lauantai 16. kesäkuuta 2018

James Joyce: Ulysses




Gaudeamus 2012. 857 s.
Alkuteos: Ulysses (1922).
Suomentaja: Leevi Lehto.
Kustantaja: Gaudeamus.
Sivumäärä: 857.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Hyvää Bloomsdaytä! Vuosittain 16.6. vietetään James Joycen juhlapäivää erityisesti Dublinissa, mutta erilaisia tapahtumia järjestetään ympäri maailmaa. Nimensä päivä on saanut Leopold Bloomilta, joka on Joycen pääteoksen Ulysseksen päähenkilö. Dubliniin sijoittuvassa yhdenpäivänromaanissa seurataan Bloomin ja usean muun henkilön vaiheita eri puolilla kaupunkia 16. kesäkuuta 1904, ja juhlapäivän ohjelmaan kuuluu Dublinissa näiden paikkojen kiertäminen.

Kirjakimarassa juhlapäivää vietetään julkaisemalla tämä kauan luonnoksissa odottanut teksti. James Joycen klassikkojärkäle Ulysses oli minulle monella tapaa ainutlaatuinen lukukokemus, joten eipä ihme, että kirjasta bloggaaminenkin tapahtuu tavallisesta poikkeavalla tavalla ‒ nimittäin vuosi kirjan lukemisen jälkeen.

Syitä viivytykselle on monia. Lukeminen oli raskas urakka, joten kun olin vihdoin saanut viimeisenkin sivun luettua, halusin keskittää ajatukseni ihan muihin kirjoihin. Oli kesä ja kaikkea muuta puuhaa, ja koko blogi jäi vähälle huomiolle. Suurimpana syynä on se, että kirjan bloggauksesta on tullut samanlainen mörkö kuin itse kirja oli minulle ennen sen lukemista. Mitä ihmettä voin kirjoittaa tästä haastavasta, laajasti tunnetusta klassikosta? Kirja jäi minulle melko etäiseksi, enkä kokenut minkäänlaista "valaistumista" sen äärellä. Voiko tällaisista ajatuksista kirjoittaa?

Näin Bloomsdayn kunniaksi päätin kuitenkin koostaa ajatuksistani postauksen, koska onhan kiva, että tästä hurjasta luku-urakasta jää jokin muisto myös blogiin. Nyt on oikeastaan viimeiset hetket tehdä tämä postaus, koska mielikuvani ja muistoni haalenevat päivä päivältä. Onneksi tein lukemisen aikana paljon muistiinpanoja, joihin tukeutuen kirjoitan tätä tekstiä. Keskityn tekstissäni lukukokemukseen, sisältöanalyysit jätän muille.

Miten päädyin lukemaan Joycen massiivisen klassikon? Idea syntyi joskus keväällä 2016, kun hyllytin kirjoja silloisessa työpaikassani kirjastossa. Näin taas kerran Ulysseksen, joka jökötti hyllyssä tukevasti paikallaan. Se lähti harvoin lainaajien matkaan. Hetken mielijohteesta ehdotin työkavereilleni aamutoimien lomassa, että järjestäisimme Joyce-lukupiirin, jossa lukisimme tämän kiehtovan, mutta hieman pelottavan klassikon. Yksi työkavereistani innostui ajatuksesta, ja pian meillä jo oli suunnitelma kaksikielisestä James Joyce -lukupiiristä, jossa luettaisiin Ulysses vuoden aikana.

Lukupiirimme tapasi ensimmäisen kerran alkusyksystä 2016, ja mukana oli reilut parikymmentä kirjaston asiakasta ja me kaksi vetäjää. Lukupiirin suosio yllätti meidät täysin, sillä olimme odottaneet paikalle muutamaa osallistujaa. Tällaiselle haastavan kirjan lukupiirille oli tilausta: monet olivat yrittäneet lukea Ulyssesta itsekseen, mutta jättäneet kirjan kesken. Lukupiiristä toivottiin vetoapua lukemiseen. Nyt kaikilla oli yhteinen tavoite: selättää kirja seuraavaan kesään mennessä. Jos vain sinnittelisi lukupiirin matkassa, niin kesällä 2017 urakka olisi ohi. Viimeinen tapaaminen olisi luonnollisesti Bloomsdaynä 16.6.2017.

Lukupiiriläisten kirjoja.
Kokoonnuimme lukupiirin kanssa yhteensä kymmenen kertaa. Jokaiselle kerralle luettiin etukäteen sovittu osio, ja tapaamisissa keskusteltiin luetusta. Luettavat pätkät mukailivat Leevi Lehdon vuoden 2012 suomennoksen lukuja, ja vastaavat kohdat etsittiin Saarikosken suomennoksesta ja ruotsinkielisistä versioista.

Lukupiirin kokoontumisissa keskustelimme usein aluksi pienryhmissä, jotta kaikki pääsisivät puhumaan lukukokemuksestaan. Kaikilla kun oli paljon sanottavaa, sillä kirja herätti kysymyksiä ja huomioita. Keskustelun tueksi teimme apukysymyksiä, jotka yksinkertaisimmillaan pyrkivät selvittämään, kuka tai ketkä luvussa seikkailevat, mitä hän tai he tekevät ja missä ollaan. Kuulostaa oudolta, mutta vastaukset näihinkään kysymyksiin eivät aina olleet itsestäänselviä.

