perjantai 28. helmikuuta 2020

Trauman sokaisema – Tiina Katriina Tikkanen: Toinen silmä kiinni


Kansi: Jussi Karjalainen.
Atena 2020. 195 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Kahden lapsen äiti Minttu menettää yhtäkkiä näön toisesta silmästään, ja vaaran merkki saa anopin lähettämään hänet sairaalaan. Ambulanssissa tunteet ja muistot alkavat vyöryä päälle. Välähdykset lapsuudesta saavat hänet ymmärtämään, että jotakin kamalaa on tapahtunut – ja siihen liittyy isä.

Näköhäiriön ja sairaalareissun jälkeen mikään ei ole kuin ennen. Mennyt on kohdattava, eikä se päästä helpolla. Työssä keskittyminen on vaikeaa, pienet lapset vaativat äitinsä huomiota. Onneksi tukena on ymmärtävä mies.

Mintun menneisyyttä käydään läpi takaumin. Alkaa valjeta, miksi hän muistaa niin hyvin isän laahaavat askeleet, mikä merkitys on kylpyhuoneen oransseilla kaakeleilla, miksi isän kuolema toi vihdoin hymyn vakavan tytön kasvoille.

Minttu oli pienenä isän tyttö, vaikka isä vaati paljon, liikaa. Minttu piti tiukasti kiinni kulisseista ja teki, mitä pyydettiin.
Joskus ihmettelin, mikä minussa oli vialla, mutta vuosi toisensa jälkeen kouluterveydenhoitaja kirjoitti kotiin vietävään lappuun reipas terve tyttö, juteltu koulusta ja harrastuksista
Kulisseja kannattelee myös lähipiiri, mutta kun ne lopulta kaatuvat, käy ilmi, että epäilyksiä oli.

Toinen silmä kiinni kuvaa hyvin sitä, että menneisyyttään ei pääse pakoon ja että piilotetut traumat voivat sairastuttaa. Mintun ne johdattavat myös railakkaisiin irtiottoihin ja aiheuttavat vaikeuden kestää läheisyyttä.

Tiina Katriina Tikkasen esikoisromaani asettuu viime aikoina luettavakseni osuneiden traumakirjojen jatkumoon. Kayo Mpoyin kirjassa pahantekijä on naapurissa osuva Monsieur Éléphant, Vigdis Hjorthin kirjassa isä. Näissä aiemmin bloggaamissani teoksissa pahat teot jäävät ainakin osin viitteellisiksi. Mpoyilla kertoja on niin nuori, ettei hän osaa sanoittaa tapahtunutta, Hjortilla kaukaiset muistot ovat epätarkkoja.

Tikkanen sen sijaan ei jätä mitään arvailujen tai tulkinnan varaan. Kun päähenkilö alkaa muistaa, isän teot tulevat iholle, aivan kuten kansikuva vihjaa. Tikkanen käsittelee hurjaa aihetta lukijan onneksi niin ilmavasti, ettei kirjan äärellä joudu kokemaan pakokauhua tai ahdistusta. Tämä on Mintun selviytymistarina.

Kustantajan esittelytekstin mukaan Tikkasen romaani perustuu osittain hänen omaan elämäänsä, joten en voi kuin ihailla, miten kuulaasti ja varmasti hän kirjoittaa raskaasta aiheesta.

Helmet 2020: 7. Kirjassa rikotaan lakia.

3 kommenttia:

  1. Kiitos Nanna. Minua ahdisti. Tämä aihe on ahdistava. Yritän vältellä näitä kirjoja ja luen yleensä tarkkaan mistä kirja kertoo ennen kuin luen kirjan. Tähän tarinaan en ollut varautunut.
    Aivan sairasta, jos tämä oli osittain omaelämäkerrallinen teos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän, että tämä ahdistaa, aihe on kamala. Ehkä olen jo paatunut, kun olen lukenut vastaavia viime aikoina niin monia. Kieltämättä jokin kevyempi kirja olisi traumakirjaputken jälkeen paikallaan...

      Poista
  2. Minulla tämä odottaa hyllyssä, putkahti tulla pari päivää sitten postilaatikkoon. Siksi luin postauksesi vain puolihuolimattomasti. Ihana koira sinulla! Mukavaa tulevaa viikonloppua!

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...