Ala-Harjalta useita teoksia; niistä blogiin asti ovat päätyneet Finlandia-ehdokkaaksi yltänyt Maihinnousu ja novellikokoelma Reikä.

Kevyen lihan päähenkilönä on eronnut, vähän yli nelikymppinen Saara, joka asuu kahdestaan poikansa Martin kanssa. Ouluun on jäänyt entinen elämä ja ex-mies, nyt Saara työskentelee valosuunnittelijana helsinkiläisessä teatterissa. Eräänä päivänä Saara törmää nuoruudenrakastettuunsa kaupungilla, ja he alkavat tapailla. Neljännesvuosisata on muuttanut heitä molempia, mutta paljon on tuttua.

Minäkertoja-Saara pohtii paljon sitä, miten hän ei koe sopivansa perinteiseen naisen muottiin. Hän ei ole nainen, joka haluaa istua miehen sylissä, vaan mieluiten hän seisoo miehen rinnalla, vahvana omilla jaloillaan. Nuo jalat ovatkin spinningin ja kuntosalin vahvistamat. Saara ei ymmärrä, mikseivät kaikki vain voisi olla rinnakkain, samalla viivalla. Miksi pidetään yllä vastakkainasetteluja: miksei vaikkapa puhuta vastakkaisen sukupuolen sijaan rinnakkaisesta sukupuolesta?

Saara on vasta eron jälkeen oppinut esittämään asiansa vakaasti, takeltelematta, kuuluvasti. Sellaiseen rooliin häntä ei kasvatettu, mutta enää hän ei jaksa sitä, että naisten piipitys jää miesten jyrähdysten jalkoihin. Saaran identiteetti heijastuu myös kieleen: hän kokee lyhyet lauseet omakseen eikä pidä sivulauseista, toisin kuin ajattelee naisten useimmin tekevän.

Kuten jo kirjan nimi Kevyt liha vihjaa, ruumiillisuus on tarinassa vahvasti mukana. Minäkertoja paitsi muokkaa lihaansa kuntosalilla, myös raportoi vessassa käynnit, rakastelut ja syömiset, eikä häpeile kertoa sheivaamisesta tai sooloseksistä. Saara kipuilee perhekuvioiden ja halujen keskellä ja ajautuu pohtimaan, miten miehen ja naisen haluja on tapana käsitellä eri tavoin. Miehen seikkailut maksullisten naisten kanssa voidaan puida jo suhteen alkuaikoina, mutta naisen halujen tyydyttäminen maksullisen seuralaisen kanssa on vielä jonkinasteinen tabu.

Kehollisuus on vahva teema myös näytelmässä, jota päähenkilö työstää muun teatteriporukan kanssa. Päästäkseen sisään näytelmän maailmaan Saara perehtyy Michelangelon Daavid-patsaaseen sellaisella intensiteetillä, että miesystävä on kateellinen.

Työssään aina kulisseihin jäävä Saara on kateellinen näyttelijöille ja kaipaa itsekin näyttämölle parrasvaloihin, valojen kohteeksi.
Minun ruumiini näyttäisi minulta, mutta olisin joku muu.
Näytellessä tekisin mitä vain, saisin olla kuka vain, voisin olla mies tai nainen.
Voisin piilottaa sukupuoleni.
Voisin olla erilainen kuin olen ja sitten kuitenkin samanlainen. 
Kevyt liha sopii Naistenviikon lukemistoon kirjailijan ja päähenkilön etunimien vuoksi, mutta myös siksi, että se käsittelee purevasti naisen asemaa nyky-yhteiskunnassa. Sukupuolten tasa-arvoon, valta-asemiin ja stereotypioihin liittyvät kysymykset ovat vahvasti läsnä. Teemat heijastuvat kirjan kaikille tasoille: juoneen, henkilöhahmoihin, kieleen. Miljöönäkin on pitkälti miesohjaajien valtakuntana tunnettu teatterimaailma.

Ala-Harjan pelkistetty kerronta on minulle tuttua jo useamman teoksen ajalta, mutta tähän tarinaan se sopii vielä aiempia luontevammin.