Luin Leevi Lehdon suomennoksen, josta omalaatuisen tekevät muun muassa sen kattavat alaviitteet. Niiden tarkka seuraaminen tekee lukemisesta entistä haastavampaa, koska varsinkin pisimpiä alaviitteitä lukiessa ajatus helposti katkeaa ja varsinaiseen tekstiin palaaminen on vaikeaa. Sama kokemus oli myös monella lukupiiriläisellä, ja monet jättivätkin ensimmäisten lukujen jälkeen alaviitteet huomiotta. Onneksi tunnollisimmat lukivat kaikki viitteet, sillä sieltä löytyi usein vastaus lukupiiriä askarruttaneeseen kysymykseen. Pakko on muuten mainita, että omistautuneimmat lukivat Lehdon ja Saarikosken suomennoksia rinnakkain!

Lukupiiriin valmistautumista: muistiinpanoja,
taustamateriaalia ja kahvia. Paljon kahvia.
Kun aloitin kirjan, ensimmäinen luku meni äimistellessä. Olin jo melko varma, ettei tästä tule mitään. Joku mies ajaa partaa ja toinen keskustelee hänen kanssaan. Keitä nämä ihmiset edes ovat? Lähes jokainen virke, tai ainakin jokainen kappale, sisältää viittauksen johonkin; kulttuuriin, historiaan, tieteeseen, kirjallisuuteen. Toinen luku tuo asetelmaan hieman selvyyttä, kun lukijalle esitellään ensimmäisen kerran päähenkilö, Leopold Bloom. Hän valmistaa vaimolleen aamiaista ja lähtee kävelylle. Aloin pikkuhiljaa uskoa, että tästä syntyy vielä mielenkiintoinen päivä.

Näin alkaa kymmenes luku. Selkeää, eikö?
Muutaman luvun jälkeen löysin itselleni sopivan lukutekniikan. Oli vain päästettävä irti, annettava mennä. Koko ajan jouduin etenemään ymmärtämättä kaikkea. En lukenut kaikkia alaviitteitä ja opin jatkamaan epäselvien kohtien yli. Merkitsin ne toki lukupiiritapaamisia varten, ja epäselvyyksistä syntyi usein mehevää keskustelua. Kaikki olivat ymmärtäneet lukemansa omalla tavallaan, tulkintojen kirjo oli laaja.

En voi sanoa, että kirjan lukeminen olisi ollut minulle yhtä lukemisen juhlaa, sillä tajunnanvirran lukeminen yli 800 sivun verran vaatii paljon. Lukupiirikeskustelut sen sijaan olivat antoisia ja tulen muistamaan lukupiirin tunnelman pitkään. Oli vapauttavaa päästä jakamaan omat turhautumisensa, ärsytyksen aiheet ja ne helmet, joita matkan varrella kohtasi. Jokainen keskustelu avasi kirjaa jonkin verran. Kirjassa on paljon hienoja jaksoja, joista osa olisi mennyt ohi, jos ei joku osallistuja olisi tuonut niitä esiin.

Bloomsdayn nyyttärit.
Ryhmämme pysyi yllättävän hyvin kasassa, sillä lopputapaamisessakin meitä oli paikalla parikymmentä. Vietimme Bloomsdaytä nyyttikestien merkeissä ja katsoimme kirjasta tehdyn elokuvan, joka muuten oli yhtä piinaavan työläs kuin kirja itse. Loppukeskustelussa emme päässeet yhteisymmärrykseen, olimmeko viimeisen vuoden aikana lukeneet maailman parhaimman vai maailman huonoimman kirjan, mutta siitä olimme yhtä mieltä, että ilman lukupiiriä emme olisi siihen pystyneet!

Kaikki saivat lukupiiristä muistoksi kangaskassin.
Nyt kun vuosi on kulunut, niin uskallan jo ajatella lukevani Joycea joskus lisää. Saarikosken suomennoksen kaunokirjallisempi tuntu kiinnostaa ja samoin Joycen novellikokoelma Dublinilaisia. Sen lisäksi, että iloitsen Ulysseksen selättämisestä, iloitsen lukupiirikokemuksesta. Meillä oli aivan mahtava ryhmä, jossa kaikki ajatukset saivat ymmärtävän vastaanoton ja jossa saattoi rehellisesti todeta, ettei ymmärrä.

Varmaa on, että haastava lukeminen jatkuu. Olemme nimittäin käynnistämässä syksyllä uutta haastavan lukemisen lukupiiriä ‒ tällä kertaa aiheena on Marcel Proust ja Kadonnutta aikaa etsimässä!

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Toukokuun kirjat ja kuulumiset




Kesäflunssan uuvuttamana tämän tekstin julkaisu venähti melkein viikon aiotusta. Kirjat ja bloggaukset eivät onneksi katoa mihinkään muutamassa päivässä. Vaikka olemmekin jo tukevasti kesäkuun puolella, niin tässä vielä pieni katsaus toukokuun kirjoihin ja muihin kirjallisiin puuhiini:

Toukokuussa päättyi Ompun blogista peräisin ollut 1918-haaste. Sain luettua lopulta kolme aihepiiriin sopivaa kirjaa. Koostepostauksessani kirjoittelin haasteen ja haastekirjojen nostattamista ajatuksista. Nolostellen tunnustin, että hieman kyllästyin aiheeseen haasteaikana. Sisällissota on ollut niin paljon esillä joka puolella, etten jaksanut lukea läheskään kaikkia niitä kirjoja, jotka olin suunnitellut lukevani haasteeseen. Ompun koostepostauksessa haaste-emäntä kertoi samansuuntaisista tunnelmista, ja niin teki moni muukin haasteen jälkeen. Kolmen kirjan haastesaldoni alkoi tuntua ihan hyvältä suoritukselta.

Toukokuu on jo useamman vuoden ajan tarkoittanut kirjakevään huipennusta Helsinki Lit -festarin muodossa. Festivaalia edeltäneellä viikolla järjestin blogissa ja blogin sometileillä pienimuotoisen lähtölaskennan tapahtumaan. Postasin peräkkäisinä päivinä Taskan, Adébáyòn, Starnonen ja Toivolan uusimmista kirjoita. Tämä oli hauska tapa virittäytyä festariin, täytyy ehdottomasti ottaa uusiksi ensi vuonna!

Lit-keskusteluja on antoisampaa seurata, kun on lukenut edes joitakin käsiteltävistä kirjoista. Tänä vuonna olin valmistautunut paremmin kuin koskaan aiemmin, mutta vielä on monta mielenkiintoista kirjaa lukematta. Ainakin Naja Marie Aidtin Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin täytyy ottaa lukuun, koska Aidtin ja John Freemanin keskustelu oli yksi festivaalin pysähdyttävimmistä. Poikansa kuolemasta kirjoittanut Aidt kertoi lavalla tuosta traagisesta tapahtumasta, ajatuksistaan kuolemasta ja surun työstämisestä. Jo haastattelu sai kyyneleet kihoamaan silmäkulmiin, joten tuskin saan kirjaakaan kuivin silmin luettua.

Moni bloggaaja on kirjoittanut festareista hienoja raportteja, joista voi lukea tarkemmin keskustelujen kulusta. Totean vain, että nautin jälleen kaksi päivää tapahtuman tunnelmasta ja sain festareilta lisävirtaa lukemiseen. Tapahtuman myötä aloin entistä innokkaammin odottaa, että Starnonea suomennetaan lisää. Ja tietenkin myös Leineä!

Elli täytti toukokuussa 8 vuotta. Toivotaan
viiksekkäälle neidille terveitä seniorivuosia!
Toukokuu todella helli auringon ja lämmön ystäviä, ja helteiset kelit houkuttelivat lukemaan ulkona. Minäkin olin onnesta soikeana, kun lukuisia hellepäiviä osui saaressa viettämilleni etätyöviikoille. Viime vuonna samaan aikaan viiletin pihahommissa toppahousuissa ja poltin iltaisin takkaa, nyt varusteet olivat hieman toiset eikä lämmitystä tarvittu. 

Lopuksi vielä katsaus haastetilanteeseen: Kirjoja ulapalta -haasteeseeni sain toukokuussa yhden osuman Tove Janssonin Muumipappa ja meri -kirjalla. Kirja muistutti siitä, että kaikki kirjat eivät vain toimi yhtä hyvin äänikirjoina kuin painettuina ja että lastenkirjoistakin löytyy huikean mielenkiintoista luettavaa juuri Keskiviikkoklassikko-sarjaani.

Toukokuussa luettujen ja blogattujen kirjojen myötä ylitin Helmet-lukuhaasteessani puolivälin. Nyt minulla on kasassa 27 luettua ja blogattua kirjaa, ja siis 23 jäljellä. Haaste luonnollisesti vaikeutuu loppua kohden, joten on hyvä, että aikaa vielä on.

Hieman heikommin sen sijaan on osaltani edennyt Hyllynlämmittäjä-haaste, jonka tusinasta kirjasta vasta yksi on luettu... Täytyy yrittää kesällä kiriä takamatkaa kiinni.

Ja jotta ei haastelukeminen pääsisi loppumaan, niin päätin laajentaa haastekattaustani kesäksi! Lähdin mukaan Kirjankansibingoon, jonka laati tätä kesää varten Oksan hyllyltä -blogin Marika Oksa. Osallistuin tähän hauskaan kesähaasteeseen edellisen kerran kesällä 2015, jolloin sain silloiseen 25 ruudun bingoruudukkoon 16 osumaa ‒ mutta en yhtäkään bingoa! Nyt siis on revanssin aika.




Kesäkuussa blogissa on luvassa pienen tauon jälkeen kuukauden nobelistin kirjan esittely ja seuraava osa Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjasta. Vihdoin ja viimein sain luettua ensimmäisen e-kirjani, joten tulossa on myös Kirjakimaran ensimmäinen e-kirjapostaus. Bloomsdaytäkin olisi tarkoitus viettää aiheeseen sopivan bloggauksen merkeissä. Suunnitelmissa on myös katsaus syksyn kiinnostavimpiin kirjoihin, mutta siitä en vielä tee sitovaa lupausta ‒täytyy heinäkuullekin jotakin jättää :) 

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Keskiviikkoklassikko: Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Elli-koiran kanssa olemme tuulta paossa huvimajassa,
joka on juuri oikea paikka kirjoittaa tästä kirjasta.