Helmet-lukuhaasteessa saan kirjan sopimaan kohtaan 31. Kirjassa kuljetaan metrolla, sillä Saara ja miesystävä matkustavat metrolla uudenvuoden juhliin. He ajavat läntisimmälle pysäkille, mikä kirjan ilmestymisaikaan oli vielä Helsingin puolella.

torstai 11. heinäkuuta 2019

Joel Haahtela: Katoamispiste

Kansi: Päivi Puustinen


Otava 2010. 160 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Raija Siekkiseen liittyy mystiikkaa, jonka pauloihin jouduin ensimmäistä kertaa opiskeluaikoina. Silloin luin Siekkisen pienoisromaanin Saari ja muistelen kirjoittaneeni siitä jonkin kurssityönkin. Vuonna 2013 luin lukumaratonillani novellikokoelman Kuinka rakkaus syntyy. Viime vuonna tartuin pienoisromaaniin Häiriö maisemassa, joka ei jostakin syystä päätynyt ikinä blogiin asti. Nyt novelleistaan ja pienoisromaaneistaan tunnettu Siekkinen on jälleen kiinnostukseni kohteena, tällä kertaa Joel Haahtelan kautta.

Raija Siekkinen on keskeinen henkilö tässä Joel Haahtelan seitsemännessä teoksessa Katoamispiste. Pienoisromaanin päähenkilö ja minäkertoja on reilu kolmikymppinen lääkäri, joka on julkaissut muutamia romaaneja. Kirjailija Haahtelaa muistuttava mies taiteilee kahden uran välillä. Tällä hetkellä potilastyö vie enemmän aikaa, koska työn alla olevasta romaanista on punainen lanka kateissa. Katoamispiste on fiktiivinen teos, mutta fakta ja fiktio sekoittuvat mielenkiintoisesti: tarinamaailman henkilöt ovat saaneet piirteitä todellisilta henkilöiltä. Siekkisen ja Haahtelan tunnistan, muista henkilöistä en osaa sanoa.

Minäkertoja tarkkailee ympäristöään kirjailijan vainulla, ja syksyisessä Helsingissä mielikuvitusta kutkuttava tarina-aihio lähes putoaa hänen syliinsä. Tapahtumien ketju lähtee liikkeelle, kun mies kiinnittää huomionsa hieman epäröiden ja vaikean oloisesti etenevään naiseen, jolta tuuli yhtäkkiä tempaisee sateenvarjon. Sateenvarjo leijailee korkealla, kunnes rusentuu jäädessään bussin alle. Tapaus yhdistää miehen ja naisen, ja he päätyvät kahvilaan. Käy ilmi, että nainen on ranskalainen ja hänen miehensä on kateissa. Miehestä on niukalti johtolankoja, mutta yksi merkittävä on helsinkiläisestä matkustajakodista lähetetty postikortti. Toinen vihje on mieheltä jäänyt Siekkisen Häiriö maisemassa -romaanin ranskannos.

Pian ranskalainen nainenkin katoaa, mutta päähenkilö ei halua päästää irti mysteeristä, vaan jatkaa tutkimuksiaan. Mies jäljittää kadonnutta ranskalaismiestä ja yhä vain tiiviimmin oman kotinsa tulipalossa menehtynyttä kirjailija Siekkistä. Selvitystyö vie miehen kirjallisuusarkistoihin, Siekkisen vanhojen tuttujen luo ja tämän asuinsijoille Kotkaan. Samalla mies käy läpi eroon päättynyttä suhdettaan, josta mieleen nousevat välähdyksenomaiset hetket.

Etsimisen ja löytämisen sekä muistamisen ja unohtamisen kysymykset punoutuvat yhteen. Se hetki, kun joku katoaa jäljettömiin, kuolee tai vain häviää näkökentästä, on tarinan alku, ainakin kirjailijan näkökulmasta. Mitkä tapahtumat johtivat tähän? Mitä seuraavaksi tapahtuu? Niin pieniltä vaikuttavat yksittäiset asiat voivat määrätä loppuelämän suunnan, kuten kulman takaa kaahaava auto, sänkyyn tipahtanut tupakka – tai tuulenpuuskan voimasta lentoon lähtevä sateenvarjo.

Olen vasta pääsemässä vauhtiin Haahtela-innostukseni kanssa, mutta jo nyt tunnistan Katoamispisteessä yhtymäkohtia keväällä lukemani Adèlen kysymyksen kanssa. Molemmissa pienoisromaaneissa päähenkilömies ajautuu setvimään kutkuttavaa mysteeriä ja tekee siinä samalla tiliä omien ihmisuhdekuvioidensa kanssa. Vaikka pidin Adèlen kysymyksestä paljon, tämä Katoamispiste kolahti minuun vieläkin tujummin: nyt aiheena on kiehtova kirjailijamysteeri, kun taas Adèlen uskonnollissävytteinen tarina oli kauempana mukavuusalueeltani.