WSOY 1965. 5 t 46 min. 182 s.
Alkuteos: Pappan och havet (1965).
Suom. Laila Järvinen.
Lukija: Ahti Jokinen
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena / lainasin kirjastosta.

Pian on jo kulunut neljä vuotta Tove Jansson -lukumaratonistani, jolloin urakoin vuorokauden aikana neljä muumi-romaania ja muita Janssonin kirjoja. Muumi-romaaneista luin tuolloin kolme ensimmäistä (Muumit ja suuri tuhotulva, Muumipeikko ja pyrstötähti, Taikurin hattu) ja viidennen (Vaarallinen juhannus). Muumipappa ja meri on romaaneista seitsemäs.

Muutaman vuoden takainen Jansson-maraton syvensi ymmärtämystäni muumeista, joka oli aiemmin perustunut lähinnä japanilaiseen Muumilaakson tarinoita -animaatioon. Muumipappa ja meri pääsi silti yllättämään syvällisyydellään. Siinä käsitellään muun muassa pelkoja, erilaisuutta, yksinäisyyttä ja vanhempien ja lasten suhteita pehmeästi tassuttelevan muumiperheen vaiheiden kautta. Kirja on mainiota luettavaa siis myös aikuisille, vaikka se lastenkirja onkin.

Tarina lähtee liikkeelle Muumipapan tarpeettomuuden tunteista. Perhe tuntuu selviytyvän erilaisista tilanteista ilman Pappaa, häntä ei tarvita edes uhkaavan metsäpalon sammuttamiseen. Myös kesän päättyminen harmittaa. Muumipappa päättää, että perhe muuttaa majakkasaareen, kauas ulkosaaristoon. Seikkailu-nimiseen veneeseen pakkautuvat Muumipappa, Muumimamma, Muumipeikko ja Pikku Myy.

Pitkän merimatkan jälkeen perhe saapuu majakkasaarelle ja asettuu asumaan majakkaan.
Majakanvartija näyttää kadonneen, ja saarella asustaa vain yrmy kalastaja, jolta ei juuri vastauksia tervehdyksiin ja kysymyksiin heru. Pappa keksii itselleen erilaisia projekteja ja yrittää saada majakkaa toimimaan. Muumimamma ikävöi kotilaaksoaan ja maalaa majakan seinille puutarhaa tarvikkeilla, jotka löytää majakan ullakolta: verkkoväreillä, venemönjällä ja kimröökillä*. Saaren maasto on haasteellista innokkaalle puutarhurille, eikä Mamma saa villiruusuja viihtymään penkeissään.

Pikku Myy on tutussa televisiosarjassakin ilkikurinen, mutta tässä kirjassa hän on todella ilkeä muurahaisia polttoöljyllä tuhoava ja pahanilkisiä kommentteja suoltava riiviö. Kaikki hahmot ovat ajoittain yksinäisiä tavallaan, mutta surullisinta kirjassa on Muumipeikko. Mammakin keskittyy lähinnä puutarhan perustamiseen eikä tahdo huomata poikansa kipuilua. Merihevosia ihasteleva ja Mörköä rannassa salaa tapaava Muumipeikko muuttaa lopulta pois majakasta salaiseen paikkaansa.

Perhe elää saarella, jota ympäröi meri. Perhe tekee havaintoja erityisesti vedenkorkeudesta ja tuulista.
Eräänä yönä juuri ennen aamunsarastusta äiti heräsi majakan ympärillä vallitsevaan hiljaisuuteen. Tuuli oli yhtäkkiä tyyntynyt, niin kuin joskus käy sen kääntyessä.
     Äiti makasi kauan kuunnellen.
     Kaukaa meren pimeydestä alkoi hiljalleen nousta uusi tuuli. Äiti kuuli sen lähestyvän, se tuli vedenpintaa pitkin kuin kävellen, ei kuulunut aaltojen ääntä vaan ainoastaan tuulen. Se vahvistui tasaisesti, nyt se ylti jo saareen asti. Avoin ikkuna lonksutti saranoillaan.
Muumit tuntevat meren voiman ja kunnioittavat sitä. Samaan aikaan meressä on jotakin selittämätöntä. Pappa toteaa:
On saatava selville meren salaiset lait, se on kaiken perusta. Minun täytyy ymmärtää merta, jotta voisin pitää siitä. En voi rakastaa tätä saarta ellen pidä merestä.
Sadusta kun on kyse, niin tietenkin majakanvartijan mysteeri selviää ja yhteisen ponnistelun jälkeen perheen välit paranevat.

Leppoisalta vaikuttava muumikirja herätti myös kriittisiä ajatuksia. Kun muumit saapuvat saarelle, Pappa nimeää sen hyvin nopeasti omakseen. Seurue käyttäytyy kuin valtaajien joukko. Kiukuttelevan Papan käytös on myös välillä rasittavaa. Hän ei esimerkiksi anna Muumimamman tehdä juuri mitään, vaan sysää tämän jatkuvasti syrjään. Tähän Mamma aina toteaa jotakin "Tietenkin, kultaseni" -tyyppistä.

Äänikirjan lukija eläytyy kirjan hahmoihin ja lukee näiden repliikit erilaisilla äänillä. Tämä elävöittää toki kuuntelukokemusta, mutta välillä myös hankaloittaa sitä, kun hiljaisimmat puheenvuorot tahtovat jäädä kuulematta. Luin kirjan loppuun painettuna, koska en enää jaksanut temppuilla vaihtelevan äänenvoimakkuuden kanssa. 

Huomasin pitäväni kirjasta paljon enemmän, kun luin sitä itse, ja puhelimen muistiin alkoi kertyä kiehtovia lainauksia. Vakavamielisen tarinan lomassa on myös huumoria:
Nyt isä ja Muumipeikko seisoivat majakan juurella ja käänsivät kuononsa ylöspäin, täältä katsoen he näyttivät isoilta päärynöiltä.
Tällaiset mehevät kuvailut menevät helposti ohi, kun kuuntelee äänikirjaa. Kirja on täynnä mietelauseiksi soveltuvia lausahduksia, ja usein ne kuullaan Muumimamman suusta:
Vaihtelu on välttämätöntä. Muuten sitä tottuu liikaa toisiinsa ja kaikki on samanlaista, eikö niin, kultaseni? 
Kirjan lukemista painettuna puoltaa myös se, että silloin lukija saa nauttia Janssonin mainiosta kuvituksesta!

Muumimamma lääkitsee koti-ikäväänsä
maalaamalla majakan seinille puutarhaa.
Kirjan kuvitusta.

Muumipappa ja meri valikoitui luettavakseni juuri nyt meneillään olevan Kirjoja ulapalta -haasteen ansiosta. Kuuntelin ja luin kirjaa mökkisaaressamme, joten pystyin samastumaan muumien mietteisiin kiinnostavasta ja mystisestä merestä ‒ ja erityisesti Mamman haasteisiin saaristopuutarhansa kanssa! En osaa sanoa Muumipapan varmuudella, kuinka monen boforin voimalla tänään puhaltaa, mutta niin navakasti kuitenkin, että kultaisennoutajan korvat lepattavat ja minäkin pidän vapaaillan puutarhahommistani.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan.

*Kimrööki eli noki-, lamppu- tai hiilimusta on hienojakoista puhdasta hiiltä, jota valmistetaan kuivatislaamalla tai asetyleeniä käyttäen hiilipitoisista aineista. Kimröökiä käytetään vahvistavana seosaineena renkaissa ja muissa kumituotteissa sekä mustana väriaineenamaaleissa, painoväreissä ja elintarvikkeissa. (Wikipedia)

perjantai 25. toukokuuta 2018

Jani Toivola: Kirja tytölleni



Kirjailijan lukema äänikirja.
WSOY 2018. 6 t 25 min.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena.


Jokaisen oikeus omaan tarinaan on asia, jota kohtaan tunnen valtavan suurta intohimoa. Jokaisella on oikeus tulla kuulluksi ja nähdyksi, kokea elämänsä arvokkaaksi. Sen toteuttaminen ei aina ole helppoa, mutta sitä kohti pyrin kulkemaan. Valamaan sinuun uskoa ja luottamusta omaan tarinaasi, ja toivottavasti myös antamaan esimerkin siitä, että minä luotan omaan tarinaani ja meidän tarinaamme. Näyttämään, että kannattelen niitä ilman häpeää ja pelkoa ja uskallan ottaa itselleni kuuluvan tilan häpeilemättä. Että en hyökkää itseäni, omia ajatuksiani tai kehoani vastaan tai inhoa, hauku, vähättele tai toivo mitään itsessäni toiseksi. Näen päivä päivältä kirkkaammin, miten paljon sinä tarkkailet minua. Teet huomioita, poimit ja omaksut asioita äänenpainoista ja huokauksista lähtien. Oma esimerkkini on se, mitä voin sinulle antaa.

Kansanedustajana ja näyttelijänä tunnettu Jani Toivola osoittaa uusimman kirjansa sanat tyttärelleen. Toivolasta tuli isä vuonna 2013, kun Aili syntyi. Toivola on tyttärensä lähivanhempi ja äiti tapaa Ailia harvemmin, näin sovittiin heti alussa.

Kuuntelin kirjan kirjailijan itsensä lukemana äänikirjana, mikä toi Toivolan suorat ja analyyttiset pohdinnat iholle. Kuunnellessani huomasin usein miettiväni, miten paljon Toivola on joutunut kaikkia ratkaisujaan miettimään. Hän on punninnut tarkkaan vanhemmaksi ryhtymistä, työn roolia elämässään, asuinmuotoaan. Tummaihoinen homomies ja tyttärensä yksinhuoltaja, jolla on vielä julkinen ammatti, ei ole välttynyt siltä, että hän on huomion kohteena. Toivola pohtiikin kirjassaan paljon sitä, miten hän käsittelee tuota muiden katsetta, miten hän antaa ja ei anna sen vaikuttaa elämäänsä.

Toivola kuvaa kirjassaan peittelemättä väsymystään, työuupumustaan ja kyllästymistään, jotka saapuivat elämään lapsen myötä. Hän on hämillään ja ihmettelee, miten voi väsyä ja ja tuntea jopa vihaa, vaikka lapsi on niin kaivattu ja odotettu. Hänen oma kenialainen isänsä jätti perheensä, kun Jani oli pieni. Tätä taustaa vasten Toivola reflektoi hankalia tunteitaan ja tilanteita, joissa saattaisi tehdä saman ratkaisun kuin isänsä.