Jälleen kirjoitan muistiin: lue lisää Siekkistä, Haahtelaa ja Siekkisen siskon, Ritva Hellstenin, kirjoittama Orvot.

Helmet-lukuhaaste: 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä.

tiistai 9. heinäkuuta 2019

Kuukauden nobelisti: Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen

Kansi: Markko Taina.


Tammi 2019. 322 s.
Suom. Tuula Kojo.
Alkuteos: Kırmızı Saçlı Kadın (2016).
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Keltaisessa kirjahyllyssäni mökillä on monta Orhan Pamukin teosta, mutta aina vain ne ovat jääneet muiden kirjojen jalkoihin. Tuorein hankinta Kummallinen mieleni odottaa vuoroaan tiiliskivimäisen olemuksensa vuoksi, sillä usein luettavaksi tulee valittua hieman maltillisemman paksuisia kirjoja. Pidän kyllä paksuistakin kirjoista, mutta aina lukuvalintoja ei voi järjellä selittää.

Kirjaston uutuushyllystä napattu Punatukkainen nainen on siis ensimmäinen lukemani Pamuk. Ensimmäisellä kesälomaviikollani tahkosin Volter Kilven klassikkoa Alastalon salissa, kunnes kaipasin vähän vaihtelua. Punatukkainen nainen oli osuva valinta, sillä teksti etenee sutjakkaasti, juonessa on sopivasti koukkuja pitämään mielenkiintoa yllä, ja kirja yllättää vielä ihan lopussa. Luin kirjan yhden tuulisen päivän aikana, kun navakka luoteistuuli antoi hyvän tekosyyn pysytellä huvimajan seinien sisällä kirjan kanssa.

Punatukkaisen naisen tarina käynnistyy 1980-luvun Istanbulista. Nuorimies Cem pestautuu äitinsä vastusteluista huolimatta kaivonkaivajan apulaiseksi. Ilman koneita työ on raskasta ja vaarallista, ja työn vastapainoksi Cem ja hänen mestarinsa Mahmut pistäytyvät iltaisin läheisessä kaupungissa. Yhdellä näistä reissuista Cem näkee lumoavan kauniin punatukkaisen naisen, joka on kiertävän teatteriseurueen jäsen. Nainen saa nuorenmiehen pauloihinsa, ja hullaantumisella on kauaskantoiset seuraamukset. Pesti kaivonkaivajan apulaisena ja tapahtumat tasangolla määrittelevät Cemin loppuelämän suunnan.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua, sillä vahvoja juonteita tarinassa ovat vihjailut isänmurhaan ja pojanmurhaan. Näihin teemoihin lukija voi virittäytyä jo ensisivuja lukiessaan – kirjan mottoina on lainauksia Nietzschen Tragedian synnystä ja Sofokleen Kuningas Oidipuksesta sekä Firdawsin Kuninkaiden kirjasta. Näihin sekä moniin muihin aihetta koskettaviin teoksiin myös kirjan päähenkilö Cem kehittää aikuistuessaan pakkomielteen. 

Vaiheikas tarina tarjosi minulle lukuhaluja ruokkivan lukukokemuksen. Viehätyin tekstin rytmistä ja siitä, miten vaivattomasti Pamuk tarinaansa kuljettaa. Eikä aihevalinnoissakaan ole valittamista: miten antoisaa olikaan lukea vanhanaikaisesta kaivon rakentamisesta! Nykyisin kaivaminen sujuu koneilla eikä siihen liity samankaltaisia vaaroja kuin ennen. Kymmenien metrien syvyydessä kaivaja saattoi kuolla kaivannon romahdukseen, myrkkykaasuihin tai maan pinnalta pudonneeseen työkaluun. On todella vaatinut kylmäpäisyyttä työskennellä pölyisessä kuilussa toisten armoilla. Pidin myös siitä, miten Pamuk yhdistelee muinaisten kirjoitusten myyttisiä tarinoita Cemin kasvukertomukseen.

Punatukkainen nainen on hyvä muistutus siitä, että nobelistien vaikeaselkoisuus on rikottavissa oleva myytti. Tämän rohkaisemana uskallan tarttua niihin vähän paksumpiinkin Pamukin kirjoihin!

lauantai 8. kesäkuuta 2019

Lauantain lyhärit: Helsinki Litin satoa, osa 1

Muutama viikko sitten vietin perjantai-illan ja lauantaipäivän Helsinki Litissä ihanassa kirjahumussa. Kevätperinteeksi muodostuneen tapahtuman myötä Savoy-teatteri täyttyi kirjallisuuspuheesta, kun kotimaiset ja ulkomaiset kirjailijat kohtasivat lavalla.