Kirjan kuvaamaan aikaan sisältyy muutto kumppanin kanssa saman katon alle ‒ ja kommuuniin. Toivolan kertomasta voi aistia, miten hyvää muutos uupumuksesta toipuvalle isälle ja tyttärelle tekee. He eivät ole enää vain kaksin, vaan osa isompaa yhteisöä, jossa on Ailille muitakin leikittäjiä ja lohduttajia kuin vain isä. Isän on pakko höllätä tiukkaa kontrolliaan. Nyt paikalla on myös erotuomari isän ja tyttären tunteiden kuohahtaessa.

Minulla ei ole lapsia, mutta tästä huolimatta Toivolan kirja oli mielenkiintoista kuunneltavaa. Se sai minut pohtimaan lapsuutta, vanhemmuutta ja muiden odotuksia. Rehellinen, suora ja tunteitaan peittelemätön Toivola teki minuun vaikutuksen, joten hänen esikoiskirjansa Musta tulee isona valkoinen on vihdoin ehdottomasti luettava. 

Helmet-lukuhaasteessa Toivola kirja sopii kohtaan 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta.

Helsinki Litissä Toivolaa voi kuulla tänään, kun hän keskustelee ruotsalaisen Golnaz Hashemzadeh Bonden kanssa. Toivolan Kirja tytölleni päättää festariodotukseni täällä blogissa. Tähän alle laitan vielä linkkejä tämänvuotisten festarikirjailijoiden teoksiin. Paljon kiinnostavan oloisia kirjoja on vielä lukematta, ja jos käy kuten aiempina vuosina, festivaalikeskusteluja kuunnellessa luettavien kirjojen lista kasvaa entisestään. Niistä sitten joskus myöhemmin. Nyt toivotan kaikille antoisaa festivaaliviikonloppua!










torstai 24. toukokuuta 2018

Domenico Starnone: Solmut

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2018. 191 s.
Alkuteos: Lacci (2014).
Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Italialainen Domenico Starnone on naimisissa kääntäjä Anita Rajan kanssa, jonka huhutaan olevan menestyskirjailija Elena Ferranten salanimen takana. Tuntuu epäreilulta aloittaa taidokkaan ja omaäänisen romaanin arvio tällaisella huomiolla, mutta vaikea sitä on sivuuttaakaan. Juuri tämän kytköksen vuoksi nimittäin kiinnostuin Starnonesta ja Solmuista. Ja myönnettäköön samalla, että tämä ulkokirjallinen motiivi lukea teos oli sen verran heikko, että kirja jäi kuukausiksi odottamaan lukuvuoroaan.

Takakannen teksti "Solmut on kertomus avioliitosta." ei myöskään nostattanut lukuhalujani, koska olen viime aikoina lukenut niin paljon avioliittoaiheisia kirjoja. Taasko pitäisi jaksaa yksi sellainen, hohhoi. Vielä luin jostakin, että Solmut olisi kuin Elena Ferranten Hylkäämisen päivät, mutta miehen versio siitä. (Nyt kun asiaa selvittelin, niin ainakin Omppu on tehnyt blogissaan ansiokasta vertailua näiden kirjojen välillä.) Tuo Ferranten kirja teki vaikutuksen, mutta oli melkoinen pyörremyrsky tai oikeastaan vimmainen syöksykierre ‒ ja aika rankka lukukokemus, joten jälleen muut kirjat kiilasivat Solmujen ohi luettavien pinossani.

Lähestyvä Helsinki Lit tönäisi minut viimein Solmujen äärelle, ja mitä sainkaan: en todellakaan Ferrante-imussa kirjoitettua, löperöä avioliittohumppaa, sitä tavallista tarinaa, vaan väkevän, vetävän ja älykkään kuvauksen eräästä avioliitosta ja perhesuhteista. Siinä missä Ferranten avioliittokuvaus nojaa pitkälti olettamukseen, että jätetty nainen on hyvä ja pettäjämies on paha, saa Starnone näkemään samassa tarinassa useita sävyjä.

Peruskuvio Starnonella on sama kuin Ferrantella: aviomies lähtee nuoremman naisen matkaan ja nainen jää kahden lapsen, tytön ja pojan, kanssa asumaan vanhaan kotiin. Starnone levittää aikajännettä, sillä syrjähypyn jälkeisen kriisin ja asumuseron jälkeen pariskunta palaa yhteen. Tai ainakin saman katon alle. Tapahtunut jää menneisyyteen, mutta ei koskaan unohdu. Se jää luurangoksi pariskunnan kaappiin, tai oikeastaan valokuviksi kirjahyllyn koristekuutioon.

Starnone päästää ääneen useita kertojia. Mukana on tulikivenkatkuisia ja pisteliäitä petetyn naisen kirjeitä 1970-luvulta ja nykyhetkessä yhteisiä eläkepäiviä vaimonsa kanssa viettävän miehen mietteitä ja muisteloita. Lopussa näkökulma kääntyy vielä pariskunnan nyt jo aikuisiin lapsiin, kun kertojana on tytär.

Ulkoapäin katsottuna kaikki on hyvin, eikä perheen suhteissa ole enää mutkia. Totuus on kuitenkin toinen, eikä kukaan kirjan hahmoista solahda ennalta-arvattavaan rooliin, ei petetty vaimo, ei perheensä luokse palannut mies, eivät vanhempiensa ikääntymistä seuraavat lapset. Pinnan alla kuohuu, kunnes räsähtää.

Kodin tuhoutuminen, kengännauhat, oudosti nimetyn kissan katoaminen. Solmut pursuaa symboliikkaa, jota on tässä vaikea avata ilman, että paljastaisin liikaa juonesta.

Solmut piti otteessan helteisinä toukokuun päivinä.
Kirjan rakenne toimii, ja lukijaa palkitaan pikkuhiljaa, kun asioiden oikea tila alkaa paljastua. Starnone muistuttaa toistuvasti muistin heikkoudesta: kuka muistaa väärin, kun samasta tilanteesta on useita eri versioita? Vastuu painaa taakkana harteilla, niin vastuu puolisosta kuin lapsistakin. Kuviossa tuntuu unohtuvan vastuu itsestä, omasta onnellisuudesta. Missä on rehellisyys itseään kohtaan? Kaikkia kirjan henkilöiden ratkaisuja ja tekoja en ymmärrä, vaikka toisaalta käsitän, minkälaisissa olosuhteissa niihin on päädytty.

Helsinki Litissä Domenico Starnone nähdään lavalla lauantaina eli ylihuomenna, kun hän keskustelee Philip Teirin kanssa. Teirin tuotanto on minulle vierasta, mutta muistelen lukeneeni, että hänkin käsittelee teoksissaan avioliittoa. Hmm, mielenkiintoista nähdä, ottavatko kirjailijat keskustelun aiheensa kirjoistaan, vai minkälaisesta keskustelusta saamme Savoyssa nauttia. Vaikka mielenkiintoni Starnoneen kumpuaa Ferrante-huhuista, toivon silti, että tuo aihe jätetään rauhaan lauantaina. Mielestäni olisi parasta, jos Ferranten hahmo säilyttäisi salaperäisyytensä, vaikka samalla myönnän, että nämä lieveilmiöt minua kiinnostavatkin.

Vielä yksi festarikirjailijan kirjaa esittelevä juttu on luvassa huomenna!

Helmet-lukuhaastessa Solmut sopii ytimekkään nimensä vuoksi kohtaan 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana.

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois


Atena 2018. 300 s.
Alkuteos: Stay with me (2017).
Suom. Heli Naski
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Yejide ja Akin ovat olleet naimisissa jo niin kauan, että lapsia pitäisi olla. Akin on perheensä vanhin poika, joten suvun jatkaminen on hänelle kunnia-asia. Hänen pikkuveljelläänkin on jo neljä poikaa. Se, että jälkeläistä ei kuulu, on kova pala etenkin Akinin perheelle. Lopulta Akinille hankitaan toinen vaimo nigerialaisia perinteitä noudattaen. Ehkä hänen hedelmällisyytensä saa myös Yejiden tulemaan raskaaksi.

Yejide ja Akin ovat menneet naimisiin rakkaudesta, mutta neljän lapsettoman vuoden painoa heidänkään rakkautensa ei tahdo kestää.

Jos taakka on liian raskas ja pitkäaikainen, jopa rakkaus taipuu, rakoilee, uhkaa särkyä ja joskus myös särkyy. Mutta vaikka se menisi tuhansiksi pirstaleiksi, se ei tarkoita, ettei se olisi enää rakkautta.

Adébáyò törmäyttää modernin vanhaan. Toinen vaimo on Yejidelle isku vasten kasvoja. Hän on yliopiston käynyt nainen ja kampaamoyrittäjä. Yejiden äiti kuoli aikoinaan synnyttäessään häntä, ja hän on seurannut läheltä isänsä elämää useiden vaimojen kanssa. Hän luuli, että heidän elämäänsä eivät vanhat uskomukset vaikuttaisi. Ja lopulta hän on niin epätoivoinen, että turvautuu itsekin uskomushoitoihin.

Nigeriaan sijoittuvan tarinan aikajänne ulottuu 1980-luvulta tähän päivään. Avioliittoon, rakkauteen ja lapsettomuuteen liittyvät teemat ovat yleismaailmallisia, mutta paikallinen kulttuuri tapoineen tuo tarinaan lisää sävyjä. Jamssisurvosta valmistetaan ja syödään niin ilon kuin surunkin hetkellä. Naiset pukeutuvat usein kietaisuhameisiin ja letittävät hiuksensa Yejiden salongin kaltaisissa paikoissa. Vanhempia tai muuten ylempiarvoisia tervehditään maahan heittäytyen, ja naisia yritetään "tervehdyttää" synnytyksen jälkeen alunaliemellä.

Moniavioisuuden ja lapsettomuuden lisäksi romaani käsittelee muun muassa lapsen menettämisen suurta surua. Adébáyò on kehitellyt vaiheikkaan ja yllättävän juonen, joka kantaa aivan loppuun saakka. Akin ja Yejide vuorottelevat kertojina, ja on lukijana palkitsevaa seurata, miten salaisuudet paljastuvat tarinan henkilöille ‒ ja lopulta lukijalle.