Aiempien vuosien tapaan olin lukenut festivaalilla esiintyvien kirjailijoiden teoksia kevään aikana, jotta saisin keskusteluista enemmän irti. Muutamista ehdin blogata hyvissä ajoin ennen tapahtumaa (Haahtela, Aciman), mutta sitäkin useampi kirja oli minulla vielä kesken festivaalin koittaessa.

Koska bloggausaika ja -energia ovat harmikseni olleet viime aikoina vähissä, päätin koota suosiolla pari lyhytarviokoostetta festivaaalikirjailijoiden teoksista. Tämä on Lit-lyhäreiden ensimmäinen osa, toinen osa on vuorossa viikon kuluttua. Tässä osassa on kirjaesittelyjen jälkeen muutamia ajatuksiani tämän vuoden tapahtumasta.

Kim Thúy: Ru

Gummerus 2019. 144 s.
Alkuteos: Ru (2009). Suom. Marja Luoma.

Kirjastosta lainattu.
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Valloittavan Kim Thúyn esiintyminen Helsinki Litissä oli yksi tämänvuotisen festivaalin kohokohtia minulle. Hauska, avoin ja energinen kirjailija avasi Silvia Hosseinin haastattelussa kirjan syntyä mehevin sanakääntein: tarina liikennevaloissa kirjoitetuista tekstinpätkistä saattaa hyvinkin olla totta tai ainakin osatotuus.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii minulla kohtaan 20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria, koska kirjaa lukiessani ymmärsin, miten vähän tiedänkään vietnamilaisista venepakolaisista.

Omakohtaisiin kokemuksiin perustuvassa kirjassaan Thúy kuvaa perheen hengenvaarallista venematkaa, paon taustaa, oloja kärpästen, toukkien ja matojen keskellä malesialaisella pakolaisleirillä sekä saapumista Kanadaan. Vastaanotto uudessa kotimaassa on lämmin, mutta vieras kieli ja outo ympäristö aiheuttavat vieraantumisen tunteita väkisinkin. Näihin kokemuksiinsa kertoja nyt keski-ikäisenä vertaa autistisen poikansa tilannetta, poika kun elää omassa maailmassaan eikä puhu.

Kirja koostuu lyhyistä kappaleista, joita on sivulla välillä vain yksi. Väljyys tuo ilmaa raskaita vaiheita sisältävään kertomukseen. Myös kieli hellii lukijaa. Thúy puhui Litissä siitä, miten hän joutui 10-vuotiaana pakolaisena opettelemaan uuden kielen ja miten hänen äidinkielensä vietnam ei ole hänelle enää niin läheinen kuin nykyisen kotimaansa ranska. Hän ajattelee ja tuntee ranskaksi, vaikka osaa toki vietnamia edelleen hyvin. Kirjailijan omalaatuista kieltä onkin selitetty sillä, että hän kirjoittaa ranskaa vietnamin rytmillä. Suomentaja Marja Luoma onnistuu välittämään kauniin ja tarkan ilmaisun hienosti.

Syksyllä on onneksi tiedossa jo seuraava suomennos: Gummerus julkaisee Thúyn romaanin Vi lokakuussa.



* * *


Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu

Johnny Kniga 2016.
Lukija: Krista Putkonen-Örn. Kesto 3 t 36 min.

BookBeat.
Kansi: ?


Kuuntelin Kaisa Haatasen Ylipainolisämaksun äänikirjana. Vahvasti huumorilla ryyditetty keski-ikäisen naisen tuskailu ei naurattanut minua sitten yhtään. Edes lempilukijani Krista Putkonen-Örn ei pystynyt pelastamaan äänikirjakokemustani, vaan lähinnä ärsyynnyin ja tylsistyin sekä olin välillä surullinen päähenkilön puolesta.

Päähenkilö Tytti on matkustellut paljon, ja monenlaisia kommelluksia on vuosikymmenien matkahistorian varrella sattunut. Milloin ongelmia on ollut erilaisten matkakumppaneiden kanssa, milloin matkakohteessa on ollut jotakin arveluttavaa.

Myös tälle Lit-kirjalle on Helmet-lukuhaasteessa sopiva kohta: 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue.

* * *


Astrid Swan: Viimeinen kirjani

Nemo 2019. 
Lukija: Astrid Swan. Kesto 9 t 24 min.

BookBeat.
Kansi: ?

Helsinki Litin perjantai-illan konsertista vastasi tänä vuonna Astrid Swan, joka on juuri julkaissut ensimmäisen kirjansa. Nimeltään esikoisteos on Viimeinen kirjani, ja selitys raflaavalle esikoiskirjan nimelle on siinä, että Swan sairastaa levinnyttä rintasyöpää. Hän elää jo nyt "jatkoajalla", sillä levinnyt rintasyöpä -diagnoosin jälkeen hän on ylittänyt kahden vuoden rajapyykin, joka on keskimääräinen elinikä tuolla diagnoosilla.

Swan kertoo, miten hän itse pelasti itsensä alle parikymppisenä hankalista perheoloista vanhemman miesystävän avulla. Lukioikäisenä etunimi Anni vaihtui Astridiksi, myöhemmin taiteilijanimi täydentyi sukunimen vaihtuessa Joutsenosta Swaniksi. Swan on tehnyt määrätietoisesti töitä pop-tähteyden eteen, eikä hän ole luovuttanut, vaikkei suurta läpimurtoa olekaan tapahtunut. Uran lisäksi Swan avaa myös yksityiselämäänsä: hän kertoo, miten pojan syntymä herättää hänessä suojelevan äidin ja miten vakava sairaus näkyy parisuhteessa.

Muistelma koostuu erillisistä tekstifragmenteista: mukana on päiväkirjamerkintöjä, muistoja lapsuudesta, ajatuksia sairaudesta. Swan haluaa taistella perinteistä tarinankerrontaa vastaan eikä halua siksi edetä tarinassaan kronologisesti. Hänen tarinaansa etukäteen tuntemattomalle lukijalle (tai kuuntelijalle) tämä tuo hieman lisähaastetta, kun vierasta elämäntarinaa joutuu rakentamaan edestakaisin ajassa hyppivistä osasista. 

Swan lukee äänikirjan itse, mikä lisää tekstin intensiteettiä. Kirjan kuunteleminen vetää vakavaksi. Mikään nyyhkytarina tämä ei ole, vaan vahvan naisen avoin tilinteko elämästä. Ihailen Swanin päämäärätietoisuutta ja peräänantamattomuutta, mutta ei hän vaikene heikoista hetkistään ja vaikeista ajatuksistaan.

Helmet-lukuhaaste 20191. Kirjan kannessa on ihmiskasvot.

* * *




Seurasin festivaalikeskusteluja muutaman työkaverini kanssa. Helsinki Lit on muodostunut meille jo kevätperinteeksi, sillä olemme olleet yleisössä kaikkina viitenä vuotena. Tässä välissä olin muualla töissä parin vuoden ajan, mutta perinne ei katkennut silloinkaan. Lit ja kirjat yhdistävät.

Perjantaina festivaalipäivä vakuutti meidät laadukkaalla ohjelmistollaan. Olimme yksimielisen ihastuneita energiseen ja hulvattomaan Thúyhin. Viinilasillisen äärellä hieman haikailimme alkuvuosien keskustelevampaa otetta: nyt kaikki kohtaamisen lavalla olivat selkeästi haastatteluja. Heräsi myös kysymys: missä ovat runoilijat?

Omppu blogissaan herätteli pohtimaan Litin luonnetta, ja aloin miettiä, voisiko ulkomaisia kirjailijavieraille yrittää löytää keskustelukumppaneita sellaisten kotimaisten kirjailijoiden joukosta, joiden teos (yksi tai useampi9 on käännetty sopivalle kielelle. Jos molemmat tuntisivat toistensa töitä, voisi keskustelua syntyä helpommin ilman, että toisen täytyy ottaa haastattelijan roolia niin selkeästi. Nythän Litin ohjelmistossa on lähinnä vastikaan julkaisseita kirjailijoita, mutta mielestäni tästä ajankohtaisuudesta voitaisiin kieliasian nimissä vähän joustaa. Arvaan, että kirjojen markkinoinnin parissa työskentelevät ovat eri mieltä, sillä myynnillisesti kirjan elinkaari on niin lyhyt.

Niin tai näin, olen iloinen siitä, miten erilaisten kirjojen pariin Helsinki Lit minut jälleen houkuttelikaan! Kaikkia näitäkään kirjoja en varmasti olisi tullut lukeneeksi ilman festivaalia. Monien kohdalla lukukokemus myös syveni lavalla kuullun keskustelun myötä. Harvoin luen kirjaa kahdesti, mutta festareiden jälkihuumassa tuli tämäkin koettua, kun tartuin Thúyn kirjaan uudelleen.