Älä mene pois on Adébáyòn esikoisromaani, joka oli viime vuonna Baileys-kirjallisuuspalkinnon kärkikuusikossa. Kirjailija saapuu Helsinki Litiin tulevana viikonloppuna ja astuu Savoyn lavalle lauantaina Laura Lindstedtin kanssa. Odotan tätä(kin) keskustelua kovin! On tietenkin mielenkiintoista päästä kuulemaan Adébáyòa ja hänen ajatuksiaan tästä kirjasta, mutta myös Lindstedt kiinnostaa. Oneiron oli muutama vuosi sitten kiehtova lukukokemus, enkä ole koskaan tainnut nähdä häntä esiintymässä missään. Festarin odotus jatkuu Kirjakimarassa jälleen huomenna!

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

tiistai 22. toukokuuta 2018

Ilmar Taska: Pobeda 1946

Kansi: Martti Ruokonen.
Kirjaston kirja vain kuvitusapuna;
kuuntelin teoksen ostettuna äänikirjana.
WSOY 2018. 8 t 47 min.
Alkuteos: Pobeda 1946 (2016).
Suom. Jouko Vanhanen.
Lukija: Jukka Pitkänen.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Pojat ja autot. Siinä on yhdistelmä, johon usein liittyy jotakin maagista. Monille pikkupojille, ja miksei tytöillekin, moottoroiduissa ajoneuvoissa on niin suurta vetovoimaa, että leikeistä kuuluu jatkuvasti pientä pärinää. Tätä ajoneuvojen lumoa hyödyntää mainiosti virolaisen Ilmar Taskan romaani Pobeda 1946. Romaanissa pikkupojan kiinnostus autoihin on kohtalokasta.

Eletään sodanjälkeisessä Neuvosto-Virossa. Poika näkee ystävällisen oloisen sedän ajamassa kotikadullaan kermanvärisellä Pobeda-autolla. Poika rakastaa autoja ja leikkii usein linja-autonkuljettajaa. Sen vuoksi hän ei malta noudattaa äidin kieltoa olla puhumatta vieraiden kanssa. Setä esittelee autoa pojalle, jonka silmät kiiluvat innostuksesta. Poika tulee lipsauttaneeksi vähän liikaa perheensä asioista, erityisesti isästä. Ei mene kauaa, kun isä viedään pois. Pobeda-setä on hyvä lohduttaja niin pojalle kuin äidillekin, tosin paikalla vähän liiankin sopivasti.

Totuus Pobeda-sedästä valkenee äidille lopulta. Äiti ja poika lähtevät pakoon Johanna-tädin luo, mutta kilpajuoksu koneiston kanssa ei pääty siihen. Se on oikeastaan vasta kaiken alku. Pojan ja äidin vaiheisiin kietoutuu myös Johanna-tädin ja englantilaisen BBC:n uutistenlukijan Alanin rakkaustarina. Jännitteitä luovat toistuvat katoaminen, karkaaminen ja etsiminen.

Taska onnistuu vangitsemaan pelon ja epävarmuuden ilmapiirin kirjan sivuille. Lukija voi tuntea värvättyjen ilmiantajien uhan. Heillä on valtaa muuttaa elämiä. Kuka on kansanvihollinen? Entä kenessä on piirteitä maanpetturuudesta? Rautaesirippu halkoo Eurooppaa ja eristää neuvostomaat. Reikiä esirippuun tekevät radioaaltojen lisäksi lentokentät, joilta matkaan tosin voivat lähteä vain tarkkaan valitut henkilöt.

Taska kertoo elävästi ja koskettavasti yhden perheen tarinan. Kurkkua kuristaa erityisesti pojan kohtalo. Toistuvat hylkäämisen kokemukset raastavat myös lukijaa. Pojan lapsenuskon ja naiiviuden rinnalla väkivaltaisen neuvostokoneiston kylmyys on hyytävää. Tarinassa on vahvasti mukana myös tulevaisuudenusko, ja niin minäkin lukijana (tai siis kuuntelijana) jaksoin pitkään uskoa ja toivoa, että tässä kävisi hyvin.

Pobeda 1946 vaihtui minulla painetusta kirjasta lopulta äänikirjaksi, koska näin saatoin jatkaa tarinan parissa myös puutarhahommissa. Jukka Pitkäsen tasainen ja selkeä ääni mahdollistivat kuuntelemisen työn touhussa. Loppuratkaisun häämöttäessä oli kyllä pakko vain istua ja kuunnella.

Tämä Ilmar Taskan esikoisromaani päätyi lukulistalleni tämän viikon perjantaina alkavan Helsinki Lit -kirjallisuusfestarin ansiosta. Taska keskustelee festareilla perjantaina Sofi Oksasen kanssa. Edellisten vuosien tapaan olen yrittänyt ehtiä lukea mahdollisimman monen tilaisuudessa esiintyvän kirjailijan kirjoja etukäteen, koska näin keskusteluista saa enemmän irti. Festarin lähestyessä lukuvauhtini on kiihtynyt, mutta bloggaustahti puolestaan hiipunut. Otankin nyt pienen loppukirin, jotta saisin useamman festarikirjailijan teoksen tuotua blogiin näin tapahtumaviikolla. Seuraava bloggaus on tulossa heti huomenna!

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Taskan romaanin kohtaan 8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...