Seuraava useamman festarikirjan kavalkadi seuraa siis viikon kuluttua...

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Kansi: Laura Lyytinen.

Tammi 2019. 260 s.
Alkuteos: Anything is Possible (2017).
Suom. Kristiina Rikman.
Oma arvioni: 5/5
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton nousi viime vuoden käännöskirjojen kärkeen niin minun vuoden merkittävimpien kirjojen listallani kuin muidenkin Blogistania-palkinnoista äänestäneiden bloggaajien listauksissa. Uskallan veikata, että saman tekijän teos taitaa kivuta kärkisijoille tänäkin vuonna, sillä Stroutin tuore suomennos Kaikki on mahdollista ei kalpene yhtään edeltäjänsä rinnalla.

Kaikki on mahdollista jatkaa Lucy Bartonin tarinaa. Tai oikeastaan sen taustoittamista. Romaanin novellimaiset luvut tarkentavat vuorollaan eri ihmisiin pienessä Amgashin kylässä, josta Lucy Barton on kotoisin. Ihmiset ja heidän kohtalonsa linkittyvät toisiinsa niin kiemuraisesti kuin vain pikkukaupungissa voi.

Yksi kokoelman vaikuttavimpia tarinoita on "vanhaan tuttuun" Lucy Bartoniin tarkentava novelli. Lucy tulee vierailulle vanhaan kotikaupunkiinsa pitkän tauon jälkeen ja tapaa veljensä ja sisarensa. Jännitteinen kohtaaminen ei pääty kauniisti, sillä Amgash muistoineen vain on Lucylle liikaa.

Koska kertoja kohdistaa katseensa vuorotellen eri henkilöihin, täytyy lukijankin pysyä skarppina. Luinkin kirjaa yhden tarinan silloin tällöin makustellen, välillä taaksepäin palaten. Yhdeksän hiotun luvun jälkeen surin kirjan loppuvan. Olisin halunnut viipyillä Stroutin punnittujen lauseiden, elämänmakuisten tuokiokuvausten ja rosoisten henkilöhahmojen maailmassa pidempään.

Nyt kun kaikki kirjailijan tähän mennessä ilmestyneet suomennokset on luettu, ei minun auta kuin tuntea Strout-kaipuuta jonnekin ensi vuoden puolelle, jolloin ilmestyy suomennos Pulitzer-palkitusta Olive Kitteridgesta. Tämän ilouutisen luin reilu kuukausi sitten Hesarin kulttuurisivuilta kirjailijan haastatteluartikkelista. Sen kyljessä oli Stroutin tuotantoa taustoittava juttu, jossa Suvi Ahola mainitsee kirjablogit ja siteeraa Kirjakimaran viimekesäistä Pikkukaupungin tyttö -blogijuttua. Tämä oli suuri hetki pienelle kirjablogille!

Helmet-lukuhaaste: 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema (joka tosin ottamassani kuvassa osin peittyy kirjaston pikalainatarran alle).

lauantai 4. toukokuuta 2019

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

Kansi: Jussi Karjalainen.


Teos 2019. 240 s.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Finlandia-palkitun Laura Lindstedtin uusin teos Ystäväni Natalia lukeutuu listauksissani kevään odotetuimpiin kirjoihin. Se kertoo Nataliasta, joka hakeutuu psykoterapiaan, koska ajattelee koko ajan seksiä. Kirja kuvaa Natalian kymmenen viikkoa kestävää terapiapolkua. Tarina risteilee kirjan nimihenkilön seksuaalielämän saloissa, ja tutkiskelua johdattelee Natalian terapeutti, kirjan minä-kertoja.

Terapeutti on kehitellyt väitöstutkimuksessaan kerrostusterapian, metodin, jonka avulla päästään nopeammin tuloksiin kuin tavallisessa terapiassa. Kerrostusterapian aikana terapeutti teettää potilaallaan monenlaisia kirjoitusharjoituksia. Näitä tuotoksia ja niiden herättämiä tunteita terapeutti ja Natalia ruotivat joka tiistai.
Me emme jäljitä ensisijaisesti muistojasi terapiassa. Muistoja tulee, se on selvä, ja ne saavat tulla. Mikään ei ole täällä kiellettyä. Mutta muistot ovat meille vain raakamateriaalia, me emme luota yksin niiden todistusvoimaan. Sinä kirjoitat. Johdattelet ajatuksiasi kirjoittavalla kädelläsi niin kuin kapellimestari johtaa orkesteriaan tahtipuikollaan. Annat mielelle muodon. – – Kaivamme esiin erilaisia kerrostumia ja kerrostamme lisää. Kerrostamme niin kauan ja niin hartaasti, että se mikä sinua jäytää ja satuttaa kadottaa voimansa, muuttuu lopulta toiseksi.

Kaikki todella tuntuu vain kerrostuvan ja kerrostuvan: kertojan havainnot, Natalian kertomukset sisäkertomuksineen, intertekstuaaliset viittaukset, eri tekstilajit. Kaiken tämän monitahoisuuden pitää koossa rajattu tila: viikoittaiset, minuutilleen mitoitetut tapaamiset. Terapian edetessä tosin perinteiset terapeutti–potilas-suhteen rajat venyvät. Rajoja rikkovaa on oikeastaan jo kirjan lähtöasetelma: terapeutti kutsuu potilasta ystäväkseen ja ylipäätään kertoo tämän tarinan.

Koska Natalian ongelmat kietoutuvat seksuaalisuuden ympärille, vilisee tekstissä vittuja, vulvia, kiveksiä, peniksiä. Myös kuvina. Yhtäkkiä kaiken tekstimassan keskellä on esimerkiksi sivun kokoinen fallos-piirros. Tämä saattaa hätkähdyttää lukijaa, ja niin kai on tarkoituskin.

Natalian ja terapeutin tarina on keitos, jossa leikitellään jatkuvasti uskottavuudella. Miksi Natalia oikeastaan on hakeutunut terapiaan? Kuka tarinaa kertookaan? Natalia tuntuu olevan terapeutille "unelmien potilas", sellainen jonka ongelmia hän on aina halunnut ratkoa. Pystyykö terapeutti toimimaan eettisesti kutkuttavassa tilanteessa? Sitä mukaa kun kerroksia tulee tarinaan lisää ja kertojan epäluotettavuus kasvaa, alkavat tulkintavaihtoehdot sinkoilla lukijan mielessä.

Lindstedt kirjoittaa tyylikkään suorapuheisesti ja viisaasti naisen halusta ja seksuaalisuudesta ilman tirkistelyn tai mässäilyn sivumakuja. Nautin taidokkaan ja moniulotteisen tekstin lukemisesta, vaikka aivan en osannut antautua Natalia-kieputuksen vietäväksi. Lukiessani monet kielelliset valinnat tekivät vaikutuksen. Kielikorvaani hellivät etenkin oivaltavat uudissanat, kuten surupähkylät, ja värikäs verbien käyttö: esimerkiksi Natalia saa terapeutiltaan kotiin pohdittavakseen muutamia tukisanoja, jotka sitten siementyvät, kun ne liittyvät toisiin käsitteisiin assosiaation avulla.

Vaan jokin korvaani tekstissä myös särähtää – se on runsas vieraskielisten sanojen käyttö. Esimerkiksi erikielisten käsitteiden merkityserojen pohdinnot ovat mielenkiintoisia, ja ymmärrän toki myös, että aina suomenkielistä vastinetta ei ole, mutta silti haluaisin haastaa taitavaa sanankäyttäjää keksimään ja kehittelemään.

Helmet-lukuhaaste 2019: 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia.

torstai 2. toukokuuta 2019

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Kansi: Päivi Puustinen.

Otava 2019. 189 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Kirkkohistorialliseen traditioon lukeutuu kertomus naisesta, joka olisi hypännyt korkealta kukkulalta, selvinnyt ilmalennosta ja sittemmin julistettu pyhimykseksi ihmetekojensa vuoksi. Klassisten kielten yliopisto-opettaja käynnistelee uudelleen keskenjääneitä kirkkohistorian opintojaan ja lähtee useaksi viikoksi luostariin Pyreneillä selvittääkseen tämän niin kutsutun Adèlen mysteerin.

Mies perehtyy mysteeriin luostarin arkistojen avulla. Minkälaisten tosiasioiden pohjalta tarina Adèlesta oikein on syntynyt? Mitä 1100-luvulla mahtoi tapahtua? Onko Adèlen kysymykseen edes olemassa vastausta, onko se tulkitsijasta riippuvainen?

Tutkijankammion kylmyys yltää luihin ja ytimiin, mutta aihe vie miestä. Hän setvii Adèlen kanonisaatioprosessin vaiheita muun muassa aikalaistodistajien lausuntojen avulla. Tehtävä ei ole helppo, koska yhdeksänsataa vuotta sitten ihmisillä ei ollut tarvetta merkitä asioita pakonomaisesti muistiin niin kuin meillä, jotka kauhistumme jokaista tallentamatonta hetkeä. Mysteerin taustalta hahmottuu tarina kaltoin kohdellusta ja kurjia kokeneesta nuoresta naisesta.

Tutkimuksensa ohella mies osallistuu luostarin arkeen ja saa tutkimustyöhönsä apua luostarissa asuvalta Veli Paulilta. Mies käy useasti Adèlen kukkulalla, jolta moni on vuosien saatossa hypännyt ihmeen toivossa:

Tästä nainen putosi, tässä hänen jalkansa lipesi, ehkä juuri tämän kiven päältä. Tai ehkä hän putosi tahallaan, lipsautti vain jalkansa pienellä ja peruuttamattomalla liikkeellä. Vai ottiko nainen sittenkin vauhtia, juoksi ja levitti kätensä, katsoi maisemaa viimeisen kerran ihmisenä, joka oli ollut? Pyyhkikö tuuli sillä hetkellä pois hänen entisen elämänsä ja putosiko hän ilman halki uuteen itseensä?

Miehen matkan taustalla on jonkinlainen keski-iän kriisi; avioliitto on hiipunut ja parikymppinen poika kipuilee ahdistuksensa kanssa. Miehessä on myös lapsuudesta saakka kumpuavaa surumielisyyttä. Adèlen tarinan rinnalla mies käy läpi oman elämänsä tarinoita: avioliittonsa, poikansa, äitinsä. Pyreneiltä hän saa mukaansa keskeisiä lauseita omaan elämäntarinaansa.

On paikkoja, joihin tullaan vain eksymällä, minä ajattelen, ei ole muuta tietä.

Uskonnottomana en yleensä kiinnostu tarinoista, joissa on näin selkeä uskonnollinen sävy. Tällä kertaa kuitenkin huomasin lukevani uskontoon linkittyvää tarinaa lähes ahmien; sivut kääntyivät kuin itsestään ja pian pienoisromaani jo loppuikin. Viimeistään tässä kohtaa olin varma siitä, että Haahtelan kirjoitustyylissä ja taidossa luoda tunnelma on jotakin ainutlaatuista, sillä paljon vähemmän kiinnostavaa aihetta en osaisi keksiä. Suhteeni Haahtelan teoksiin on ollut hieman ailahteleva, mutta jo hänen edellinen teoksensa, taiteilijaromaani Mistä maailmat alkavat voitti minut puolelleen.

Mikä kirjassa sitten kiehtoi kauniiden lauseiden ja tunnelman lisäksi? Olen pureskellut lukemaani nyt useamman viikon yrittäessäni sanoittaa viehätystäni. Ainakin luostariyhteisön kuvaus on luomassa mielenkiintoa, sillä tuollaisissa suljetuissa elinpiireissä on mielestäni jotakin kiehtovaa. Voin myös jollakin tapaa samastua päähenkilön päähänpinttymään, sillä jonkin ongelman äärellä olen itsekin väsymätön.

Adèlen tarina saa myös ajattelemaan tarinoiden kerrontaa arkisesta, nykypäiväisestä näkökulmasta. Vaikka niin paljon nykyään tallennammekin omasta elämästämme, tapahtumien kulusta on silti usein monia näkemyksiä ja tulkintoja.


Sopivasti kun olin puolivälissä kirjaa, postiluukusta kolahti tuore Parnasso, jonka kansikuvassa komeilee Haahtela. Artikelissa kirjailija kertoo muun muassa kirjoittamisestaan ja esikuvistaan. Psykiatrina toimiva Haahtela kertoo olevansa väsymättömän kiinnostunut elämän mysteeristä, jota Adèlen kysymyskin käsittelee. Niukan ilmaisun taustalla on harmonian tavoittelu.

Aina vain paisuvalle lukulistalleni kipusivat Parnasso-jutun perusteella vanhempaa Haahtelaa ainakin Elenan ja Katoamispisteen verran – ja Raija Siekkistä.

Joel Haahtela pääsee kuulemaan toukokuussa Helsinki Litissä, missä hän keskustelee Kai Aareleidin kanssa lauantaina festivaalin päätöskeskustelussa klo 17.10.

Helmet-lukuhaaste: 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...